Harmaasuolattu minä

Jouluna kaupat ovat kinkkua täynnään. Palasiksi revittyä sikaa on pakkasaltaissa ja viileähyllyillä, sitä voitetaan bingoissa. Eläintensuojelijat livauttavat julki videon, missä näytetään sikojen elinolosuhteita ennen kylmäystään. Se ei kauppaa hidasta.

Joulun jälkeen Isä on harmaasuolattu, kinkkunestettä otsastaan vuotava turvonnut pösilö. Perhe jää Seinäjoelle laatikoiden syöntiä viimeistelemään. Isä palaa kotiin laatikolla, junalla. Tämä ei johdu alkoholipitoisista nesteistä vaan enemmänkin siitä tosiasiasta, että yksin kulkiessaan juna vaan tulee edukkaammaksi kuin auto.

Kotona on hiljaista ja naapuri on aurannut koko pihan. Oikein nolottaa niin hienosti aurattuun pihaan saapastaan laskea. Auto siihen olisi pitänyt ajaa, ajattelen. Saan nukuttua oikein mukavasti vaikka alkuun hiljaisuus on ahdistavaa. Sitten siihen tottuu. Kiskon sänkyä hieman patterista ja lämpötilakin hieman laskee. Sekin helpottaa.

Bussissa on aamulla tilaa, Metro-lehtiä ei ole telineissä. Istun ikkunan viereen ja koetan nukahtaa. Se ei onnistu. Kudoksissani oleva suola on tönköttänyt minut enkä saa mukavaa asentoa.

Muutama työpäivä lurahtaa ohi kuin suolikaasu kiinteällä nesteytimellä. Illat kuluvat eteisen seiniä, lattiaa ja kattoa työstäessä. Vaikka maalit ovat valmiina ei niitä päästä käyttämään. Sitä ennen on rapsutettava, kiillotettava, puhdistettava, puhistettava, pestävä ja imuroitava. Sitten on vielä suojauksen aika ja vasta sen jälkeen voidaan avata maalipurkit kuin samppanjapullot.

Maalaus on työlästä. Ensimmäiset kerrokset maalaamattomaan paneliin liimaavat pensselin seinään. Se ei tunnu liikkuvan sitten millään, ei. Ensimmäinen maalikerros peittää pinnat iltakahdeksan aikaan, toinen yhden aikaan yöllä. Ja aamuksi taas töihin... Illalla lankomies tulee auttamaan. Kolmas kerros seiniin ja kattoon saa viimeinkin pinnat näyttämään siltä, miltä niiden pitäisikin.

Uuden vuoden yön kuivattelen yksin kotona. Lattian maali on hivenen märkää eikä sitä voi siis vielä uudestaan maalata. Laitan rakennuspuhaltimen täysille ja treenaan kitaralla "Port of Amsterdamia." Kolmen minuutin rämpytyksen jälkeen talo pimenee, puhallin hiljenee. Puhallin on röpäyttänyt sulakkeen, ajattelen. Asia on juuri näin. Työnnän pikasulakkeen kepillä takaisin ja palaan soiton pariin. Naapurit parveilevat tiellä rakettiensa kanssa. Taion soinnun toisen jälkeen Landolastani ja kujerran kuin kyyhkynen, kuin Jacques Brel Amsterdamin satamasta. Bräng. Kaikki pimenee. Taas. Painan taas sulakkeen mutta se ei suostu jäämään "päälle" asentoon. Käyn tarkistamassa puhaltimen. Sen johto on tulikuuma, sulamaisillaan.

Aamulla lattia on maalauskelpoinen. Maalaan sen. Laitan vaatteet porstuaan ja maalaan itseni sen suuntaan. Jouluruoat painavat vielä vatsassa kuin Joona valaskalaa. Ennen viimeisiä pensselinvetoja nostan maalipöntön kansineen porstuaan. Lattiasta tulee hieno. Viimeisen kohdan maalauksen jälkeen avaan oven porstuaan. Siellä on kylmää. Lähes yhtä kylmää kuin ulkona, ajattelen. Vaatteita vaihtaessani astun maalipurkin kanteen. Liuotin on maalattu vintin rappukäytävään. Harmaasuolauksen lisäksi olen harmaaksi maalattu. Onneksi ulkona on kaunis pakkasilma. Astelen vakain harmain askelin kohti rautatieasemaa, Pohjanmaan junaa ja perhettäni.

Hauskaa joulua

Joka kuuseen kapsahtaa

Ilmasto muuttuu päivittäin, päivittää ilmasto muutostaan. Lämpötilaheitot ovat rajuja, kuin sään säätäjän käsi koneistoa ohjaavalta sauvalta väliin lipsuisi. Liukkauttaan tahi sitten väsymyksen takia. Olipa miten oli, me emme sitä tiedä.

Yöllä on turahtanut taas kaksikymmentä senttiä lunta. Äidillä on aamulla meno ja Isä menee töihin myöhempään. Kuin sylkynä Äidin kasvoille molemmat lapset nukkuvat aina puoli kymmeneen saakka. Isä herää innostuneeseen Pojan ääneen. Se hihkuu "Ihi! Ihi!" Niinpä. Tyttökin herää Isää ihmettelemään. Olo on kuin joululomalla, melkein. Töitä on vielä tehtävänä, vitsa väännettävänä sitä ennen vaikkei Isä enää niin nuori olekaan.

Ehdimme saada ruispuuron hautumaan ennen Äidin paluuta. Ruispuurosta on huomaamatta tullut koko perheen yhteinen harrastus. Harras lautanen, jonka ääressä hiljennytään niin aamuin kuin illoin. Ennen syöntiä Isä käy lapioimassa lumet ajotieltä ja kulkupoluilta. Ulkona on jo jouluinen tunnelma. Vastapäisen talon naapurit ovat menossa kuusen ostoon, rajanaapuri kolailee omaa ajotietään. Luterilaiseen työn kulttuuriin näin joulua ennen sopii, että lumi on paksua, märkää ja painavaa. Sitä on ikävä lapiolla heitellä. Jos vain olisi kola, mietin. Naapurin pyöreäksi leikkaama kuusi on saanut hienon valkoisen lakin havuilleen. Nyökkään sille hyvät huomenet ja se nostaa hieman hattuaan, kumartaa lumet oksiltaan.

Töissä kaikki on ennallaan, konttori paperivuoren kaivettu kolo. Istahdan sen sisälle ja kurkistan sähköisestä ikkunastani maailmaa. Ei virallisia sähköposteja. Ei virallisia puheluita. Ei sitten mitään jollei sellaisiksi lasketa Facebookin lähettämiä tiedotteita siitä, kuinka joku on tägännyt nimeni muistiinpanoonsa. Poistan tiedotteet roskalaatikkoon ja lähden kuusen ostoon.

Lämpöasteiden tavoittama kaupunki on poriseva puurokattila jossa sokeri ja maantiesuola sekä kaneli ja hiekoitushiekka ovat menneet iloisesti sekaisin. Tiet ovat liukkaita ja loska roiskuaa. Tämä on tätä todellisempaa joulunaikaa, tuumin, kävellessäni ostoskeskukseen. Kuuset ostoskeskuksen edessä ovat joko harvoja, oksapuolia tai kiviaidan kupeessa kasvavia tuijia. Niitä ei voi ostaa vaikka kaikkein komeimpia olisivatkin. Ostan tuuheahkon puun melko mittavalla varrella. Myyjä tunkee sen alumiinirummun avulla hienoon verkkoon. Näin se on helppo kantaa.

Töiden jälkeen käyn lasten kanssa pesemässä auton. Autonpesukone on hurja koettelemus joka kirvoittaa Pojalta itkut, Tytöltäkin puolittain. Puhdistunut auto on kuin uusi. Ulkoa. Sisällä sama kuramössö makaa yhä. Saakin.

Ennen iltaruispuuroa käymme Tytön kanssa viemässä rajanaapureille joulukonvehdit. Se on nopea kierros. Yksi loota tulee jopa takaisin kotiin kanssamme sillä naapuriperhe on liimautunut valtaisan television ääreen eikä kuule ovikellon soittoamme lain. Muistan, että meilläkin on televisio. Vintin komerossa. Pitäisiköhän se jos vielä virittää käyttöön? Tuskin. Mukavampaa on kävellä raikkaassa talvisohjoillassa ja kuunnella, kuinka kuuset kasvavat.

Muuotoksen ilma

Kylmä rintama jatkuu viikonlopun yli. Sisällä talossa tunnelma kiristyy kuin pakkanen ja sen aiheuttama kitka lämmittää kaiken ihanasti. Ullakko alkaa sulaa. Halot alkavat sulaa. Porstuan ikkunat eivät sulaa vaan jäätyvät lisää. Viima lyö kuuraviikset talon seinään kivijalustan kivien välistä.

Seinäjoen Vaari saapuu perjantaina hiomaan eteisen lattiaa. Eteiseen päästyään Vaari on ällikällä lyöty ja miestä syödään. Paneelihommathan ovat aivan kesken! Lattiaa ei vielä hiotakaan vaan Vaari viettää illan lasten kanssa leikkien. Aina varautunut Poikakin on sulaa vahaa Vaarin kaivettua taskustaan hedelmäkarkkipussin.

Lauantaina päästään paneelin kimppuun. Ulkona on rapea pakkanen. Se tuo sirkkelöintiin uuden haasteen: Sirkkelin alumiinirunko jäähtyy ulkoilman tasolle ja paljaat sormet jäätyvät siihen kiinni. Sormien ihosta kuoriutuu uloin kerros jokaisella kosketuskerralla.

Vanhan saunan lämpötila nousee kumulatiivisesti ulkoilman lämpötilan laskuun nähden. Kymmenen sentin pellavaeriste nostaa jo yksin hien pintaan ja öljytäytteisen patterin asentaminen ikkunan alle vasta kummia tekeekin.

Sunnuntaina ilma muuttuu. Pakkanen laskee hieman ja alkaa tuiskuttaa. Lunta tulee. Ja tulee. Ja tulee. Kipeät sormenpäät jäätyvät nyt lapion varteen ja eteinenkin on hienon sateen vallassa. Se tosin ei ole lunta vaan hiontapölyä. Lattianhiontakone on vikuroiva muuli joka kykenee murentamaan koko lattian palasiksi hampaissaan. Sillä on kuitenkin taitava ohjastaja, Vaari.

Iltapäivällä Isä poikkeaa Pukkilassa hakemassa hieman lisää romua ja saa kuulla naapurinrouvan valitusta autojen parkkeeraamisesta rasitetien kohdalla. Se on rasittavaa, rasittaa. Rasitetien leveydestä ei ole erimielisyyttä, se on lain määrämä 4,5 metriä. Sen sijaan sen sijainnista tuntuu olevan erimielisyyttä. Isä ei tiedä, mistä naapuri sen mittaa. Lain mukaan se alkaa tontin rajalta. Mutta mitäpä siitä. Rajariidat ovat tilastollisesti kaiketi suurin naapuririitojen aiheuttaja. Siihen mekin solahdamme kuin vanhaan sukkaan. Se on virttynyt, hieman kostea mutta istuu.

Maanantaihin mennessä lunta on tuiskunnut melkein neljäkymmentä senttimetriä. Ja lisää tulee.

Kesä mökillä

Talvi tulee yht´äkkiä ja yllättää kaikki, paitsi ne jotka tietää. Mitä? Sitä me emme saa tietää. Arktiset olosuhteet ovat kuin Puna-armeija matkalla Berliiniin. Sen hyökyvoimaa ei voi estää mitenkään. Tähän asti perinneasuminen on ollut lasten leikkiä, kesä mökillä. Todellisuus on jäätynyt halko ja lattian raoista nivusiin pureutuva hyinen viima.

Kööpenhaminassa vietetään ilmastokokousta. Luemme siitä lehdistä. Maailman johtavat johtajat ovat kokoontuneet yhteen lyömään viisaita päitään yhteen. Parahultaisesti julkisuuteen tulee myös liuta sähköposteja ja tilastoja jotka kertovat johtavien ilmastotieteilijöiden johtaneen kaikkia tahallaan harhaan. Kuka johtaa ja ketä viedään on kysymys, jota kukaa ei tunnu kysyvän.

Ilmasto itse ei kokouksista tiedä tahi ymmärrä tahi tietoisesti ymmärrä. Se ei ole muuttunut vaan jatkuu pienin variaatioin. Ulkona on rapsakka pakkanen ja porstuan sekä vintin sivukoiden lasit jäätyvät paksuun jääkerrokseen. Sähköpatterit huutavat, sähkömittarin laakeri laulaa. Onneksi osa pattereista on uusittu. Ne luovuttavat lämpöä tasaisesti termostaattiensa osoittamin luvuin. Vanhat patterit sen sijaan ovat melkoisia murheenkryynejä. Niinkuin esimerkiksi makuuhuoneemme patteri. Sängynpäässä sijaitsevassa patterissa on vain kaksi asentoa: Päällä tai Pois. Päällä ollessaan se koettaa lämmittää tilaa neljäänkymmeneen asteeseen. On kaameaa herätä keskellä yötä tulikuuman patterin lohikäärmeen hönkäys otsalla. Ensin on hiki mutta pian sekin haihtuu. Ja sitten kun patterin laittaa kiinni niin alkaa harakoidenkin varpaat jäätyä. Kylmä ottaa otteeseensa pian, niin pian.

Ameriikan ihmemaassa sataa metritolkulla lunta ja golftiikeri jää kiinni jokin muu kuin oma Elin kädessään. Elin Nordegren ei sitä siedä. Lehdet kertovat, että hän miehellään on ollut neljätoista tyttöystävää. Elin mätkii golfmailoilla miehensä auton ikkunat. Skandaali ruokkii itse itseään: Pian paljastuu, että nuorella Tigerillä on ollut myös vanha puuma. Meitä se ei jaksa kauaa kiinnostaa. Poika on innostunut nautaeläimistä ja Tytön mielenkiinnon kohteina ovat eri rotuiset koirat.

