keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Taloja, vain taloja

Maanantai. Maa on lumen peitossa. Se on paksua ja painavaa ja sitä on noin kolmenkymmenen sentin kerros. En löydä lumiharjaa enkä hansikkaitani ja joudun puhdistamaan auton ikkunat paljain käsin.

Työmatka on pitkä, viimeiset metrit kestävät ikuisuuden. Koetan kolmea kautta ja jään joka kerran jumiin. On jätettävä auto mäen alle. Lumisade jatkuu töihin päästyäni. Iltapäivällä käyn viemässä auton parkkihalliin sulamaan. En ole ainoa joka on keksinyt tämän: Hallissa höyryää, kostea ilma lyö vastaan heti nosto-ovilla.

Työpäivä on jähmeää tervaa. Ulkona sataa lunta. Sitä tulee päivän mittaan yli kaksikymmentä senttiä lisää. Se on paljon eikä aurauskalustoa näy. Auraamattomat kadut yhdistettynä työpaikkani lähiseudun nuhjuiseen dekadenssiin tuovat 1970 -luvun mieleen. Kuvittelen pojat roikkumaan bussien takapuskureihin, höyryn nousemaan lunta luovista miehistä. Paitsi että bussit ovat poikittain risteysalueilla ja palveluyhteiskunnan miehet luovat jotain seinien sisällä. Kirjoitan kiinteistönvälittäjälle kirjeen Tuomarilan talosta ja kerron, että katselemme tällä hetkellä muutamaa muutakin taloa mutta pidämme mielemme avoinna Tuomarilan suhteen. 

Illalla menen oppilaitokseen. On ruotsintuntien aika. Aivoni höyryävät ja leikkaavat sitten kiinni. Parini valittaa opettajalle, että ei halua olla työparinani sillä osaan kieltä liian hyvin! Illalla kotona Äiti kertoo välittäjän soitelleen. Puhelimesta kun onkin akku lopahtanut.

Tiistaina tapahtuu ihme: Huoltoyhtiön auto kaahaa työpaikan eteen ja auraa lumet pikapikapikaa. Seison suu ällistyksestä auki ikkunan edessä. Sitten puhelin pirahtaa. Isännöitsijä on tulossa tarkastamaan kiinteistöä muutaman minuutin kuluttua. Se siitä ja se niistä itsenäisistä ja ahkerista huoltomiehistä. Oma etu on paras etu ja oma suu lähimpänä. Huoltomies auraa jalkakäytävät jotta esimiehensä ei liukastuisi. Tässä on oma kiero logiikkansa, myönnän itselleni. Muistan miehen, joka vuosikymmen sitten kantoi ämpärillisen sepeliä julkishallinnollisen työpaikkani tuulikaappiin. Kysyttäessä hän kertoi heittävänsä hiekkaa byrokratian rattaisiin.

Olen töissä vain aamun raikkaimmat hetket, sinisesta valkoiseen, sillä asunnonvaihdon lisäksi meillä on vaihtunut pankkitoimihenkilö. Marssin pankin korskeaan toimipisteeseen Suomen armeijan vuoden 1956 -mallisissa hiihtosaappaissa ja koinsyömässä villapaidassa. Toki näiden lisäksi vaatetukseeni kuuluvat myös housut ja muut tykötarpeet mutta paita ja saappaat ovat silmiinpistävimmät osaseni. Pankkitoimihenkilö tarkistaa henkilöni pienestä muovinviipaleesta. Hän laatii kulutuksestamme ja tulotuksistamme taulukon kertomani mukaan. Lisälainalupaus on voimassa vain kaksi kuukautta, virkailija sanoo kun astun pankin ovista. Mitäköhän sitten tapahtuu, mietin. Mahtaakohan turkoosi farmariautomme muuttua samalla kellonlyömällä kesäkurpitsaksi? Se vasta olisikin jotain.

Pankin jälkeen käyn hakemassa muun perheen kotoa. On taas mentävä. Asuntonäytölle. Matkalla soitan Tuomarilan talon välittäjälle. Kerron, että olemme taas vierähtäneet enemmän hirsitalon suunnalle mutta pidämme Tuomarilankin mielessämme. 

Tutkimme taloa virkein silmin, avoimin sieraimin ja luvatuin lainoin. Kiinteiden keittiönkaappien ja ulkoseinän kulmauksessa on paksua seittiä. Kädellä koskettaessa se on elastista, siitä voi pyörittää pieniä harmaita palloja. Me pyöritämme. Välittäjän mukaan talon on remontoinut erittäin taitava kirveksen käyttelijä omaan käyttöönsä. Lattioissa on mineraalivilla lisäeristeenä ja pohjois- sekä itäseinillä mineraalivilla on hirren ja julkisivulaudoituksen välissä. Perinnerakennusintoilijoina tiedämme sen olevan pahasta. Sisäkatot ovat kodikkaasti lenkollaan ja lattia joustaa jalkojen alla. Käyn ottamassa digikameralla kuvia alapohjasta ja ihmettelen osittaiskellaria. Siinä on valettu betonikatto mutta holvatut tiiliseinät. Talossa on yhden viidesosan alalla betoninen alapohja ja keittiö vesipisteineen sijaitsee juuri tällä osalla. Muualla on tuulettuva rossialapohja. Sen tuuletus on tukittu ja siellä on ummehtunut ilma. Kosken lähintä niskahirttä. Se tuntuu nahkealta. Julkisivu hilseilee pahasti vaikka maalipinta on vain kymmenen vuotta vanhaa. Otan maalia sormiini. Se ei veny vaan raksahtaa poikki. Lisäeristyksen kohdalla laudoituksen alla on tuulensuojalevy. Se on märkä. Kättelemme välittäjän ja laskeudumme kalliolta. Kävelypolun oikealla puolen maisemaan aukeaa asuntomessualue, vasemmalle jää kallellaan tönöttäviä röttelöitä ja tuhruista metsää. Pieni puro halkaisee maiseman kahtia kuin lumessa kiemurteleva tumma käärme. Myytävä kiinteistö seisoo tukevasti oman kallionsa päällä, kaikkea sieltä ylhäältä halliten. Tunnen hillitöntä halua omistaa tämä maisema, tämä hetki lumisen niityn laidalla. Kotiin päästyämme istun koneelle ja koetan kirjoittaa blogia. Se ei onnistu.

