Evakot

Tilanne on hankala. Lapset nukkuvat vuorotellen, huutokapulaa keskenään vaihdellen. Äiti käy kalpeammaksi joka päivä, Isä ärtyisämmäksi ja syksy syksymmäksi.

Lehdestä saamme lukea Matti Vanhasen ilmoittaneen, että ei aio erota Keskustan vaalitappion vuoksi. Vanhasen mukaan todellisen politiikan kannatus kun mitataan vain eduskuntavaaleissa. 

Mutta meitä ei politiikka jaksa nyt kiinnostaa. Perhe-elämän selviytymisen takia meidän on paettava pohjoiseen, mentävä kantaemojen pariin. Ryttäämme lehden, pakkaudumme autoon ja vaellamme vastavirtaan aina Pohjanmaalle asti. 

Matka on pitkä. Ohitamme sateen pieksämiä metsiä ja homeisia huoltoasemakomplekseja. Tampereen jälkeen laskee sumu. Se sulkee meidät sisäänsä kuin Ideapark pahaa aavistamattoman ostelijan.

Kohti navatonta maailmanjärjestystä

Katkonaista yötä seuraa katkonainen päivä. Poika meuhkaa aina auringonnousuun ja sitten Tyttö alkaakin jo laulamaan Muumitalosta... Luomet painavat ja raajat ovat raskaat kuin parin viikon rypemisen jälkeen. Ei auta, noustava on. Isän, siis. Äiti on juuri synnyttänyt ja hänen pitää saada levätä. Sadattelen hetken huonoa tuuriani kromosomibingossa mutta muistan sitten kaikki mukavat asiat mitä sukupuoleeni kuuluu. Nousen heti ja käyn laskemassa vettä seisaalteni ja vessanrengas alhaalla. Rajua.

Puuro maistuu Tytölle mutta Isälle on luvassa vain kahvia. Kyseessä ei ole dieetin paluu vaan se, että olemme päättäneet lähteä kaupunkiin brunssille. Sinne pääsemmekin. Kello 12:30, melkein neljä tuntia Tytön aamiaisen jälkeen. Siinä vaiheessa olen jo niin nälkäinen, että en osaa muuta kuin aukoa päätäni mutta en ruokaa lapioidakseni. Kalliolainen ravintola Luft on täynnä. Onnistumme saaman pöydän mutta kiireestä johtuen henkilökunta ei ehdi siivoamaan sitä aivan heti. Mutta eihän se meitä haittaa. Me asumme biojäteastiassa.

Aterian jälkeen vaapumme keskustaan ihmettelemään ihmisiä. Käymme Pitkänsillan eteläpuolella niin harvoin, että sen tehdessä tuntee totisesti käyvänsä toisessa kaupungissa. Ja tänään tämä kaupunki on kuin muurahaispesä ennen pakkasten tuloa, tulvillaan sinne tänne säntäileviä korrenkantajia. Kolmen Sepän patsaalla on vaalimökkejä. Tyttö innostuu pallosta ja joku sekopäinen SDP:n ehdokas meistä. Hänestä päästäksemme otamme Vihreiden vaalipallon sillä Vihreät ärsyttävät meitä kaikkein vähiten vaikka epäilenkin pallon sisältävän biokaasua. Sellaista palloa lienee viisaampaa säilyttää kokonaan ulkotiloissa, tuumaan.

Illalla ehdin silmäillä hieman Helsingin Sanomia. Paljon palstatilaa on luovutettu analyysille maailman navoista. Kylmän sodan jälkeen maailmasta suli toinen napa eikä se toinenkaan oikein hyvin voi enää. Se on täynnä kaikenlaista kapitalistista jätettä kuten nöyhtää.

Sunnuntaina on ikävä ilma. On kovin harmaata, sataa ja tuulee. Lähdemme silti liikkeelle heti yhdeksän jälkeen. Olemme matkalla kirjamessuille. Pistäydyn ensimmäiseksi kuitenkin äänestämässä sillä äänestäminen on kansallisvelvollisuus. Vai onko? Äiti jää lapsien kanssa autoon. Hän ei halua äänestää koska ei tiedä ketä äänestäisi. Yritän haastaa äänestämään ketä tahansa, edes puoluetta. Mutta turhaan. Vesi putoaa auton vahattuun ikkunaan ja valuu alas kuin hanhen selästä. Käyn homeenhajuisessa koulussa sutimassa numeron taitettuun pahviin ja matka voi jatkua.

Kirjamessut kahden pienen lapsen ja yliväsyneen Äidin kanssa ovat kuin teekutsut Matti Vanhasen mummolassa kolmekymmentä vuotta Vanhasen isovanhempien kuoleman jälkeen. En osta mitään. En edes tutki juuri mitään. Minä. Bibliofiili. Itken sisäänpäin kunnes saavutamme Ruoka & hyvinvointimessujen viininmaistelualueen. Portsari tulee huutamaan meille kymmenen metrin päähän että "tänne on sitten lapsilta pääsy kielletty!" Emmekä edes olleet sinne menossa. Tana. Muistelen vanhoja porttareitani. Vieläkö niitä on jäljellä? Onneksemme Tyttären Kunniakummisetä on osan aikaa mukanamme. Hän kantelee väsymättömästi Poikaa ja ostelee Tytölle maissilastuja.

Kotiin palatessa stereomme virittyvät yhteiseen säveleen. Poika kiljuu ja Tyttö huutaa. Tästä on kuulkaa itku kaukana, ajattelen. Sisällä talossa vaipoitamme koko porukan ja Äiti putsaa Pojan navan. Tynkä irtoaa viimein! Tyttö pyyhkii iloissaan intiimipyyhkeellä kasvojaan.

Illalla seuraamme äänestyksen tuloksia. Minä netistä kunnallisvaalia. Äiti sohvalta BB:n häätöäänestystä ja Idolsin pudotusäänestystä. Kaisa-Reeta ja Jannike joutuvat ulos formaateistaan. Neljästä ystävästäni kukaan ei pääse satunnaisäänestänikään huolimatta Helsingin kaupunginvaltuustoon. Tamperelainen ystäväni pääsee varavaltuutetuksi. Onnittelut hänelle. Äidille tulee sohvalla huono mieli kun kerron ystäväni saaneen alle sata ääntä. "Siis tosi kamalaa. Olis mun kyllä pitänyt äänestää." Niinpä. Nukkujien puolueeseen voi liittyä vaikka ei nukkuisi edes öisin.

Kummallisvaalit

Syksy kiertyy kohti talvea ja lehdet varisevat puista kuin arvo islantilaisista osakkeista. Öisin päästään jo lähelle pakkasta muuallakin kuin pörsseissä. Auton ikkunat ovat aamuisin huurussa ja aurinko alkaa valaisemaan vasta seitsemän jälkeen. Ja sitten pörssilasku liukuu Talouden irralliseen saareekkeeseen, Suomeenkin asti. Ja poika täyttää kymmenen päivää.

Poika nukkuu hyvin. Päivisin. Öisin hän meuhkaa ja itkeskelee. Tyttö on tottunut jo tilanteeseen. Hänen untaan ei Veikka häiritse. Tyttö herää yhä viimeistään kahdeksalta joka aamu. Vanhemmille tällainen yhtälö on juuri niin raskas kuin miltä se kuulostaakin.