Keskiviikkona lankomies tulee auttelemaan paneloinnissa. Saamme osan eteistä valmiiksi. Illalla menen eristämään vinttiä. Heittelen pellavalevyjä entisen saunan kattotuolien päälle. Lattialle laitan 600 wattisen öljytäytteisen patterin. Sen luovuttama lämpö on kuin minkkiturkkisen naisen pieru bussipysäkillä. Lämpöä ei juuri luovutu mutta ääni kuuluu. Nainen narskuttaa hermostuksissaan kenkänsä kärjellä pakkaslunta ja tuijottaa sepalus auki penkillä röhnöttävää miestä. Vintillä on +3 astetta. Se ei ole paljoa, mutta juuri tarpeeksi. Facebookista luen, että sukulaisen vesiputki Virojoella jäätyy. Liekö ollut putki kuparia? Viisitoista vanhusta joutuu sairaalahoitoon ohjaajan lämmitettyä glögiä vedenkeittimessä. Syyksi paljastuu kuparimyrkytys.

Perjantaiaamuna auton mittari näyttää -21 astetta. Moottori pyörähtää kankeasti ja mörähtää käyntiin. Pakkaslumet on helppo harjata katolta ja ikkunoista. Sitten on tehtävä amok-juoksu takaisin talolle sillä vanha pelko putkien jäätymisestä iskee jälleen. Se osoittautuu turhaksi. Ylhäällä on miellyttävän lämmintä. Ikkunoiden yläreunoihin on sulanut kirkas aukko. Sen takaa näkyy ulos haaleaan pakkasaamuun. Naapurin piipusta nousee savua. Niillä taitaa olla lämmintä, keskuslämmintä. Voivat jäättömästä keittiönikkunastaan kurkistaa kahelia lapsiperhettä, joka on muuttanut kesämökille. Ja hymähtää.

Maailman vähiten korruptoitunut maa

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan Suomi on maailman vähiten korruptoitunut maa. Se tuntui hienolta, lämmitti rinnassa kuin huikka tiskin alta esiin kaivettua. Sittemmin Vantaa on virrannut paljon vettä. Uusi tutkimuskin julkaistiin. Siinä Suomi oli jo pudonnut viisi pykälää.

Maailmalla jylläävä sikainfluenssa tai jokin muu yhtä sikamainen tauti saavuttaa meidät jo ainakin toistamiseen. Se lapsiperheen elossa onkin hauskinta: Taudit kiertävät kehää kuin Räikkönen asfalttirataa. Tosin Räikkönen tajusi heittää hanskat tiskiin saatuaan ajokengän kuvan haalarinsa takamukseensa ja muhkean pääoman tililleen.

Ensin sairastuu Äiti. Voimat häviävät äkkiväkkiä kuin bensa loppuisi tai säädöt menisivät sekaisin tai vain hydrauliikka pettäisi. Lehdistötilaisuutta ei kuitenkaan pidetä joten lopullinen selitys jää kuulematta. Vuode vetää Äitiä puoleensa kiihtyvällä voimalla. Sitten voimaantunut vetovoima alkaa kiskomaan räkää sieraimista. Sitä tulee, tulee ja tulee. Kaikki on taas kovin hankalaa. Ikkunoiden takana lumi sulaa sulamistaan. Parkkipaikkojen laitamien keot sulavat alhaaltapäin ja muistuttavat pian thaimaalaisia hiekkakivisaaria hiekoitushiekkahuippuineen.

Tautihuippu saavutetaan viikonloppuna. Tytölle nousee kuume lähelle kolmeakymmentäyhdeksää astetta. Se on paljon, enemmän jopa kuin kaiken huippuna käytettävä Isän iän numeraalinen arvo. Lauantai-iltana sairastuu Poikakin. Yht'äkkiä jo viikon pyjamassa patsastellut Äiti huomaa olevansa juustosakkaisen maito-oksennuksen peittämä. Isä rullaa matot ja saa käskyn lähteä kuumemittarin patteria hakemaan. Helpommin sanottu, sanoo jälkiviisas. Palaan kaksi kertaa kotiin väärät patterit paketissa. Lopulta ajaudun epätoivoiseen kujanjuoksuun joka johdattaa minut Korson, Koivukylä, Jokiniemen, Tikkurilan ja muutaman muun paikan kautta Töölöön. Koska patteria ei saa, on ostettava uusi mittari, järkeilen. Sellaisia saakin päivystävästä apteekista. Huvikseni kysyn myös patteria. Käy ilmi, että niitä ei apteekissakaan myydä. Sen sijaan sieltä voi ostaa vielä pienemmän patterin joka käy pelkästään apteekissa myytäviin suurennuslaseihin. Me emme sellaista tarvitse. Lattiallamme olevat roskat ovat niin suuria, että ne näkee ilman lasejakin malkan silmään sattuessa.

Poika oksentelee kuin Old Faithul aina maitoa saatuaan ja kieltäytyy sitten juomasta kokonaan. Se ratkaisee oksennusongelman mutta luo uuden: Pikkulapset saattavat kuivua rajussa taudissa piankin. Huijaamme hieman vaihtamalla nukkuvalle tutin tuttipulloon. Tämä onnistuukin.

Alkuviikosta taudit hieman laantuvat. Isä käy normaalisti töissä. Töissäolo on kuitenkin eräänlaista päivystystä, varuilla oloa. Tulee samalla tutkittua työaikalainsäädäntöä tällaisen tilanteen varalta. Sen viesti on selvä, ainakin kunnallisalalla. Sairasta lasta hoitaa kotona oleva vanhempi vaikka itse sairaana olisikin. Lakikirja tuntee vain kaksi poikkeusta: Sairaalahoidon tai kertausharjoituksen. Äiti ei ole kummassakaan.

Torstaina Pojan kuume palaa. Pojan posket palavat kuumeisina ja Isä saapuu kuin eläköityvä F1-stara perhefarmarilla kotiin. Koivukylän terveysasemalla on rauhallista. Näemme lääkärin vain tunnin odotuksen jälkeen ja siitä viidentoista minuutin päästä pääsemme jo häntä tapaamaan. Lääkäri tutkii Pojan ja antaa diagnoosin: H1N1, sikainfluenssa. Diagnoosi tehdään vain pintapuolisesti, mitään vasta-ainetestiä ei lääkärin mukaan tarvita. Lääkäri kirjoittaa lisäksi Isälle sairaslomaa perheen hoitoon ja määrää Pojalle kauden ihmelääkettä, Tamifluta.

Palautan Pojan kotiin ja päräytän Tytön kanssa uuteen megamarkettiin. City sen nimessä hämää, hirvitys kun sijaitsee lähiössä. Mutta kuka haluaisi mennä Lähiömarketiin tai Taajamakeitaaseen? Agrimarket sen sijaan on ja hyvä niin. Marketissa on jäätelömaistajaiset. Maistettavana on kuutta laatua. Tyttö maistaa kahta. Kun kysyn hänen suosikkiaan niin vastaus on varma: "No ne kaksi!" Ostamme molempia.

Apteekissa on uusi hieno lääkerobotti. Se ei tosin lääkettä valmista vaan ainoastaan sen ihmisten ilmoille tuottaa. Meidän tapauksessamme farmaseutti joutuu kuitenkin kävelemään koko kahden metrin matkan sillä jostain syystä Mekaaninen käsi ei viivakoodia tunnista. Farmaseutti kertoo, että Tamifluta ei koske Kela-korvaus. Se on siis itse korvattava, kelattava, että sen arvoista se on. Vai onko? Ruskeassa pullossa lilluva harmaa neste maksaa hieman yli 43 euroa.

Kotona ilmenee pian, että Poika ei tamista välitä. Se ei mene raakana eikä mitenkään miksattunakaan. Koetamme mustikkahilloa sekä Pojan (lue: Isän) suosikkia lakritsijäätelöä mutta lääke ei vain alas mene. Kuume sen sijaan laskee. Illalla lukemat ovat taas normaaleja. Samalla pääsemme lukemaan netistä tarpeetonta tietoa. Selviää, että Tamiflu on otettu käyttöön suhteellisen nopeasti (ilman suurempia testauksia) ja että tehotakseen sen käyttö olisi aloitettava neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluttua oireiden ilmaantumisesta. Lisäksi se ei oireita vie pois, pikemminkin lyhentää taudin kestoa noin vuorokaudella. Luemme lisäksi Tamiflun aiheuttamista vakavista sivuvaikutuksista. Sellaisia ovat painajaiset, sekavuus ja jopa kohonnut itsemurhariski. En tiedä miten tällainen voisi vaikuttaa vuoden vanhaan mutta käyn kuitenkin korjaamassa Pojalta pois sähköjohdot joita yrittää puuhellaan tunkea.

Perjantai menee kotona. Kaikki nukkuvat pitkään ja hartaasti. Iltapäivällä menemme koko porukka taas uuteen markettiin. Nyt siellä tarjotaan kakkua ja kahvia. On siis oivallettu se maailmanlaajuinen laki, että mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa. Jos siis haluat minun ostavan jotain tekee pieni lahja siitä liukuvampaa. Kyse ei kuitenkaan ole lahjonnasta, enemmänkin ystävällisestä eleestä. Kakku on hyvää, luikahtaa käytävään kepeästi. Sitten Poika heittää omansa ostoskärryyn ja tapahtumaa ihmettelevä Äiti pudottaa omansa. Samassa Tytönkin kakku putoaa ja huomaamme seisovamme kakkukasassa. "Ei teitä voi julkiselle paikalle viedä," sanon naurussa suin. Se ei riitä. Onnistun suututtamaan lastenystävätädin. "Ei lapsia voi syyttää," hän opastaa. "Kyllä kaikille sattuu" ja voivoivoipieniälutulapsosia" kaikuu korvissamme kun koetamme paikalta luikahtaa.

Lauantainakin Isä pääsee sujahtamaan internetin ihmeelliseen maailmaan. Virukset eivät siellä meitä vaivaa, tänään. Luen, että Tamifluta Suomeen tilannut THL on saanut lääkkeen kehittäjältä GlaxoSmithKlineltä reilun "tuen." Tuen määrä on ylittänyt joinakin vuosina eräiden lähteiden mukaan jopa Sosiaali- ja terveysministeriön tuen. Onneksi elämme eräässä maailman vähiten korruptoineessa maassa, mietin. Muualla oltaisiin voitu kuvitella, että tämä tuki olisi jonkinlainen lahjus. Mutta ei täällä, herran tähden, missä dopingiin turvautuneet urheilijatkin puhtaille anteeksi aikanaan antavat. Luen lisäksi, että osa lääkkeistä vanhenee jo tuota pikaa. Niitä suunnitellaankin lahjoitettavaksi johonkin köyhään maahan. Se on hyvä ja sellainen Suomestakin nopeasti tulee.

Salaliittoteorioille tällaiset laiskat aamut ovat suurenmoisia. Voi antaa mielikuvituksen lentää kun ei tarvitse itse lentää. Otetaan siis paha virus ja siihen lääke. Annetaan tietotoimistoille runsaasti uhkakuvia etukäteen jotta voidaan luoda tietynlainen ilmapiiri. Sitten tilataan jokaiselle kansalaiselle lääke ja rokote. Annetaan taudin ensimmäisen aallon tulla suuren hysterian vallassa. Itse sairastin tuon mystisen taudin jo ensimmäisessä aallossa, elokuussa, lääkärin mukaan. Mitään testiä ei silloinkaan tehty. Lääkärin mukaan se ei ollut "pandemian tässä vaiheessa tarpeellista." Toisen aallon saapuessa ihmisiä aletaan rokottaa kuin karjaa. Pakotetaan ihmiset menemään rokotettaviksi terveyskeskuksiin missä varmasti on sairastuneia. Annetaan lehdistölle epämääräisiä tiedotteita. Hysteria kasvaa kun kuolemasta tehdään julkinen. Rokotejonoissa tapellaan. Tarvitaan vartijoita. Ihmiset sairastuvat ja terveyskeskuksiin tulee lisää jonoja. Diagnooseja ei tehdä, annetaan reseptejä. Tätä lääkettä vain ei voi kilpailuttaa sillä kilpailijaa ei ole. Kätevää. Eikä lääkkeen toimivuudestakaan ole sen enempää takeita kuin itse taudistakaan. Onko sitä olemassakaan, voisi kuulua seuraava kysymys.

On kuitenkin mieltä ylentävää tietää, että tämä kaikki tapahtuu maailman kuudenneksi vähiten korruptoituneessa valtiossa. Millaista meno tällä hetkellä esimerkiksi Pakistanissa? Sitä me emme tiedä. Jos hyvin käy, saattavat sikäläiset kuitenkin piakkoin saada lentopostissa vanhentuvia lääkkeitä. Täällä niitä ei enää tarvita sillä tänne ostetaan uusia.

Talven tuntu

Maanantaina maailma on sumussa. Heräämme englantilaisessa maalaismaisemassa. Nurmi vihertää yhä. Puiden lehdet ovat pudonneet. Sumu riippuu yllämme kuin kostea huopa.

Työmatka kuluu sumussa kuin sumussa omalla autolla. Laitalähiön väylät pumppaavat hitaasti mutta moottoritiellä pulssi kiihtyy. Ampaisen kiihdytyskaistalta sekaan ja olen kolauttaa edellä matavan Passatin takapuskuriin. Väistän sen hasardiheilahduksella viereiselle kaistalle Volvon eteen. Sumu roikkuu kymmenessä metrissä ja moottoritien valot ovat kummallisen liskon fluorisoiva selkäranka. Me olemme sen mahassa omissa pikku peltikapseleissamme kuin sulamistaan odottelevat pillerit.

Töiden jälkeen tapaan pihassamme odottavan sähkömiehen. Olen viisitoista minuuttia myöhässä koska oletin sähkömiehen tekevän niin. Tämä on noloa mutta tapahtuu. Sähkömies sanoo, että ei odottelu haittaa mutta en oikein tiedä. Katsomme loppuviikon sähkötyöt pikaisesti ja lähdemme Laajasaloon Pelastusarmeijan kirpputorilla komuutteja katsastamaan. Löytyy oikeanlainen mutta se ei ole meille sopiva.

Illalla luen netistä lehtiä saadakseni selville mitä maassa tapahtuu? Ilmeisesti ei mitään, jollei sikainfluenssarokotushärdelliä voida tapahtumana pitää. Syyrian kurdi Ebdi Mihemmed kiertää Suomea Pensselisetänä. Onko tämä nyt sellaista lamakulttuuria minkä puutetta on ihmetelty, mietin. Panutytön riipputissit ja löysänahkabaarit sen sijaan ovat onnellisesti jääneet 1990-luvun puoliväliin huonon sätkätupakansavuiseen keskikaljabaariin. Oi niitä aikoja. Ei niitä osaa kaivata, eikä haluakaan.