Keskiviikkona on Äidin syntymäpäivä. Ja Isän työpäivä. Normaalia arkea, siis. Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenhoitaja tulee iltapäivällä pariksi tunniksi ja illalla Isä vie koko perheen ajelulle, asuntoesittelyyn. Tällä kertaa suuntana on Vantaan Rekola ja sunnuntaina netistä löydetty hirsitalo. Se on oikein mukava. Siinä on Isän Äidille lupaama mansardikatto ja se sijaitsee rauhallisella alueella. Talon omistajan iäkäs isä esittelee taloa. Hän häkeltyy kun esittelen perheemme. Hänen tyttärellään kas kun on väliviivaa myöden sama nimi kuin lasteni äidillä. Tytön hyllyssä on Panu Kailan Talotohtori. Talon vintin sauna on purettu niskahirsiin saakka. Myyjän isän mukaan siksi, että tytär on halunnut varmistaa, että sauna ei ole aiheuttanut kosteusvaurioita. Meille se sopii. Parempi sellaista on ostaa missä rakenteet näkee kuin Kinder-yllätyksen tyylistä suljettua rakennetta. Ja äkkiä kaikki on taas avointa, kortit on jaettu uudestaan ja pitäisi vain tietää mistä pelistä on kyse ja kenen kanssa pelaamme. Runoilija Erkki Kuparia vapaasti lainaten elämässämme on nyt taloja, vain taloja.

(Toinen) Päivä neuvolassa

Poika hilluu valveilla neljään asti. Istun rävähtämättömät luomet sylissäni olohuoneen sohvalla ja tuijotan pimeää risukkoa. Tästä on sohvaantuminen kaukana, tuumin itsekseni. Äitikin on levoton. Hän ei saa nukuttua Pojan ja Isän valvoessa vaan tulee sohvalle viereemme. Hänen ihonsa näyttää pelottavan kalpealta kuunvalossa. Äiti on sulautumassa asunnon tapetteihin, muuttumassa tuulessa heiluvaksi lakanaksi.

Jostain syystä tiistaina on taas neuvolapäivä. Nyt tarkastetaan, Äiti, Tytär ja Poika. En tiedä miksi isejä ei tarkasteta. Ehkä herra Ylppö ei nähnyt siihen mitään syytä? Herra Ylppöä ajatellessa mieleeni tulee toinen kalju herra Ylppö. Koskahan Maj Karmalta pölähtää uusi levy markkinoille? Neuvolantätien mukaan kaikki ovat kunnossa. Tytön painopituuskäyrä kulkee omaa linjaansa hieman keskiverron alle, Pojan painolinja on ylöspäin töröttävä viiva. Painoa onkin tullut viikossa yli kaksisataa grammaa. Hienoa. Kyllä siihen on huulet ruvella imettykin.

Vantaanjoki on haaleaa kahvia jonka pinnalla on vaahdotettua maitoa kun ajamme neuvolasta kotiin. Lähden toviksi takaisin töihin ja sitten menemme katsomaan taloa Espoon keskuksen ja Tuomarilan väliin. On pimeää kun pääsemme perille. Ajamme alas Kirkkojärven entiseen rantaan. Jalkapallokenttien nurmi vihertää, katuvalot loistavat keltaisina Tuomarilan aseman viereen rakennettujen uusien talojen edustoilla. Eksymme hieman. Viimein oikea talo löytyy synkän kuusiaidan takaa. Se on harmaa, rapattu rakennus ja todella kiva. Se ei ole vain kodinaihio vaan kalusteitamme vaille valmis sellainen. Siinä on 1950-luvun tyyliset keittiönkaapistot, lautalattiat ja iso leivinuuni. Se ei ole hirttä eikä siinä ole puuhellaa. Mutta sitä jotakin siinä on. Kerromme välittäjälle, että haluaisimme tulla katsomaan taloa uudestaan valoisalla. Välittäjä ilahtuu. Lähdemme kotiin. Tuomarilan asemaa ohittaessamme näemme liekkien roihuvan asemalaiturilla. Näen poikajouokon leikkien ympärillä. Joku heittää jotain liekkeihin kuin tulta sammuttaakseen mutta liekit roihahtavat vain isompina. Mietimme omia lapsiamme Tuomarilan teineinä, nuorina aikuisina.

Vantaanjoki on suklaanruskea kaula johon lenkkipolun valot heijastuvat helminauhana. Poika huutaa koko yön, Tyttö nukkuu Isän ja Äidin vuoteessa kuivuneessa äidinmaitolammikossa.

Keskiviikkona soitamme Tampereen Papalle ja pyydämme hänet mukaamme uusintanäytölle. Olemme pyytäneet sen torstaiksi sillä silloin on taas isyysloman aika. Mutta torstai ei tahdo tulla; Poika itkee melkein koko yön ja Tyttökin heräilee tunnin välein.

Torstaina havahdumme junan tuloon. Me olemme Oulunkylässä, juna ja Pappa Pasilassa. Onneksi Papalle maistuu vielä kupponen kahvia, yksi päivän monista.

Talon omistaja on tullut myyjän kanssa paikalle. Kierrämme ensin pihaa, sitten taloa keskeltä ylös ja alas. Paikka on viehättävä. Ja hyvin tehty. Omistaja on dokumentoinut työvaiheita ja työ on tehty vanhaa kunnioittaen. Katsomissamme kohteissa tämä on harvinaista herkkua. Pappakin on vaikuttunut. Palaamme kotiin sillä Pojalla on vyöhyketerapia. Hierontapaikka ei ole suljettujen verhojen takana Vaasankadulla vaan säällisesti pakilalaisen autotallin perällä. Poika huutaa koko hieronnan. Ja illan, ja suurimman osan yötä karmeita pieruja päästellen. Haisee ihan Vaarilta, Äiti sanoo nostalgisesti.

Perjantaina laskemme rahkeitamme, mietimme menoja, tutkimme tuloja. Päätämme tehdä tarjouksen. Varovaisen toiveikkaan tarjouksen. Saadaksemme kodin, soman kodin, ikioman kodin, juuri meille sopivan kodin. Välittäjä antaa Tytölle valkoisen pupun. Pupulle koti, Tyttö sanoo.

Perjantai-ilta on pitkä. Seinäjoen Mummu on mennyt virtuaaliseksi; hän laittaa facebook-minälleni viestin: Ookko saanu yhtään nukuttua. No oonhan mä, vastaan. Mutta vähän. Poika on huutanut melkein koko yön, Äiti istunut Poika sylissä sohvalla. Lauantai-iltana saamme välittäjältä viestin: Myyjä on esittänyt vastatarjousta. Se on melko korkea. Oikea kauppahinta lienee näiden kahden välissä, mietin. On maamme köyhä, siksi jää muistan jonkun joskus perustelleen veden kiinteää olomuotoa kotimaassamme. Vastatarjous tuntuu musertavalta mutta samalla jotenkin vapauttavalta. Poika nukkuu koko yön itkemättä, ensimmäisen kuukauteen.

Sunnuntaina palaamme radallemme, meidän tapauksessamme asuntonäytöille. Ulkona tupruttaa lunta. Se on paksua ja märkää, tiet ovat liukkaita. Ajamme Espoon perämetsiin, Kauklahteen saakka. Siellä kas kun on nähty yksinäinen hirsitalo. Se sijaitsee omassa rauhassaan korkean kallion päällä, vuoden 2006 asuntomessualueen vieressä. Alue on hieno mutta siellä on useita myyntiesittelykylttejä. Variston 1977 messualue palaa mieleeni. Ja sitten muistan kaikki muut talot joita olemme vuoden aikana käyneet katsomassa. Taloja, joiden ovenpieleen on ruuvattu Vuoden puutarha -kylttejä 1960- ja 1970- luvuilta. Kaikki rappeutuneet talot, raunioituneet talot ja kaikki talot jotka on peruspilattu muovilla. Ja vastapoolina vastatarjoustalo: Talo, jossa kaikki on tehty huolella ja rakkaudella, oikeilla materiaaleilla ja ylös kirjaten.