Ei silti pelkästään niin huonoa ettei jotakin pahaakin: Vaalit, nuo tyhjien lupausten olympiadit, ovat jälleen käsillä. Tällä kertaa lähestymme talvikisoja eli kunnallisvaaleja. Ne ovat jo sunnuntaina. Monia julkkiksiakin on jälleen asettunut ehdolle, useat heistä puolueen pyynnöstä ja vielä useammat aivan turhaan. Suosikkini tämän vuoden ehdokkaista on Martti Vainiolle vahingossa dopingia pakaraan vuonna 1984 lykännyt "talonmies" Alpo Nyrönen. Sitten vuoden 1984 Nyrönen on kouluttautunut urheiluhierojaksi. Internetin vaalikoneessa hän kertoo, että valmennustoiminta on sydäntään lähellä. Aivan varmasti se onkin, lienee ollut jo kauan. Muistelen joskus lukeneeni, että sydäntä symboloiva ♥ -merkki olisi kehittynyt juuri pakaran kaaresta. Ja sinne, ei kuitenkaan aivan häränsilmään, on Nyrölän piikki aikanaan uponnut. Olen vaikuttunut hänen ehdokkuudestaan. Jopa niin paljon, että tekisi mieleni muuttaa Saarijärvelle pelkästään vaikuttamisen innosta.

Asuntojen hinnat ovat laskussa mutta en löydä meille Saarijärveltä edullista kotia. Kustannustehoikkaimmat talot löytyisivät nyt Pirkanmaalta. Työvoimatoimiston sivujen mukaan Pirkanmaalla ei kuitenkaan ole alani töitä, oikeastaan ei juur mitään mielenkiintoisia töitä. Tästä voisi vetää johtopäätöksiä mutta en uskalla sillä seikkailuni Tutkimuksen maassa ovat sekoittaneet metodini. Jos uskoisi selviävänsä japanilaistyyppisessä paperiseinäisessä talossa pohjolan lämpenevän talven yli niin nyt kannattaisi tehdä talo osakekirjoista. Hyvällä onnella niiden arvo saattaisi vuosikymmenien mittaan kasvaakin. Tällöin ne voisi myydä ja tehdä uudet seinät raakalaudasta.

Syntymättömän syntymä on ajanut Äidin epätoivoon. Hän nousee tukka pystyssä  ja valittelee elämän kurjuutta. Äidin mukaan hän elää Murmelinpäivää, Bill Murrayn samaa päivää toistavaa leffaa. Elokuvassa Murrayn esittämä hahmo masentuu ensin niin totaalisesti saman päivän toistumisesta että surmaa itsensä joka päivä uudestaan ja uudestaan mutta alkaa lopulta opettelemaan eri asioita ja voittaa näin kirouksensa. En tiedä mitä Äiti voisi opetella. Ei ainakaan jääveistosten tekoa kuten Murrayn hahmo. En tiedä miten asiat sujuvat isyyslomani jälkeen. Jotenkin, veikkaisin.

Vietämme aikaamme suurimmaksi osaksi sisällä. Ulkona tapahtuu kaikenlaista jännittävää mutta se jää meiltä kokematta. Eräänä päivänä on kaunis syksyinen ilma, aurinko paistaa lehdettömien rankojen välistä keisarin vallihautojen suunnasta. Lähdemme neuvolaan ja kirjastoon. Tyttö villiintyy kirjaston leikkialueella. Siellä on liikaa kirjoja ja liikaa tuttuja. On Muumipappa pehmohahmona ja Timo Tiikeri. Kirjastovirkailijat katsovat meitä hyisillä silmillä mutta me luemme maatilan eläimistä. Poislähtiessä otamme Äidin ja Pojan neuvolasta kyytiin. Poikkean vielä Oulunkylän ostoskeskuksella ostamassa ruokaa. Käpylän Pyöveli, Jukka Järvinen jakaa tuulikaapissa vaaliesitteitään. 

Edellisten kunnallisvaalien ääniharava, Itä-Helsingin Talikko ja Pyövelin vanha kilpakumppani, keltaisten lehtien kävelevä katastrofilööppi Tony Halme on viime aikoina ollut jälleen alaotsikoissa. Nykyään lähinnä vain sen takia, että eroaminen kunnanvaltuustosta on osoittautunut hankalammaksi kuin sinne pääsy. En tiedä mitä valtuutettu Halme sai Helsingin kaupunginvaltuutettuna aikaan. Kansanedustaja Halmehan edusti äänestäjiään tehokkaasti muun muassa ajamalla autolla kännissä ja ammuskelemalla eukkoaan pilleripäissään laittomalla aseella. Kaikkien vaalityrkkyjen kannattaisi silti pitää mielessään tämä: Mitä sitten, jos pääsetkin valtuustoon?

Onnea uudesta autosta

Odottavan aika on pitkä ja hiljalleen enteet menettävät merkityksensä. Tulee Deja-vu. Tämä kaikki on tapahtunut jo aiemminkin. Jos ei meille niin sadussa Pekka ja susi.

Tiistaina Äiti herättä Isän kello 4:45. Nyt on vesi sitten tullut. "Hyvä," sanoo Isä ja kääntää kylkeä. "Sitten ei tarvitsekaan mennä töihin". Lapsiveden tulo tarkoittaa nimittäin sitä, että Isyysloma on vihdoin alkanut.

Loma alkaa kuitenkin niin kiireisissä merkeissä, että Isän on tarkkaan mietittävä sanan "isyysloma" -merkitystä. Miten voi olla lomalla jos on passattava Äitiä ja vaihdettava vaippoja? Tästä on loma kaukana, tuumin, kun laitan Äidille aamiaista. Aterioinnin jälkeen otamme sekuntikellon mukaan ja lähdemme ulos kävelemään. On pistelevän kirkas syysaamu. Puiden lehdet leimuavat ja jo pudonneet kahisevat jaloissa. Otamme väliaikoja supistuksista kunnes niiden väli laskee alle viiteen minuuttiin ja ne kestävät yli 30 sekuntia kerrallaan. Nyt on siis lähdettävä, ajattelen. Pakkaan jotakin laukkuun ja katson, että kameran ja videokameran laturit ovat mukana. Postilaatikosta nappaan mukaani uusimman Geo-lehden. Kello on 14:00.

Jätämme Äidin Kätilöopiston sairaalan ovelle ja jatkamme Espooseen. Tyttö menee Tädin luo hoitoon. Tuntuu pahalta jättää niin pieni hoitoon, mutta Tyttö itse ei tunnu olevan asiasta moksiskaan.

Palatessani Kätilöopistolle aika jotenkin lakkaa kulumasta. Kello on jo lähemmäs kolme iltapäivällä kun kävelen haljusti maalattuihin halleihin kuin unissakävelijä. Muistelen sanontaa valosta tunnelin päässä. Tästähän kuoleman läheisyys -kokemuksissa on kysymys: Suoraan pupilliin kohdennetusta sairaalavalosta. "Oletko sinä mies" kysyy kätilö osaston akvaarion luukusta kun kyselen häneltä Lasteni Äidin sijaintia. "Miespä hyvinkin", lirkutan, "ja vielä tämän kysymäni henkilön mies." Salissa häkellytään kun paukkaan koputtamatta sisään. Kätilö ja opiskelija ovat juuri hiljentyneen asian äärelle, tutkimaan synnyttämään valmistautuvan naisvartalon kiharoita ja kiemuroita. En anna heidän häiritä vaan istahdan kiikkustuoliin syömään banaania ja lukemaan Mount Everestin valloituksesta Geo-lehdestä. Sir Edmund Hillary ja sherpa Tenzig totta tosiaan olivat todellisia miehiä. Mietin hetken vieväni lehden akvaariokätilölle mutta tulen pian toisiin ajatuksiin. Lehdessä on muitakin artikkeleita ja illasta näyttää tulevan pitkä. 