Tiistaiaamuna sataa lisää lunta. Se tykkyyntyy oksille, aidoille ja talojen katoille. On lähdettävä julkisilla töihin. Pipoa ei löydy mistään eikä hanskojakaan. Improvisoin kiireessä. Oikeaan käteen löydän oikean oikean käden hansikkaani eteisen lattialta. Hakkaan sitä hetken kaapinkulmaan jotta suurin osa sahanpuruista putoisi ennen käteen vetoa. Vasempaan laitan Äidin melko samanvärisen ja näköisen kintaan. Ulkona kiitän onneani siitä, että on yhä hämärää. Pysäkilläkään ei tuttuja näy. Se on hyvä.

Bussimatka raskaana putoavassa lumisateessa tuo jotenkin mieleeni Narnia-sarjan ensimmäisen kirjan. Bussi on Lucy joka kohtaa pian Faunin, me olemme Lucyn vatsassa. Vajoan omituisiin ajatuksiin. Se on omituista.

Lunta putoilee koko aamupäivän. Tunnen olevani ylösalaisin käännetyssä lumihiutalepallossa. Äidiltä tule tekstiviesti tuoda havuja kotimatkalla. En tiedä mistä sellaisia saisi. Metsästä? koettaa varovainen vuohenjalkainen fauni lampun luota. En kuuntele sitä.

Illalla porstuan johdosta roikkuva lamppu irtoaa johdosta ja sammuu. En osaa kytkeä sitä takaisin. Naulaan pari lautaa koolingiksi seuraavaa panelointikohdetta varten. Sitten avaan internetin. Luen englantilaisen miehen saaneen kaksitoista facebookin kautta tapaamaansa naista raskaaksi. Facebook taitaakin olla nykypäivän mopo, mietin. Pian sitäkin täytyy käyttää kypärä päässä. Mutta sitä ennen. Menen nukkumaan.

Ajankulua

Syksy kosii talvea ja saa viimein myöntävän vastauksen. Maa puetaan valkoiseen huntuun ja puut ravistelevat lehtiään maistraatin rappusille. Rukkaset jäävät tarpeettomiksi ja siksi ne voidaankin pukea Lapsille mutta Lapset hukkaavat ne ja joudutaan hankkimaan uusia ja yhä uusia rukkasia. Näin elämä soljuu eteenpäin omissa uomissaan. Niiden reunat ovat liukkaat ja pohja on täynnä teräviä kiviä. Me ajelehdimme uomassa ajopuuteorian heitteleminä, vain välillä päämme pintaan saaden.

Päätämme eräänä viikonloppuna pitää vapaata talopuuhista. Ajamme ensin Tampereelle minne Äiti ja Lapset jäävät päiväksi. Isä jatkaa yksin Virroille. Kyydissä on Vesihiisi-nimisen leikkilaitteen loppuosat ja takaisin on tarkoitus tuottaa lisää polttopuita. Mökillä on kylmää, lahden vesi jo jäässä. Rautavene jököttää tulevan laiturin päässä. Appi eli Vaari on jo paikalla. Ei paljoa puhella. Tämä on miesten maailma missä kiroaminen ja viinanjuonti eivät kuulu asiaan. Nyt tehrään töitä. Ja niitä tehdään.

Kahdessa tunnissa leikkiosat ovat päätyneet omaan läjäänsä leikkimökin ja rannan väliselle kaistaleelle ja halot peräkärryyn. Lastaamme tällä kertaa hieman vähemmän kuoripuuta sillä säilytystilamme alkavat olla niin sanotusti tapissa. Varastoja toki on, ei siitä ole kysymys. Kysymys on enemminkin siitä, että kaikki ne varastot ovat jo täynnä. Tarpeellisia tavaroita. Tarpeettomia tavaroita. Tavaroita. Rojua.

Takaisin Tampereella Mummu ja Pappa hoitavat Lapsia hetken. Saamme Äidin kanssa viimein kaivatun hetken kahden. Menemme Vatialaan läheisen haudalle. On pyhäinpäivän ilta ja hautausmaa kaunis kynttilämekossaan. Tuntuu jotenkin absurdilta, että se lienee ainoa paikka koko Suomessa missä kammottava Ameriikasta kantautunut Halloween-villitys ei lyö avokämmenellä kasvoille.

Seuraavana sunnuntaina Isän ystävä Englannista tulee kylään. Isä hakee hänet lentokentältä ja tuo kotiin syömään. Matka porstuan halki on vaaroja täynnä. On paneelia, on villaa, on kummallisia laatikoita. Laatikoita tarkemmin tutkittaessa ilmenee, että ne ovat täynnä kirjoja, lehtiä ja kesämökin tuoksuja. Mökin tuoksu niihin on tullut koska niitä on kylmässä säilytetty.

Talvi sakenee ja tuuli riepottaa kuorilautapinon päälle asetettua pressua. Laudat kastuvat vähintään kaksi kertaa viikossa. Se vaikeuttaa niiden polttamista. On siirryttävä kolmiportaisesta neliportaiseen puunkuivatusjärjestelmään. Se hankaloittaa kaikkea homeenhajuisten puupinojen vallatessa alati lisää alaa.

Talon virittely jatkuu miedolla lämmöllä. Se tuntuu kiehuttavan lähinnä naapuritalojen asukkaita. Heillä onkin meihin verrattuna yksi huono puoli: Epäsiisti naapuri. Onneksi armelias lumi peittää pihagrillimme, päivänvarjomme, ruosteiset polkupyörälaumamme, pihalla säilöttävät varaikkunat, lahot puut, lahoavat puut, laudat, panelit, halot, työpöydän, pihatyökalut ja muutamat muut pihalla lojuvat tavarat. Ihmeellisen paljon tavaraa näinkin pieneen pihaan mahtuu, mietin. Samalla mietin myös sitä onnenpäivää, kun kaikki maailmalla evakossa oleva romumme kotiin saadaan. Se tuleekin olemaan näky. Moottoripyöriä. Lisää polkupyöriä. Sohvia. Pöytiä. Tavaroiden määrä on valtava ja se murskaa mielikuvituksellisena mielikuvituksenikin, muuttaa mieleni puolikkaan mielipuoliseksi kuvastoksi, romuläjäksi.

Saapuu taas sunnuntai. Nyt se on isänpäivä ja se pyhitetään Isälle. Isä ei saa nousta ennen kuin aamiainen on laitettu vaikka olisikin hereillä jo ennen lasten nousua, niin harvinaista kuin se onkin. Aamainen on kuitenkin ikimuistettava kuten myös pienoishunnien hyökkäys hämärään makuuhuoneeseen. Saan lahjaksi hienon t-paidan jossa on Daddy Linen -linja-autonkuva sekä Tytön maalauksen ja Pojan piirustuksen. Nekin ovat kovin hienoja.

Iltapäivällä menemme Lasten kanssa pihalle. Äitikin on pihalla ja jää siksi yöpuvussaan sisälle. Kaivamme esiin pulkan ja puhdistamme keinun istuimen. Lapset ovat ensin pulkkajunan kyydissä vuorotellen niin, että toinen odottaa vuoroaan keinun juna-asemalla toisen kiertäessä pihaan muodostunutta raidekahdeksikkoa. Järjestely on kuitenkin rasittava ja niinpä päätämme siirtyä yhteen vuoroon: Ensin Poika istuu Tytön sylissä pulkassa, sitten Tyttö Pojan sylissä. Pihaa kiertäessämme näemme aina Äidin keittiönikkunassa puhelimeen puhumassa. Naapuri vetää verhon olohuoneensa ikkunaan.

Punaposkiset lapset ovat oivaa saalista puuroa syöttävälle Äidille ja niinpä laitankin heidät kurahousuissaan Grimmin saduista tuttuun keittiöömme. Itse siirryn huokoisten puukuitulevyjen maailmaan. Pienenä unelmani oli kirjoittaa kirja ja levyttää. Nytkö ne on sitten tehty, kysyn itseltäni. Mitä tästä eteenpäin? Tyhjyyttä, vastaa omantunnon pieni ääni. Saan nopeasti levytettyä melkein koko levytettävän alueen. Vain pieniä aukkoja jää sinne tänne kuitulevylakeudelle. Eteisen lämpötila tuntuu olevan samalla nousussa. Ihmekös tuo, toisaalta. Ei lämpö karkaa kun ei ilma virtaa, olisivat voineet muinaiset suomalaiset todeta jos asiaa heiltä olisi kysytty. Mutta kun ei kysytty, mietin.

Joka ilta tämä sama toistuu.

Ensin vanha mies huristaa sähköpyörätuolilla
talomme ohi
puku päällä,
kravatti suorana
päättäväinen ilme
uurretuilla kasvoillaan.

Hän jättää jälkeensä
kalliiden hajuvesien tuoksun,
sikarinsavua.

Hieman myöhemmin
ruosteista rollaattoria työntävä mummo
laahustaa tietä pitkin
ikälopun susikoiran kanssa.

Heidän perässään ei leiju tuoksujen vanaa,
vain surullisuus
vain joka askeleella
kumiseva tyhjyys.

En tiedä minne mies menee.

Nainen käy puistossa
ja kusettaa koiran.

Vedon tunnetta

Viikonloppuna on taas mahdollista jatkaa talon remontointia. Tai, kuten kailistina voisi paremmin sanoa, remontin välttelemistä. Eteinen on silti saatava johonkin kuntoon sillä se on ollut osittain paljaana jo yli puoli vuotta. Remonttikaverin päähän pudonnut ikkunakin pitäisi lasittaa mutta toistaiseksi ikkunan reikään asennettu pellavalevy on ajanut eristeen virkaa. Se toimii hivenen huonosti sillä ulommainenkin ikkuna on halki eikä valoakaan eteiseen juuri pääse.

Lauantaina saa Isä nukkua myöhään. Tässä tapaukseen aina puoli kymmeneen asti. Aamiaisen jälkeen suuntaamme porukalla Tikkurilan kierrätykseen rakennusosia tutkaamaan. Talon ikkunat on taas etukäteen mitattu siltä varalta, että kierrätyksen kasasta esiin nousisi oikean kokoisia korvausikkunoita. Sellaisia tarvitaan tulevaa ikkunanmaalausurakkaa odotellessa. Oikeat ikkunat löytyvätkin ja päätyvät perhefarmarin takaluukkuun. Romuläjässä kellottaa myös kirkkaan punaiseksi maalattu 1950-luvun naistenpyörä Venus Special. Siitä puuttuu satula ja sen vanteet on potkittu solmuun. Näistä puutteista huolimatta mietin hetken sen adoptoimista. En kuitenkaan sitä uskalla tehdä.

Kotimatkalla pysähdymme Koivukylän S -markettiin. Tyttöä keljuttaa kun marketissa ei ole lasten ostoskärryjä, Poika potkii ilmaa innoissaan päästyään kärryn penkkiin istumaan. Suomea puhuvina tunnumme olevan marketissa vähemmistönä mutta se ei haittaa: Päinvastoin. Tuntuu, kuin olisimme ostosmatkalla kaukana, kaukana kotoa. Sitä juhlistaaksemme ostamme pienen röttösen maukkaita mausteoliiveja herkkuhyllyltä. Tyttö villiintyy hieman ja pihistää tomaatin. Sitten hän juoksee koskettelemaan pakkauksia, kantelemaan vaunuihin mieluisiaan tuotteita. Sellaisia ovat kaikki käden ulottuvilla olevat.

Lauantai-iltapäivä kuluu kiireesti. Tytön ja Pojan Helsingin serkut tulevat kylään maalaiselämää ihmettelemään. Äiti ja Täti ahkeroivat einettä, lankomiehistö paneloi. Yhteistyö sujuu mainiosti, kunhan panelointisuunta saadaan päätettyä.

Sunnuntaina havahdumme talviaikaan. Se ei eroa kesäajasta mitenkään. Kello on 7:51 Wanhaa Aikaa kun nousen lasten kanssa. Tänään on Äidin nukkuvuoro. Taiomme tulet hellaan ja istutan Lapset penkeilleen puuroa syömään.

Äidin herättyä pakenen paneeliin. Työ sujuu, huonosti toisinaan. Silloin tällöin Lapset murtautuvat työmaalle. Tyttö levittää miljoonalaatikon lattialle ja Poika on hellyttävä näky isolla vasaralla vasaroidessaan. Koetan poistaa heidät aina kun voin mutta aina se ei ole mahdollista.

Illalla Äiti menee elokuviin. Jään Lasten kanssa syömään. Olen sahanpurujen peittämä. Tarkemmin ajateltuna, saatan ollakin sahajauholla täytetty ja saumani vain ovat ratkeamassa. Tyttö keksii hauskoja leikkejä missä hän itse on koira, Isä virtahepo ja Poika mato. Pahaksi mainittu ruokakin menee mainiosti koiranruokana koiranlusikalla koiranpaikalta, lattialta. Toisinaan koira intoutuu kertomaan satuja, toisinaan ärhentelee turhankin innokkaalle madolle.

Äidin palattua palaan töihin ja palan ennen pitkää pohjaan. Alkaa väsyttää ja kaikkea muutakin v:llä alkavaa nousee suuhun. Suhtaudun tilanteeseen kuin kyseessä olisi veto ja psyykkaan itseäni: Nyt ei saa lopettaa, stana! Venytän työtä yöhön mutta saan aikaiseksi sutta, väsynyttä sellaista. Viimein on aika myöntää: Veto on miehestä pois, tämä peli ei enää vetele. Kasaan valmiiksi leikatut panelit nurkkaan ja kurkkaan makuuhuoneeseen: Siellä nukutaan, osittain.

Siivoaminen yömyöhällä työaamua ennen on aina yhtä mieltäylentävää. Tunnen ylikierrosten saapuvan, unettoman yön odottavan. Kannan sirkkelin eteiseen, porrastan paneelinviipaleet porstuaan. Uutta vanhaa väliovea sulkiessa tunnen vedon kädelläni: Vanha avaimenreikä päästää ilman kulkemaan lävitseen. Tungen reiän pellavaa täyteen ja menen suihkuun. Laitan kytkimestä Onnisen valmistaman alipaineimurin kosteutta poistamaan ja oivallan: Korvausilma tulee nyt suihkuhuoneeseen eteisen lattian raoista. Se on kylmää. Yöllä en saa nukuttua.