Illalla katsomme vielä netistä taloja. Löydämme jälleen uuden hirsitalon. Tutkailemme sitä. Ulkona tuiskuttaa. Äiti laittaa jouluvalon keittiön pöydälle. Kuvaan ikkunan takana raivoavaa lumimyrskyä. Pojan sieraimessa heiluu kuivunut räkäpallukka. Laitan kameran pois. Tämä kuva vellijauheineen ei saa päätyä yleisen syyttäjän nähtäviin. Ja sitten, aivan yht'äkkiä on hiljaista. Poika on nukahtanut. Ulkona lumisade yltyy. Samaistun jouluun. Soitan netistä Johanna Kurkelan Jouluyö, juhlayön ja menen itsekin nukkumaan.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Kätkijä

Mitään ei löydy. WC-pöntössä kelluu kananmunakennoja, paperikorissa on palikoita. Kaukosäätimet katoavat. Erityisen riskialttiita ovat kaikki Poikaan liittyvä tavarat, vaipat, koliikkilääkkeet ja muut sellaiset.

Sunnuntaina Äiti ja Poika saavat nukkua. Isä ja Tytär nousevat. Televisiosta tulee Samu ja Salla. Se on yksi Tytön suosikeista heti Muumien jälkeen. Tyttö rauhoittuu hetkeksi sinisen ruudun hypnoosiin. Olemme television vastustajia mutta sellainen meillä silti on. Televisio passivoittaa, jumittaa ja koukuttaa. Se on siis juuri sellaista mitä jokainen vanhempi haluaa lapselleen antaa. Ja vanhemmille se antaa jotain erittäin tärkeätä: Aikaa. Keitän kahvit ja teen leivät. Täysjyväruisleipää kasvislevitteellä, paahdetuilla seesaminsiemenillä, emmentalilla ja pippurifileellä. Erinomaista.

Aamiaisen jälkeen kivat lastenohjelmat loppuvat. Tyttö säikähtää hieman Galaxyn rajua tunnusmusiikkia ja värimaisemaa joka tuo mieleen lähinnä tulipalon. Tiskaamme yhdessä.

Äiti ja Poika nukkuvat aina puoli kahteentoista. Yllätys on suuri kun virkeyden asemesta Äiti onkin vihainen nukuttuaan liian pitkään! Alea jacta tu, Brute, tapailen tuntematonta latinankielistä fraasia. Koetapa nyt sitten sohvaantua tähän hetkeen! Kaukana ovat ne ajat jolloin naiset alushameet jäässä pesivät pyykkiä avannoilla isäntien makaillessa karvalakin reunukset kuolassa uuninpankolla. Onneksi.

Äidin ja Pojan vaihdettua pyjamat arkivaatteisiin pääsemme lähtemään sunnuntaipuuhiimme. Tänä sunnuntaina se onkin asuntonäyttö! Ajelemme tihkusateen halki kohti kuuroa ja olemme Seutulan näytöllä viisi minuuttia ennen näytön alkua. OP-kiinteistökeskus on varma saalistaan. Se on tehnyt heidät laiskoiksi. Vaikka kohde on kahden kuoppaisen hiekkatien päässä ei opastetauluja ole asetettu. Ja miksi olisikaan. Piha ja tie talon edustalla on täynnä autoja. Niitä on useita kymmeniä ja märästä, pimenevästä metsästä niitä tuikkii koko ajan lisää.

Onnistumme junttaamaan automme aidan ja tien väliin. Äiti nostelee lapsia takapenkiltä ristiin etupenkille jotta saamme koko Sirkuksen ulos talosta. Ihmisiä risteilee talon edustan sateisilla poluilla, törmäilee ovista sisään ja ulos. En kysy heiltä mielipidettä talosta. Meidän ei tarvitse. Me emme pidä siitä. Kaikki on kovin surullista. Pihatalo on oikeammin vain kulissi ja aitta on jäänyt joskus kesken. Joku on majaillut siellä kesän kaljaa juoden ja Bilteman luetteloa tutkien. Talossa on useita pieniä huoneita, paljon jyrkkiä, liukkaita portaita. Emme innostu. Palaamme autoon ja ajamme pois. Ajamme  Varistoon. Kaksikerroksisessa erillistalossa on näyttö. Lentokone laskeutuu sateessa yllämme. Asunto tuntuu yhä hyvältä mutta jotenkaan 1970-luvun rivi- tai erillistalon hankinnan suunnittelu ei tunnu oikealta. Missä ovat tulisijat? Missä on iso, oma piha? Missä omenapuut ja apinakeinu? Muualla. Lupaamme soittaa välittäjälle loppuviikosta. 

Koliikkilääke Cuplatonia ei löydy illalla mistään. Kasvot alkavat punehtua, vartalo taittuu kaarelle ja jäykistyy huutoon. Äiti malttaa kuitenkin mielensä. Poika nukkuu rauhallisesti. Heräilee ehkä aiempaa useammin syömään mutta mahassa ei tunnu olevan mitään vikaa. Voisiko koko koliikki ollakin Cuplatonin aiheuttamaa? Ehkä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Kääntämisen välttämättömyydestä