Kello 16:00 kätilö poikkeaa rutiininomaisesti opiskelijansa kanssa salissamme. "Muista aina sanoo, et nyt mä kosketan sua kun alat tutkimaan asiakasta" kätilö sanoo opiskelijalle. Tämä kumartuu Äidin eteen, katsoo silmiin ja sanoo "nyt mä kosketan sua". Ja hän koskettaa, ja kätilökin koskettaa. Minua ei pyydetä koskettamaan, minun pyydetään istumaan Äidin taakse vessatuolin ja lypsyjakkaran sekoitukselta vaikuttavan istuimen taakse. Sen aukkoon on venytetty valtavan uimalakin näköinen muovisuoja. Kovaa oli Hillarylla, ajattelen, huipulle päästyään aivan kuoleman kielissä. Kätilö puhuu kohdun aukinaisuudesta, näyttää opiskelijalle sormillaan. Se näyttää aivan vulcanien tervehdykseltä Star Trekistä. Ehkä hän onkin trekkie, innostuu nörtti minussa. Se kuitenkin vaiennetaan ja minut käsketään takaisin paikalleni ikkunan eteen. Palaan Himalajalle. Niin paljon lunta niissä kuvissa, kaikki se kirkkaus. Noin viidentoista minuutin kuluttua kätilö palaa. Vauvan pää on ollut kiinni jossain anturissa jo pitkään ja kätilö näkee sen sydämensykkeen ja muut käyrät akvaarioonsa. Nyt on tosi kyseessä. Palaan asemiin lypsyjakkaran taakse. Äiti nojaa vatsaani. Se onkin varmaan pehmeä tuoli, ajattelen. Kätilö ja opiskelija palaavat myös omille paikoilleen. "Mä kosken sua", kätilö sanoo ja koskee Äitiä. Pidän käsiäni Äidin vatsalla ja tunnen pienet levottomat jalat. Kätilö katsoo Äitiä silmiin ja sanoo kuinka kaunis tämä on. "Nainen on niin kaunis, olet kaunis, kaunis." Tunnen itseni rumaksi ja ulkopuoliseksi. Tämäkö on sitä paljon puhuttua tasa-arvoa, ajattelen. Sitten jalat putoavat käsistäni, kätilö koppaa jotain käsiinsä ja nostaa sen Äidin käsiin. Ja sitten näemme sen. Se on, se on, se on PIENI PURPPURAINEN POIKA. 

Napanuoran leikkauksen jälkeen Poika ryömii viimeiset sentit nisälle ja alkaa heti syömään. Isän poika, ajattelen. Nyt kun naisen alapää on tuttu niin voikin keskittyä tisseihin. Ja Äidillä ne ovatkin vallan mainiot. Kätilö ja opiskelija siivoavat Äitiä kehuskellen huonetta. Se onkin melkoinen teurastamo. Uimahattuun asetettu rosterinen malja on piripintaan täynnä verta ja lapsivettä. Kätilö sanoo, että napanuora meni kahdesti vauvan kaulan ympäri. "Siis kahdesti, kaksi kertaa." En tiedä mitä se tarkoittaa. Sitten kätilö alkaa mittailemaan istukkaa. Se on melkein vauvaa isompi. Se on vihreä ja punainen ja sininen ja musta ja siitä valuu verta ja limaa. Otan siitä valokuvan. Muistelen Tom Cruisen suunnitelleen vaimonsa istukan syöntiä kun Suri syntyi. Cruise ei ole trekkari, Cruise on scientologi. Eräät eläimet syövät istukan poikasten synnytyksen jälkeen. Tämän on katsottu estävän synnytyksen jälkeista masennusta ja monia muita vaivoja. Katselen nesteitä tihkuvaa istukkaa ja ajattelen, josko eläimet syövät istukan yksinomaan siksi, että niillä on nälkä. Ja yht´äkkiä minulla ei enää ole.

Illalla haen Tytön Espoosta. Hän on jo nukahtanut mutta herää ääniini. Syön Espoon Tädin ja Sedän kanssa Ben & Jerry's jäätelöä sillä ruokavalion nyt hetkeksi unohtaa.

Tyttö on hiljaa mutta hereillä koko paluumatkan Kätilöopistolle. Lapsivuodehuoneessa hänen mielenkiintonsa kohdistuu vauvaa enemmän Äitiin. Hylätyksi tulemisen tunne kasvaa yön mittaan. Aina vauvan itkiessä Tyttö nostaa päänsä pystyyn ja katsoo vihaisella ilmeella.

Toverillinen sisaruus ei alakaan hetkessä, huomaamme aamulla. Tyttö koettaa työntää veljensä pyöräsängyn sairaalahuoneen ovesta ja heiluttaa perään. Tyttö heittäytyy selälleen vauvan syödessä maitoa. Tyttö keksii housuissaan olevan kakkaa kun huomaa, että vauvan vaippaa vaihdetaan usein. Ja sitten, aivan hiljalleen, mustasukkaisuus alkaa laantua jo toisena päivänä. Alkaakseen heti vieraiden saapuessa paikalle. Tyttö on älykäs. Hän havaitsee nopeasti, että saa enemmän huomiota ja lisää heekkua sukulaisilta ja ystäviltä jos näyttää voivan oikein surkeasti. Ja kyllä hän surkea onkin, aina kun saamme vieraita.

Vieraita enemmän onnitteluviestejä tulee sähköisesti. Elämme todellakin sähköistä aikaa, Watson hyvä. Onnentoivotuksia, säälinpurkauksia, voimaviestejä ja suosikkini: Onnea uudesta autostanne toivottaa Veho-yhtymä. Elämme materialistisessa maailmassa. Ja se on näin suurena juhlapäiväkin syytä pitää mielessä.

Rokko ja hänen veljensä

Lauantai. On talkoopäivä. Ja sataa. Perisuomalainen yhdistelmä siis. Nukun makeasti koko yön ilman yhtäkään supistusta. Herään aamulla Tytön alkaessa laulaa mutta muistan nopeasti jotain: Seinäjoen Mummu ja Tampereen Serkku ovat yhä täällä. Tyttären voi siis huoletta työntää ovesta kohti olohuonetta. Herään uudestaan vasta 9:30. En edes muista koska olisin viimeksi saanut nukkua näin myöhään. Siitä täytyy olla vuosia, kuukausia tai ainakin viikko.

Taloyhtiön väki on jo työn touhussa kun astun ovesta. Hetken luulen joutuneeni Disneyn Lumikkiin. Paitsi että työntouhussa ahkeroivia kääpiöitä on enemmän kuin seitsemän. Tuulipukuinen rouva levittää kivituhkaa pihakäytävällemme, toinen haravoi roskia postilaatikoilta. Haen varastosta puutarhasakset ja alan silppuamaan pensasaitaamme. Uudestaan. Näin valoisassa se on helpompaa mutta homma ei silti oikein etene. Pensas on nimittäin leikattu samankorkuiseksi ilmeisesti jo useita vuosia ja rungot lehvästön sisällä ovat paksuja kuin sormet. Taloyhtiön miehet käyvät aina välillä kommentoimassa työn edistymistä. He antavat myös neuvojaan aidan pituuden suhteen. "No itse sä päätät, mutta aina ennen toi on ollu ton mittanen" tai "joo, leikkaa vaikka näin. Tai, sähän itse päätät." Päätän mennä leikkaamaan takapihan pensasta. Tuntuu typerältä yrittää nirhata paksuja rankoja väljillä puutarhasaksilla. Päätän ostaa sähkösahan. Hyppään autoon ja ajan Arabiakeskuksen Hong Kong Expressiin. He ovat myyneet mallistonsa loppuun. Ajan Hobby Halliin ja kuulen heidänkin myyneen sahansa jo keväällä. Päätän palata kotiin. Hetken mielijohteesta poikkean kuitenkin vielä Oulunkylän K-raudassa. Hyllyllä kököttää yksinäinen vihreä Nutool -merkkinen pensasleikkuri. Se on alennuksessa ja näyttää jotenkin omituisesti quetsal-linnun ja sisäsiittoisuuden vuoksi harottavahampaiseksi syntyneen krokotiilin sekoitukselta. Ostan sen heti. Kotopihalla naapuruston tervehtivä osio ihastelee mustaa hammasrivistöä. "Joo kato, tollanen mullakin on" sanoo naapuri. "Mä sanon sitä mun leluksi". Ja leluja ei lainata, tiedän. Ainakaan kaupungin vuokralaiselle. Quetsalilla aita kaatuu silti nopeasti. Edes pieni tihku ei haittaa vaikka ohjekirja kieltääkin sahaamisen sateessa ja kosteissa olosuhteissa. 