Jääkukkakimput

Jääkukkakimput

porstuan ikkunoissa

yön sinetit

Kukelo

Uhmaikä aiheuttaa Tytössä kummallisen Dr. Jekyll – Mr. Hyde –efektin. Päivisin elämäämme sulostuttaa Pieni Prinsessa, yöllä nurkissamme kirkuu kammottava Viidakon Villikissa. Se sähisee, raapii, potkii, huutaa ja tahtoo. Se tahtoo villatakin, villasukat, repun, kaakaota.

Muutos vaikuttaa kaikkeen. Perinnetalon yöt alkavat muistuttaa Manaaja-elokuvia missä selkä kaarella kirkuva pieni tyttö pitää koko taloa kauhun vallassa. Onneksi Tytön suusta ei aivan niin karmeita sanoja kuitenkaan ilmoille putkahda. Ei, vaikka tarkoitus olisikin. Tyttö näet käyttää tuhmimpia tuntemiaan sanoja. Isi on kukelo, hän haukkuu rauhoittelevaa isäänsä, senkin kukelo! Kukelon lisäksi Isä on kakka, pissa ja räkä. Oikeastaan kaikki muukin on kakkaa. Mieleen tulee Seppo Rädyn suuhun aikanaan laitettu lausahdus siitä, kuinka Saksassa kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Ja nyt siis meilläkin.

Maanantaina Poika käy neuvolassa. Täti koestaa pinsettiotteen ja kehottaa Äitiä antamaan Pojalle oman lautasen ja ruokailuvälineet syöntiä varten. Äiti ei kehtaa kertoa, että Pojan syönti on tieteellisen tarkkaa raaka-aineiden analysointia ja siksi kotona on katsottu (vanhemmille) helpommaksi syöttää vain yksi suullinen kerrallaan. Seuraavaksi neuvolantäti ennustaa Pojan tulevan. Sen mukaan Poika tulee jäämään keskivertoa hivenen lyhyemmäksi. Se ei yllätä ketään. Suvussamme on harvinaista tuulettaa hiuksiaan yli 175 sentin korkeudessa maanpinnasta mitattuna.

Tyttökään ei ole viime aikoina juuri aterioinnillaan hämmästyttänyt. Ruokaa riivitään, raavitaan ja sitä syljeskellään. Useimmiten lautaselle mutta toisinaan lattialle tai esimerkiksi Äidin vaatteille. Olen tiskirätti ja tiedän sen, mutta ylpeä sellainen, voisi Äiti laulaa Sielun Veljien sanoin. Koetamme kannustaa Tyttöä syömään ja pelkäämme laihtuvaa olemusta. Sun täytyy syödä että et kokonaan kuihdu pois, sanon.

Maanantai-iltana lähdemme ostosretkelle koko perheen voimin. Auto on taas sotkujen sotku. Kuka täällä on pierryt, Tyttö kysyy lauseensa Isälle osoittaen. En osaa vastata. Ehkä se kuuluisa kukelo, tuumin.

Äiti ja Poika kuljetetaan Jumboon, Tyttö ja Isä ajavat Bauhausiin ostamassa sellakkaa. Se käy Tytön kakkavaiheeseen sillä tavalla mukavasti, että kakkaahan se sellakkakin on. Tai no, ehkä ei ihan. Maailman tärkein keksintö tulen jälkeen, wikipedia, kertoo sellakan olevan orgaaninen polymeeri eli oikeastaan luonnonmuovi, oivallan. Sitä saadaan Kerria lacca- hyönteisnaaraan munakoteloidensa suojaksi erittämästä hauraasta aineesta. Me tarvitsemme sellakkaa kaksi viikkoa sitten rikkoontuneen ikkunan kyntteen suojaamiseen ennen kittausta. Se on taas sellaista perinnetoimintaa, jota monikaan ei jaksa ymmärtää. Että rikkoontunut ikkuna olisi mielellään korvattava vanhalla lasilla. Että ruutu kiinnitettävä kitillä, ei kittilistalla. Ja ennen kittausta on karmin lasiin painuva osa, kynte, puhdistettava ja alustettava sellakalla. Ja vasta sitten päästään ruutu kiinnittämään, kerron Tytölle. Tyttö tuijottaa intensiivisesti ohitseni. Hän haluaisi ostaa pensseleitä ja maalinraaputtimia. Teemme niin. Autossa Tyttö kysyy mietteliäänä, että onko silloin nälkä kun on kuollut. En osaa vastata.

Jumbosta löydämme omamme lastenvaatekaupasta. Sieltä mukaan tarttuu kolme paria iloisenvärisiä toppahansikkaita. Lastenvaatteiden jälkeen suuntaamme alas Citymarketiin. Juutumme sielläkin lastenvaateosastolle. Pojalle on ostettava uudet kengät koska vanhoista on mystisesti toinen kadonnut. Ostelemme myös Sinolia sellakan lantraamiseksi ja herkkuja. Matkalla autolle Poika viskaa toisen uuden kenkänsä kauppakeskuksen aulaan. Löydämme sen.

Yöllä naapurivuoteessa möykätään kolmesta viiteen. Koetan rauhoitella ja saan taas kuulla olevani kukelo. Seuraavana päivänä kysyn Tytöltä mitä se tarkoittaa. Kakkia, vastaa Tyttö. Kukelo on kakka.

Susi ihmisessä

Poika täyttää vuoden ja Tyttö juhlistaa nimipäiväänsä jo kolmatta kertaa. Kehitys on taas ollut huimaavaa ja molemmat oppineet sellaisia uusia taitoja, että heikompaa eli Isää jo huimaa.

Poika saa ensimmäisen kunnollisen itkupotkuraivarinsa koska ei saa hypistellä juhliinsa asennettavaa koristelukukkaa. Huutoa kestää tunnin eikä se laannu ennen kuin uusi mielenkiintoinen objekti löytyy. Tällä kertaa se on tietokoneen kaukosäädin. Sekään ei ole lastenleikkeihin tarkoitettu joten toinen itkupotkuraivari alkaa jo opitun tuntuisesti.

Tyttö puolestaan kieltäytyy syömästä enää puuroa ja kiljuen listaa ne ruoat, joita saattaa yhä syödä. Ne ovat: Kakku, pulla, maito, hampurilainen, suklaa ja jäätelö. Erityisesti hän huutaa inhoavansa puuroa ja makaronia. Iltapala ei siis lautaselta mihinkään katoa. Puuron vaihtoehdoksi paksu pyknikko laittaa pienelle leptosomille leivän. Siitä katoaa juusto ja voita nuoleskellaan. Hiukan. Ei siis liene mikään yllätys, että yöllä makuuhuoneessa itkee Pieni Nälkäinen Tyttö. Koska jäätelöä eikä kaakaota nyt satu olemaan huonepalvelun listalla on vaativimmankin asiakkaan tyydyttävä puuroon. Nyt sitä menee. Kolme lusikallista. Pientä lusikallista. Vajaata. Puuron päälle puoli lasia maitoa ja uni maittaa aamuun asti. Tytöllä.

Puurotta kuihtuva Tyttö tuo mieleen 1950-luvun Jörö Jukka – pelikortit. Laihat kädet ovat kuin haapaiset tulitikut nyrkkiin puristettuina rikkipäineen. Vain vähän raapaisupintaa ja jo leimahtaa. Ja raapaisupintojahan Perinneperheestä löytyy.

Seuraavan yönä Tyttö herää jälleen ulvoen, kiljuen ja peittoaan potkien. Kyse on taas uhmasta. Nyt siitä, että juuri nyt hän ei halua nukkua peiton alla vaan vaatii itselleen villatakkia. Isä saa haasteen ja Isä sen häviää. Muistiin palaa pääsiäinen 1981 kun Isän perheeseen hankittiin koiranpentu. Paimenkoirana se heti aloitti lauman tutkimisen, hierarkisena eläimenä sen rakenteen analysoinnin. Isä katsottiin lauman alimmaksi, siksi, jota ei totella tarvitse. Mikään ei siis ole muuttunut.

Koska evoluution mukaan kaikki eläimet ovat alkujaan olleet samaa, on meissä jokaisessa oltava hieman suttakin. Pienissä tytöissäkin. Siitä taas päästään loogisesti koiraan, kesysuteen. Kuin koiranpentu, ottaa lapsikin paikkansa laumassa heikommat tieltään alistaen. Siksipä Isä onkin yksilöistä susin ja koiranosa hälle roolitetaan. Ihmekös tuo siis, jos joskus hieman haukkua louskuttaakin.

Freudipaalikompleksi

”Ei teikäläisiä kai auttaa voi, liian lujaa teidän päissä soi” lauloi muuan Mustajärvi 1980-luvulla. Siitä on jo kauan ja Järvi sittemmin soistunut harmaaksi, siirtynyt Yleisradion rock-uskottavasta Rock Radiosta mainstreamiin, Iskelmäkanavalle. 

Koti-isä ei valtavirtaan solahda. Hän ei ole solakka eikä kalvakka vaan enemmänkin punakka, parhaimmillaan napakka. Keuhkokuume ei enää keuhkoja rassaa ja lääkärin puhelinkonsultaation mukaan sisäelimetkin vaikuttavat olevan suurin piirtein oikeilla asemillaan, aikalailla oikean kokoisinakin vielä. Kaikki se on kovin mukavaa. Vielä mukavampaa olisi nukkua joskus joku yö. Kokonaan. Ilman jatkuvia herätyksiä, kaakaomukin noutoja, potan tyhjentämisiä. Helppoa tämä silti on, ajattelen. Mitä tämä Isyys on Äitiyteen verrattuna? Sitä, että kuljeskelee ympäri tonttia ja syljeskelee reteesti, voisi Äiti määrittää. Mutta häneltä ei nyt kysytä sillä tämä blogi ei Äidin vaan Isän virallinen tieto- ja uutistoimisto.

Äidin ja Pojan kakkosvaiheen symbioosi on hiljalleen saavuttamassa lakipistettään, huomaa Isäkin silti. Yöimetys on tarkoitus saada loppumaan ja Pojan on muututtava imeväisestä kiinteän ruoan syöjäksi. Äiti odottaa muutosta kuin yöeläjät päivän sammumista, nisää imevä Poika on epätoivoinen kuin puhkinaista puhalluslelua täyttävä lapsi hiekkarannalla. Venttiilikin on rikki. Siitä puuttuu takaiskuventtiili ja virkoamisen asemesta imeminen syö syötävää. Samalla Äidistä vierottuva Poika kiinnittyy Isään entistä enemmän, haluaa ottaa osaa kaikkeen korjaamiseen, korjata tämän osaamisen.

Viikonloppuna Tytön silmät alkavat punoittaa. Ne kutisevat, ovat kipeät, sanoo Tyttö. Isänkin silmät kutiavat, mutta eivät rähmi. Niihin on pudonnut yläpohjan eristysurakasta lasivillahiukkasia, ruostetta, lahoa ja neljän tuuman galvanoituja Dyckert-nauloja. Että tällainenkin tuli opittua, miettii K-I stoalaisesti. Naulojen nimet. Ruuvejakin on erilaisia: Kannan mukaan jaoteltuina on Hobauta ja uppokantaa. Itse asiassa, oivallan, ne taitavatkin olla sama asia.

Muutakin sanotaan, opitaan mutta ei niiden pitäisi silmiin sattua. Oidipaalisvaihe jyrähtää käyntiin yli puoli vuotta etukäteen. Tyttö miettii ensin sukulaisiaan, laskee Tätejä ja Setiä. Sitten hän oivaltaa, että miestä hänellä ei vielä ole. Kunnes keksii ilmeisen X –tekijän: Isä on vapailla markkinoilla koska Isällä ei ole puolisoa vaan Äiti joten Isä on Tytön tuleva Ihannemies. Poika naitetaan Äidille, siitäkin Tyttö on kovin varma.  Tohtori Sigmund Freudin teorioita, joihin oidipuskompleksikin kuuluu, on arvosteltu siitä, että viiteryhmätutkimukseen päätyivät ainoastaan tohtorin omat potilaat. Näin ollen tuloksia pidetään kovastikin yleistettyinä, huonosti todellisuuteen soveltuvina. Kuitenkin se tuntuisi sopivan ikäkautisestikin aika hyvin yhteen Perinneperheen tapahtumiin.

Freudin tutkimusten analysointi kiidättää mieleni tutkimuksen maahan. Opinnäytepassi on yhä hukassa. Se harmittaa, hieman, sillä viime aikoina siihen olisi runsaasti rajaleimoja napsahdellut. On ollut abstracktin eli englanninkielisen tiivistelmän  tekoa, metodiseminaaria. Tiivistelmän teko Koti-isän opinnäytetyöstä on sikäli helppoa, että, olemassa oleva materiaali oikeastaan on vain tiivistelmä. Mutta mistä, kas siinä vasta tutkimuskysymys. Olemassa on vain pieni sakka, eräänlainen opinnäytetyön liemikuutio. Se pitäisi heittää kiehuvaan veteen ja hämmentää mutta kattila on hukassa. Metodiseminaarista pääsen läpi mutta työni ei. Se ei yllätä. Ketään.

Työpäivät viiden tunnin unilla ovat letkeitä kuin lekottelu rantatuolilla Rodoksella. Kun vielä päälle ympätään opinnot, perinnetalo ja perhe niin erheen mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Koti-Isästä tulee valurautahellalla viheltäen yli kiehuva vesipannu. Paineet on silti koetettava pitää sisällä, nyt ei auta räjähtää. On oltava esikuvallinen sillä liian usea ihaileva silmä seuraa Koti-Isän jokaista liikettä kotona.

Unihiekkaa

Nukkumaan mennessä

kello vasta vähän.

Silmät täynnä polttavaa hiekkaa,

sieraimissa pieniä sormia.

Lapsiperheen sunnuntai-maanantaiyö.

Sisäänhiipivää murtomiestä ei tarvitse pelätä.

Sellainen taittaisi niskansa

olohuoneen lelulakeudella.

Joskus sitä kaipaa yksinäistä liskojen yötäkin,

näinä öinä, joissa viidentoista minuutin välein

joku huutaen herää,

näinä pienien kylmien jalkojen öinä.

Tuppeensahattu

Pihaamme ilmestyy kuormallinen kuoripuita. Kuoripuu on sahatoiminnan sivutuote, tukkien ja lautojen reunakappaleita. Ne on minulle toimittanut eräs tietääkseni poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen taho. Aiemmin tein kauppaa hänen tyttärestään, nykyään saan puuta ja teknistä neuvonantoa. Tarvittaessa minulle myös kerrotaan eri puulaatujen nimitermit.