Olipa kerran kissa. Se oli jo vanha, sen turkki ei ollut kiiltävä vaan harva ja takkuinen. Sen kerran sotaisat gurghaviikset olivat käpristyneet ja hauraat. Sen kynnet olivat vihreän sammalen peitossa ja se oli hirvittävän lihava. Vuosiin se ei ollut enää liikkunut sijoiltaan tulisijan edestä mutta sen silmissä kyti yhä. Tulipa hiiri eräänä päivänä, nuori hiiri, testosteronin villitsemä uros, hiiristä hiirin kissan taloon. Ensin hiiri varoi kissaa mutta sitten kissa alkoi kiehtoa sitä. Hiiri näki kissassa haasteen, hiiri näki kissassa uuden extremelajin. Sen piti valloittaa kissa kuten Sir Edmund Hillaryn ja sherpa Tenzigin Mount Everest vain koska se oli siinä. Ja koska angorakarvaisen tyttöhiiren silmät katsoisivat sitä vielä ihailevaisemmin kuin aiemmin. Tähän asti hiiren suurin saavutus oli ollut edamlohkareen varastaminen hiirenloukusta. Päättäväisesti se alkoi harjoitella. Se söi vain parhaita käpäliinsä saamia ravintoaineita, teki pitkiä juoksulenkkejä, varjonyrkkeili ruokakaapissa, hakkasi kuivumassa roikkuvia teepusseja yön pimeinä tunteina kuin Rocky Balboa naudanruhoja teurastamon kylmiössä. Viimein se oli valmis. Muut hiiret kerääntyivät lattialistojen rakoihin seuraamaan. Hiiri juoksi ensin koelenkin kissan edestä. Kissa ei liikauttanut viiksennipukkaakaan, se oli kuin kuollut. Hiiri meni lähemmäs. Kissa nosti häntäänsä ja pieraisi mutta ei osoittanut mitään mielenkiintoa hiirtä kohtaan. Hiiren luottamus kasvoi. Se meni kissan käpälän viereen valmiina kirmaamaan pakoon hetkenä minä hyvänsä. Muiden hiirten pienet sydämet pamppailivat. Kissa ei tehnyt mitään. "Se taitaa ollakin kuollut," kuuluttaja kuulutti. Hiiri oli liekeissä. Sitä ei pidätellyt mikään. Se kävi repimässä kissaa viiksistä, laittoi päänsä sen avonaiseen suuhun. Kissa ei liikahtanutkaan. Viimein hiiri päätti lopettaa. Se tassutteli kissan eteen ja kumarsi yleisölleen. Aplodipiipitykset olivat valtaisat. "Encore, encore, encore" huusi väkijoukko. Samassa raivoisa koiranhaukahdus räjähti ilmoille. Kaikki jäykistyivät ja silmänräpäyksessä kissa kahmaisi valtavalla tassullaan urhean pikku hiiren kitaansa. Se nielaisi hiiren yhtenä suupalana ja nuolaisi viiksiään. Sitten kissa kääntyi kauhun lamaannuttamaa hiirijoukkoa kohden ja naukaisi: "On hyvä osata kääntää välillä toiselle kielelle."

Tarinan kertoi petroskoilainen kirjailija Misina Armas, Armas Hiiri, Pytjahin rautatieasemalla Uralin takaisessa Siperiassa lokakuussa 2004. Misina, graniittiin veistetyt kasvot, kuin stereotyyppi tasankojen vakaasta intiaanista tai tarinansa kissa, istui ilmeettömänä sosialismin vihreällä penkillä torakoiden juostessa polkuaan seinällä hänen selkänsä takana. Ne olivatkin ainoat Siperiassa elävänä näkemäni torakat. Muut olivat jäätyneet kuoliaiksi. Muutama sille pienelle alueparlamentin ja kaljateltan väliselle pikamatkalle jonka taitoimme kahvitunnilla kahteen suuntaan.

Perjantaina on tiukka työpäivä. On palkkapäivä. Erään työntekijän palkasta osa on kadonnut tuuttiin. Tilanne on hämmentävä sillä tunnit täsmäävät mutta arvo ei. Onko kapitalistisen kasvottoman työnantajan karttuisa käsi iskenyt? Ei sentään. Virhe löytyy inhimillisestä tekijästä, kolmen virheen yhteissummasta. Sumean logiikan mukaan suunitellussa ohjelmassa kahdeksan minuutin alitus johtaa neljän tunnin palkan katoamiseen! Tutkimustyön lamaannuttamana päätän mennä kaverini kanssa työpaikkani sulkapallovuorolle iltapäivällä. On jo aika laittaa nörtin lihat heilumaan, seurata keltaisen pallon siipirikkoa lentoa verkon yli. Yllätys on suuri kun salilla ilmenee, että sulkapallovuoroa ei olekaan varattu elokuussa niin kuin oli sovittu. Budjetin kannalta asiat ovat saaneet kuitenkin paremman käänteen: Olen kärsinyt huonoa omaatuntoa käyttämättömästä vuorosta sillä kukaan ei ole syksyn aikana kentälle päätynyt.

Lauantaina retkeilemme perheen voimin. Ajamme ensin työpaikkani viereiseen markettiin hakemaan tilaamaani mustaa makkaraa. Olen luvannut sen talkooevääksi työpaikkani talkoisiin. Itse en jostain syystä talkoisiin päässyt. Lapset pitävät auton takapenkillä niin kovaa meteliä että en saa ajateltua syytä siihen.

Makkaranviennin jälkeen käymme sateisessa Varistossa. Olemme mietteliäitä. Kuuntelemme sumussa laskevia lentokoneita, syömme autossa uunituoretta mustaa makkaraa puolukkahillolla. Sateen laannuttua teemme pienen lenkin. Kierrämme vuoden 1976 messualueen. Siellä on paljon taloja, paljon eriskummallisia taloja ja solidaarisia yhteispihoja niiden keskellä. Tämä olisi varmaan hyvä paikka viettää lapsuutta, mietimme Äidin kanssa. Lapset eivät vastaa. Molemmat nukkuvat vaunuissaan.

Kierrämme tiuhaan nyt myynnissä olevien talojen yhtiötä. Olemme saaneet välittäjältä yhtiön kuntosuunnitelman ja tiedämme taloista yhtä jos toistakin. Tiedämme, että asukaskyselyssä sata prosenttia yhtiön asukkaista kertoi asunnoissa vetävän. Silti kaikkien kaksikerroksisten asuntojen yläkerran etupihan makuuhuoneiden ikkunat ovat auki. Sadepäivän sattuma? Ehkä. Löydämme lisäksi kaksi asuntoa jotka epäilyksemme mukaan ovat tyhjillään. Ja kaksi muuta myynnissä. Yhtiössä on 22 asuntoa. On kyse isosta prosentista, siis. Myyjä on pyytänyt meitä ottamaan yhteyttä taloyhtiöön jos tulee kysyttävää. "Nää raportit on sellaisia, että niitä tulee helposti tulkittua väärin," myyjä sanoi. On aivan kuin kyse olisi toisesta kielestä, mietin. Raportit on aina tehty niin, että ne eivät sulje mitään pois. Asunnossa joko saattaa olla tai sitten siinä ei ole vikaa. On luotettava omiin aisteihin.

Varistosta ajamme Seutulaan katsomaan erästä toista taloa. Se olisi osittain hirsinen talo isolla tontilla ja ulkorakennuksilla. Ulkokuvat siitä ovat kauniita, sisäkuvia ei jostain syystä ole. Matka ei ole pitkä ja jossain vaiheessa käännymme pois laskeutuvien lentokoneiden reitiltä. Emme tiedä Seutulasta mitään. Tai, ehkä jotain. Tiedämme, että se on myös Helsinki-Vantaan lentokentän sijaintialue ja että Irwin Goodman rakensi kyseistä kenttää rattijuoppoustuomionsa jälkeen ennen meidän syntymiämme.

Seutula osoittautuu täydelliseksi maalaisutopiaksi. Auton ikkunoiden takana avautuu vastakäännettyjä peltoja, metsää ja viimein alhaalla laaksossa ruskeana juokseva Vantaanjoki. Kiertelemme. Löydämme Königstedtin kartanon missä männäkuussa pidettiin suurvaltojen salainen liennytyskokous. Löydämme myös suljettuja teitä, kelirikon rikkomia teitä ja taloja pönkä ovella. Käymme kääntymässä myytävän talon edustalla. Se vaikuttaa idylliseltä. Outo tunne kääntää vatsaani. Se on nälkä. On aika palata kotiin.