Aidan leikkuun jälkeen Seinäjoen Mummu ja Tampereen Serkku pitää viedä rautatieasemalle. Aikataulun mukaan meillä on kuusitoista minuuttia aikaa. Ehdimme loistavasti. Tyttö ja Äiti menevät laiturille vilkuttamaan, minä jään autoon lukemaan uutta manuaalia. 

Talkoot ovat yhä käynnissä kun palaamme. Grillillä heiluu väkeä kuin Hurstin leipäjonossa Kalliossa aina perjantaisin. Nappaan kottikärryn kahvat käsiini ja alan kärräämään kivituhkaa piha-aluetta halkoville käytäville. Tuulipukurouvat ohjeistavat toimintaa. Joku kysyy kuka olen. Kerron, vaikka mieleni tekisi valehdella olevani vain joku ohikulkija joka tuli huvikseen hiekkaa kärräämään. Äiti haravoi lehtiä postilaatikoiden luona ja Tyttö nukkuu. Vien molemmille makkarat ja syön itse toisen. Sitten jatkan hiekan kärräämistä. Oulunkylän kentällä on kilpailut. Tuntuu hienolta kurvata kottikärryillä sisäpihalle taloyhtiön yrmeiden selkien eteen kansan hurratessa villisti.

Illalla päätän tarkastaa turvaverkkomme. Espoon Täti on laittanut puhelimensa kiinni. Soitan Tampereen Papalle. Hän tietää Tädin olevan elokuvissa. Tampereella. Se siitä turvajärjestelmästä ja luottamuksesta. Mutta mitäpä siitä. Me olemme tottuneet tulemaan toimeen omillamme. Ja kyllä Tätikin sitten joskus saisi kuulla sukulaisensa syntyneen jos se nyt päättäisi syntyä.

Sunnuntai kuitenkin ehtii jälleen luoksemme eikä mitään tapahdu. Ilma on taas mitä hienoin kun nousen Tytön kanssa hieman ennen yhdeksää. Tyttö on hiljainen eikä puuro maistu. Muutoinkin päivä sujuu jotenkin laiskasti. Iltapäivällä meidän on tarkoitus lähteä Sipooseen katsomaan erästä taloa. Tyttöä pukiessa huomaamme tämän olevan kuuma ja täynnä pieniä punaisia pilkkuja. Soitan välittömästi 10023:n ja tiedustan toimenpiteitä. Terveydenhuollon neuvontapuhelimessa päivystävä sairaanhoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä on vain virusperäinen sairaus joka menee ohi itsellän.

Talo on oikein mukava, jälleen kerran. Ainoa mutta on yhä hinta. Ostohinnan lisäksi talon ylläpitokustannukset ovat isot sillä piharakennuksessa sijaitsee sähköllä lämmitettävä uima-allas. 

Pääsemme takaisin kotiin vasta kun alkaa hämärtää. Tyttö on väsynyt ja apaattinen, edes ruoka ei maistu. Hätääntyneinä annamme hänelle suklaata jotta edes jotain... Yö on katastrofaalinen itkukonsertti. Vaimon mukaan minäkin olen osallistunut huutoon kyselemällä unissani toppatakkia. Sellaista ei minulla kuitenkaan aamulla ollut joten lienen jäänyt ilman. Pyynnöstäni huolimatta.

Aamulla Tyttö on kuumesta sekaisin. Hän näyttää pillerihumalaiselta Maculay McCulkinilta tämän lapsitähtiaikoina. Äitikin on väsynyt ja vihaisen oloinen. Teen nopean päätöksen: On jäätävä kotiin.

Saamme ajan terveysasemalle heti aamulla. Lääkärisetä puhuu suomea murtaen. Hän tekee analyysin Tytön tilasta puheideni perusteella sillä Tyttö taistelee kaikkea tarkastusta vastaan kuin haavoitettu naarastiikeri. Diagnoosi on häkellyttävä. Paperissa lukee: "Tila ehkä epäilyttävä." Saamme lähetteen Lastenklinikalle. Lääkärin mukaan sinne on aina mentävä kun lapsella on näppylöitä. Tilanne on erittäin vakava, hän sanoo useasti. Ovella kätellessä hän hymyilee kuitenkin rauhoittavasti ja sanoo epäilevänsä, että ei tämä kuitenkaan ole hengenvaarallista. 

Haemme yliväsyneen Äidin kotoa ja lähdemme uudelleen matkaan. Löydämme nopeasti Töölöön ja Lastenlinnaan. Pian selviää, että se ei ole Lastenklinikka. Oikea sairaala on kuitenkin aivan naapurissa. Pääsemme sisään nopeasti ja uusi lääkäri analysoi Tytön tilan. Aivan ensimmäisenä hän kysyy käyntimme syytä sillä se ei ollut hänelle aivan tarkkaan selvinnyt lähetteen perusteella. Tutkimuksen jälkeen saamme tietää Tytön ja Äidin tämänhetkiset painot. Lääkäri kertoo lisäksi, että kyseessä lienee aivan tavallinen viruksen aiheuttama kuumeihottuma. Saamme reseptiksi paperilapun jolle on koottu kuumeisen lapsen hoito-ohjeita. Tunnen itseni pöljäksi ja haluaisin hakea Lastenklinikan kahvilasta vedenkeitto-ohjeen. Äiti toppuuttelee. Otamme kahvit. 

Tyttö nukkuu koko illan ja Äiti käy kaupungilla. Tampereen Pappa soittelee taloudellisia neuvoja. Se on mukavaa. Tyttö herää vasta kuuden jälkeen ja juo kokonaisen pullollisen mehua. Äidin palatessa kotiin kertaalleen nukutettu Tyttö kömpii tyynynuntuva tukassaan olohuoneeseen. Tauti on voitettu ja leikki voi jatkua. "Row row row the boat" kuuluttaa Tytön soittorasiansa Äidin mahan päällä. Tyttö tansii ja Syntymätön heiluttaa jalkojaan niin että soittorasia heiluu.

Syntymän ihme

Jokaisen päivän ollessa edellisen kaltainen voi mikä tahansa päivä olla Uuden Syntymän päivä. Torstai-aamuna en jaksa tehdä enää edes kunnolla eväitä. Laitan mukaan vain yhdet leivät ja hyppään vaatteisiini. On jälleen loistava lokakuun aamu, aurinko kuin mehua tihkuva verigreippi nousee Viikin takaa ohittaessani Vanhan kaupungin lahden. Meri höyryää, tuulilasissa on kevyt kaste. Se katoaa nopeasti sillä uudessa autossamme on takalasin lämmityksen lisäksi myös tuulilasinlämmitys.