Tänä syksynä myös Suomen kansa on saanut oppia puutalousteknisiä termejä. Media on kertonut meille, mitä on niin sanottu tuppeen sahattu lautatavara. Se on lautaa, jonka reunukset ovat luonnollisia, sahaamattomia ja höyläämättömiä, tuppia. Juuri sellaista, joita tulevien sattumapääministerien talotyömailla yhteistyötahoilta lahjoitellaan

Lautakasa on hallinnut viikon uutisointia ja on viemässä huomiota pois itse asiasta: Keskustaan kytkeytyvästä Nuorisosäätiöstä joka Matti Vanhasenkin vaalikampanjoita on merkittävästi tukenut.

Vanhaseen verrattuna koen olevani vain kuoripoika kun taas Matti tuntuu selviävän haavoittumatta vaikka itseään tuppeen sahasikin. Voiko tämä mies todella olla sitä teflonia, mistä joskus kuulee mainittavan, mietin. Tuskin. Mutta lautajupakka on tosiaankin omiaan viemään huomion todellisesta asiasta: Nuorisosäätiöstä. Nuorisosäätiön on alun alkaen vaatimattomasti pienellä lahj(oit)usrahalla käynnistetty säätiö, jonka tehtävänä on tuottaa halpoja asuntoja työssäkäyville nuorille. Jotenkin vain tämä hieno ajatus on tuntunut muuttuneen matkan varrella ja niinpä Ray:n valtavat tuet ovatkin paisuttaneet lähinnä Keskustapuolueen jäsenien tilejä sekä vaalikampanjoita. Entinen kilpatanssija Antti Kaikkonen on Vanhasen jälkeen toiminut tämän yleishyödyllisen säätiön puheenjohtajana ja saanut siinä sivussa kolmenkymmenentuhannen euron palkkioita oman kansanedustajan palkkansa lisäksi.

Lapset eivät Vanhasesta juuri hätkähdä. He ovat ottaneet pärekorin laivakseen ja purjehtivat sillä olohuoneen lattialla kuin karatakseen eräästä maailman vähiten korruptoituneesta maasta. Toisinaan miehistölle tulee riitaa, toisinaan merisairautta. Poika oksentaa kaaressa moottorina toimivaan vanhaan tulostimeen ja siitä tulee ulostin. Tyttökin on kipeä, yhden aamun. Hän kulkee pitkin pirttiä surkeana pikku kannuunsa silloin tällöin oksentaen.

Alkuviikosta oman yksityinen Nuorisosäätiön taloyhtiömme kärvistelee taas remontoinnin kynsissä. Laitetaan lattiaa eteiseen, levytetään sisäseiniä. Haen rautakaupasta isoja puukuitulevyjä enkä kiristä kuormaa kunnolla. Päällimmäinen levy nousee pystyyn kuin Santa Marian purje vuonna 1492 mutta ei neljän ruuhkasta huolimatta putoa yhdenkään auton tuulilasille vaan leijuu kauniisti kuin leija taustapeilissä. 

Remonttiapukaan ei välty haavereitta: Tampereelta apuun tullut ystävä saa ikkunan karmeineen päähänsä mutta onneksi lopputulos ei ole kovin karmiva ja karmikin säilyy ehjänä lasin hajottua kuin elokuvissa. Kiinnitämme rikkinäisen lasin viereen huokolevyn riekaleen. Siinä on renkaanjälkiä.

Syksykin on saanut ja kuoripuut kastuvat sateessa. Ne kasvavat valkoista rihmastoa, murenevat kuin mielikuva rehellisestä Keskustapuolueesta. Pelkään sen houkuttavan puuta syöviä hyönteisiä talomme kimppuun mutta ymmärrän sitten Kepun päämajan olevan kyllin kaukana jotta hyönteiset eivät sieltä hirsiimme jaksa lentää.

Perjantaina vien aamukuorman kaatopaikalle. Taivaalta ropisee alijäähtynyttä vettä ja pankkitilikin on pakkasella, matti kukkarossa, kanki kaikossa. Tämän taloyhtiön hallituksen jäseniä ei tosiaankaan palkkioilla hellitä, tuumin. Ei, vaikka olen jäykkä kuin lautakuorman housuihinsa tunkenut Vanhanen ja omaan Kaikkosen turpean ruumiinrakenteen. Kuoripuiden kuoria sen sijaan on lavalla, styroksien, vanereiden ja naulaisten kakkosnelosten alla. 

Jäteaseman romulavalla on samankokoisen näköinen ikkuna kuin mikä meiltä hajosi. Sekin pirstoutuu kuitenkin silmieni edessä enkä jaksa karmejakaan kaivella. Peruutan sen sijaan ärräpäitä päästellen puutavaralavaa kohden mutta törmäänkin perävaunun kulmasta uudennäköisen pakettiauton puskuriin. Siihen tulee ilkeä viilto, naarmu. Kuljettajaa asia tuntuu huvittavan. ”Joo, kyllä toi naarmu sun aiheuttama on,” hän sanoo, ”ei sitä ollu kun hain tän kaupasta.” Dou, sanoo sisäinen Homer Simpsonini. Se olikin niin uusi. Kyselen korvauksesta mutta auton kuljettajaa vain naurattaa. ”Työautohan tää on. Ei tossa mitään.” Ei siinä sitten mitään. Tyhjennän kuoripuumuhjun lavalta ja hyppään autoon tärisemään. Olen sappeen tuhottu, tuppeen sahattu täysiverinen pösilö. Tänneköhän se Matinkin tuppeensahattu, mietin. En tiedä. Töissä on jääkaapissa seitsemänsataa grammaa päiväysvanhaa makaronilaatikkoa, tuppeensahattua spagettibologneseä. Päätän mennä sinne.

7.10.2009

Astelen mielenosoituksesta Etelärantaan.
Taustalla kalliolta mereen hiljaa valuvat rakennukset,
asfalttiin piirretyt ääriviivat,
edessä huppuun peitetty kirkontorni,
vaunuissa nukkuvat lapset.

Taivas on englantilainen merimaisema,
kirkkaan valkoista, mustaa, punaisensävyjä ja kultaa.
Kiitäviä kumpupilviä
kuin taistelusta palaavia purjeita.

Moottoritiellä mantelikasvoinen kuu
vetää tumman harson kasvoilleen.
Ajattelen mielenosoitusta.
Lapseni nukkuvat yhä.

Hirsien vetelyä

Viikonloppuna perhe viedään evakkoon Tampereen kautta aina Pohjanmaalle asti. Isä viettää Tampereelle kaksi päivää ja yhden yön ennen kuin palaa kotiin.

Maanantaina maailma peittyy pölyyn mutta aurinko on kirkkaan oranssi. Rakennusrestauraatio K. Klemola Pälkäneeltä tulee vaihtamaan hirsiä taloomme. Savuhälyttimet laulavat. Moottorisahat soivat. Talo tärisee, resonoi. Tuntuu kuin se olisi pää jonka hampaita juuri juurihoidetaan. Ja niinhän se oikeastaan onkin, tavallaan. Innokkaana perinnerakentamisamatöörinä mieleni tekisi olla jatkuvasti seuraamassa homman etenemistä mutta pakotan itseni jaloista. Etenen rintamasuunnassa ylöspäin ja asemoin itseni pihan puolen erkkerin mineraalivillakorsuun. Villan paksuus kestäisi suorasuuntaustykin suoran osuman mutta ei työhansikkaan lempeää kosketusta. Pikkuhiljaa se kantautuu ulos mustissa jätesäkeissä. Samalla herää uusi kysymys: Olikos tässä taas mitään järkeä? Poistaa eristys tilasta, jossa lämminvesivaraaja on juuri ennen kylmiä? Vastaus on ytimekäs: Ei. 

Päivät ovat pitkiä ja raskaita. Asunto on harmaa. Tulevaisuus on kylmä ja harmaa.Kulku on hankalaa sillä tavaravuoria on taas kaikkialla. Varsinkin keittiössä, suurin osa aivan ovenpielessä. Mitenkähän ne tavarat siihen ovatkin pudonneet, mietin. Ainoa paikallaolija jolla ei ole kunnon alibia aiheesta on kuitenkin ainoa paikallaolija ja allekirjoittanut itse joten päätän nopeasti painaa asiaa villaisella ja päättää tutkimukset tällä kertaa tähän.

Lasten ollessa pois ehdin väliin vilkaista lehtiäkin. Vanhasen päätä vaaditaan taas pölkylle mutta Matti ei aio sitä sinne laskea vaikka pää onkin umpipuuta ja sopisi mainiosti polttopuuksi jollei ole liiaksi kyllästetty. Ainakin siihen on kyllästytty. Television puolella Yleisradion Silminnäkijäohjelma tekee paljastuksen, jossa väitetään Vanhasen saaneen rakennusyhtiöltä puuta Nurmijärven talolleen. Tämä saa pääministerin tuohtumaan ja toteamaan, että ”ei kai kukaan kuvittele minun olevan niin tyhmän, että uhraisin poliittisen tulevaisuuteni lautakasan takia?” Sitä ei kukaan kuvittele, tietenkään. Kerrassaan ylimieliseltä tämä nurmijärven suuri lupaus silti nykyisin vaikuttaa. Valta turmelee aina, tuppaa isäni sanomaan, ehdoton valta ehdottomasti. Ehkäpä asia on taas näin, mietin, mutta mitäpä siitä, Kansa saa mitä kansa tilaa. Tällä kertaa tuppikoivupöllin pääministeriksi. Edellinen samasta puolueesta taisi ollakin käpylehmä. Onko tämä nyt mitään demokratiaa, ajattelen väsyneesti, vaiko vain puoluetotalitariaa. Sitä en tiedä.

Urheilusivuilla on näin syksyisin paljon formulaa. Minusta tulee sijaiskärsijä Räikkösen tallivehkauksessa. Sikäli omituista, että en edes formulakilpailuja seuraa. Tulokset saatan koneelta vilkaista, äkkiä, jälkikäteen. Kuka ajaa kenenkä autolla ensi vuonna ja mitä siihen sanovat sponsorit? Santander-pankki ainakin maksaa maltaita siitä, että Räikkönen ei aja ensi vuonna ympyrää punaisella autolla. Se tuntuu oudolta. Sitä oudompaa on se, että kukaan ei halua tuoda lautoja pihallemme eikä maksaa siitä, että en aja heidän autollaan ensi vuonna. Sitä miettien asetun nukkumaan perheettömään makuuhuoneeseemme. Koetan vedellä hirsiä mutta se on hankalaa. On kuin hirret olisi pultattu, tapitettu. Ja kuukin on taas siinä asennossa mikä ei uniani suosi. On siis valvottava.

Autoton päivä

Joku ajaa joka aamu pienellä autolla talomme viereen ja pudottaa lehden lootaan. Koti-isä ei sitä ehdi lukea sillä häntä ei enää ole olemassa. Perheenisällä taas on aamulla on kiire ja illalla töiden jälkeen lehti on jo niin pieniksi riekaleiksi silputtu, että lukeminen on täysin mahdotonta. Toisaalta. Syksyn lehtien pudotessa ohenee lehtikin, lukemista on aina vain vähemmän. Siksipä se täyttää erinomaisesti erään toisen tehtävän: Sen on äärimmäisen hyvä sytyke. Parempi, kuin useimmat ilmaislehdet kiiltävine sivuineen. Hesarista voi repiä irti aukeamia joita voi rullata alahormiin ja sytytellä. Näin vältämme savupirttiefektin, tuumaan tunkiessani jälleen uutta lehtirullaa uuninrööriin.

Vielä kun saisi jonkun palvelun tuottamaan sylyksellisen halkoja postilaatikkoon joka päivä niin kaikki olisi mainiosti, ajattelen syli halkoja täynnä. Toisaalta, edellisten asukkaiden jälkeensä jättämät kuusipöllitkin palavat iloisesti ritisten kunhan ne vain joku romuvarastona toimivasta autotallista esiin kaivaa, pienii ja sisälle kantaa. Se on se työ, kaikessa, ajattelen. Varsinkin näin toipilaana. Asuntoyhtiötyyppinen omakotiasuminen tuntuisi nyt oikein järkevältä ratkaisulta samoin kuin huoltoyhtiöiden käyttö. Niiden ongelma on luonnollisesti vain ja ainoastaan se, että ne maksavat. Itse tehty on olevinaan ilmaista vaikka ei sekään ole. Sydän kuluu ja saattaa hajota, päähän alkaa ottaa ja ruokaa pitää syödä aina vain enemmän.

Pöllit ovat kauttaaltaan jonkin puuta syövän jumin saastuttamia. Lajinmäärityksemme perusteella toukkien ei pitäisi kuitenkaan pystyä talomme rakenteissa elämään. Tiedä siitä sitten. Otukset ovat jyrsineet kaarnan alista nilaa ja itse puukin on kanavien halkoma. Silloin tällöin kirves osuu toukan kammioon ja pölkylle putoaa noin sentin mittainen valkoinen kuoma. Niillä on härskit mustapartaiset suut ja takaruumis pölyn peitossa. Ennen sisälle viemistä halot saavat vielä tuleentua ja kuivua pinossa. Se riittää kuivattamaan toukat. Ne muuttuvat kuivuessaan kellertäviksi ja taittuvat kaarelle.

Selkä kaarella yskin itsekin keltaista tiistai-aamuna. On autoton päivä ja siksi työmatka suoritettava linja-autolla. Sikäli tämä ontuu, että autohan se linja-autokin on. Kuitenkin se on ekologisempi vaihtoehto kuin istua yksin omassa autossa ruuhkaisella tiellä, olen ymmärtänyt. Ehdin juuri ja juuri pysäkille. Tupakkamies verkkatakissaan on jo paikalla, samoin pukuherra. Bussi tulee pian ja viittaamme kaikki yhdessä sille kintaalla. Sanon hyvät huomenet kuskille mutta tämä tuijottaa jonnekin tien laidan pusikkoon. Autossa on enemmän tilaa kuin koskaan aiemmin. Suurin osa matkustajista on naisia. Minulla on mukanani Charles Bukowskin runokokoelma Amerikan Matadori. Siinäkin on naisia. Lisäksi sen ensimmäisellä sivulla todetaan ”maailman olevan täynnä klassikkonsa lukeneita varastotyöntekijöitä”. Bussikuskeja ei mainita. En tiedä mitä ajattelisin. Vanha Kalle kirjoitti lauseen Los Angelesissa. Me olemme Vantaalla, parahultaisesti Helsinkiin juuri siirtymässä. Mahdollista sekin tietenkin on. Ehkäpä kuski ei huomannut vastata tervehdykseen koska oli juuri miettimässä Rikoksen ja rangaistuksen juonikuvioita, pohtimassa vanhanaikaisia korulauseita. Ajat ovat muuttuneet sitten Bukowskin Losin, mietin. Suurin osa klassikkonsa lukeneista kuskeista täällä koivun ja tähden alla lienee lukenut klassikkonaan ensisijaisesti Koraanin.

