Koti-isän keittokirja

Alkuräjähdyksen kaiku

2011-12-14T17:22:00.007+02:00

Illalla Poika ja Kuopus

työntävät päänsä tyhjään pesukoneeseen.

Poika ottaa laipasta kiinni ja nykäisee,

sanoo, että reikäisenä pyörivä rumpu

on avaruus,

alkaa sitten ulvoa kiinnitysruuville

kuin kuulle.

Keittiössä on hiljaista.

Esikoinen piirtää lentävää mansikkaa

ja revontulia.

Katson punaisen vihreää loimunauhaa,

suljen silmäni.

Kylpyhuoneesta kajastaa vaimeaa ulvontaa,

avaruuden ja revontulten ääntä.

Sininen

2011-11-27T12:37:00.012+02:00

Perjantaina heräämme hyvissä ajoin. Olemme sopineet, että Esikoinen ja Poika menevät Tädin perheen huoneeseen hoitoon ja Äiti, Kuopus ja minä matkaamme Chatuchak -torille ostoksille. Suunnitelma toimii aamusta alkaen puolittain: Tädin perhe nukkuukin myöhään joten se synkronoidusta yhteisaamiaisestamme. Äidillä ei ole ruokahalua, muut syövät hyvin. Itse suunnittelen jo paluuta kotiin, matalahiilihydraattiseen ruokavalioon. Sen kunniaksi syön kolme voisarvea, paahtoleivän ja neljä rusinaviineriä. Ne ovat hyviä, jättävät rasvaisen, hitaasti liukenevan kalvon kitalakeen.

Aamiaisen jälkeen käymme uimassa. Vesi on kylmää yhdennessätoista kerroksessa, tornien varjossa. Altaan pohjasta puuttuu kaakeleita. Varon astumasta puuttumakohtien reunoihin.

Tädin huone on A-tornissa kahdennessakymmenennessäyhdeksännessä kerroksessa. Heidän huoneensa on iso yksiö ja siihen kuuluu nettiyhteys. Tarkastamme postit, jätämme lapset hoitoon. Tai emme oikeastaan: Vanhin Serkkupoika on Tädin kotiopetuksessa ja siksi Esikoinen ja Poikakin nyt jäävät kouluun. Heillä on reput ja kaikki, ovat tohkeissaan.

Otamme Äidin ja Kuopuksen kanssa taksin lähimmälle Bangkokin ilmaradan asemalle. Kuski ajaa meidät pyynnöstämme huolimatta yhden aseman siitä eteenpäin, tienaa kymmenen bahtia enemmän. Ilmarata, skytrain, BTS tai millä nimellä sitä kutsuukin, on hämmästyttävä ja kummastuttava kokemus. Se kulkee suurin piirtein kolmannen tai neljännen kerroksen korkeudella harmaiden sementtikannattimien päällä. Vaunut ovat siistit. Liput ostetaan kolikkoautomaateista ja thaimaalaisen tehokkaaseen tapaan asemilla on kassat kolikonvaihtoa varten, lippua kassoilta ei voi ostaa. Lastenvaunujen kanssa liikkuminen tuntuu helpolta, asemanvartija kuljettaa vaunut ja meidät lukittujen hissien kautta kerroksesta toiseen. Se on vähän hassua, tuntuu kuin pelaisimme tasohyppelypeliä.

Pääteasemamme on pohjoisen radan pääteasema, Mo Chit (N8). Matka sinne kestää viitisentoista minuuttia. Katselemme maisemia matkalla. Ylhäältä ilmaradalta kaiken näkee hienosti. Liikenneruuhkat, peltihökkelit, pilvenpiirtäjät, kanavat, junaradat, patsaat, torit, aukiot ja nostokurjet. Niitä on hirvittävästi. Joka puolella rakennetaan uusia pilvenpiirtäjiä, toinen toistaan isompia, korkeampia ja kiiltävämpiä. Mistä tulee raha kaikkeen tähän, mietin. En keksi vastausta.

Chatuchak -market, paikallisten kesken JJ-market, sijaitsee puolen kilometrin päässä asemalta. Tori on pienten kujien puhkoma aaltopeltikattoisten rakennusten keskittymä. Se on auki pääasiallisesti lauantaina ja sunnuntaina joten osa porteista on kiinni. Onneksi perjantai on torin pystytyspäivä ja jotkin liikkeet ovat jo auki. Matkaoppaan mukaan täältä voi ostaa mitä tahansa. Se on helppo uskoa. Me etsimme thaimaalaisia palapatjoja. Kysymme ensimmäiseltä kauppiaalta ja hän neuvoo meille suunnan.

Emme osta patjoja ensimmäisestä liikkeestä vaan annamme itsemme eksyä hiostavan kuumaan sokkeloon. Kummastelemme posliinisia tuhkauurnia, kelluvia kynttilöitä, saippuapajoja, kookospähkinävalaisima, kankaita, silkkipakkoja, suituskkeita, tekokukkia ja -tukkia sekä monia monia muita tuotteita. Ostamme patjamme labyrintin ytimestä, sillä saamme sieltä mielestämme hyvän diilin. Ja valtavan kantamisen, selviää. On melkein mahdotonta työntää vaunuja ja kantaa patjapaketteja pienillä sisäkujilla. Ostan isoimman koskaan näkemäni kassin. Sen ulkomitat ovat 1 x 1,8 metriä. Patjat mahtuvat juuri ja juuri sen sisälle mutta nyt kulkeminen muuttuu täysin mahdottomaksi. Minusta tulee norsua raahaava mursu posliinikaupassa, törmäilen liikkeiden hyllyihin ja ihmisiin. Pakokeinona suuntamme hädissämme torin takapuolelle. Selviää, että kauppiaat asuvat siellä. Kontrasti vähän matkan päässä näkyviin pilvenpiirtäjiin on hurja. Lastemme ikäiset lapset leikkivät alasti likaisella betonilla.

Emme saa taksia takaisin hotellille koska kuljettajat tuntevat vain oman alueensa joten ainoa vaihtoehto on palata ilmajunalla. Äiti ottaa kuopuksen vaunuista syliinsä ja laitan laukun vaunuihin. Ne kestävät juuri ja juuri.

Palaamme myöhässä hotellille. Yhytämme Tädin perheen ja Esikoisen sekä Pojan juuri kun ovat lähdössä tapaamaan Tädin vanhaa työkaveria Bangkokin uusimpaan ja isoimpaan ostoskeskukseen, Asaniin. Esikoinen ja Poika protestoivat kun joutuvat palaamaan todelliseen perheeseensä. Elämä on raakaa, ajattelen. Syömme vieläkin raaemmat hampurilaiset hotellin ravintolassa ja raahaamme yliväsyneet lapset vielä kerran taksilla MBK:hon ostoksille. Kaikki kolme nukahtavat taksiin. Taksi vilisee torakoita, niitä tuntuu tulevan kojelaudasta ja penkkien vuorauksista. Äitiä puistattaa.

Ostelemme hätäpäissämme viime hetken tuliaisia kolmen huonosti käyttäytyvän, väsyneen tenavan kanssa. Se ei ole hauskaa. Silkkikaupassa lapset hieman heräävät. Kaikkien yllätykseksi Esikoinen haluaa kirkkaan sinistä silkkiä tulevaisuuden mekkoonsa. Hotellilla kaikki ovat taas jotenkin keinotekoisen piristyneitä, eivät meinaa nukahtaa sitten millään. Ja kun viimein nukahtavat, nukuttavat myös minut.