Illalla katson Poika sylissä Chaplinin Diktaattoria. Erinomainen leffa. Edelleen. Ja silti, useista katsomiskerroista huolimatta huomaan vasta nyt, että Hynkelin merkkinä onkin hakaristin asemesta kaksoisristi. Double Cross. Se tarkoittaa petosta englanninkielellä. Hynkelin puheissa ei sen sijaan käännöksiä tarvita: Chaplin huutaa siansaksaa etutukka heiluen kuin A. Hitler konsanaan. Kaikkea ei voikaan kääntää, kaikkea ei voi esittää toisella kielellä, toisenlaisilla näppäimillä. Misinan nimeen tarvittavaa hatullista suhuässääkään ei tunneta bloggerin fonttivalikoimissa. Eivätkä lentokoneet käänny Variston yltä mutta Seutulassa pellot on käännetty.

lauantai 15. marraskuuta 2008

Sohvaantuminen

Yöt ovat raskaita ja unettomia. Päivät ovat raskaita ja unettomia. A.W. Yrjänää käänteisesti mukaillen niistä tulee valoisia öitä. Silmät kypsyvät tomaateiksi joilla on paksulehtiset raskaat luomet, aivot ovat kännykällä kypsennettyä makaroonilaatikkoa.

Koetamme silti pitää joitain kulisseja yllä. Keskiviikkona käyn luokkaretkellä tutkimuksen maassa. Olen takarivin häirikkö joka laitetaan eturiviin tarkkailuun. En ole saanut laitettua läksyäni BB-oppimisalustaan koska meidän koneemme ei ole yhteensopiva koulun koneen kanssa. Opin kuitenkin jotain. Tässä tapauksessa sen, että BB-lyhenne tässä yhteydessä tarkoittaakin Black Boardia eikä Big Brotheria kuten aiemmin luulin. Työssäni on seitsemän sivua ja kotonamme seitsemän tulostuspaperia. Saan mukaani vain yhdet tulosteet. Koetan kopioida tekelettäni opponentilleni oppilaitoksen kopiohuoneessa. Epähuomiossa teen seitsemän kopiota. Kohtaamme siis jälleen, mr D, ajattelen. Seitsemän kertaa seitsemän. Tämä ei lupaa hyvää.

Opinnäytesuunnitelmani lytätään liian laajana ja haastavana. Olen luokan edessä ristillä roikkuva nahkahousuinen Danny mutta missään ei ole nuorta Katri Helenaa eikä boaa. En masennu. Suunnittelen kiteyttäväni kaiken. Mietin hetken kirjoittavani laulun tuuliviiristä tai mitallisen runon, ehkä haikun tai tankan kaikesta oppimastani. Nekin tuntuvat liian isoilta, liian hankalilta hallita. Aivoni raksuttavat, iso käsi ruiskauttaa ketsuppia makaroonilaatikkoon ja sitten keksin sen: Kehitän opinnäytetyökseni uuden termin. Kaikki kirkastuu. Kaikki on helppoa. Minusta tulee hyväksytty ja hauska. Saan ystäväpyyntöjä Facebook-profiiliini. Minua pyydetään levyttämään ja eri puoluiden ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Nyt on vain keksittävä se termi.

Torstaina olen isyysvapaalla. Hyvä niin, sillä kuuhullut lapsemme ovat pitäneet meitä hereillä koko yön. Koetamme siivoilla asuntoamme mutta Pikku Apulaiset tekevät kaikkensa sen estämiseksi. Tuntuu, kuin jaloissamme ja syleissämme olisi lauma pahansisuisia menninkäisiä joiden ainoa tehtävä on hankaloittaa elämäämme. He onnistuvat siinä. 

Illalla käymme katsomassa taloa Vantaan Variston asuntomessualueella. Äiti muistaa käyneensä vanhempiensa kanssa kyseisillä messuilla. Ne olivat vuonna 1976. Äiti oli vuoden. Perille päästyämme meille selviää, että kyseisessä paikassa onkin kaksi myytävää messutaloa. Päätämme katsoa ne molemmat. 

Ensimmäinen talo on kaksi kerroksinen erillistalo, eräänlainen kytketty pientalo siis. Virallisesti talo on rivitalo. Erillistalo-sanaa ei ehkä tunnettu vuonna 1976, ajattelen. Minua väsyttää ja mieluiten olisin omalla paikallani, kotona sohvalla. Muistan suunnitelmani keksiä jokin hieno uudissana joka otetaan ensin valtakunnalliseen ja sitten globaaliin käyttöön. Ja sitten keksin sen! Sehän voi olla sohvaantuminen. Sohvaantumisessa apaattinen koti-isä muuttuu sohvansa osaksi, juurtuu silmämunistaan televisoruutuun, alaruumistaan sohvaan. Sohvaantunut mies vastaa kysyttäessä lyhyillä murahduksilla päätään kääntämättä. Sohvaantunut mies liikkuu sohvaltaan vain fysiologisten perustarpeiden ajamana kuten nälän tai muun vastaavan tai ohjelmien loputtua. Päätän sohvaantua heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Sitä ennen katsomme kuitenkin talot. Äiti ei muista edellisestä käynnistään mitään mutta tuntee jotenkin omituisesti sympatiaa ainakin ensimmäiseen asuntoon. Eikä ihme. Punapintainen erillistalo on kivasti laitettu. Se on kuin sisustuslehtien mieliimme luoma kuva ihannekodistamme. Valoisa olohuone suorastaan kutsuu sohvaantumaan. Lentokone lentää ylitsemme mutta Pojan syöksypommitusulvonnan jäljiltä kolmessa kilometrissä laskeutuva MD 11 kuulostaa linnunlaululta. Talossa on kaikki pinnat uusittu joitakin vuosia sitten ja siinä on läpinäkyvällä muovilla katettu kesähuone. Voisimme muuttaa heti. Tyttö löytää yläkerran makuuhuoneesta kolme nallea. Kaikki on kovin kivaa, kovin epäsuomalaista.

Toinen talo on yksitasoinen. Edellisen lailla sekin on punapintainen kytketty erillistalo. Siinä on neliö enemmän asuintilaa. Asunnossa on tummat lattiat ja omituinen haju. Se tuo jotenkin mieleen sähköpalon tai palaneen kumin tai niiden yhdistelmän. Lattia tuntuu kylmältä ja omituisen kuolleelta jalkoihin. Katossa on raakalautaa imitoivat MDF-levyt. Ne on maalattu valkoisiksi. Tässäkin talossa on kuitenkin hyvätkin puolensa ja asunto on hyvässä kunnossa. Jostain omituisesta syystä se on kuitenkin hivenen kaksikerroksista taloa kalliimpi. En keksi miksi. Lupaamme välittäjälle palata asiaan mahdollisimman pian ja astumme ulos sateeseen. Lentokoneet laskevat ulvahdellen sumussa yllämme, lapsiperheitä kuin varkaita liikkuu hämärillä, sateisilla messukujilla.