Bussi pullauttaa minut kyljestään työpaikan viereen. Se sijaitsee erään kaupungin vilkkaimman sisään- ulosmenoväylän varrella. Ruuhka on kamala. Jokaisessa autossa istuu yksi klassikkonsa lukenut mies. Useimmat heistä näyttävät niin kiireisiltä autojaan kaasutellessaan, että epäilen klassikoiden olleen Valittujen Palojen kirjavalioita. Kävelen tien yli. Tunnen itseni alastomaksi ilman kiillotetun pellin suojaa. En ole klassikko eikä minulla sellaista edes ole. Edes sellaista, mistä Kari Hotakainen kirjassaan ”Klassikko ” kirjoittaa.
Töissä ei autoja ole. Autottoman päivän iltapäivällä pysäkille satelee vettä. Kastun hieman. Pääsen kirjoineni takapenkille istumaan. Siellä se matka taittuu. Kotona Poika ja Tyttö tappelevat verisesti Legoautosta. 

Jamming

Perheenvanhempana uni on yliarvostettu luksustuote. Varsinkin jos on perheenäiti, kuulen Äidin usein sanovan. Siksipä jaammekin mahdolliset nukkuaamut toisinaan jo etukäteen. Lauantai on Äidin aamu.

Lapset heräävät ja herättävät toisensa lauantaina normaalia myöhemmin, vasta lähempänä kahdeksaa. Minulle se sopii. Oloni on karmea. Päätä särkee, janottaa ja kolottaa. Silmätkin tuntuvat jotenkin omituisilta. Diagnoosi pelkistä oireista on kuin puhelimessa annettu sikainfluenssatuomio: Kyse ei ole krapulasta vaan alati jatkuvasta flunssasta. Mittaan kuumeen: 37,5. Se on aika vähän kuukauden takaiseen verrattuna. Otan lapset kainaloon ja jätämme Äidin tuhnuttamaan.

Aamupuuro ei maistu kellekään eikä nyt ole voimia sytytellä tulia. Istumme apaattisina tuoleissamme ja tuijottelemme ikkunasta. Räjähtänyt +40 v. bileblondi nilkuttaa kännykkäänsä höpisten maisemamme halki.

Iltapäivällä Äiti lähtee lasten kanssa ulkoilemaan. Minä en. Olen auringonvaloa karttava gootti, verimakkaroihin mieltynyt vampyyri. Siitä huolimatta uskallan koskea valkosipuliin. Laitan oman maan perunoita ja jauhelihakastiketta. Siitä tulee oikein mainiota. Illalla vielä viimeistelemme lihan syöntimme muuntamalla kastikkeen tortillon raaka-aineeksi. Hyviä ovat nekin.

Sunnuntaina on Isän nukkuaamu. Se on outoa, tuo pyhän tuntua tavalliseen sunnuntaihin. Ylösnoustuani löydän Äidin keittiöstä nuija kädessä, punaisten hyytymien peitossa. Meneillään on puolukansurvonta. Siivoan pakastimeen hiukan tilaa ja saamme jotenkin upotettua sinne vielä kaksikymmentä litraa puolukoita.

Puolukoiden jälkeen nuija siirtyy Isälle josta tulee palikka. Valitsen soundtrackiksi Bob Marley & the Wailersin kipaleen Jamming ja alan hillittömän hilloamisen. Biisi auttaa. Kuuntelemme siitä eri versioita, virtuaalijammailemme, siis. Tyttökin auttaa, koettaa kuoria omenoita ja porata siemenkotia pois. Poika ryömii lattialla, heiluttaa istuimiamme ja syö maahan pudonneet. Näin omena on valinnut lisääntymisensä tien, ajattelen. Pudotetaan hedelmä maahan ja annetaan jonkun se syödä. Sitten syöjä siirtyy toisaalle ja ulostaa siemenet. Ne itävät ja kasvaa puu ja puuhun tulee kukkia, pölytyksen jälkeen taas uudet hedelmät. Ikävä kyllä joudumme katkaisemaan tämän kiertokulun sillä eihän se kuitenkaan sovi, että Pojan vaipasta kasvaisi puu. Vaihdamme sen.

Mittaamme hedelmien painon keittiövaa’alla. Kattilaan mahtuu juuri kaksi kiloa. Lämmitämme sitä hieman hellalla ja survomme sitten nuijalla. Omenoiden alkaessa pehmetä ne ruskistuvatkin. Se muistuttaa syksystä joka meitä vaanii. Koetan hyhmentää omenat vatkaimella mutta saan vain aikaiseksi omenasateen. Poika pitää siitä. Onneksi muistan smoothiemasiinamme. Tungen omenanlohkot purkkiin ja painan koneen käyntiin. Sen akselistossa lienee jotain vikaa sillä hedelmien muhjuamisen lisäksi se tuntuu haluavan tanssia, pyöriä ympäri työpöytää. Pakkopaidoitan sen vakaalla kädelläni. Lisäämme liemeen hieman vettä ja hedelmäsokeria ja laitamme kaiken taas kattilaan kiehumaan.

Käyn laittamassa youtubeen seuraavan kappaleen, MC5:n Kick out the jams sillä nyt saa hilloaminen loppua, tuumin. Ikävä kyllä niin ei käy. Teemme toisen satsin. Nyt se tulee helpommin, sillä emme kuori omenoita vaan vain poistamme niistä huonot kohdat ja siemenkodat. Päivän päätteeksi puuhellalla höyryää neljän omenakilon hillot. Se on aika hyvin kun ottaa huomioon, että vain muutamaa tuntia aiemmin en ollut hillonnut kuin aivojani ja niitäkin vain satunnaisesti.

Tuhmimo

Lapsen kehitys on yhtä kautta. Meneillään on milloin mitäkin, vaihteeksi vaihe ja niin edespäin.

Juuri nyt Tytöllä on uhmaikä. Se on kääntänyt Tytön elämän päälaelleen. Nyt haetaan omia rajoja, testataan toisten kestävyyttä. Kiltistä tytöstä tulee hetkessä anarkisti,prinsessasta tuhmimo ja meistä kaikista muista kurpitsaa vetäviä hiiriä.

Pojalla taasen on meneillään voimakkaan kehityksen ja kokeilun kausi. On kokeiltava miten naula menee nenään ja miltä sementti maistuu. On noustava pystyyn ja kiivettävä korkealle, korkealle. Ikävä vain eräs Isac Newton meni ja keksi painovoiman. Sen saa kokea myös Poika joka putoaa kuin kypsä omena. Samalla tapahtuu se sama kemiallinen reaktio joka maahan pudonneen omenankin pehmentää ja Pojan housut rupsahtavat ruskeiksi.

Uhmaikäinen tuhmaikäinen tukistaa veljeään nipistää tätä nenästä. Pienen itku vain tuntuu piristävän isompaa. En halua olla kiltti, hän huutaa ja polkee pikkuruista jalkaansa.

Perjantaina heräämme taas ennen Isän herätyskelloa. Ensin silmänsä avaa kylmän piristämä Tyttö, seuraavana kylmän sormen koskettama Isä. Poika havahtuu Isän mölähdykseen ja Äiti Pojan möngertäessä ylitseen. Tämä on todellisen elämän ketjureaktio ja se kertoo meille, että olemme elossa ja on taas noustava. Kännykän digitaalinäyttö esittää ajankohdaksi 6:25. Uskomme sitä. Tekisi mieli kirota mutta en sitä tee. Nousemme.

Makuuhuoneen patteri on lämmittänyt päälleen laskostuneen paksun punaisen verhon miellyttäväksi. Lattia on hyinen, huoneilma parhaimmillaankin kalsa. Vain puolet pattereistamme lähettää edes heikkoa lämpösäteilyä. Keittiön ikkuna on höyryssä. Napsautan vedenkeittimen päälle ja mietin, joskohan kahvi maistuisi. En kokeile. Lataan tulet kahden innokkaan apurin kanssa. Se alkaakin jo sujua, mietin. Poika seuraa kaikkea tekemääni, Tyttö koettaa pihistää tulitikut. En anna.

Aamuteen virkistämin aivoin keksin koestaa toimimattomia pattereita uusin keinoin. Nyt onnistun: Säädän termostaatit tappiin ja taikuus tapahtuu: Jokainen patteri alkaa kuumeta. Kurkistan niiden taakse: Seinän ja patterin välissä on legoja, pikkuautoja ja harmaata karvaa. Sitä on hirvittävästi. Lieneekö se termostaattien toimimattomuuden syy: Karvaeristyksen takia ilma ei termostaatissa pääse koskaan kylmenemään siihen lukemaan, minkä niihin olemme säätäneet.

Loihdittuani kotiin lämmön onkin jo aika lähteä tienaamaan leipää lasteni suuhun. Sitä voivat sitten pupeltaa tai vaikka lattialle sylkeä, ajattelen. Katson keittiön lattialle, ja oivallan, että näin onkin jo tehty.

Äidin luvalla saan mennä autolla töihin. Se jännittää. Ulkona huomaan, että keittiönikkunasta on irronnut kitti alalaidasta. Siitä siis se vuoto, oivallan.

Hurautan autolla pysäkin ohi. Tukeva mies seisoo jo siellä tupakoimassa. En tarjoa hänelle kyytiä. Havukosken jälkeen valahdan alaville maille. Pelloilta nousee usva. Aamusavuun laakso verhoutuu, laulaa Loiri mielessäni. Samalla muistan, että ei se ollutkaan aamusavu vaan kaskisavu. Mitähän Freud tästä sanoisi? Itsekö tässä nyt sauhuille kaivataan? En tiedä. Olen matkalla töihin.

Leikkihiekkaa

Tiistaiaamuna kylmyys ottaa otteen heti aamusta. Jotain on tehtävä. Menen töihin. Siellä on keskuslämmitys. Kotimatkalla haen rautakaupasta säkillisen hiekkaa puuhellan vesisäiliöön. Hiekkaa on useita eri karkeuksia, raekokoja. Valitsen Vaarin suosituksesta niin sanottua leikkihiekkaa. Sen raekoko on 40 tai alle ja se on tarkoitettu hiekkalaatikon täytteeksi.

Kotiin päästyäni käymme koko sirkus autolla marketissa. Penninvenytysohjelmamme mukaan kaupassa käynnit on suunniteltava tarkkaan. Sitä emme tee.

Kaupassa Poika istutetaan ostoskärryn istuimeen, Tyttö saa oman pienoisostoskärryn. Automallisia lapsikärryjä emme enää suosi sillä useimmista puuttuu turvavyö. Muistiini palaa musta hetki Tammiston Plantagenin taimipihalta. Kaksi lasta kiipesi silloin autoistaan ja koetti karata taimien sekaan.

Tyttö on vaunusta tohkeissaan vaikka ohjaaminen on vielä hankalaa. Mutkat mennään suoriksi ja perä sladissa. Äidin silmäkulma kostuu hänen seuratessa esikoisensa omatoimista kauppatoimintaa. Tyttö on järkevä ostelija joka osaa hakea kärryyn juuri oikeat tuotteet. Lopulta kärsivällisyys kuitenkin loppuu. Pienet vaunut ostoksineen jäävät Isän työnnettäviksi.

Jälleen kotona parannan naapurisopua muistamalla viimeinkin antaa naapuriin kuukautta aiemmin lupaamani laminaatit. Suurimman osan niistä sain irrotettua pontit ehjänä. Myöhemmin kaadan leikkihiekan vesisäiliöön. Nimestään huolimatta se on aivan oikeaa hiekkaa. Se haisee unohdetulle rannalle, suoruumiilta. Tyttö seuraa tarkkaan valuttamistani sillä on kuullut Äidiltä huhun, että kaikki ylijäävä hiekka on leikkeihin laitettava. Sitä jää noin viisi kiloa. Tasaan hiekan pinnan vesialtaassa ennen valurautaisen kannen paikalleen asettamista. Hiekka kellertää kauniisti. Suunnittelen valmistavani ruokaa sen avulla. Voisin olla kuin autiomaan beduiini, hiekassa munan paistava tuaregi. Tai sitten voisin leipoa hiekkahentusia, hiekkakakkusia.

Keskiviikkoaamussa on vierauden jännittävä sivumaku: Tänään on ensimmäinen työaamu jonka aion toteuttaa punavihreiden kolmiulottuvuuslasien lävitse julkisella liikenteellä. Aamu on kirpeä. Kaksi oravaa kisailee sähköjohdolla ylämäen suuntaan. Sinne minäkin puuskutan. Alhaalla ison tien varressa verkkarimies ulkoiluttaa seitsemää palatsikoiraa. Sinapinväriseen pukuun pukeutunut mies tulee pysäkille kommunikaattoria näpeltäen. Keski-ikäinen tukeva mies tulee pysäkille tupakkia tuprutellen. Ja olen siellä minäkin. En oikein kumpaakaan mutta jotain siitä väliltä. Bussi tulee. Nousemme siihen. Bussi ajaa Päiväkummun kautta Vanhalle Lahdentielle. Ohitamme Vantaan Vankilan ja saksalaisen hautausmaan vuodelta 1918. Luut lepäävät keltaisessa hiekassa. Mietin, joskohan isoisäni isän 1918 Lahden Hennalassa ampunut saksalainenkin siinä lepää. Jossain ainakin. Oman hautansa laittoivat esi-isäni kaivamaan. Mahtaakohan Hennalankin maasto olla tällaista hiekkaa, mietin.