Töissä rutiinit ottavat vallan aamun kauneuden häkellyttämästä minästä. Napsautan valot, röpsäytän kahvit ja avaan tietokoneen. Sähköposteja lukiessani syön leipäni. Niissä ei taaskaan ole mitään muuta kuin juustoa ja voita. Mutta tänään ne maistuvat taivaallisilta. Kollegoiden saapuessa paikalle olen jo edennyt kahviin. Vaihdamme kuulumiset ja SITTEN saan sen kauan odotetun soiton: Lapsivesi on tullut!

Vasta autossa muistan päivän työt, kokoukset ja tapaamiset. Muistan myös asemani, tittelini ja numerokoodini kuin sotilasarvoni. Mitään peruuttamatonta ei tapahdu jos en ole töissä. Työpaikkani ei ole Glitnir, Landsbankinn, Kaupthing eikä Islannin valtio. Ei siis pitäisi olla vaaraa siitäkään, että koko työpaikkani katoaisi kuin Atlantis aaltoihin poissaollessani. Äiti on hälyttänyt paikalle Mummun Seinäjoelta. Lisäksi Espoon Täti on nostanut pyynnöstämme hälytystason aina punaiselle asti. On odotettavissa invaasio ja pitkä piiritys.

Kotona Äiti lakkailee kynsiään. Niiden on oltava kunnossa Syntymän hetkillä. Mutta. Sen aika ei kuitenkaan ole aivan vielä. Kätilöopiston ystävälliset puhelinneuvojat käskevät tarkkailemaan mahdollisia lisävuotoja. Heidän mielestään tässä ei vielä ole kyse lapsivedestä vaan aivan tavallisesta nesteestä mitä odottavista äideistä aamuisin valuu.

Päiväunien jälkeen haen Seinäjoen Mummun ja Tampereen serkun Pasilan asemalta. On hienoa hakea kun on uusi auto. 

Supistuksia on Seinäjoen Mummun mielestä noin kolmen minuutin välein. Keksimme menetelmiä mitata aikaa ilman kelloa vaikka meidän ei tarvitsisi. Mielestäni nerokkaimmassa tavassa laitetaan kananmuna kiehuvaan veteen aina supistusten alkaessa. Sen annetaan kiehua kunnes seuraava alkaa. Sitten kun muna ei ehdi hyytyä juuri lainkaan on aika lähteä. Metodin etuna on se, että näin sairaalaevääksi tulisi pussillinen keitettyjä kananmunia. Mutta illan mittaan supistuksen laantuvat ja pian on taas yö.

Perjantaina teen taas vain kaksi leipää. Toivon, että saan soiton pian töihin päästyäni. Mutta sitä ei kuulu. Ja odottavan aika on pitkä. Juon kahvia, juttelen sekavia. Möhlään etukäteen sovittuja asioita koska en enää jaksa muistaa mitä on sovittu. 

Töiden jälkeen on mukava palata kotiin. Koko taloyhtiö on tuulipuvuissa pihojensa kimpussa sillä huomenna on talkoopäivä. Ristin käteni ja toivon lähtöä huomiseksi. 

Nakkisopan jälkeen lähdemme retkelle. On hienoa, kun on uusi auto. Huomaan siitä jo muodostuneen jonkinlaisen jatkeen itselleni. Kuinkahan pieni se oikein onkaan kun tarvitsen näin suuren auton? Käymme katsomassa ulkoapäin paria hirsitaloa jotka ovat tulleet myyntiin Vantaalla ja sitten poikkeamme Stockmann Outletissä. Sen eteisessä haisee kammottavalle. Tännekö eiliset minuuttimunamme mätänivät? 

Pimeän tultua leikkaan etupihamme pensasaidan jotta olisi siistiä ennen talkoita. Mutta pihatyö pimeällä on vaaroja täynnään. Saan oksan suoraan silmääni ja työ on keskeytettävä. On mentävä takaisin sisään. Ja odotettava.

Leipää ja sirkushuveja

Olen hereillä suurimman osan yöstä. Tyttäreni laulaa pimeässä huoneessa loputonta hittipotpuria. Siitä voi erottaa sanoja ainakin seuraavista lauluista: Dodo-sorsa, Piippolan vaari, Laiva laiva, Tuu tuu tupakkirulla, Muumilaulu, Vipusen vakava vesivahinko, Jos sul lysti on ja Elsa. Laulujen lisäksi listaillaan sukulaisten ja ystävien nimiä. Aamulla on pakko tarkastaa josko ollaan jo täydessä kuussa. No ei. Kuuhulluuskin ilmeisesti paranee polvi polvelta. On laskevan puolikuun yö.

Teen eväät ja astun ulos. Tyttö jää leikkimään munakennolla eteisen lattialle, Äiti seisomaan apaattisena WC:n oven eteen. Ulkona on raikkaan viilää. Ja pimeää. Aamuisin on yhä pimeämpää sillä olemme matkalla kuun pimeälle puolen. Ja lehtien pudotessa etupihan melutaso kasvaa. Tuntuu kuin Kehä Ykkönen hiipisi yö yöltä lähemmäksi. Auton ikkunat ovat höyryssä. Astun sen sisään, annan automaattivaihteenvalitsimen olla asennossa P ja käynnistän auton. Sitten astun ulos kuivaamaan ikkunoita. Automme on melko erikoinen olllakseen turkoosi farmarimallin Mondeo manuaalivaihteella. Se on nimittäin graffitinharmaa Mitsubishi Lancer automaattivaihteella.

Lähdin eilen töiden jälkeen hakemaan Autoa kaupasta kuten oli sovittu. Myyjä otti minut vastaan hivenen oudosti, kätteli kyllä mutta alkoi sitten selittelemään. Liikkeen pojat kun olivat pesseet uutta autoamme hieman liian tehokkaasti ja auto oli kuulemma kuivumassa. Väsyneessä mielessäni kuvittelin turkoosin Mondeon roikkuvan pyykkipoikien varassa narulla. Kävimme katsomassa. Sen penkit oli irroitettu, sisällä kuumailmapuhallin. Ovea avatessa vastaan läikähti lämpimän kostea tupakantuoksuinen höyry. Mutta penkit olivat jo kuivat eikä verhoilu enää haissut. Mieleni ailahteli kahden vaiheilla: Irtisanoako sopimus vai pyytääkö jotain hyvitystä? En päätynyt kumpaankaan vaihtoehtoon.

Mitäpä tuosta kaikesta. Onpahan auto ainakin pesty myös sisältä, ajattelen töihin ajaessani. Vanhan kaupungin lahden yllä roikkuu taas usva sillä merivesi on yhä lämpimämpää kuin ilma. Vaahterat liekehtivät, tiilirakennukset tuovat mieleen jonkin toisen maan. Intia? Muistan lokakuisen aamun Rishkikeshissä. Vuosi saattoi olla 1994 tai 1995. Joka tapauksessa, Maharishi Maheshi Yogi ja Beatlesit Ringon ruokalaukkuineen olivat jo kauan sitten menneet. Rikshakuskilla oli päässään Hämeen putken lierihattu. Aamiaisen, papuja paahtoleivällä, jälkeen lähdin kävelemään. Astuin viidakkoon joen yläjuoksulla, viettävää rinnettä alas Gangesin rantaan ja yllätin pyhän miehen arkisella askareella virtaavan veden ääreltä. On vesi, mutta missä klosetti, ajattelin. Nuori joki oli syvän vihreä, uuden automme värinen. Gangesko siihenkin virtasi?