Kotona koetan heti sohvaantua. Valmistan kinkkuoileivän mutta saan yleiskoneen huutamaan olalleni. Pimeä metsä asunnon takana muuttuu japanilaisen kauhuelokuvan näyttämöksi. Olohuoneen lampun heijastus on puiden latvoissa leijuva avaruuskapseli tai ulkoavaruuden meduusa, oman poikani ääni hullun tiedemiehen kallopora. Se on supernopea, kuolavesijäähdytteinen ja sen tuuletusilma tuoksuu omituisesti kiljulta. Se poraa ohimooni siisitin reiän ja poistaa aivoistani sattumanvaraisia lohkoja kuin ne olisivat legopalikoita. En voi enää sohvaantua. Minusta tulee sohva. Ja sitten mukava nahkasohva onnistuu siinä, mihin Isä ei pysty: Se rentouttaa huutavan lapsen ja sylissäni makaakin veltto vartalo. Menemme nukkumaan. Vasen korvani tinnittää tuoksahtavassa pimeydessä. Näen unta Vantaanjoella kiljuvasta vesiskootterista. Se tulee lähemmäs ja näen, että se onkin pärekori jonka sisällä on punaisena kiljuva poika. Minun poikani.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Päivä neuvolassa

Suomessa on loistava neuvolajärjestelmä pikkulapsia ja heidän vanhempiaan palvelemassa. Arkkiatri Arvo Ylppöä pidetään yleisesti tämän järjestelmän isänä. Arkkiatri kehitti erityisesti keskospalveluita. Hän havaitsi, että keskoset kuolivat usein hoidettaviin vaivoihin, eivät heikkouttaan. Ylppö oli suuri pieni mies. Hän eli 105 vuotiaaksi. Liikkuvan elämäntapamme vuoksi olemme käyneet kuluneen puolentoista vuoden aikana kolmen eri alueen neuvolassa. Ja tässä nykyisessäkin hoitaja on vaihtunut jo ainakin kolme kertaa.

Aiemmin Äiti ja Tytär kävivät neuvolassa omatoimisesti. Mutta enää se ei onnistu. Äidin on vaikeaa päästä lasten kanssa pelkästään postilaatikolle, saati sitten neuvolaan. Se kun sijaitseekin ostarin kupeessa. On siis hälytettävä Isä apuun. Töistä. Asetan oitin sinisen mielikuvitusvilkun perhefarmarimme katolle ja suhautan sateen halki kohti kotinamme toimivaa juoksuhautaa. Tytär on kaivautunut leikkikaluista tekemäänsä poteroon Tupperware-purkki kypäränä päässään. Hän lauleskelee jotain mikä saattaisi olla Robotti Vipusen vakava vesivahinko. En ehdi jäädä ottamaan selvää. Koko homma sapettaa minua vaikka mitään järjellistä syytä ei olekaan. Yöt koliikissa alkavat vaikuttaa, tuumaan. Vasen korvani ei vaikuta. Sitä on alkanut tinnittämään. Johtuukohan se Pojan yöllisestä kanniskelusta, mietin. Puen Pojan valkoiseen karvapukuun ja hän nukahtaa välittömästi. Jos vielä joskus otamme kissan, niin sen nimi voisi ollakin Kolii, ajattelen. 

Ensimmäinen isompi hankaluus yllättää meidät kotitiellä. Kuinkahan Äiti Pojan tämän turvakaukaloon kiinnittää? En tajua kaukalon remeleistä mitään. Kiskon niitä satunnaisesti ristiin viattoman vesselin jalkojen yli ja napsautan lukittimet päälle. Tiukalta näyttää. 

Terveyskeskuksen ovella hoitaja tulee ihastelemaan Poikaa. "No voi hellanlettas millainen pikkukulta se sieltä tulee. Miten noin pieniä tänne tuodaan?" Päässäni sihisee, pihisee ja sitten poksahtaa. Kerron hoitajalle, että näin pientä vauvaa tuodaan neuvolaan vain siksi, että Suomessa on Itä-Saksasta kopioitu neuvolajärjestelmä joka vaatii pieniä näin vauvoja tuotavaksi neuvolaan. Muuten vauvat saisivat nukkua kotona ja juoda äidinmaitoa. Väri pakenee hoitajan kasvoilta. "Ketä te olette tulossa tapaamaan?" hän kysyy. En muista neuvolantädin nimeä. Tai muistan, jotain sen suuntaista. "Oliskohan se ollut joku Jutta Urpilainen-Lainen?" ehdotan. Hoitajan mukaan Jutta Urpilainen ei työskentele heillä, mutta lastenhoitajapuolella työskentelee joku, jonka nimi tätä muistuttaa. 

Löydämme oikean oven. Siinä ei lue Urpilainen mutta tarpeeksi läheinen nimi kuitenkin. Se riittää meille. Koputamme oveen ja kohtaamme nauravan neuvolantädin. Muistan hämärästi olleeni hänen vastaanotollaan aiemminkin. Hänellä on tapana naureskella vastaanoton läpi. Täti hämmentyy havaitessaan Isän olevan tällä kertaa mukana matkassa. Hän on odottanut Äitiä sillä nyt olisi ollut tarkoitus tarkastaa hemoglobiini, rauta ja muuta sellaista mitä synnyttäneiltä äideiltä ruukataan tutkia mutta jotka eivät kuulu takuukorjauksen piiriin. Tutkimuksen aikana hoitaja naureskelee hieman mutta hoitaa hommansa asiallisesti. Alansa rautainen ammattilainen, ajattelen. Avustan siinä, missä apuni kelpaa. Pojan pään mitaksi saamme ensin 44. Se on vain 4 kokonumeroa pienempi kuin Äidin moottoripyöräkypärä. Mutta painoa ja pituutta on tullut hurjasti. Yhtä iso painonnousu kokoisellani miehellä tarkoittaisi yli kahtakymmentä kiloa. Mietiskelen hetken aikaa tätä suhdelukua kunnes ymmärrän sen kertovan enemmän omasta fyysisestä tilastani kuin lapsen kasvusta. Sitten alan tutkailla hoitohuonetta. Hoitaja kirjaa asioita päätteelleen. Seinillä on vaaleanpunaisina loistavia esitteitä Äitien ryhmistä ja muista sellaisista. Kyselen isäryhmistä. Sellaisia ei kuulemma ole. Suunnittelen perustavani Suomen sovinisti-isien liiton ja Loppu naisten vapautumiselle -liikkeen. Hoitaja katsoo minua kummasti. "Kyllä niille tilausta olisi," hän sanoo. "Keskustassa olikin joku porukka, mutta en tiedä mitä ne tekivät." Epäilen kyseisen isäryhmän livistäneen kaljalle tekosyynsä takana.  Hoitaja katsoo minua vieläkin omituisemmin. Epäilen ääneti hänen miehensä olleen ryhmässä mukana. Sitten hoitaja lastaa minut erilaisilla tarvikkeilla joita Äiti tulee ennen tarkastustaan tarvitsemaan, evästää ottamaan yhteyttä vauvahierojaan koliikin takia ja sanoo morjenkset. Koppaan Pojan kainalooni.