Aamupäivä töissä kulkee ohitseni. Mänty toimiston ikkunan takana on japanilainen bonsaipuu. Tuijotan sitä apaattisena. Olen masentunut salaryman. Iltapäivällä Äiti soittaa ja pyytää pitämään pahalle Tytölle puhelinpuhuttelun. On vääntänyt veljeään naamasta, repinyt kädestä. Pidän puhuttelun. Se ei ole mieluisaa, se muistuttaa liiaksi omasta lapsuudestani. Hieman myöhemmin saan viestin: Ei mennyt perille. Nenästä väänsi nyt, hyvä, että ei verta tullut. Laitan puhelimen pöydälle. Katson ulos. Sataa. Taidan kaataa illalla loput leikkihiekat maakaapelin kaivantoon.

Näen piipusta kun savu kohoaa

Ilmat käyvät kylmemmiksi. Öisin hätyytellään pakkasrajaa. Talostamme puuttuu yhä neljännes alakerran eristeistä, viidennes yläkerran eristeistä. Eristämätön eteinen tuntuu lämpöisemmältä kuin keittiö, olohuone ja makuuhuone sillä vain yksi valtavan kokoisista sähköpattereista on käynnistynyt termostaattinsa herättämänä.

Kylmyys herättää lapset aina vain aikaisemmin. Kaikki köhivät ja niiskuttavat. Se ei ole mukavaa. Tyttö punkee vanhempiensa väliin ja herättää jutustelullaan Pojan. Dynamic Duomme aloittaa välittömästi tuttisodan. He ryömivät vuoronperään Äidin yli ja repivät tutin toisen suusta. Se on hauskaa. Nousemme. Kello on 6:45. Äiti pukee paksut villasukat jalkoihinsa ja laittaa Isotädin tuoman villatakin harteilleen. Sen olkatoppaukset muistuttavat 1980-luvusta. Mieleeni nousee Patrick Swayzen tähdittämä tanssielokuva Dirty Dancing. ”Nobody puts Baby in the corner,” sanon mielikuvitus Babyn isälle ja laitan tulet kaakeliuuniin. Sellaisten taiat opittuamme se on alkanut palaa sellaisella huminalla että Swayzen kessukin taitaisi jäädä toiseksi.

On mukava katsoa töihin lähtiessä kuinka piipustamme savu kohoaa. Se muistuttaa mieliin Kardemumman yöt, Leipuri Hiivan. Perinteinen perheenisän sunnuntaileipäkin on unohtunut, muistan samalla. Lähinnä sitä on muistuttanut ainoastaan puurokuorrutettu Poika, tuo Pinokkion ja kalakukon lennokas risteymä. ”Gepetto, miksi minut tällaiseksi loit, harteilla jököttää umpipuupää” syyllisti Kumikamelin Pinokkio luojaansa parisenkymmentä vuotta sitten. Meidän ei, ainakaan vielä. Onneksi.

Moottoritiellä on taas aikaa kuunnella mitä viisasta radion miehillä ja naisilla on sanottavanaan. Aina ei ole mitään. Tänään on eräs niistä aamuista. Radio Helsingin yleisökilpailun mukaan onnellisen ja pitkän elämän raaka-aineina voisivat olla lasillinen piimää joka aamu ja kainalopieru sopivaan väliin. En pidä piimästä enkä keksi kainalopierullekaan muuta sopivaa väliä kuin kainalon. Siellä sen onkin syytä pysyä, tuon hienhajuisen rupsahduksen. Säädän kanavaa ja löydän uutiset. Niissä mainitaan lakialoitteesta joka estäisi tupakoinnin yksityisautoissa silloin kun kyydissä on alle kahdeksantoistavuotiaita lapsia. En oikein tiedä mitä aloitteesta ajattelisin. Lapsia on toki suojattava kaikelta, myös savun passiiviselta rappiolta. Mutta silti. Kuinka valvonta toteutettaisiin? Laitettaisiinko lapsiin neuvolassa jonkinlainen savuanturi takaraivoon joka ilmiantaisi lähellä käryttäjän? Muistelen lapsuuttani. Tätiäni ajamassa huivi päällä välikoppa Escortilla tupakki huulessa röyhyt en. Minä takapenkillä, naama etupenkin selkänojassa kun törmäsimme kuorma-auton kylkeen. Muistelen, että ei se tupakki minua silloin satuttanut. Eikä se ollut se paljon puhuttu vauhtikaan, kuten ei myöskään matka vaan äkkipysäys ja pellin rysäys, nenän lysäys. Uutinen jatkuu, ja radioääni kertoo, että autossa tupakoinnista ei kuitenkaan toistaiseksi aleta sakottamaan. Se on hyvä. Samalla muistan, että kesäkuussa Ikaalisissa ottamani nopeusvalvontakameran kuva on yhä maksamatta. Siitä huolimatta, että en kuvaa ikinä itselleni saanut. Mietin kuvaa. Mietin maksua. Mietin autossa tupakointia. Sitä ennen harrastinkin. Ehdin tupakoida yhdeksäntoista vuotta. Ihmekö siis, jos keuhkot ovat romuna, kuiskaa hentoääninen omatunto. Pöh, sanon sille. Keuhkokuume se keuhkoni kuumensi, ei savu lain. Tuumin hetken tupakoinnin uudelleen aloittamista. Jos ottaisi piipun nyt. Sen kanssa ei välttämättä saisi tunnistettavaa kuvaakaan kun tulosteessa olisi vain valtava piippu ja savuhattara. Päätän olla tupakoimatta toistaiseksi, mutta harkita piipun sytyttämistä mahdollisten lastenlapsien syntyessä. Siihen on vielä aikaa ja ehkä yhteiskunta on jo rappeutunut siihen mennessä niin, että on jokaisen oma asia josko keuhkojaan tervaa. Tai sitten tupakointi tapahtuu 1930-lukuisen New Yorkin tyyliin salaluolissa. Niihin kuljettaisiin kolmen ilmatiiviin hajulukon lävitse ja poistuttaisiin otsonoinnin kautta. Olisi salaisia koputuksia ja salasanoja. Kuvittelen itseni 65-vuotiaana laulamassa pieneen ovi-ikkunaan tunnuslaulua: ”Näen piipusta kun savu kohoaa”.

Seuraavaksi uutisissa kerrotaan amerikkalainen näyttelijän Patrick Swayzen kuolleen haimasyöpään. Se palauttaa vaeltavan mieleni vartalooni. Swayzen syöpä oli diagnosoitu jo tammikuussa 2008 joten puolitoista vuotta Patrick sen kanssa ehti elellä. Se oli sitten sen Dirty Dancingin loppu, ajattelen. Kuinkahan kummassa juuri se elokuva aamulla mieleeni tulikin? Olkatoppauksista, muistan sitten. Toista rooliaan, Ghostin kummitusta Patrick voisi sen sijaan vielä esittää jos sellaiseksi päätyy. Harmaaksi ektoplasmaksi, savupilveksi. Huhupuheiden mukaan Patrick oli kova tupakkamies, kahden askin päiväpössyttelijä. Mitäpä siinä. Samanpa verran taisi olla omakin annokseni. Muistan, että lopettamisestani ei taida ollakaan vielä kuin vähän yli kolme vuotta. Se on vähän.

Viikin kohdalla lauma naakkoja nousee ilmaan Prisman tornin liepeiltä. Ne pimentävät auringon nanosekunniksi. Edellä jonottavien autojen pakoputkista noruu vettä ja nousee savua. Oivallan, että nekin ovat eräänlaisia piippuja. Taivaalla lentää lentokone vanaa perässään vetäen. Katson sitä ja ymmärrän: Lentokone ei ole piippu. Se on sikari.

Maan korvessa kulkevi johtosen tie

No onkos tullut kesä laulavat pikkulinnut lauantaina. Ilma on kaunis ja Äiti lähtee kaupunkiin kaunistautumaan. Hän lähtee  jo seitsemältä vaikka kampaamoaika on 9:15 eikä kaupungissa ole mikään muukaan auki lauantaina ennen kello yhdeksää. Paitsi kauppahalli.

Siksipä kai Äiti soittaa Hakaniemen hallista jo hieman jälkeen kahdeksan ja hehkuttaa aamuisen kaupungin kauneutta, ihmisvilinää oranssien telttojen kupeessa. Me olemme nyt kotiväki, me emme vaikutu. Poika syö puuroa ja kakkaa. Tyttö suo muroja ja kakkaa. Minä olen Isä ja minä syön leipää.

Äiti tulee kotiin vasta päivällä. Hänellä on uusi tukka. Ja meillä uusi look: Koko koti on sisustettu puurolla, leivänpaloilla ja pureskelluilla haloilla. Koti-isä kaatuu salaista kunnioitusta Äitiä kohtaan puhkuen sohvalle päivän lehden kimppuun. Se on omituisen ryppyinen ja siinä on banaania.

Sunnuntaina lähdemme retkelle Fallbackan kotieläintilalle. Serkutkin tulevat paikalle. Näemme lampaita. Vuohia. Ankkoja. Pupuja. Ponin. Hevosia. Isompi hevonen viedään navetan viereen suittavaksi ja pienempi huutaa sydäntäsärkevästi toverinsa perään. Koetan muistella M.A Nummisen laulua Hevoseni ja minä mutta saankin mieleeni samalta Taisteluni –levyltä oleva rallatuksen Jos jäsennämme. Se on lempilaulujani. Hevosen hirnahdus palauttaa mieleni Fallbackan pihaan vaikkakin hirnahdus muistuttaa jotenkin myös M.A:n tavaramerkillistä kiekaisua. Hevonen nostaa häntäänsä ja kakkaa. Lähdemme kävelylle halki peltojen ja pienten metsäisten kumpujen.

Fallbackasta poikkeamme Tapanilaan kiinalaiseen ravintolaan. Äiti toteuttaa hyväksi havaitsemaansa mallia ja vaihtaa Isän tilaamat ruoat ristiin. Sikäli oiva veto, että Isän Äidille tilaamassa ruoassa on neljä pikkuruista chili-merkkiä kuvaamassa ruoan tulisuutta. Isän itselleen tilaamassa niitä ei ole yhtään. Isän onnistuu syödä ruoka vasta kun oivaltaa, että jokainen nautittu vesihuikka vain lisää tuskaa.

Ruoan jälkeen menemme Serkuille jäätelökahville. Ne nautitaan pianon, kuivauskoneen ja pesukoneen paikoilleen nostamisen ja Koti-isän rappion runtelemien keuhkojen tasaantumisen jälkeen. Se kestää.

Palaamme kotiin illan jo hämärtyessä. Hiljennän autoa tonttimme kulmalla: Maakaapeli kulkee syvässä urassa jossa on kolmekymmentä senttiä vettäkin. Kaivannon reunalla on kovaksi tallautunutta harmaata savea johon on tarttunut läheisestä männystä varisseita kellastuneita neulasia. Katkoinkohan sittenkin liikaa juuria, ajattelen syyllisesti. 

Sisällä syyllistä ei tarvitse etsiä. Ne olemme me. Koko keittiö on peittynyt moskaan ja valtavat laumat banaanikärpäsiä lepattaa sinne tänne. Ne ovat hunnilaumoja, kaikensyöviä muurahaisia. Soitan niille Youtubesta Jacques Belin version kappaleesta Amsterdam ja asetan ansan: Etikka-sokeri-vesi-astianpesuaineliemen. Aamulla siihen on vajonnut kuusi viatonta siipiparia. En tunne syyllisyyttä. Lähden töihin.

Paluu Taikavuorelle

Aamut ne käyvät vain vaikeammiks, kotoa lähdöt vain haikeammiks, saattoi Loiri rallattaa Einon sanoja mukaillen joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Tai sitten ei.

Elämä asettuu kuitenkin taas savisiin uomiinsa. On aamuherätyksiä, nousuja syvänmeren pohjasta. Työmatkoja. Töissäoloja ilman kahvinkeittimen napsautusta. Kotiinpaluita. Lasten mekastusta, Äidin mekastusta. Isän mekastusta. On romuläjiä porstuassa, eteisessä, keittiössä, makuuhuoneessa, ullakolla, pihalla ja autotallissa. On korjaamista odottavia ikkunanpokia. Maalinrapsutusta kaipaavia ovia. Silitystä kaipaavia villavaatteita ja lasten päitä. On odotuksia jostain tapahtuvasta joka ei koskaan tunnu tapahtuvan.

Yöt kulkevat pimeyttä kohti ja aamut ovat hämäriä ja kosteita. Porstuaan unohtuneet kengät ovat viileät ja eräänä aamuna Tyttö itkee käsiensä olevan jäässä. Sitä ne eivät suinkaan ole ja hetki punaisissa lapasissa palauttaa verenkierron. Verenkierto palautuu myös Isän aivoihin, hiljalleen, ja muistiin tulee ajatus lämmityskauden aloittamisesta.

Halkojen teko keuhkotaudin rappeuttamin keuhkoin on tylyä puuhaa mutta kokonaisvaltainen pakastuminen painaa vaakakupissa tätä enemmän. Ah kuinka romanttista tämä onkaan, huokaa kansallisromanttinen runoilija minussa, kuolla keuhkotautiin ja kylmyyteen vanhassa hirsitalossa. En vastaa mutta kansallisromanttinen ääni ei luovuta. Se vertaa keuhkotautia mielitautiin ja aivosyfilikseen ja juoppouteen. Olet kuin Aleksis Kivi Taaborinvuorella, runoilemassa orrujen sammalvuoteista, se jatkaa. Hermostun. Täällä ei sammalvuoteilla hallan hammasta pelätä! huudan sisäisesti. Kansallisromanttinen naurahtaa kolkosti ja korjaa, että hammas kyllä oli hallin. En välitä. Karistan kansallisromanttisen runoilijan olkapäältäni kuin hilseen ja kannan puut laatikkoon. Laatikon kyljessä on iso punainen risti. Se on aikanaan pitänyt sisällään Helsingin kaupungin öljyntorjuntakalustoa. Poika on innoissaan uusista haloista. Hän maistaa jokaista ja valitsee sitten käteen sopivimman itselleen rummuttelu kapulaksi.

Perjantaina on kaunis ilma. Sitä juhlistaakseni päätän kävellä töistä läheiseen kauppaan maitoa ostamaan. Alamäki viettää kaupan suuntaan joten menomatka on yhtä pyörintää. Takaisin päin raskasta (kevyttä) kauppakassia kantaen vain tuntuu olevan liikaa. Keuhkot pöhisevät, pihisevat ja paukkuvat. En silti pyörry, ainakaan itse sitä huomaa. Mutta jotain se palauttaa muistiin: Olen yhä toipilas. Olen Tomas Mannin romaanihenkilö Hans Castorp kiipeämässä Taikavuorelle. Sinne päästyäni saanen levähtää hetkisen kansituolilla kaunis viltti särkevillä jaloillani, toivon. Mutta toivo on turhaa sillä toivo on vain epämääräinen jana sattumanvaraisia äänteitä joka on pakotettu sanan muotoon. Sitä ei siis ole. Ja ulkopuolellani maailma jatkaa kulkuaan ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.