Töissä kaikki on entisellään eikä mikään ole ikinä samaa. Tämä on ongelma minkä joutuu kokemaan kun seisoo virrassa. Keitän kahvit, avaan ensimmäisten leipien kääreet. Juustoa ja voita. Leipien tekijä ei todellakaan ole käyttänyt mielikuvitustaan näiden kuvatusten tekoon ja se olen minä. Kuitupitoinen ruokavalio tekee kummia ruoansulatukselle, suolistoni toimii kuin junanvessa. Kymmeneltä saan Äidiltä viestin. Hän kertoo Tytön käyneen pitkästä aikaa potalla omatoimisesti. Hienoa. Se kannustaa minuakin parempaan suoritukseen työpaikkani henkilökunnan saniteettitiloissa. Ne ovat niin pienet, että istunnolla on pidettävä roskalaatikkoa sylissä. Sadhu Gangesin yläjuoksulta palaa taas mieleeni, punainen kaapunsa kuin Arabian vaahterat. Kyllä hänen kelpasi kykkiä!

Töiden jälkeen käyn taas vaihtamassa auton. Se on neljäntemme kahden viikon sisällä. Ja viimeinkin tämä on omamme, tumman turkoosi Mondeo. Se haisee lentokoneen turistiluokalta pari vuotta lentotupakoinnin kieltämisen jälkeen. Takaluukussa on valkoisia koirankarvoja ja takapenkin matot ovat pesuveden laikuttamat. Auto tuntuu hyvältä ajaa mutta kytkimeen ja kaasuun on totuttava ajan kanssa. Enää meillä ei ole ameriikan mallia ja siksipä moottorinteho on pienentynyt auton koon kasvaessa.

Uudesta perheenjäsenestä innoissamme lähdemme autoretkelle ruoan jälkeen. Ajamme Espooseen serkkuja katsomaan. Tyttö nukahtaa alle kilometrin päässä kotoa ja hetkeä myöhemmin Äidin pää retkahtaa taustapeilistä.

Tyttö on yliväsynyt kun palaamme kotiin. Hän lauleskelee Robotti Vipusta ja itkee ennen kuin nukahtaa. Ja sitten, aivan huomaamatta on taas yö. Juna viheltää mennessään pohjoiseen. Kehä kolmosen lailla pääratakin lähenee syksyn edetessä. Me olemme jäämässä saarroksiin niiden väliin, samanlaiselle rauhalliselle saarekkeelle kuin mikä Suomikin finanssikriisin myllertämässä meressä on.

Muovinen maailma

On taas maanantai. Yöllä on ollut iso myrsky sanoo uninen Äiti kun lähden töihin. On märkää ja maa on pudonneiden lehtien peittämä.

Töissä napsautan koneen auki ja kahvin putoamaan. Juomaa odotellessa ehdin hieman lueskella uutisotsikoita. Melamiiniskandaali laajenee joka hetki. Muovilla jatketun maitojauheen ja sen jalostustuotteiden epäillään sairastuttaneen jo yli 50 000 lasta Kiinassa. Juttu on myös levinnyt jo kauas Kiinan ulkopuolelle: Aasiassa melamiinia on löydetty Nestlén suklaapatukoista ja Euroopassa ainakin kiinalaisista ravintoloista sekä koalakarkeista. Koalat ovatkin sikäli symbolisia, että pelkkää eukaliptuksen lehteä mussuttava koalahan käyttäytyy normaalistikin ikään kuin olisi kroonisen myrkytyksen uhri. Koko kohu on sinällänsä erikoinen. Se alkoi Pekingin olympialaisten aikaan ja niin siitä on alusta alkaen tiedotettu ja salailtu yhtä aikaa. Sairastuneiden luvun voi helposti yhä ainakin kolminkertaistaa, sen verran paljon on kiinalaisten lupa uskoa vetävän kotiinpäin. Itse melamiinin kiinalaisiin maitotuotteisiin on tuonut maassa toteutettava kapitalistinen sosialismi. Voittoa lisätäkseen meijerin omistajat ovat ensin lisänneet maitoonsa vettä. Tätä välttääkseen maidon ostajat taasen mittaavat maidon proteiinitason se kun luonnollisesti pienenee seoksen laimentuessa. Mutta melamiini, tuo monikäyttöinen orgaaninen emäs, näkyy testeissä proteiinina. Lapsissa se näkyy munuaiskivinä ja meijerin omistajan tileillä ainakin aiemmin yuáneina, nykyisin hallituksen väkenä oven takana. Wikipedian mukaan melamiini on orgaaninen emäs jota valmistetaan ureasta. Ja tässä tapauksessa se onkin ilmeisesti lähtöisin suoraan rahanahneiden kapitalistien päistä.

Iltalehden nettisivuilla puolestaan on pieni artikkeli ilmastonmuutoksen terveysvaikutuksista. Artikkeli on todellakin erittäin lyhyt ja otsikosta huolimatta siinä käsitellään lähinnä sitä, että lunta ei enää tulevaisuudessa tule olemaan. Talvista tulee entistä pimeämpiä ja ihmiset saavat vähemmän tarvitsemaansa valoa. Muistan edellisen lauantain, vierailumme Suomalaisessa Kirjakaupassa. Tyttö innostui nähtyään hienon karttapallon. Sen sininen kiilto sai aikaan spontaanin huudahduksen: "Nätti pallo!" Onhan se tosiaan sitäkin. Ja paljon enemmän kuin vain muovinen projektio omasta itsestään mutta karttapallotkin joudutaan sitten suunnittelemaan uusiksi kun napajäät katoavat.

Töiden jälkeen haen pikaisesti Tytön ja Äidin ja lähdemme auton ostoon. Olemme katsoneet mieleisemme netistä ja kävimme jo perjantaina häneen tutustumassa. Auto vaikutti hyvältä mutta halusimme sen puhdistettavan ennen lopullista ostopäätöstä. Edellinen omistaja kun oli ajanut sillä kovin vähän mutta tupakoinut  erittäin paljon. Olisiko se ollutkin auton asemesta tupakkakoppina jonkun kapakan takapihalla? Muistan ravintola Unskilan takaterassin Porin Mäntyluodosta vuodelta 1995. Se oli ruosteinen Hiace jonka sivuovi oli auki. Ilma on kaunis kuin silloinkin kun ajamme Haagojen halki kohti Pitäjänmäkeä. Eksymme syksyiseen Lassilaan mutta se ei haittaa. Pysähdymme sattumalta löytämäämme pankkiin tekemään pienen siirron. Pankkisalissa leijuu outo haju, minua koko päivän piinannut makea tuoksu. Viimein tunnistan sen: Sehän on kakka. Sitä lienee jäänyt vaatteisiini eilisen räjähdyksen yhteydessä.

Auto on putsattu. Teemme koeajon, katsomme konepellin alle ja tinkaamme. Moottori on iso musta muovilaatikko missä lukee Duratech. Saamme hinnan sovittua kymmenen prosenttia alkuperäistä hintapyyntöä alemmaksi. Paperit allekirjoitetaan mutta uusi auto saa odottaa liikkeessä vielä yön yli. En oikein tiedä miltä olo ostopäätöksen tuntui. Ei mitenkään erikoiselta? Jos jotain, niin ainakin meillä on huomisesta eteenpäin iso auto sillä ostamamme laite on oikea farmarimalli. 

