perjantai 21. elokuuta 2009

Ääni vasemmistolle

Yö ennen kauden kolmatta työpäivää on kamala. Kyse ei ole liskojen yöstä, enemmänkin hyönteisten yöstä. Koko kehoni kutisee. Rasvaan itseäni kunnes kalsarini ovat pudota. Molemmat lapseni kaatuvat lattialle koettaessaan kiivetä jalkaani pitkin. Pahoittelen.

Jotenkin saan nukuttua. Aamulla ohitan lauman renkaiden alla nyljettyjä orruja, isommankin eläimenraadon. Mikähän nuo kävynjyrsijät on saanut liikkeelle ryhmänä, ajattelen. Koulujen alkukohan? Pienet reput ja pähkinät levinneinä pitkin moottoritietä, turkit asfaltin syömiä.

Puoliltä päivin pääsen työterveyshuoltoon. Työpaikkalääkärin mukaan kyse on nokkosrokosta joka tulee joskus jostain syystä ja saattaa sitten lähteä poiskin. Minulle määrätään antihistamiinia jota saan ottaa mutta ei ole tarve ottaa. Poistun vastaanotolta niin hämmentyneeltä, että en muista pyytää lääkäriä edes kuuntelemaan keuhkojani jotka työpisteen toisessa päässä istuva kolleganikin kuulee rohisevan. Äänikään ei palaudu. Ei.

Autossa muistelen edellisiä vierailuitani työpaikkalääkärillä. Aina olen mennyt sinne kipeänä mutta tullut hämmentyneenä ulos. Kyse on eräänlaisesta sairaalaklovneriasta, ajattelen. Ainakin sen täytyy olla sillä kipeästä olosta huolimatta en ole sairas, virallisesti siis. Muistan viime syksyisen näöntarkastukseni. Jouduin siihen kärsittyäni räjähtävästä päästä useita kuukausia. Diagnoosi oli liikaa tietokoneita, iltaisin. Näöntarkastustaulun lukemat olivat myös hätkähdyttäviä. HRC sujuvasti luin. Lääkärin mukaan näköni oli normaali. Penkille istuttuani huomasin kyseisen rivin menevän BPG. No sinne päin. Ainakin näin, että kyseessä olivat kirjaimet.

Viikonloppu menee miten kuten. Maanantai alkaa tuskaisesti: Uusi hieno kuumemittari ilmoittaa lukemaksi 39,1 astetta ja tämä on vasta alkua. Sähkölaitoksen miehet lampsivat paikalle ja aloittavat kaivuun maakaapelin asennusta varten. Käyn raakkumassa heille ohjeita. He kuuntelevat minua hämmentyneinä sillä eivät tiedä ääneni mennen vasemmistolle ja siten heille. Eräs heistä taputtaa minua isällisesti olalle ja kehoittaa kotiin lepäämään. Ikkunasta näen kaivinkoneen mylläävään naapurin nurmikkoa. Koetan huutaa mutta ääntä ei tule. Tämän on painajainen, tämä on kuumehallusinaatio, päättelen. Tätä ei tapahdu. Tyttö osoittaa iloissaan kaivinkonetta ikkunasta ja Poika hihkuu työmiehille. Tämä kaikki tapahtuu. Sittenkin.

torstai 20. elokuuta 2009

Vaiennettu mies

Ja sitten äkkiä: Esitys on ohi, esirippu laskenut. Ihmiset istuvat typertyneinä pehmeissä tuoleissaan ja siristelevät silmiään vastasytytettyjen ulosmenolamppujen loisteessa. Puheensorina alkaa vasemmalta ja leviää kuin tuli itsensä kipeiksi nauraneiden ihmisvartaloiden yli. Minäkin koetan puhua. Saan aikaiseksi vain vaimeaa raakuntaa.

Kaikkien aikojen kymmenen viikon kesäloman jälkeen olo on kaikkea muuta kuin sopivasti virkistynyt. Olen kipeä kuin ruotsinlaivalla vastapiesty toivosukari, kuin Alexander Stubbin vasen nänni kaksi päivää maratonin jälkeen. Unettomuuskin taas vaivaa, näinä elokuun pimeinä öinä. On siis aikaa kuunnella kun vanha talo natisee, höyrynsulkumuovit ritisevät. Mopo viilettää ohi. Lehdenjakaja. Naapuruston asukkaan väsyneen hortoilevat askeleet. Aamulla joku on kaatanut roska-astiamme.

Minua se ei haittaa, olenhan työmatkalla. Nostan vain vihreän toverini pystyyn. Hän haiskahtaa yölliseltä seikkailulta, maailmalta. Vieressään seisova mr. Biolan sen sijaan lemuaa halvalta partavedeltä ja Mynthoneilta. Se on kummallista. Kaikki ne ruoantähteet mitä hän syö, ajattelen, ja silti tämä tuoksu. Kuumettakin kaverilla näyttäisi olevan. Lämpötila mittarin mukaan asteita on reilusti yli 40. Onkohan tämä sitä sikainfluenssaa mistä kohkataan, mietin. Ainakin sisälleen on juuri laitettu rivi grillattuja kylkiluita. Ehkä johonkin niistä on jäänyt kiinni vähän pöpöäkin, tuumaan.