Ystävän käsi

Maanantaina palaan töihin. Olo on omituisen kevyt ja ihmekö tuo: Keuhkokuumeen jäljiltä vyöhön on pitänyt porata kolme lisäreikää. Lisäksi mainio yskänlääke, Redol Comp, komppaa vatsassani. Lusikallisen jälkeen tulee kiire saniteettitiloihin lusikalliselle. Aamu moottoritiellä sujuu sutjakkaasti ”ysköksen” tuloaikaa arvuutellessa.

Työt istuvat rukkaseen kuin vanhan ystävän dementoitunut käsi. En muista salasanojani ja kaikki on yhtä puuroa, velliä tai ainakin talkkunajauhoa jukurtilla.

Maanantaina jatkuvat opinnotkin. Sukellan päätä pahkaa tutkimuksen meren pohjassa töröttävään kiveen. Lehtorit eivät tunne armoa keuhkokuumeelle varsinkaan kun potilasoppilasta ei ole näkynyt sitten pääsiäisen. En anna tämän satunnaisen nuivuuden satuttaa itseäni vaan kannan harteillani lököttävää luupalloa suorassa kuin päätä.

Kotona odottaa lauma villiintyneitä lapsia ja tylsistynyt kotirouva sekä lasku sähköurakoitsijalta. Lasku ylittää arvion viidenneksellä joten se alittaa pessimistisen ennakko-odotukseni neljänneksellä. Arvion lisäksi lasku ylittää varallisuutemme, onneksi tosin vain kahdeksan euron verran joten seuraavasta tilistä tämäkin vuoto tilkitään. Ja näin konkurssia on siirretty taas eteenpäin. Viikolla, parilla. Parhaimmillaan.

Isän poissaolon hämmentämät tai riehaannuttamat lapset roikkuvat jaloissa kuin takiaispallot. En henno ravistella heitä pois. Pappakin on päivällä pistäytynyt ja omenoita on kerätty. Se on hienoa. Niistä voi leipoa jotain tai niitä voi heitellä kuin tennispalloja. Poika tekeekin niin.

Ennen nukkumaan menoa löydän kolme muussaantunutta luumua kirjahyllystä. Näen niistä unta. Ne ovat pehmeitä ja violetteja ja muussaantuneita ja niissä on kivet sisällä. Kiven sisällä, unessa, minä. Töissä.

Tiistaina töihin meno helpottuu. En juutu edes ruuhkaan. Tällä kertaa suhautan Lahdenväylältä Kehä Ykköselle ja sieltä Pihlajamäen kautta Viikkiin ja uusiin seikkailuihin jotka ovat jo vanhoja. Vanha on olo itselläkin, tunnen itseni Setä Samulin Maailman Vanhimmassa Sirkuksessa nuorallatanssivaksi Vanja-enoksi. Mutta nuoraa ei ole eikä tanssikaan oikein suju. Saan niskaani pieniä hikikuuroja pitkin päivää ja yskäkin yhä pahenee.

Päivän työt sujuvat silti sujuvasti aina siihen asti, että on aika palata kotiin. On outoa ajaa autolla jossa ei joka kaarteessa kilise kahvikupit sillä kahvinjuonti on loppunut keuhkokuumeeseen. Jostain kumman syystä näes kahvi alkoi maistua kitkerältä. Happameltako, kysyy pihlajanmarjaa mussuttava kettu mielessäni. Ei, vastaan sille. Kitkerältä. Katkeralta. Pahalta suoraan sanottuna. Siitä eteenpäin on mukissa lorunutkin vain vihreä tee. Se ei pahaa tee ja se on mukavan mukiinmenevää.

Päivä Rekolassa

Sairasloman toinen puolisko sujuu ensimmäistä leppeämmissä merkeissä. Antibiootin ajettua kuumeen karkuun kuin antilooppilauman alkaa lukeminenkin maistua. Ensin luen Sharon Lawrencen Jimi Hendrix elämänkerran, sitten Antony Beevorin Berliini 1945:n. Siitä suorana jatkumona koetan aloittaa Wehrmachtin matkaopasta Suomeen vuodelta 1941 mutta sairaus loppuu kesken.

Useimpina sairaslomapäivinä ulkona on kaunis ilma. Sisälle sitä ei juuri huomaisi jollei idänpuoleisella seinällä jököttävällä sohvalla maatessa tulisi hiki. Hiki tuntuu muutoinkin olevan keuhkokuumeelle olennaista. Sitä vuotaa ja vuotaa, valuu ja valuu. Paksua hikeä. Märkää hikeä. Mietin sen pullottamista ja myymistä kivennäisvedeksi Liettuaan. Tässä voisi olla markkinarakoa, tuumaan. Vaurauden lähde vain hiipuu viikon kuluessa.

Keskiviikkona uskallan ulos ensimmäistä kertaa aikoihin. Olen lopun aikojen Ozzy Osbourne huojumassa hiukset sekaisin raidallisessa pyjamassa kaapelikaivannon äärellä. Antibiootit vain väsyttävät niin, että on pian pakko palata sohvan syleilyyn. Siellä minusta tulee velttovatsainen Herman Göring Valtakunnansalin viimeisinä päivinä. En saa nahkojani luoduksi uudeksi Jimiksi vaikka otan hetkeksi kitaran käsiini ja koetan näppäillä Hey Joen alkua. Käteni vain alkavat haista kummalle. Poika lienee soittanut slideä kalapuikolla, tuumin.

Torstaina ja perjantaina venytän maailmani rajoja kirjaston parkkipaikalle ja Tikkurilaan asti. Tuntuu omituiselta käydä kaupungin vilinässä, sivistyksessä. Tikkurilassa on harmaata ja siellä sataa. Ihmiset näyttävät apeilta. Minä istun autossa ja yskin ikkunat huuruun.

Lauantaina on Rekolapäivä. Osallistumme siihen. Puemme kävely-ystävälliset vaatteet yllemme ja lastaamme lapset vaunuihin. Morjenstamme ohimennessä naapuria mutta tämä vaikuttaa omituiselta. Liekö syynä Vantaan Energian kaivuupuuhat, mietin. Muistan samalla, että lienee vielä syytä tarkistaa kaivauspaikan oikeellisuus joltain asiaankuuluvalta taholta.

Rekolan keskustassa, cityjen cityssä, meno on tiukkaa. Pankki- pubi- pitseriakompleksin viereen on kasattu keltainen pomppulinna ja kompleksin taakse pystytetty sinivalkoisia telttoja. Niissä myydään suomalaisissa tapahtumissa pakollista keskiolutta. Emme osta. Bändi soittaa. Metrilakua ja afrikkalaisia rumpuja myydään. Äiti menee suosikkipaikkaansa, lastenvaatekirpputorille. Isä ja Lapset suuntaavat parkkipaikalle ihmettelemään heinää syövää ponia. Se kakkaa. Se on Tytöstä hienoa. Poika nukkuu. Lastenyhtye Kengurumeiningin herrat valtaavat lavan ja menemme kuuntelemaan. Tyttö heiluttaa jalkojaan rytmikkäästi. Poika kuorsaa. Lähdemme kotiin syömään.

Myöhemmin päivällä palaamme takaisin festivaalialueelle. Jokunen vanhempi herrasmies on nukahtanut rauta-aidan kupeeseen. Pieni poika soittaa sellolla Tähtien sodan tunnusmusiikkia. Poika kuuntelee innoissaan. Stand up koomikko miettii mikrofoniin, että mitähän se olisi ollut jos Ihmemies McGywerillä ei olisikaan ollut varusteenaan Sveitsin armeijan linkkuveistä vaan käkikello tai voimakasta juustoa. Emme jää kuuntelemaan loppuhuipennusta sillä olemme jo matkalla kotiin.

Sunnuntaina Koti-isän keuhkokuume alkaa virallisesti olla historiaa ja hänestä kuoriutuu taas keltasinisiin haalareihin pukeutunut antirakennusmies, kotoinen Katto Kassinen joka purkailee eteisen turhaksi jäänyttä väliseinää. Sen laudat ovat haperoita, naulat kulmikkaita. Sepän takomia. Mietin, josko ne voisi suoristaa ja museoida kuin Hendrixin rikkomat kitarat. En kuitenkaan tee sitä. Sen sijaan teen Göringit ja ylennän alushousuni päällyshousuiksi ja menen nukkumaan. Aamulla on mentävä töihin, kymmenen viikon kesäloman, kahden viikon sairasloman jälkeen.

Kuumetta

Päivät kuluvat kuin kuumeessa. Ja sitä onkin. Sahaavaa kuumetta joka vaihtelee 39,6 asteen ja alilämmön välillä. Kuumetta alentavat lääkkeet nostavat hien joka on paksua ja märkää. Olen uitettu koira, turkki läsässä ja haiseva.

Sairauden alkupäivinä ulkoa kuuluu kolinaa sähkömiesten kaivellessa kaapeleitaan ja poistaessa ilmajohtojaan. En tiedä mitä seinän takana tapahtuu enkä halua tietääkään.

Saan sairaslomaa puhelimitse työterveyshuollosta. Ensin he tosin koettavat saada influenssapolille käymään mutta lähettävät viikon sairaslomatodistuksen viimein postitse kun en jaksa matkata aina Helsinkiin saakka.

Parin päivän sairastamisen jälkeen olo parantuu kuin taikaiskusta. Meille tulee vieraitakin. Pappa Tyttöä hoitamaan sekä Seinäjoen Mummu ja Vaari yökylään. He ovat matkalla jostain jonnekin keittiökoneita mukanaan kuljetellen. Meille he asentavat astianpesukoneen jonka ansiosta veden lotraus loppuu ja keittiötoiminta inhimillistyy. Seinäjoen Mummu kuuntelee myös yskääni ja tekee diagnoosin: Keuhkokuume.Pohjalaisena hän antaa myös jatkotuomion: Tuo voi mennä tosi pahaksi ihan pian. Vastausyskäni kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se on maata järisyttävä kokemus, verhoja heiluttava räkätys.

Torstaina kuumetta on taas. Paljon. Liikutaan kuitenkin alle neljänkymmenessä asteessa. Se on hyvä, se korreloi Koti-isän ikää. Jotenkin. Koetan soittaa työterveyshuoltoon jotta keuhkokuumediagnoosini voitaisiin ratifioida mutta huoliani ei kuunnella. Työterveyshuollon mukaan kyseessä on epätyypillinen sikainfluenssa. Siksipä oireiden ei tarvitse korreloida influenssan oireisiin vaan ne voivat olla mitä vain.

En jaksa riidellä puhelimessa vaan antaudun kuumehoureisen unen syleilyyn. Se on Venäjän-Japanin sodain aikainen paha hoitaja joka käärii minut homeisiin käärinliinoihin. Herään niistä läpimärkänä. Hikoan niin paljon, että joudun vaihtamaan vaatteeni kolmesti kolmen tunnin aikana.

Perjantai-aamuna koen hetkellisen kirkkaan hetken ja koetan soitella eri terveydenhuollon instansseihin. Yksityinen Diacor ei ole kiinnostunut keuhkokuumestani eikä Anopin diagnoosista. He sanovat, että eivät tee sikainfluenssatestejä. Koetan laittaa jalkaa oven väliin toteamalla, että ei tässä sikainfluenssaa haluttaisikaan testata vaan vain sen puutetta. Ei auta. Diacorin puhelinhenkilö runnoo minut linjoilta kuin neuvostoliittolainen naisjääkiekkoilija eikä sukupuolenmääritystä tarvita. Seuraavaksi koetan onneani Vantaan kaupungin influenssapoliklinikan kanssa. Huonosti käy täälläkin. Saan kehoituksen jäädä kotiin sairastamaan sikainfluenssaa joka on diagnosoitu puhelimessa.

Hetken rauhoittumisen jälkeen soitan uudestaan työterveyteen ja runnon itseni vastaanotolle. Saan jo puhelimessa kehoituksen lotrata itseni desinfiointiaineella heti ulko-ovien sisäpuolella ja asettaa hengityssuojain naamalle ennen neuvontaan menoa. Niin teenkin. Sitten minut ohjataan istumaan eristettyyn käytävään jonka ovella on iso kyltti: Influenssapotilaat. Puolen tunnin odotuksen jälkeen pääseen vastaanotolle. Lääkärillä on suojatakki, kasvomaski, kumihanskat ja suojalakki. Hän kyselee oireeni, kuuntelee keuhkoni. Lääkärin mukaan keuhkot rohisevat, vinkuvat ja pihisevät mutta se kaikki täsmää oikein mainiosti epätyypillisen influenssan oireisiin jotka saattavat siis olla mitä vain.

Lääkärin tapaamisen jälkeen pääsen taas eristyskäytävään. Siivoaja kurkistaa ovesta ja katoaa äkisti. Reppuselkäinen opiskelija on koskettaa käytävän ovenkahvaa mutta vetää kätensä sitten takaisin kuin olisi nokkosta koskenut. Viimein sairaanhoitaja astuu sisään. Hänellä on valkoinen takki, kumihanskat. Hän vetäytyy hetkeksi jonnekin ja palaa takaisin. Nyt hoitotakin päällä on valkoinen paperitakki ja silmälasien päällä leveät suojalasit. Minua naurattaa. Hoitajaa ei. Hän on 1970-lukuinen kirjastonhoitaja, proto Kelan-virkailija jäisine silmineen, hyisine sormineen.

Pitkän odotuksen jälkeen pääsen taas lääkärin pakeille. Lääkäri vaikuttaa rennolta desinfioidessaan itseään. Hän kertoo kaikkien tulosten viittaavan siihen, että minulla on keuhkokuume. Sitten hän ojentaa minulle hoito-ohjeen Näin hoidat itseäsi H1N1 -influenssassa. Toteamukseeni, että keuhkokuumehan se tässä keuhkoja rassaa hän vastaa, että keuhkokuume on sian jälkitauti. Ihmekö siis kärsimykseni, ajattelen. Saan antibioottikuurin, toisen viikon sairaslomaa ja poistun työterveydestä epätietoisena. Sairastinko sikainfluenssaa vai en?