Illalla kotona lueskelen hieman lisää uutisia netistä. Äiti tekee tofukastiketta, riisiä ja mustikkarahkaa. Luen, että Saksa on lähtenyt Irlannin ja Kreikan tielle ja antanut valtiona sadan prosentin takuun ihmisten pankkitalletuksille. Kataisen mukaan Suomessa ei sellaiseen ole tarvetta. Mitenkähän talletussuoja tosi kriisin tullen toimii, mietin. Ensin menee konkurssiin pankki ja sitten valtio? MTV3:n sivuille kerrotaan joka neljännen nisäkäslajin olevan sukupuuton partailla. Erään arvion mukaan tämä saattaa olla liian pieni arvio, oikea määrä kun olisi lähempänä kolmasosaa. Suurimmassa vaarassa ovat Aasian kädelliset. Afrikan elefantit sen sijaan ovat tehokkaiden suojelutoimien ansiosta palaamassa uhanalaisimmasta luokituksesta takaisin yhden pykälän verran .

Ruoan jälkeen kuuntelemme Tytön kanssa netistä Robotti Vipusen kovalevyä. Tyttö pitää erityisesti Vipusen vakava vesivahinko -laulusta. Musiikkituokion ja ruispuuron jälkeen Tyttö nukahtaa alle viidessä minuutissa. Palaan virtuaalimaailmaan. MTV3:n nettisivujen mukaan suurimmat Suomessa tänä vuonna sataneet rakeet ovat olleet biljardipallon kokoisia. Sellainen sattuu. Kiinassa puolestaan hallitus on määrännyt 5000 tarkastajaa meijereihin melamiinia etsimään. "Ihminen on epäonnistunut apina" kirjoitti runoilija Tapani Kinnunen. Niinpä. Ihminen on nisäkäs ja ihminen on kädellinen. Evoluutio on kehittänyt nisäkkäille munuaiset. Munuaisten tehtävä on suodattaa verestä kiinteitä vesiliukoisia aineita kuten ureaa. Ihminen tekee käsillään ureasta kiinteää, prosessoi sen melamiiniksi ja syöttää jälkeläisilleen. Melamiini jähmettyy munuaisiin eivätkä ne enää suodata. Vastasynnyttäneiden nisät vuotavat maitoa, ne suihkuttavat sitä kuin valaat selkäreistään sillä evoluution pakko kertoo heille että nisäkkään poikasen tulisi syödä nisää. Luomakunnan kruunuksi itsensä asettanut olio käyttäytyy kuin typerä keskiaikainen itsevaltias. Pidot paranevat raaka-aineiden vähetessä. Ihmiskunta on ansainnut itselleen Darwin-palkinnon geeniensä poistamisesta. Kyse on lajien säilymisestä jossa vain parhaimmat jäävät jäljelle. Ja ehkä muovinen karttapallo, kellumaan saastaiseen mereen.

Ahneuden loppu

Äidin ruokavalio eristää Äidin meistä. Ja Äidin tila eristää meidät kaikista muista. On elettävä odotuksessa ja se on tuskaa. Mitään ei tapahdu, jokainen päivä on sama. Tyttö erikoistuu tavaroiden kuljettamisessa eikä mitään tarvittavaa löydy. Tyttö on myös repinyt kaikki Syntymättömän vaatteet pienistä paketeista ja levitellyt ne ympäriinsä. Kaiken lisäksi sataa melkein joka päivä. Kuurot ovat rankkoja ja äkillisiä. Teille muodostuu valtavia lammikoita, pihat muuttuvat taas mudaksi. Keinuunkaan ei siis voi mennä, hiekkalaatikosta puhumattakaan.


Perjantaina on Isän vapaapäivä ja Äidin neuvolapäivä. Menemme Tytön kanssa kirjastoon. Sataa. Meillä ei ole varjoa. Leikkitilassa Tyttö pusuttaa ensin Ihaan ja Myyrän ja hakee sitten kirjan jonka haluaa luettavaksi. Sen nimi on: Päivä jolloin sateet tulivat. Se on kolmiulotteinen kirja joka kertoo vedenpaisumuksesta ja Nooasta. Tyttö vääntää norsulta kärsän irti ja juoksee hakemaan toisen kirjan. Kuvitettuja Grimmin satuja. Liian raskasta noin pienelle, ajattelen, ja avaan sivun. Lumikin äitipuolelle laitetaan hehkuvat rautakengät jalkaan ja pakotetaan tanssimaan kunnes kaatuu kuolleena maahan. Miten Disney unohti tämän elokuvastaan? Muistan erään englantilaisen ystäväni. Hän on historioitsija. Hän kertoi minulle kerran, että Tuhkimon lasikenkä onkin oikeasti metafora naisen sukupuolielimestä ja että kaikki on mennyt pieleen huonojen käännösten takia. Tiedä hänestä, ajattelen, mutta aika erikoinen satukirja siitäkin olisi tullut. Kuvittamattomanakin.


Lauantaina käymme pitkästä aikaa yhdessä kaupungilla. Otamme mukaan pienet eväät: Pullon vissyä ja pari mandariinia. Poikkeilemme eri tavarataloissa, seikkailemme tovin Kampin liikekeskuksessa sillä siellä on Kampituspäivät. Keskuksen edustalla, Narinkkatorilla ja vanhan linja-autoaseman pihalla on tivoli. Sisäänheittäjät ja kojeiden hoitajat kuuluttavat englanniksi mutta jäyhät suomalaiset eivät tunnu innostuvan. Erään koneen kylkeen on liimattu kyltti: Staff wanted. Mietin hetken elämääni. Sen nykyisyyttä, tulevaa. Kaikkea mikä on ja mitä tapahtuu. Vääjäämättä. En lähde. Menemme Kampin keskukseen ja ostan liituraitapuvun. Se on elämäni ensimmäinen uusi miestenpuku minkä olen ostanut. Tähän asti olen pärjännyt isäni, Tytön Papan 1970-luvun puvulla. Sen haittapuolena on ollut jokaisella käyttökerralla ratkeava takamus mutta erityisen hienona plussana siinä on autenttinen 1970-luvun leikkaus. Juuri se onkin tehnyt kaiken ompelun kannattavaksi. Ostosta juhliakseni päätän ottaa huikat vissystä. Se on virhe. Pullo on heilunut rattaissa pitkin lämmintä keskusta ja suihkuaa Tytön päälle. Saan vaunuista vihaisen mutta alistuneen katseen.


Sunnuntaina teemme jotain erilaista. Emme menekään asuntonäytöille vaan Tytön ystävän yksivuotisjuhlille. Kekkerit ovat Kulosaaressa. Siellä emme ole kovin usein vierailleet mutta vakuutusyhtiön kaupunkimaasturi sopii miljööseen kuin tuulipuku metsään tai kuin sieni keittoon. Olemme hieman myöhässä mutta se ei haittaa. Äidin etukäteen ujoksi povaama Tyttö riuhtoo ulkovaatteet päältään ja juoksee leikkimään päivänsankarin leluilla. Hän osallistuu kaikkeen, jopa pakettien avaamiseen. Me aikuiset syömme piirakoita ja kakkuja kuin erikoisruokavaliota ei olisikaan. Muutoin emme juurikaan ota osaa yleiseen hälinään. Tällä hetkellä me elämme omassa kuplassamme, sikiökalvojen puristuksessa. Odotamme kalvojen puhkeavan mutta ne eivät puhkea. Ensimmäistä kertaa tunnen oivaltavani jotain skitsofreniasta seuratessani leikkiviä lapsia ja keskenään häliseviä aikuisia. Tuntuu kuin kaikki fragmentoituisi, hajoisi ympäriltäni eikä sitä saa enää millään kasattua. Kuin kaikki narut pääsisivät irti yhtä aikaa eikä niistä yhtäkään voisi enää napata kiinni.