Äiti pakkaa illalla. Rinkat pullottavat sen näköisinä, että varmasti räjähtäisivät jos niitä pistäisi pienellä neulalla. Jättimäinen kassi mietityttää. Onkohan lentokoneissa kokorajoituksia matkatavaroille. Emme tiedä.

Täti perheineen palauttaa lasten matkalaukut lasten jo nukkuessa. Hyvästelemme toistamiseen viikon sisällä. Kertovat koulupäivän menneen kivasti, Poika oli sanonut lentävänsä Helsinkiin vain kolmeksi päiväksi ja palaavansa Bangkokiin jo tiistaina.

Kello herättää meidät viideltä. Esikoinen ja Kuopus heräävät melko kivuttomasti, Poika pitää raahata ylös. Lähdemme liikkeelle auringon noustessa. Se on valtava, veriappelsiininpunainen kiekko savusumun takana. Kuski soittaa thaikkupoppia. Se kuulostaa 1980-luvun suomirokilta Eero Pekkosen uruilla maustettuna.

Saamme laukut kivuttomasti sisään mutta olemme myöhästyä koneesta kuulumattomien kuulutusten vuoksi. Niiden tullessa syömme kaikessa rauhassa hotellista saamaamme aamiaispakettia. Sen vakuumipakatun veden räjähtäminen päälleni muuttaa meidät hetkessä slapstickiksi, kiertäväksi koomikkoryhmäksi. Mykkäelokuvien olotila jatkuu lähtöporttimme lähellä kun törmäämme mieheen, joka kantaa ääneti kylttiä: Helsinki, AY 90, LAST CALL. Lähikuva säikähtäneistä kasvoistamme piirtyy toistemme mieliin. Ehdimme silti. Juuri ja juuri.

Koneessa on tällä kertaa hieman enemmän tilaa. Saamme samanlaiset paikat kuin tullessa, kaksi penkkiä ikkunan vierestä ja neljä keskipenkkiä. Kuopus saa raivokohtauksen sylissäni heti turvavöiden kiinnittämisen jälkeen. Hän tekee kaikki ”pumat” eli rumat mitä osaa. Tunkee sormia sieraimiini ja vääntää, puree, huutaa, kiljuu, raapii haavoja kasvoihini ja koneen viimein noustessa alkaa heitellä istuintaskussa olevia tavaroita taaksensa. Tuttipullo ja vesipullot vierivät aina koneen takaosaan saakka mistä niitä vähitellen meille palautellaan. Poika sen sijaan kaivaa poliisimoottoripyöränsä matkalaukustaan ja nukahtaa sitä kädessään pitäen. Kaikki lapset nukkuvat, osan matkaa. Herättyään Kuopus tepastelee lentoemäntien ikäväksi käytävää edestakaisin, Poika katselee piirrettyjä ja Tyttö pelaa viihdelaitteen pelejä. Hieman ennen laskeutumista Poika miettii, että minkähänlaiseen hotelliin sitä tänään mennään.

Puoli vuorokautta kestävä päivälento kolmen pienen lapsen kanssa on melko haasteellista. Todennäköisesti kukaan meitä lähellä istunut henkilö tai lennon henkilökunta ei sellaista enää suosittelisi. Penkkimme ovat ruoan ja juomien tarhaamat, lattiat roskien peitossa. Kone kiertää jostain syystä Porvoon kautta. Sieltä Helsinki-Vantaalle lennämme kummallisesti nytkien kuudensadan metrin korkeudessa, kolmen ja puolen sadan kilometrin tuntivauhtia. Takanani istuva mies miettii Airbusien sakkausnopeutta. Emme tiedä sitä, onneksemme.

Pappa on kentällä vastassa. Hänellä on villahaalareita ja kumisaappaita mukanaan. Pappa ajaa Esikoisen ja Pojan kotiin, minä, Äiti ja Kuopus tulemme tavaroiden kanssa taksilla. Kotona meitä odottaa Mummu ja kynttiläiltapala. Jätämme matkatavarat torakkavaaran vuoksi kylmään porstuaan. Pappa heittää minut Leppävaaran Diacoriin ja takaisin. Hoitaja on vaikuttunut thaimaalaisesta rokotuskortista. Paluumatkalla Pappa kertoo, että Poika oli sanonut lentäneensä Suomeen tällä kertaa kolmekerroksisella koneella.

Esikoinen ja Kuopus nukahtavat kotona itsekseen. Poika kaivaa Peltorit laatikosta ja muuttuu moottorikelkaksi joka bensan loputtua simahtaa paikoilleen.

Käyn yöllä laittamassa matkatavaramme jätesäkkeihin jotka aamulla ruiskutetaan hyönteismyrkyllä. Sitten asettaudun viettämään jet lagia. Valmistaudun siihen pula-ajan lääkkeellä, leikatulla konjakilla. Esikoinen herää kahdelta, sanoo, että ei saa enää nukuttua ja nukahtaa. Kuopus virkoaa kolmelta mutta simahtaa syötyään kupillisen jugurttia.

Esikoinen havahtuu viideltä, herättää Äidin. Kuudelta koko porukka on ylhäällä. Paitsi minä. Nukun aina seitsemään. Sitten keitämme pannukahvit, syömme munkit, kuuntelemme suomalaista musiikkia. Egotrippi laulaa sinisestä. ”Jos tahdotte niin kerron,  sen mikä on salaisuus. Se on kaipuu aina sinne, mistä vaivoin ensin pääsee pois, ja minne kuitenkin vain tahtois. ” Ymmärrämme laulun sanoman. Meille se kertoo Finnairin logosta, Bangkokin taivaasta, Thaimaasta. Silkistä, Siaminlahden ja Andamaanienmeren aalloista, uima-altaista, katukeittiöiden pöydistä, Seven Elevenin mustikkajugurttipurkeista, Lasten silmistä ilon ja yllätyksen hetkinä, kakkosluokan junien maalauksesta, kolmannen luokan junan istuimista, viidenkymmenen bahtin seteleistä, kaikesta kokemastamme, näkemästämme.

Aamupäivällä laitamme tulet puuhellaan. Kylmä hormi ei vedä, lyö savut sisälle. Savu on mustaa, sakeaa. Se kirvelee silmissä eri tavalla kuin Bangkokin savusumu, sininen aurinkousva. Miten sellaista voi edes kaivata, mietin.

Blogi jää määrittelemättömälle tauolle kirjoittajan vakavan lomantarpeen vuoksi. Kirjoittaja kiittää kaikkia lukijoita ja kommentoijia ja toivottaa hyviä matkoja kaikille sellaisia suunnitteleville.

Vedenalainen maailma

2011-11-25T06:13:00.004+02:00

Keskiviikkona on tullut aika sanoa Mummulle ja Vaarille näkemiin. He palaavat kotiin, me Bangkokiin.

Ilmassa on syksyn haikeutta, outouden odotusta, ripaus tuntemattoman pelkoa. Äitiä harmittaa lähenevä kotiinpaluu, Mummu miettii miten ehtii Tikkurilassa Seinäjoen junaan. Poikaa puolestaan pelottaa television esittelemä Bangkokin tulvatilanne. Uutisia katsoessamme hän huutaa Bangkokin kohdalla: Hyi, Bangkok. Se on ihan veden vallassa. Sinne en mene ikinä. Mutta meneehän hän, tietenkin menee kun Äiti ja Isä vievät. Se on lapsen osa, oikeudenmukaista tai ei.