Työni ei varsinaisesti ole avaruusfysiikkaa mutta näinä sikainfluenssan riivaamina aikoina tunnen olevani George O:n Eläinten vallankumouksen Napoleon kuurakettia väsäämissä. Reumaattiset sormeni taittuvat kaarelle kuin ravun sakset ja niistä tulee sorkat. Niskaharjakseni nousevat pystyyn, nenäni litistyy, kärsin.

Ei minulle ole siantautia, mietin, koska ei kuumettakaan ole. Jokin pöpö sisuksiani silti kaivelee, tuumin, köhiessäni puolen keuhkollista paksua limaa. Mönjä on kuin kierrätyskeskuksen pihalla lahoavan piiloonlevytetyn peili-oven peilissä kyyhöttävä homepesäke. Kurkkuakin välillä kuivaa, toisinaan sitä kuristaa. Ja ääneni. Oma rakas ääneni. Välillä se on miehekkään römeä kuin vajaan kuukauden viskikurlauksen jäljiltä, välillä rämeä ja välillä olen täysin äänetön. Se sopii ympäristölleni. Minä en haittaa sitä. Eikä se minua. Olen omaan työsoppeensa sullottu tylsäpäinen lyijykynä; melkein hajuton, liki kokonaan näkymätön, tukevasti vaiennettu varhaiskeski-ikäinen mies.

lauantai 8. elokuuta 2009

Oveluuksia

Kesä katoaa vauhdilla tapahtumahorisontin taa mutta yhä sitä on vielä jäljellä. Ainakin Tero Vaaran laulamassa kamalassa kesähitissä männävuosilta.

Vietämme ihanan viikon Keski-Suomen ja Hämeen karhumailla mutta kontiot pysyvät piilossa. Jopa ne Isän entiset Nokian Kontiot jotka Tampereen Isovanhempien piilopirtille joskus jätti. Ja jätit ne olivatkin, Isä muistelee Pojan pikkuruisia saappaita tälle kengitettäessä.

Keski-Suomesta palataan takaisin ruuhkasuomeen mutta tiet ovat yhä vapaina. Muillakin on lomaa. Vielä. Terassit ovat täynnä. Puistot ovat täynnä. Vatsat ovat täynnä. Joku vuotaa yli ja asfaltille jää läntti.

Kodin hienosäätämiseen tarvittaisiin lekaa ja pajavasaraa mutta annamme talon muhia omassa liemessään, muovikalvon alla. Sen sijaan käyn Keravalla purkamassa erästä mökkeröä lattialautojen toivossa. Toivo on turha. Kolmella eri tavalla kiinninaulatut ponttilaudat repeävät neljällä eri tavalla sorkkaraudan hellässä kosketuksessa. Irroittelen myös vanhoja pistokkeita, kytkimiä, lamppuja sekä erilaisia koristelistoja. Ne ovatkin hienoja. Oivallan, että ne ovat peräti samanlaisia kuin entisessä asunnossamme oli. Sitten muistan, että entinen asuntomme olikin 1980-luvun rivitalo ylemmän keskiluokan asuintaivaan kaistaleella eikä 1920-luvun jämerä kerrostalo alemman työväestön getossa. Rivitalossa ei tainnut jalkalistoja ollakaan, muistelen, ja huomaan, että yli vuoden mittainen evakkoretki on kuin mielestä poispyyhkiytynyt.

Mökin omistaja sen sijaan on niin innoissaan hienosta purkamisestani että antaa vielä pari lasillista karmeja kyytipojaksi. Lasit ovat hienot, kuistin ikkunat oikein. Ne tulevat jollekin kuistille, joskus, ajattelen. Ehkäpä saunamme, mietin toiveikkaasti ajaessani hiestä märkänä Keravalta kotikonnuille.

Ennen loman loppua ehdimme vielä Metsäkylän navetallekin. Kasaamme kasaan ovemme ja mietimme mikä minnekin kuuluu. Viemme vaihtoon sarjaan kuulumattomat sekä autotallista löytyneet pariovet, muutamia ikkunankarmeja ja kolmet ovenkahvat. Niistä saa loistavan vaihtosaaliin. Saamme huikaisevan hienon ja kauniin ikkunallisen pari-oven karmeilla, soittokellolla ja verholla! Se tulee joskus eteisen ja porstuan väliseen reikään. Mutta koska, sitä emme voi vielä tietää.


keskiviikko 5. elokuuta 2009

Bay City Rollers

Satavuotiasta remontoidessa 
arkeologiaa
vuosi vuodelta
taaksepäin
hirvittävyydestä 
retron kautta ajattomaan.

Vanhoissa seinäkaapeissa
on paneliseinät,
repäisykorkkeja paperittomilla hyllyillä,
kruunukorkkeja 
vaatepuun päissä
ja niissä salaperäinen kysymys:
Minkä suositun yhtyeen jäseniä ovat
Eric, Alan, Les ja Derek?