Kotona laitan lihapullia ja perunoita. Erikoisruokavalion ansiosta taikinaan ei saa laittaa kermaviiliä. Maun vuoksi on siis varioitava: Sekoitan taikinaan suolakurkkuhaketta, ruskistettua valkosipulia, tavallista sipulia ja pienennettyjä kapriksia. Perunakattilan laitan alkuun vain kolmoselle. Kestää lopulta melkein tunnin ennen kuin perunat ovat mielestäni valmiita. Syönnin jälkeen koetan karata virtuaalimaailmaan mutta minut haetaan takaisin: "Mä luulen, että täällä on sulle paketti!" huutaa Äiti ruokapöydästä. Katson perunoiden peittämää Tyttöä ja päätän, että syömme puoliksi yhden Brunbergin pusun ennen pesua. "Oho" sanoo Tyttö kun halkaisen pusun pituussuunnassa. Puolikkaan käsiinsä saatuaan Tyttö puristaa kätensä nyrkkiin ja katsoo kun vaahto tursuaa sormien välistä. Lopulta suklaiset hitler-viikset itselleen tuunannut Tyttö on valmis vaipanvaihtoon. Avaan syöttötuolin turvavyön ja nostan Tytön tuolista syliini. "Kakka" Tyttö sanoo. Tunnen lämpimän tulvahduksen sydämeni kohdalla. Sitä jää paitaanikin. Kakkaa. Juhlapäivä on ladannut Tytön kuin vanhanaikaisen mustaruutiaseen, täyttänyt hänen vaippansa C4:ää tehokkaammalla tainnuttimilla. Kuin valtava savusieni se vain odotti jotain typerystä räjäyttämään itsensä. Ja se typerys olin minä. Kylvyn jälkeen pesukone pyörittää juhlapaitaani ja me aikuiset katsomme Idolsia. Tyttö laulaa itsekseen Piippolan vaaria television edessä. On ilta ja tulossa taas yö. Eikä Syntymätöntä kuulu. Kuuluu vain "muu muu siellä, muu muu täällä" ja Idols -kokelaiden itku tuomarihylkäyksien jälkeen.

Tampere-päivä

Lauantai on kiireinen päivä. Työpaikallani on talkoopäivä ja keilausta. On kuulas syysilma ja lehdet katoavat kompostiin reilusti ennen kuin lihakeitto höyryää pihaan.

Äiti ja Tyttö lähtevät iltapäivällä junalla Tampereelle, seuraan itse illalla perässä. Matkalla Tampereen Pappa, majoittajan edustaja, soittaa ja kertoo Mummun olevan nyt niin kipeän, että lapsia ja raskaana olevia ei voida heille majoittaa. Meidät laitetaan siis viikonlopuksi hotelliin. En protestoi.

Sunnuntaina syömme aamiaisen Hotelli Tammerin isossa salissa. Olen vieraillut salissa pari kertaa aiemminkin. Ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna 1978, M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen lastenkonsertissa. Meininki oli tiukkaa, muistelen. Nyt kaikki on rajatumpaa. On myös syötävä säästellen sillä ruokavalio ei seisovia pöytiä tunnusta. Niiden tuotteet kun muuttuvat vyötäröllä seisovaksi rasvaksi, verisuonten tukkeiksi.

Pappa saapuu veroasioitamme selvittelemään Tytön ja Äidin nukahtaessa päiväunille. Istumme Tammerin käytävässä kun ohitsemme purjehtii vanhempi rouvashenkilö linttaan astutuissa lenkkikengissä, nuhjuisessa vihreässä toppatakissa ja harmaassa Yhdyspankin mainospipossa. Hän tuoksahtaa vahvalta marinadilta askeltaessaan suoraan saliin, ohi valtavien peilien ja hämmentyneen henkilökunnan. Hovimestari juoksee rouvan perään ja tiedustelee hillitysti vierailun tarkoitusta. Ny o Tampere-päivä, rouva vastaa. No niin onkin. Valta kansalle, alas rahanvalta ja porvariston hillitty charmi! Tytön herättyä astumme ulos kirpeään syysilmaan. Toppatakkinainen istuu aulabaarin valtavassa nojatuolissa ja lukee Helsingin Sanomien taloussivuja. Vastapäisellä paloasemalla toteutetaan kaupunkilaisdemokratiaa ja kuljetetaan lapsia paloautoilla korttelin ympäri. Muistan lapsuudestani kaksi valtaisaa tulipaloa alle kilometrin säteellä palolaitoksesta. Tapahtuivatkohan nekin Tampere-päivänä? Tammerista autolle kulkiessamme muistelen myös hotellin takapihaa. Se oli kouluni etupiha. Välitunneilla saimme seurata kadunmiesten kierrättävän roskalaatikoista löytyneitä herkkuja. Muistan kirjoittaneeni heistä äidinkielen tunnilla runonkin. Muistaakseni opettaja ei pitänyt siitä.

Haemme Seinäjoen Mummun ja Tampereen Serkun ja menemme Museokeskus Vapriikkiin katsomaan Tytön isoisoisää joka on ylösnoussut pahvisena yli kolmekymmentävuotta kuolemansa jälkeen. Luonnollista kokoa suurempi valokuva on osa Tampere 1918 -näyttelyä. Äitini isä otti vuoden 1918 tapahtumiin osaa valkoisten puolella ja palkittiin urheudesta Tampereen ja Vilppulan valloituksissa. Isäni isoisä taas kaiveli omaa hautaansa samoihin aikoihin Lahden Hennalassa vaikka ei olisi halunnut rähinään osallistua ensinkään. Vapriikissa istahdamme myös Tampereen vanhaan rollikkaan. Se virtuaaliajaa lapsuuteni koulureitin Hämeenkatu-Härmälä. Noin seitsemänkymmenvuotias pariskunta lapsenlapsineen suuttuu meille kun pyydämme olemaan matkan aikana hiljaa. Tää on tamperelainen nysse, mummo keuhkoaa vaunun ovella, ja niissä ei saa näköjään puhua. Olen pahoillani lasten puolesta. Pappa mulkoilee meitä ikkunan läpi. Heidän pipoihinsa ei mahdu ajatus rollikkamatkasta taide-elämyksenä.

Vapriikista matkaamme Amurin työläismuseoon ja ensin sen kahvilaan. Ostamme pienet pullat sillä ankarinkin ruokavalio antaa luvan yhteen mässäilypäivään viikossa. Pullat mahoissamme kierrämme työläismuseon myötäpäivään. Näin saamme kierrokseemme aikajanan 1800-luvun puolivälistä aina vuoteen 1973. Lieneekö sattumaa, että juuri se on syntymävuoteni? Museota kiertäessämme muistelen samoilla alueilla vanhassa puutalossa lapsuuttaan viettänyttä ystävääni. Hänen kohtalokseen koituivat erilaiset pulverit ja kaulaan itse pujotettu köysi. Elämä ei ole oikeudenmukainen.

Maanantaina palaamme kotiin. Tomaatit ovat paleltuneet: Osa niistä on mennyt pehmeiksi, osa ruskeiksi. Kerään hyvänä säilyneet vihreät kippoon kypsymään. Illalla katson myöhäisuutiset televisiosta. Roskapankkialoite on kaatunut. George W. Bush näyttää isäntäänsä epätoivoisesti liehittelevältä spanielilta. USA:n talous voi romahtaa kuin dominopeli, asiantuntijat pelottelevat. Missäköhän linttaan astutut lenkkikengät mahtavat nyt kulkea? Olikohan hän dominopelin ensimmäinen uhri?