Aamulla pakkaamme tavarat. Kuopuksen toista sandaalia ei löydy mistään. Pakkaamme jäljelle jääneen mukaan siltä varalta, että toinen tuonnempana ilmaantuisi. Phuketin lentokentällä Mummu ja Vaari yhyttävät muut kotisuomeen lentävät. Osa kanssamatkaajista on reissun syömiä, pari siteissä polvista kyynärpäihin. Meillä on vierekkäiset portit mutta koska me lennämme kotimaanlennon, he ulkomaan, joudumme väliseinän eri puolille.

Meidän koneemme on kaksikerroksinen Boeing 747. Se on hieno. Matka-aika kestää vain vähän yli tunnin ja lennolla tarjoillaan pieni pullanpala. Kuopus murustaa sen syliini. Matka menee melko kivasti jos ei oteta huomioon Kuopuksen vaipanvaihtoa laskeutuvassa koneessa ja viimeisen viiden minuutin raivokohtausta. Koneen laskeuduttua Poika katsoo kenttää ikkunasta, sanoo olleensa täällä kyllä jo aiemminkin ja alkaa sitten laulaa Neljän Ruusun Bangkok, Bangkok -laulua: Bangkok, Bangkok, suun halki hymy.... Koneesta poistuessamme Poika kertoo lentäneensä koulussa usein paljonkin isommilla koneilla, toisinaan jopa viisikerroksisilla. Laukkumme tulevat hihnalle nopeasti. Toisen rinkan yläosa on auki ja Kuopuksen ainoa jäljellä oleva sandaali on kadonnut.

Otamme taksin hotellille. Matka kestää noin tunnin. Kuopuksen raivokohtaus saa jatko-osan. Kulkureitillämme on kaikkialla kuivaa. Näemme silti hiekkasäkkejä useiden rakennusten edessä. Ne muistuttavat, että tulva on yhä olemassa eikä se ole mikään kaljakellunta vaan tosi paikka.

Hotellimme on hirvittävän kokoinen. Sillä on kaksi vastaanottotiskiäkin. Ne sijaitsevat rakennuksen vastakulmissa, yhdennessätoista kerroksessa. Hotelli alkaa vasta siitä ja koostuu neljästä tornista. Meidät majoitetaan C-tornin kerrokseen 20. Meillä on sviitti. Se kuulostaa hienommalta kuin onkaan vaikka on sekin melko hieno. Tilaa sviitissä on 60 neliötä ja ikkunat aukeavat kolmeen suuntaan. Niissä jokaisessa sijaitsee hotellitorni. Näköalat niiden välistä ovat ihmeelliset. Näemme laukkaradan, Chao Praya -joen sillat, pilvenpiirtäjät ja aaltopeltirakennukset kapeakatseisesti. Bangkok vaikuttaakin olevan ääripäitä ja niiden eriasteisia sekoituksia: Pilvenpiirtäjiä, peltihökkeleitä, huippumodernia ja ikivanhaa kiehtovassa paketissa.

Huoneen saanti kestää puolisentoista tuntia sillä se on unohdettu siivota. Syömme sillä välin hotellin sushibaarissa. Siinä on japanilaiset huonekalut ja ensimmäistä kertaa joudumme pelkäämään lasten putoavan pöydän alle. Poika leikkii, että ravintolan verhonnarut ovat suitset. Hän pukee ne kainaloonsa ja juoksee kunnes narut pompauttavat takaisin. Onneksemme verhotangot on ropattu kunnolla. Lasku on iso.

Iltapäivällä ajamme mittaritaksilla maailmankuuluun MBK-tavarataloon. Tiedämme matkanpiduudeksi 2 kilometriä mutta kuskin mukaan ruuhka-aikaan joutuu kiertämään tuplasti. Hintaa tulee 20 bahtia enemmän. Lisämatka-ajan taksikuski käyttää hyväkseen kertomalla meille tulvatilanteesta ja siitä, kuinka markkinoilla nykyään myydään enemmän thaimaalaisia mirrejä länsimiehille kuin mitään muuta.

MBK on valtava ostoskeskus täynnä kaikkea. Tutkailemme silkkipakkoja, lasten matkalaukkuja, kultaa, koruja, rihkamaa, nahkatuotteita, vaatteita, donitseja. Syömme Burger Kingissä. Esikoisella on maha kipeä ja hän saa oman yksityislimun. Muut jakavat. Pojalle riittää vain hörppäys erikoissokeroitua ja ADHD-pirahtaa käyntiin. Syyttelemme itseämme kun emme limsalakkoa taas muistaneet. Poika hyppii uhkarohkeita hyppyjä penkeiltä toisille, Kuopuksen vaunuihin ja pöydälle.

Yöllä jahtaan varastavaa varjoa hotellissa ja säikytän kaikki paitsi varjon joka on ulkomainoksen heijastuma. Puoli neljältä Poika saa hepulit, Esikoinenkin herää. Seuraa painokelvotonta tekstiä ja huonoa käytöstä. Aikuisilta. Esikoinen nukahtaa uudestaan melko helposti. Pojan kanssa ihmettelemme öistä Bangkokia hotellin ikkunasta. Bangkok on meri, Poika sanoo.

Aamiainen hotellissamme on runsas. Väkeäkin on reippaasti mutta onnistumme saaman pöydän. Liituraitaan pukeutunut tarjoilija käy kaatamassa kahvia, Kuopus kaataa mehut.

Syötyämme lähdemme hummaamaan. Päässäni soi väärinkuultu versio vanhasta Hanoi Rocksin biisistä: I'm gonna shop ´till I drop, around the clock, never ever gonna stop, send u a postcard from Bangkok. I am ten thousand miles away! Otamme tuktuk-kyydin Siam Squarelle. Kuski on joko hullu, pilvessä tai molempia. Poikaa kaistapäinen kaahaus naurattaa. Se innostaa kuskia. Taitavat olla hengenheimoa, tuumin.

Siam Squaren alueella on mitä hämmästyttävimpiä ostoskeskuksia. Aloitamme isoimmasta, Siam Paragonista. Sen alakerrassa on merimaailma, Siam Seaworld. Menemme sinne. Siellä on merihevosia, erilaisia kaloja, käärmeitä, liskoja, kotiloita, rapuja ja helmiveneitä. Suuri sininen kala näyttää surumielisen inhimilliseltä, kuin kalaksi taiotulta Venäjän entiseltä presidentiltä Boris Jeltsiniltä. Pyydän siltä ajatuksen voimalla anteeksi sushista. Viimeisessä aulassa on matkamuistoliike. Siellä on myös vaaleanpunainen tuktuk minkä matkustamosta on tehty akvaario. Poika istuu sen ohjaamissa vakavana, tarkkaavaisena.

Kalojen tutkailun jälkeen päästämme ostossuitset irti. Tämä ei todellakaan ole Stockmann, Nordiska Kompaniet tai edes Harrod's, ajattelen. Siam Paragon saa MBK:n tuntumaan aivan eilispäiväiseltä mitä se meille onkin. Mitä Paragonista ei löydy, sitä ei tarvita, voisi ajatella. Mutta aivan näin ei ole. Tai sitten me emme etsi oikeasta paikasta. Käymme valtavassa ruokamarketissa. Ostamme mausteita; vaniljatankoja, sahramia, inkivääriä. Ja lapsille Disneyn matkalaukut kun sellaiset näyttävät niin kivoilta. Mutta Pojalle jo Suomessa luvattua pientä lasten kitaraa ei löydy. Pojalle olisi kelvannut Thaimaassa huippusuosittu ukulele tai kitaran ja ukulelen sekoitelma kitalele mutta me emme sellaisia osta.