Ilmeettömiä vanhuksia istuu terveyskeskuksen vastaanottotilassa kun astumme Pojan kanssa tutkimushuoneesta. Pojan tutti ja Äidin virtsanäytemuki putoavat kolahtaen juuri kun olen päässyt odotussalin keskelle. Ilmekään ei värähdä vanhusten vahamaisilla kasvoilla. Polvistun Poika käsivarrellani kuin ranskalainen hovimies Aurinkokuninkaan aamupotan eteen. Vahakasvot pysyvät ensin vahana mutta valuvat sitten pronssiksi. Niian maahan asti. Nostan purkin ja tutin, nousen ylös. Ovella käännyn saliin ja kiitän kaikkia yhteistyöstä. Rapussa toivon, että heidän katetrinsa ovat geelisoituja eivätkä avannepussinsa ole liian tiukalla.

Astumme taas ulos jäätävään sateeseen ja juoksemme parkkipaikalle. Automme viereen, noin kymmenen sentin päähän sen ovista, on parkkeerattu siististi pidetty Volkswagen Golf Variant, arvonsa tiukasti pitävä eläkeläismalli. Voi veteraani, kiroan mielessäni. Mahdun jotenkin autojen väliin ja tungen kauhusta jäykistyneen Pojan kuin halon ovesta sisään ja turvakaukaloon. Suunnittelen hetken sylkeväni Golfin punaiseen pintaan. Mutta kolme vuotta tupakoinnin lopettamisen jälkeen keuhkolimaa ei irtoa ja punaiseen vahapintaan on turha syljeskellä sillä loputon sade huuhtoo sellaiset mennessään jo ennenkuin omistajansa avannepussi on saatu vaihdetuksi. On siis vain vedettävä vatsaa sisään jo koetettava päästä itsekin ovesta sisään. Onnistun. Jotenkin.

Kotona kaikki on kunnossa. Ainakin seuraavaan neuvolakäyntiin asti. Tulevatkohan he silloin meille kylään? Silloin onkin syytä laittaa pöytä koreaksi.

Illalla töiden jälkeen istun sohvalla Poika papukaijana vasemmalla olkapäälläni. On jälleen koliikki-ilta. Meidän koliikkimme kuulostaa siltä, kuin Timo Mäkinen tai Marcus Grönholm kiihdyttäisi yliviritettyä ralliautoaan Keski-Suomalaisella soratiellä joka sijaitsee olkapäälläni. Väsyttää. Ihmettelen miten Äiti jaksaa tätä kaiken päivää. 

maanantai 10. marraskuuta 2008

Ilmastonmuutos. Nyt

Poika itkee iltaisin. Tai ei hän oikeastaan itke, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän huutaa, kiljuu, kirkuu tai ulvoo. Toisinaan hän tekee kaikkea tuota yhtäaikaa. Ja useimmiten tämä toisinaan kestää noin neljä tuntia.

Vietän viikon entisenä koti-isänä "lomalla", yksin kotona. Loma on suhteellinen käsite. Niin myös nyt. Viikko on täynnä ohjelmaa. Niihin kuuluu klubi-illan järjestämistä ja viettoa, yhdistyksen hallituksen kokous, kuntosalilla käyntiä sekä esiintyminen Turussa. Perjantaina noudan perheen Tampereen rautatieasemalta. Äiti ja lapset löytyvät lastenvaunusta. Sen seinään on maalattu tsekkiläinen piirroshahmo Myyrä torttu päässään. Se olen minä.

Viikonloppuna aktivoidumme taas asunnon etsintään. Ajelemme sunnuntai-iltapäivänä netistä tulostamiemme ohjeiden perusteella ympäri Helsinkiä ja Vantaata. Havaitsemme jälleen perustavaa laatua olevan vian Eniron reittihaussa: Kone hakee optimaalisen reitin satunnaisten karttapisteiden kautta. Tämän seurauksena teemme muutaman ohjeen mukaisen U-käännöksen satunnaisilta vaikuttavilta tieosuuksilla kunnes alamme lukea ohjetta aina kolme riviä eteenpäin. Tämä ei kuitenkaan pelasta meitä inhimillisen virheen mahdollisuudelta. Emme pääse haluamaamme kohteeseen koska koneelle annetut osoitetiedot ovat virheellisiä.

Päädymme silti asuntoesittelyyn. Talo on rakennettu vuonna 1979. Sen rakentaja on ollut talonrakentajana jotakuinkin yhtä pätevä kuin minä: Listat vinksottavat ja niiden pistorasioiden suojalevyt, joihin on sellainen asennettu, ovat jokainen eri suuntaan vinossa. Osassa niitä ei ole ollenkaan ja harmaalla ilmastointeipillä teipattuja johdonpäitä sojottaa seinästä. Seinät on tapetoitu groovisti 1970-kuosiin kivan vihertävillä, hivenen muovimaisilla tapeteilla. Keittiö on omituinen, se on kuin eri talosta. Se on kuin pienestä trendikkääksi saneeratusta kalliolaisesta kerrostaloasunnosta. Hämmentävää. Välittäjä on ylimielisen oloinen vanhempi herrasmies. Äiti muistaa olleensa kerran aikaisemmin saman yhtiön esittelyssä. Silloin esittelyä hoiti ylimielisen oloinen vanhempi rouvashenkilö. Lasken mielessäni yksi plus yksi, ruuvaan mutterin pulttiin, käännän valokytkimestä ja oivallan: Perheyritys. Tällä kertaa herra on yksin. Hän kertoo meille, että talo on ollut myynnissä jo kauan. Ennen häntä se on ollut ison pankin kiinteistönvälitysyhtiön kaupattavana. Tämä yhtiö oli kehottanut myyjää saneeraamaan keittiön asiakkaiden innostamiseksi. Ja niin myyjä oli kaatanut seinän tehdäkseen tupakeittiön, peittänyt lautalattian muovisen näköisellä keraamikkalaattaa jäljittelevällä laminaattilaatalla, asentanut uudet kaapinovet ja hellan sekä istuttanut vanhan, vuosien kellastaman astianpesukoneen komeuteen. 1970 -luvun estetiikkaan kuuluva hämärä ja pieni keittiö on tuhottu. Emme innostu.