Siam Paragonin ja Siam Discoveryn välisellä aukiolla on meneillään hyväntekeväisyyskonsertti tulvien uhreille. Se muistuttaa todellisuudesta joidenkin kilometrien päässä. Valkaistut pojat tanssivat ja räppäävät. Äidillä nousee kyyneleet silmiin. Toisaalla näemme muutamia katutasossa sijaitsevia liikkeitä joiden eteen on muurattu metrin korkuinen tulva-este. Ladyboy platform korkokengissään ylittää erästä sellaista suuntanaan botoxkahvila. Me emme ala ryppyjämme täällä silottelemaan vaikka hinta halvalta vaikuttaisikin: Yksi pistos 150 bahtia.

Olemme liikkeellä koko päivän, palaamme hotellille vasta auringon laskettua. Poika ja Kuopus ovat nukkuneet vuorotellen vaunuissa, ovat vielä täynnä virtaa. Heti huoneeseen päästyämme puhelimemme soi. Emme ensin reagoi siihen, mutta vastaamme viimein. Täti perheineen on valmistanut jymy-yllätyksen: Ovat lentäneet Phuketista tänään ja saaneet huoneen vastapäisestä tornista. Poika ei halua puhu Serkulle vanhanaikaisesta hotellipuhelimesta. Sanoo, että joku voi vaikka luulla, että se on spagettia tai nuudelia johtoineen vaikka se onkin puhelin! Tapaamme Tädin perheineen hotellin joulukuusella. Lapset esittelevät Serkuille uima-altaat, sitten opastamme heidät iltapalalle eilen tuhoamaamme sushibaariin.

Esikoinen nukahtaa vaaleanpunaisessa yöpuvussaan lattialle Disney -matkalaukkunsa viereen kuin lentoemo jet lagissa, Kuopus simahtaa parin raivokohtauksen jälkeen. Poika kapuaa kainalooni, tuhisee kuin pieni koira. Raukalla on nenä tukossa, ei kestä trooppisen ilman ja kokolattiamattojen yhdistelmää sitten millään. Kysyn, mikä oli tänään hauskinta. Lentäminen, sanoo, Poika. Mutta eilenhän me lennettiin, sanon. Poika ei kuuntele. Hän muistelee kyytiämme tuktukissa. Kuinka pysähdyimme liikennevaloihin, kuinka se laitettiin käyntiin ja kuinka sitten taas lennettiin. Ja se vasta oli hauskaa!

Hotelli Helmi

2011-11-22T14:59:00.008+02:00

Viivymme Krabi townissa vain yhden päivän. Kaupunki on oikestaan melko miellyttävä. Siinä on rauhallisen pikkukaupungin lepoa, ostoskadun vilinää.

Hotellihuoneemme sijaitsevat vierekkäin ja tällä kertaa niiden välissä on ovi. Esikoinen herää aikaisin aamulla kovaäänisesti valittaen ennen seitsemää, pian muutkin heräävät. Kopautan välioveen ja Mummu avaa oven. Ihana kahvintuoksu tulvahtaa huoneeseemme. Mummu kertoo Vaarin jo lähteneen aamulenkilleen. Odottelemme häntä tovin, menemme sitten alas aamiaiselle. Hotelli kärsii selvästi asiakaspulasta ja siksi aamiaisbuffettia ei ole kasattu. Saamme valita aamiaisemme listasta. Ruoka on hyvää mutta pahaksi onneksi valitsen Äidin kanssa muita pienemmät annokset.

Aamiaisen jälkeen sovimme hotellin henkilökunnan kanssa kyydistä Phuketiin. Saamme minibussin hotellista kuudesosan halvemmalla kuin eilisillan yksityisautoilijalta.

Polttelemme bussinodotusaikaa kävelemällä lähikatua. Vaari haluaisi käydä rautakaupassa mutta se on valitettavasti kiinni. Poikkeamme Seven Elevenissä ja ostamme tuliaisia.

Kuskimme Phuketiin kuvittelee olevansa Kimi Räikkösen thaimaalainen versio. Se on ikävää. Kova vauhti ja rajut jarrutukset tekevät olon huonoksi, takapuolessani olevat luulotautipistokset sattuvat vihlaisten joka töyssyssä. Äiti nauraa takapenkillä vedet silmissä sille, että nyt meillä on matkassa sekä luulotautinen että valelääkäri.

Saavumme Phuket Towniin väsymyksestä, nälästä, matkapahoinvoinnista ja muista aiheeseen kuuluvista sekä kuulumattomista oireista kärsien. Kuljettajamme heittää meidät suoraan hotelli Pearlin ovelle. Pearl on iso, ja no, miten sen nyt sanoisi: Hieman ehkä parempiakin aikoja nähnyt. Sen kolossaalinen, sementtinen pinta on trooppisen homeen mustaama.

Aula on valtava, tumma paikka. Se on iäkkäiden, harmaisiin pukuihin pukeutuneiden miesten kansoittama. Yksi heistä nappaa rinkkamme rosteriputkista taivuteltuun rullakkoon. Miehen rintapielessä on kyltti jossa lukee: Captain of bell boys, kantajien kapteeni. Meidän ei tarvitse esittää varaustamme reseptionistille, meitä odotetaan.

Aulasta löytää kaiken, mitä kuvitella saattaa: Matkatoimiston, rahanvaihtopisteen, coctailbaarin oven, Rotaryjen kokoontumistaulun ja niin edelleen. Saamme vierekkäiset huoneet väliovella. Nousemme hissillä viidenteen kerrokseen ja PIM! Joudumme johonkin täydellisen toiseen maailmaan. Se ei ole iso ja mahtava ja kiiltävä vaan pieni ja matala. Suoraan hissin ovea vastapäätä on avonainen siivouskomero. Se on epäsiisti.

Huoneet itsessään ovat melko hauskat, lienevät olleet joskus hienoja. Niissä on siirtomaatyyliset valaisimet ja säleoviset vaatekaapit, rottinkipäiset sängyt. Pojalle kannetaan vaaleanpunainen lapsensänky mutta kamarineito (Kyllä, Chamber maid) vaihtaa sen siniseen kun huomaa nukkujan pojaksi. Tutkailemme huoneita hihitellen ja hörähdellen. Vaari sen sijaan on jo ehtinyt luikahtaa uima-allasta tutkimaan. Huoneissa on paljon hienoja yksityiskohtia jotka ovat tehneet paikasta varmasti Phuketin ykköshotellin seitsemänkymmentäluvun alkuvuosiin saakka. Kylpyhuoneesta löytyy hotellin pusseihin pakattua vaatteidenpesuainetta ja vanupuikkojen asemesta vanua ja puikkoja. Poiketessaan huoneessa Vaari kertoo altaan olevan todella jyrkkäreunainen, melkein vaarallinen.

Käymme syömässä Phuketin vanhassa kaupungissa. Esikoiselle tulee vessahätä heti ravintolasta lähtemisen jälkeen ja syöksymme Tädin meille puolitoista viikkoa sitten esittelemään kakkukahvilaan. Tilaamme kahvit ja lapsille mehut sillä limonaadikiintiö on nyt virallisesti ylitetty. Ikävä kyllä lasten mielestä myös mehukiintiö on tapissa sillä mehumukien pinta ei vajene yhtään. Hotellin aulassa ikivanha englantilaisukko rottinkikeppeineen on lähdössä retkelle. Hänelle toivotellaan hyvät illat, annetaan passi tallelokerosta. Miehen kepissä on tekstattuna hänen nimensä, hotellin nimi ja osoite. Ajattelemme hänen tulleen hotelliin ensimmäistä kertaa jo 1950-luvulla, vanhenneen hiljaa sen tahtiin.

Hotellilla vaihdan Kuopuksen vaipan. Sen täyte on kirkkaan viininpunaista. Säikähdän ensin, mutta tajuan sitten värin olevan sekamehun väriainetta joka on lapsen läpi vaippaan suodattunut. Myös Pojan American Standardiin laskema jööti levittää samaa punaista väriä. Se on aika pelottavaa, tavallaan.

Illalla kävelemme Äidin kanssa kahden korttelin päähän ostoskeskukseen. Kymmenet taksikuskit huutelevat meille, sisäänheittäjät repivät hihoista. Mummu ja Vaari ovat saanet Kuopuksen nukkumaan, Esikoisen väsähtämään mutta Poika jaksaa vielä juosta.

Pearl hotellin aamiainen on tyylikäs, 1960-lukuisen neuvostoliittolaisen tyylikäs. Aamiaissalin istuimet ovat kullanvärisiä valurautatuoleja joissa on ketjun tyylitelty P-logo. Otamme lapsille mehua mutta se on sokeroitu rankalla kädellä. Pojan moottori pärskähtää käyntiin. Kuopus saa sokerihumalaisen raivokohtauksen ja heittää lautasen maahan. Se hajoaa.

Iltapäivällä vaihdamme viereiseen hotelliin. Se on samanhintainen, mutta rahalla tuntuu saavan enemmän, ajattelemme. Huoneissa on tavallisen tilpehöörin lisäksi vedenkeittimet. Me pidämme siitä.

Kulutamme päivän ostoksilla. Niitä ei paljoa kartu. Vaari innostuu tinkimään bazaarilla. Thaimaassa on tapana laittaa hinta laskukoneen näytölle ja turisti saa siihen sitten oman tarjouksensa naputella.

Käymme syömässä ketjupitseriassa. Keittiö sekoaa Kuopuksesta. Tarjoilijat kaappaavat hänet tiskille ja kokitkin lopettavat yksi kerrallaan työnsä. Siihen nähden ei ole ihme, että saamme ensin väärät annokset. Saamme korvaavat ilmaiseksi.

Iltapäivällä käymme hotellin uima-altaalla. Pilvisestä säästä huolimatta pari turkulaisen runoilijan näköistä venäläisturistia makailee rantatuoleilla.

Illalla palaamme ostarille. Esikoinen ostaa oikeat korkokengät ja kopistelee niillä koko loppuillan. Äiti ostaa punavalkoista narua ja minä farkut. Käymme yötorilla syömässä. Tarjoilija on oppinut kaksi sanaa suomea. Ne ovat kiitos ja joo. Ja joota hän varsinkin tuntuu nauttivan sanoa. Kaikki on kovin omituista tarjoilijan joojotellessa ympäri katukeittiötään kuin jokin vinksahtanut hahmo Coenin veljesten Fargo-elokuvasta.

Esikoinen nukahtaa korkokengät jalassaan. Kun otan ne pois kapuaa Kuopus paikalle niitä koettamaan. Vaikka majailemme neljännessätoista kerroksessa kuuluu jostain jumpsuttava diskon basso huoneeseemme aina kahteen asti yöllä. Sitten se taukoaa, nukun.

Tiistai on Mummun ja Vaarin viimeinen Thaimaapäivä. Aamiaisen jälkeen menen matkatoimistoon vahvistamaan omia lippujamme Bangkokiin. Toimistossa soi kitaroversio John Denverin Leaving on a jet planesta. Palattuani ajamme tuktukilla Big C-ostoskeskukseen. Livistän sieltä heti viereiseen sairaalaan piikille. Paikka on siisti ja toiminta nopeaa. Palattuani löydän Äidin, Mummun ja Lapset ruokakaupasta. Vaari on kadonnut, epäilevät hänen menneen johonkin toiseen kauppaan.

Vaari palaa tovia myöhemmin. On löytänyt taas käyttövedenlämmittimen minkä aikoo ostaa. On käynyt jossain muussakin kaupassa ja sieltä oli löytynyt silkkaa suomea puhunut myyjä. Vaari ostaa kuitenkin Big C:n 3500 -wattisen. Nyt hänellä on niitä kaksi rinkkaan laitettavaksi.

Käymme katselemassa myös muutamia muita liikkeitä. Äiti haaveilee hienoista kaakeleista yläkertaan ja sellaisia koetamme löytää. Emme löydä. Vaari kertoo juosseensa jo läpi useimmat lähiliikkeistä muiden ollessa ensimmäisessä, minun piikillä. Palaamme hotellille karaoketaksilla. Sen istuintaskuissa on laminoituja esitteitä hierontapaikoista. Kuopus kaivaa niitä esille, kuski vaikuttaa ärtyneen nololta.

Teeaikaan koetamme tavata Tädin perheineen. Ovat ehdottaneet tapaamista eräässä Phuketin kuumimmista ravintoloista. Emme löydä sitä, eivät hekään. Kyyti nälkäisenä Phuketin ruuhkassa on aiheuttaa pahan riidan, aiheuttaakin. Palaamme hotellille ja syömme siellä Tädin perheen kanssa. Toivotamme heille hyvät loppumatkat, he meille. Palatessamme omaan kerrokseen käytävässä haisee kokolattiamattomaali. Mummu on tainnut laittaa kynsilakkaa, sanoo Poika.

Kultainen häkki

2011-11-20T06:38:00.005+02:00

Koh Railey on huomattavan pian tutkittu, huomaavat tutkijamme pian. Ensimmäisenä aamuna käymme aamiaisella itärannikon pohjoispohjukassa, tarkkailemme vapaita majoitustiloja. Niitä on monensorttisia mutta useimmat niistä eivät ole oikein viihtyisiä. Tai oikeastaan: Osa hotelleista ja resorteista on viihtyisiä, tilavia ja vaikka mitä mutta toiset ovat niin pahasti homeen valtaamia, että tutkimusryhmällemme tulee huono olo jo ovella.

Kahden ja puolen viikon matkanteon jälkeen Railey on pakollinen taukopaikka: Täältä ei mihinkään mennä ja se on tervetullutta. Koetamme ottaa rauhallisesti, rauhoittaa. Se taas tarkoittaa sitä, että vasta nyt väsymyksen peräaallot pääsevät todenteolla iskemään.

Koh Railey on kauneinta Thaimaata tähän asti, kauneinta ikinä. Vaari tutkii koko niemen muutamassa tunnissa. Mummu sanoo, että Vaari on sellainen Nuuskamuikkunen joka aina vaan lähtee retkille ja jättää hänet, Muumipeikon odottamaan.

Vaarin palattua käymme aamupäiväuinnilla. Sen jälkeen Poika menee veteläksi. Hänelle on noussut kuume, kielen kärjessä on pieni rakkula. Äiti tekee diagnoosin: Enterovirus, Kuopukselta sairastumisaamuna varastatusta mangomehusta tarttunut. Jos Pojan tauti etenee samoin kuin Pikkusiskonsa tietää tämä vähintään kahden päivän pakkolepoa. Kuulen kultaisen häkin ovien kolahtavan kiinni, salvan liukuvan niiden eteen. Kuumeista pikkupoikaa ei long tail -veneeseen nosteta, ei, vaikka tämä osaisi kuinka vakuuttavasti tahansa imitoida veneen moottorin ääntä. Mummu muistelee, että Kuopukselle pari päivää sitten tekemänsä diagnoosi oli sitten oikea. Vaari sanoo Mummua oikeaksi valelääkäriksi. Esikoinen nauraa räkättää.