Maanantaina käymme ostoksilla isossa maailmassa Sataa. Ja rankasti sataakin. Menemme Jumboon sillä se on katettu. Kävelemme sisäkäytävää molemmat omine lapsinemme ja ihastelemme tuotteita. Minä, nälkäisenä ja väsyneenä, erilaisia ruokia ja pehmeännäköisiä huonekaluja. Äiti sisustustarvikkeita. Tyttö, synnynnäisenä esteetikkona, kaikkea kiiltävää ja Poika kaikkea missä on valo. Joululapsia, siis? Aika näyttää. Käymme lelukaupassa ihailemassa pattereilla haukkuvia, naukuvia ja toitottavia pehmoeläimiä. Kirjakaupassa mietittämässä minkä kirjan ostaisimme viimeisillä rahoillamme, (Michael Connellyn uusimman) ja Stockammin herkun aulassa ihmettelemässä kaikkea suklaata. Tekisi mieli rynnätä suklaakekoon ja mässätä. Syödä niitä käärepapereineen, kaikkineen. Mutta hillitsemme itsemme. Menemme sisälle liikkeeseen ja ostamme. Artisokkakeittoa.

Paluumatkalla kotiin pysähdymme vielä Tammiston Etujättiin. Ostoskärryt ovat pakkautuneet yhteen kasaan sen oven eteen kuin suojaa toisistaan hakien. Ihmiset höyryävät. Ostelemme leipää, hedelmiä, lastenruokaa ja säilykkeitä. Kassalla yltämme kuuluu posaus ja alas sataa harmaita sulkia. Lienemme kohdanneet vanhan klassikon pulu ilmastointilaitteessa.

Etujätin parkkipaikka on asfalttipohjainen lampi. Sade piiskaa sen hyistä pintaa. Kotimatkalla näkyvyys putoaa kymmeniin metreihin. Oksia on pudonnut tielle ja tuuli kuljettaa romua mukanaan. Tämä on Ilmastonmuutos. Ja se tapahtuu Nyt

tiistai 4. marraskuuta 2008

Home

Poika tuhisee yöt rinnalla kuin maitolähteen löytänyt kiiltäväturkkinen pieneläin. Tyttö kalauttelee päätään uuden vuoteensa laitoihin ja kääntyy viimein poikittain, itä-länsi suuntaisesti. Muistan joskus lukeneeni lehmien nukkuvan aina napa-akselien suuntaisesti. Artikkelin mukaan lehmät tekivät poikkeuksen ainoastaan voimajohtojen lähellä. Silloin ne asettivat linjastonsa johdon mukaan. Mietin, miten tyttäreni lehmiin liittyy, miten lähellä mahtaakaan linjat kulkea? Lapset hengittävät pimeässä, vaimo puhisee. Kuuntelen heitä. Ja valvon.

Elämä kahden lapsen kanssa asettuu uomiinsa. Äidin mielestä nukun joka ainoa yö kuin viaton lapsi. Ja viattomat lapset sekä Äiti heräilevät keskimäärin tunnin välein. Äidin mukaan, siis. Ulkona on syksy, pian talvi. Sisällä asunnossa vuodenaikoja ei ole. Jääkaappiin muodostuu omituista hometta: Kirkkaan valkoista ja harsoista, kuin haurasta jäätä enkelien siivistä.

Torstaina lähdemme matkaan kohti pohjoista. Olemme etukäteen vaihtaneet renkaat uuteen autoon ja tankanneet sen. Tarkoituksena on tutkailla uuden auton keskikulutusta. Perjantaina ohitamme blogimerkinnän "Evakot". Seinäjoella on talvi, lunta putoaa taivaalta raskaina pyyhkeinä. Tyttö, Tampereen serkku ja Mummu rakentavat takapihalle lumi-ilveksen jolla serkukset ratsastavat. Arvostan Pohjanmaan Mummun elettä: Näinkin voi kunnioittaa lastenlasten hämäläisiä juuria.

Lauantaina käymme tapaamassa pohjanmaan kantaemoa vanhainkodissa ja piipahdamme puolisonsa haudalla. Vaimoni isoisä on kuollut vuonna 1988, vain pari kuukautta ennen omaani. Kaksikymmentä on pitkä aika leskenä, mietin. Siinä ajassa ehtii jo unohtaa toisen.

Sunnuntaina on alettava miettiä paluuta normaalielämään. Maanantai on jo työpäivä. Äiti päättää jäädä lasten kanssa vielä kyläilemään.

Hyppään autoon viiden aikaan iltapäivällä. Mittarin mukaan bensiiniä on vielä jäljellä hieman alle puoli tankillista. Kepeässä kahdessa tunnissa olen Tampereella. Pysähdyn pariksi tunniksi, jatkan siinä yhdeksän aikaan kotia päin. Bensavalo syttyy Hämeenlinnan kohdalla. Vanhaan autoon verrattuna tämä on erikoista. Mittariin kertyy lopulta 680 kilometriä ennen kuin pysähdyn tankkaamaan. Bensiiniä menee tankkiin 50,5 litraa joten keskikulutukseksi sadalle kilometrille saadaan omituisien laskukaavojen kautta seitsemällä alkava luku. Ei lainkaan hassumpaa. Sen kunniaksi päätän ostaa pussillisen täytelakuja. Hassumpaa onkin se, että tankkauksen jälkeen huoltoaseman myyjä kertoo luottokortin menneen umpeen pari päivää sitten. Ostotapahtumaa ei voida siis hyväksyä. Puristan lakritsipussia. Käsken myyjää imemään bensat takaisin. Mutta ei hätää. Myyjän mukaan ongelma on yleisempi kuin yleensä uskotaankaan. Yleistä on myös se, myyjä kertoo, että asiakkaaseen saadaan yhteys tankkauksen jälkeen vasta Jyväskylän tasolla maksun "unohduttua." Niinpä. Sellaista voitaisiin kutsua "saarelan" tekemiseksi. Saan maksuaikaa pari päivää. Ja saan pitää bensat sekä ennen kaikkea lakritsit. Hyvä. Ne ovat hyviä.

Pääsen kotiin vasta yöllä. Kotona tuntuu kummalta. Siellä on omituisen elotonta, hiljaista. Jääkaapissa on kummallinen haju. Home, sweet home. Sitä on kaikkialla, kaikissa sateenkaaren väreissä ja erilaisissa olomuodoissa. Teen syntiä syömällä lisää lakritsia ja juomalla mehukeittoa tölkistä. Haa haa, nauraa Simpsonien paksu kiusaaja minussa, näkisittepä minut nyt!

Aamulla kello herättää kello 7:00. Painan kellon torkkuhälyttimelle ja herään uudestaan kymmentä vaille yhdeksän. Ei hätää, tuumin, ja laitan töihin pikaisen viestin: "Nukuin pommiin, tulen töihin kello 10:00."

Hitaan aamiaisen ja suihkun jälkeen lähden töihin. Ruuhkaa ei ole. On harmaata, niin harmaata. Koskelan opiskelija-asunnot kiiltävät sumussa kuin Neuvostoliitosta irronneet toivottomuuden saarekkeet. Kuitenkaan koulusurmaajien sairas epätoivo ei tunnu nousevan sellaisista vaan enemminkin keskiluokkaisista perhearvoista, ajattelen. Perillä töissä saan kummastelevia katseita aamutoimissaan olevilta kollegoiltani. Kello on 9:03. Herätyskelloni on vielä kesäajassa. Kaksi viikkoa kellojen siirtämisen jälkeen.