Päiväunien jälkeen sama tauti tai sitten jokin toinen on tarttunut minuunkin. Päätä särkee, niskaa kivistää ja olo on muutoinkin huono. Sairastaminen trooppisessa paratiisissa on ikävää puuhaa. Kuumuus ja kosteus luovat yhdessä sellaisen olon, että tuntuu kuin olisi juonut liikaa vaikka kyseessä tosiasiallisesti olisikin nestevajaus. Poikakin sanoo, että on todella inhottavaa olla kuumeessa.

Illaksi ostamme useita tölkillisiä limonadia, ananaksen ja jugurttia. Illalla kävelen vielä viereiseen resorttiin DVD:tä lainaamaan. Lainaan vakavahkon draaman, ostan ison oluen hotellin minimarketista. Paluumatkalla tapaan iltalenkillä olevat Mummun ja Vaarin. Mummu vaikuttaa yllätetyltä, kuin olisi jäänyt kiinni jostain kielletystä.

Seuraavana aamuna Poika on jo parantunut. Hän ryntää heti aamulla jääkaapille ja kaivaa sieltä Fantatölkin. Tölkki seuraa aamiaiselle ja tarkoittaa, että Poika ei mitään syö, hörpsäisee vain pillillisen limua silloin tällöin. Syömme hienommassa paikassa, länsirannan eteläpäässä. Esikoinen oksentaa kovaäänisesti muovipussiin heti pöytään päästyään mutta tokenee parilla mehulasilla ja pienellä banaanilla. Kuopuksen ruokahalussa ei ole enää mitään vikaa, päinvastoin. Ja tällä kertaa se todella tuntuu vielä kasvavan syödessä.

Aamiaisen jälkeen jäämme rantahiekan ja ravintola-alueen väliselle sementtipatiolle katselemaan long tail -veneiden tuovan ja vievän ihmisiä ja tavaraa. Mietin, miksi en ole suomentanut long tailia pitkähännäksi keskinäisessä keskustelussamme. Päätän heti tehdä niin. Olo on vielä tuskainen, makailen pää Äidin sylissä. Mummu kävelyttää Kuopusta. Tämä oppii nyt kävelemään vauhdilla, askeleet lisääntyvät hetki hetkeltä.

Iltapäivällä Mummu ja Vaari tulevat käymään sairasosastollamme. Muikkunen on ottanut Muumin jo toistamiseen mukaan, ovat olleet retkellä, kävelleet Koh Raileyn -niemenkärkeen. Kertovat, että siellä vasta on hieno uimaranta. Ovat uineet meressä. Mummu kertoo, että vesi oli niin suolaista että sillä olisi vaikka kinkun voinut suolata. Kertovat lisäksi, että siellä oli valtavasti apinoita. Mummun mielestä yksi niitä oli näyttänyt aivan Juha Miedolta.

Illalla trooppinen sade pesee Koh Raileyta. Mummu ja Vaari ovat olleet iltapäiväretkellä, kiivenneet ylös Krabi townin suunnassa olevalle karstivuorelle. Sanovat, että näköalat olivat olleet hienot ja että olivat nähneet useita kiipeilijöitä vuoren rinteille. Katselemme sadetta huoneessamme. Veden tulo on mahtavaa. Samassa välähtää, jysähtää. Salama on lyönyt lähimmän vuoren rinteeseen. Mietimme kalliokiipeilijöitä, vieläköhän köysissään rinteillä roikkuvat?

Perjantaina olemme kaikki kunnossa. Käymme taas aamiaisella itärannan pohjoispäässä. Lapset leikittävät hotellin kissaa kielloistamme huolimatta. Saatuamme lautaspinomme tyhjiksi, juuri ennen poistumistamme laitan käden polvelleni ja Zäp! Raidallinen hotellikissa raapaisee oikeaan käteeni, keskisormesta herahtaa tilkka verta. Desinfioin sen heti Mummun valelääkärinlaukusta löytyvällä desinfiointiaineella. Ilmoitan henkilökunnalle tapahtuneesta. Matkalla uimarannalle huoli rabieksesta alkaa kalvaa. Seurueen muut jäsenet ovat sitä mieltä, että tartunta vaatii aina pureman. Päätän selvittää asian tuonnempana.

Vaari toimii nyt matkajohtajana ja johdattaa laumansa vihreämmille laitumille. Tällä kertaa se on huikaisen kaunis hiekkaranta korkeiden vuorien välissä. On laskuvesi ja muun seurueen leiriytyessä vastahankituille ranta-alustoille minä ja Vaari kahlaamme seuraavaan saareen ja takaisin. Uimme melkein kolme tuntia kirkkaassa, lämpimässä vedessä. Kaikki. Mummu, Vaari, Lapset, minä ja Äitikin. Ao Nangin hotellialueilta tulee pikaveneitä muita turisteja tuoden. Venäläinen mies kuvaa jäänvalkoista rouvaansa turkooseissa aalloissa. Viiksekäs saksalainen makailee selällään mainingeissa, pitelee savukettaan juuri pinnan yllä.

Iltapäivällä luen matkaoppaista ja netistä eläimien puremista ja raapaisuista. Niissä sanotaan, että pureman sattuessa rokotusohjelma on aloitettava heti, verta vuotamattoman raapaisun tai puraisun jälkeen riittää saippuapesu mutta vertavuotavan raapaisun jälkeen on terveydenhuollon henkilökunnan arvioitava riski alueesta ja eläimestä riippuen. Kävelen apteekkiin kysymään. Suosittavat rokotusta, sanovat, että se pitää saada 48 tuntia altistumisesta. Hotellille palattuani apinalauma tulee huoneemme terassille. Äiti kuvaa heitä videokameralla kymmenisen minuuttia mutta huomaa sitten, että pause on ollut koko ajan päällä.

Illalla käymme syömässä itärannikolla. Se on hiljainen, suurin osa ihmisistä on katsomassa auringonlaskua toisella puolen. Me menemme viereisen hotellin leikkipaikalle. Lapset ovat tohkeissaan päästyään oikeisiin leikkivälineisiin. Illalla poden oireettomia oireita. Ne ovat kaikista pahimpia.

Lauantaiaamuna käymme taas aamiaisella samassa paikassa. Hotellin henkilökunta ei enää päästä kissoja ravintola-alueelle. Esikoinen sanoo, että syöminen sattuu korvaan. Äiti diagnosoi leukojen mahdollisesti menneen sijoiltaan. Tyttö valittaa äänekkäästi mutta syö lopulta pari palaa vesimelonia. Syönnin jälkeen menemme taas uimaan Phra Nang-uimarannelle. Edellisenä iltana olemme lukeneet, kuinka The Sunday Times on valinnut sen aikanaan maailman toiseksi kauneimmaksi rannaksi. Mietimme, mikä on kaunein. Emme keksi. Puhumme matkalla nuoruuden lähteestä. Phra Nangin -rannan reunassa käymme tutustumassa puisia pippeleitä täynnä olevaan kalliotemppeliin. Mummu säikähtää ajatusta nuoruudenlähteen ja hedelmällisyystemppelin risteytyksestä, tanssahtelee moonwalkia takaisin aurinkoon.

Kahdeltatoista luovutamme huoneemme. Hotellipoika auttaa kantamaan tavaramme venesatamaan. Otamme pitkähäntäkyydin Krabin kaupunkiin. Matka kestää tunnin. Lapset nukahtavat Äidin ja Mummun syliin.

Krabissa majoitumme kaupungin laidan hotelliin. Sitten kävelemme kaupungin sairaalaan kysymään neuvoa. Vaari, Mummu, Äiti ja Lapset jäävät läheiseen hotelliin syömään. Sairaala on ahdistava paikka. Ajattelen kaikkia tsunamiuhreja jotka siellä ovat viruneet. Minun tilanteeni ei onneksi ole niin paha, minä kärsin ainoastaan pahasta luulotaudista. Mutta niin tuntuu tekevän myös vastaanottovirkailija. Hän on sitä mieltä, että rokote on annettava koska iho on rikki, samoin kuin hoitaja ja lääkärikin. Koetan vielä kysyä onko tämä todella tarpeellista, mutta lääkäri vastaa vain viimeisellä sanalla: Tarpeellista.

Odotusaula tekee pahan ennakkoaavistuksen ylineuroottiselle. Mahtavatkohan värkit olla steriilejä? Tuleeko tästä vielä kamalampi pelko jostain muusta? Lääkärin vastaanoton jälkeen käyn sairaalan apteekissa. Se on kafkalainen painajaisuni jossa luukut jatkuvat aina numeroon 100. Lääkkeenhaun jälkeen joudun toimenpidehuoneeseen. Tarkkailen sitä: Kaikki ruiskut ovat kertakäyttöisiä, siisteissä, steriileissä pakkauksissaan.

Saan ensin ruiskeet molempiin olkapäihin. Sitten oikeaan käteeni laitetaan jonkinlainen koeruiske joka ympyröidään. Viidentoista minuutin kuluttua lääkäri tarkistaa punoittavan ihokohdan ja antaa hoitajalle käskyn jatkaa. Nyt saan kirvelevän, pistelevän, särkevän ruiskeen haavasormeeni ja sitten kaksi jättimäistä ruiskua pakaroihini.

Muu seurue odottelee kauhistuineina sairaalan aulassa. Pahoittelen luulotaudistani aiheutunutta odottelua. Otamme songthaew-taksin ostoskeskukseen. Laskemme vaarin kanssa 15 ihmistä lavalla ja 8 auton ohjaamossa. Kuski ottaa meiltä tuplahinnan ja kyselee hotellin nimeä, haluaa jäädä yksityiskuskiksemme.

Ostoskeskus on valtavan kokoinen. Kiertelemme ensin alakerran alennuslaareja ja menemme sitten toisen kerroksen tavarataloon. Vaari aikoo ostaa käyttövedenlämmittimen ja sellaista menemme katsomaan. Niitä on useita. Vaari päätyy ostamaan 3500 -wattisen Sharpin myyjän Panasonic-vakuutteluista huolimatta. Kiertelemme muuta liikettä vielä yli tunnin. Vaari näkee rotan säilykehyllyssä.

Syömme iltapalan ostarin ravintola-alueella. Se on kummallinen paikka. Ensin ladataan arvoa pieniin kortteihin joilla voi sitten ostaa ruokaa eri ravintoloista. Esikoinen valittaa taas korviaan, pelkää syömisen sattuvan. Mummu tekee uuden valelääkäridiagnoosin: Esikoiselle on tulossa vielä yksi hammas! Ruoka on halpaa mutta mautonta. Paluumatkalle hotelliin yksityinen taksikuski pyydystää meidät henkilöautoon. Hän lupaa heittää meidät Phuketiin asti huomenna melko kohtuullisella korvauksella mutta emme halua henkilöautolla sinne asti ahtautua.

On vaikeaa mennä nukkumaan kun takapuoli on kipeä. Neurotismin vai luulotaudin hinta? En tiedä. Ainakaan lääkintähenkilökunta ei ottanut raapaisua leikin kannalta. Olisiko pitänyt? En tiedä. Juuri ennen nukahtamista mietin mitä sivuoireita tästä voi seurata. Ja sitten on vielä ne jatkopiikit. Kolmen päivän päästä, viikon päästä, kahden viikon päästä ja kuukauden päästä. Ja tämä kaikki, kissan raapimasta. Kerta kaikkiaan.

Eläimet ja muu kotiväkeni

2011-11-16T14:35:00.004+02:00

Lapsena eräs suosikkikirjoistani oli englantilaisen Gerald Durrellin kuvaus perheensä asumisesta Korfun saarella 1930-luvulla. Gerald, josta aikuisena tuli eläinlääkäri, kuvaa lapsuutensa miljöötä, sen flooraa ja faunaa sekä hullunkurista perhettään tarkkasilmäisesti havainnoiden. Kirja oli minulle loputon innoituksen lähde, luin sen useasti ja huolella. Nyt aikuisena varhaiskeski-ikäisenä joudun kuitenkin huomaamaan oman biologian taitoni vajavaiseksi, havaintoni epäselviksi. Silti thaimaalainen saaristoluonto tarjoaa loputtomasti tutkittavaa, viidakko on täynnä elämää ja se tulee hetkessä iholle.

Maanantain otamme niin rennosti kuin vain on mahdollista. Kuopuksen mystinen sairaus alkaa iltaa kohden hellittää ja käymme uudestaan ruotsalaisomisteisessa ravintolassa. Ruoka on yhä hyvää. Lähtiessämme tarjoilija hymyilee aurinkoisesti, toivottaa tervetulleeksi seuraavana päivänä.

Kotimatkalla hotelliin valkoinen kissanpentu seuraa meitä. Se on leikkisä, kisailee Esikoisen taskulampun valokiilan kanssa. Lapset ovat innoissaan, Kuopuskin. Poika ja Esikoinen nimeävät kissan Maija Maitoparraksi, toivovat sen tulevan aina bungalowiimme asti. Toivo on turha, siitä pitävät fasistiset vanhemmat huolen. Maija naukuu lasiovien takana hetken, katoaa sitten.

Lasten nukahdettua Äiti kaivaa videokameran laukusta, nauhoittaa yöllistä Koh Lantaa: Pimeää viidakkoa ja sen äänimaisemaa. Naksuttelua, sirkutusta, viheltelyä, kurnutusta. Mietin mitä kaikkea olisi voinut kuvata jos kamera olisi ollut mukavasti mukana, akku ladattuna niin kuin sovittu oli. Apinalauman, tietä ylittävän parimetrisen varaanin, lehdenvihreät ja hassusti kulmikkaat heinäsirkat, rantahiekan väriset hietaravut, petolinnut rantakahviloiden yllä, ja kaikki kasvit, meren ja kalliot. Mutta ei. Nyt se on taltioituna vain aivojemme keskusyksiköihin, fragmenteiksi irrallisiin sirpaleisiin. Tämä siksi, että olin unohtanut videokameran laukkuun käyntiin ja akku oli mennyt. Saimme kuvattua viisi minuuttia säkkipimeää koh lantalaista yötä mutta sekin on parempaa kuin ei mitään.

Keskellä yötä, kesken makeimpien unieni, herään Äidin kiljahteluun. Hän seisoo sängyn vieressä lattialla, tanssii. Kestää hetken aikaa ennen kuin saan silmäni niin auki, että ymmärrän hänen nyppivän jotain jaloistaan. Ne jotkin ovat pieniä mustia muurahaisia. Koko sängyn jalkopää on niitä täynnään ja ne purevat. Otan peiton ja koetan ravistella sitä ulkona patiolla mutta patio on mustanaan muurahaisia. Ne käyvät heti kiinni, kiipeävät, salamannopeasti, aina niskaan saakka. Kerta kaikkiaan, ajattelen, ja muurahaisen purressa pikkelsiin muistan Pojan painajaisunen jossa tämä uneksi ampiaisen lentäneen Äidin baskeriin. Oliko se jonkinlainen enne, mietin, mutta en keksi. Koetan löytää hotellin henkilökuntaa, mutta koska me olemme ainoat asiakkaat ei henkilökuntakaan juuri öisin stressaa. Ketään ei näy, kaikki nukkuvat. Paitsi me ja muurahaiset. Liiskaamme niitä vanhalla hotellinavainkortilla, läpsysandaalilla ja sormin ja viimeistelemme murhatyön ruiskuttamalla mukanamme olevaa hyttysmyrkkyä eri puolille. Se tuntuu tehoavan, ainakin vähän.

Auringon noustua bungalowimme on yhä muurahaisten valtaama. Ne ovat viisaita, oppineet nyt kiertämään murhatantereena toimineen sänkymme. Käyn hakemassa huoltomiehen ruiskuttamaan vahvantuoksuista myrkkyä. Se pyörryttää, tuntuu tehoavan.

Aamiaisella olemme Äidin kanssa väsyneitä. Olemme kuin nuori pari joka on juuri viettänyt sellaisen hotelliyön kuin lakanoissa olisi ollut muurahaisia, sanon. Lautasten tulon hitaus ei haittaa, päinvastoin. Aterioinnin jälkeen uimme. Pitkään ja hartaasti. Kuopuskin pääsee mukaan, pitkästä aikaa.

Ennen lähtöä nukutamme Lapset. Äiti pakkaa. Katselen ikkunasta kuinka Mummu siivoaa hotellihuonettaan. Hän näyttää kantavan ulos lipaston laatikotkin, puhaltelee niistä tomut.

Aikanaan autokuski tulee hakemaan meidät. Kyseessä on taas avolava ja me pääsemme lavalle. Kuopus nukkuu vaunuissaan. Noukimme viereisistä lomakylistä kaksi muuta pariskuntaa mukaan. Ensimmäisen pariskunnan mies puistelee päätään kun kuulee meidän menevän Koh Raileyhin. Sanoo, että ei oikein tiedä miten saamme vaunut ja kaikki lapset nostettua avomerellä saaristolaivasta perinteiseen long tail -veneeseen. En vastaa koska en tiedä. Poika sanoo että kakattaa ja sanoo sitten, että tuli housuun. Vaihdan hänelle satamassa housut mutta laitan ne kiireessä väärinpäin ja sepalus jää selkäpuolelle.

Vaari pääsee piikkipaikalle lastautumaan Koh Raileyn laivaan mutta tällä kertaa siihen ei tulekaan kuin parikymmentä matkustajaa ja syöksy on hyödytön. Syömme Mummun ja Vaarin Pringlesit ja ostan laivan kahvilasta pippuroituja kassavalastuja. Ne ovat pahoja.

Noin puolentoista tunnin laivamatkan jälkeen laiva hiljentää eräiden jännittävien karstivuorten eteen. Neljä long tail -venettä lipuu rinnallemme. Äitiä jännittää, Kuopuksella tulee kakka housuun. Vuorollamme nostamme Lapset veneeseen ja taitamme viimeiset pari sataa metriä kalastajaveneellä. Tulo Koh Raileylle on sanoinkuvaamaton. Koh Railey on oikeastaan kapea niemi jonka jyrkkäreunaiset vuoret eristävät mantereesta. Turismimekat Krabi town ja Ao Nang sijaitsevat siitä vain lyhyen venematkan päässä mutta tunnelma on aivan toisenlainen. Toki turistinen, mutta silti erilainen. Aivan kuin Railey olisi irrallaan muusta, jotain aivan omaa.

Löydämme hotellin pienehkön kävelyn ja kevyen keskinäisen iltapäivätiuskimisen jälkeen. Huone on iso ja viihtyisä. Lauma gibboniapinoita on huoneemme terassilla toivottamassa meidät tervetulleeksi. Lapset ovat innoissan, Kuopus haukkuu niille, Poika pamauttelee peukaloetusormipistoolillaan. Lasiovissa on varoitustarra jossa kielletään avaamasta ovia gibboneille sillä ne mielellään varastavat minibaarin sisällön. Kuopus avaa oven.

Käymme syömässä Raileyn länsirannalla, auringonlaskun puolella. Poika heittää crocsit jalasta, kävelee paljain varpain pehmeässä hiekassa. Ravintolassa on ilmainen laajakaista ja skypetämme Suomeen. On Papan syntymäpäivä. Ikävä kyllä signaali on niin heikko, että emme saa lähetetyksi videokuvaa siitä, kuinka punainen aurinko sukeltaa Andamaanienmereen.

Tilaamani paahdettu kana on harmiksemme sisältä kuin juuri katoamassa oleva aurinko. Onneksi muu ruoka on hyvää, Mummun ja Vaarin tosin heidän mielestään koko matkan tulisinta.

Illalla haemme kaikille jäätelöt ja Mummu ja Vaari esittävät lapsille piirrettyjä huoneessaan. Poika reuhuaa ovissa apinoita kutsuen mutta tuntuu kuitenkin pelkäävän niiden tuloa. Sanoo lyövänsä apinaa nokkaan, jos ne tulevat. Piirrettyjen ajaksi pääsemme Äidin kanssa vapaalle. Kävelemme ensin itärannalle. Sinne on hotelliltamme matkaa alle sata metriä, länsirannaltakin reilusti alle puoli kilometriä. Itäranta on tyystin erilainen kuin selkäpuolensa. Rantaa reunustavat kallionjyrkänteet ovat yhtä vaikuttavat kuin toisellakin puolen mutta hiekkarantaa ei oikeastaan ole. Laskuvesi on alhaalla, vesijätöllä kasvaa mangrovepuita.

Kävelemme takaisin länsirannalle. Rantaravintolan henkilökunta on levittänyt hiekalle mattoja, asetellut lyhtyjä. Tilaamme raikkaat juomat, istumme alas matolle. Niemellä toimiva tulishow-koulutusryhmä on juuri lopettanut esityksensä. Long tail -veneitä pörrää pimeästä rannalle. Lierihattuinen paksu mies ajaa taskulampun valolla taskuravun englantilaisen naisen hameen haaroihin, saa tämän kirkumaan, itsenä hohottamaan.

Aamulla Kuopus herää jo kahdeksalta, on täysin parantunut. Muu porukka nukkuu tunnin verran pidempään. Sitten avaamme verhot, odotamme gibboneita. Niitä ei näy. Sen sijaan kummallisen näköinen, nenäapinan ja oravan risteytymä ylittää patiomme. Poika sanoo, että se on ammuttava. Sitten hän noutaa peukaloetusormiaseensa jääkaapista missä on sitä säilyttänyt yön yli ja pamauttaa. Toivon, että tietäisin mikä eläin on kyseessä, mutta koska en sitä tiedä, keskityn enemmänkin hullunkurisen perheemme seikkailujen kuvaamiseen. Ja siinä sitä hommaa riittääkin.

Lantalaiset

2011-11-14T12:30:00.012+02:00

Saamelaisilla poromiehillä oli tapana sanoa muualta Suomesta tulleita maanviljelijöitä lantalaisiksi. Lantalla me olemme muualta tulleita, suomalaisia, muut lantalaisia.

Toisena päivänä päädymme vuokraamaan auton. Muutoin liikkuminen Lantalla tällaisella revohkalla voisi olla hieman hankalaa, sanoo hotellin johtajakin. Uskomme häntä. Täti on kyllä varoitellut vuokraamasta mitään kulkuvälinettä Thaimaassa, vertasi täällä ajamista Intiaan ja kysyi, olisinko siellä itse ajanut. Vastaukseni oli kyllä, niin olen tehnytkin. Ja Täti itse oli kyydissä.

Ennen lähtöä tarkastamme auton lommot ja vauriot pyynnöstäni vuokraamon miehen kanssa. Se huvittaa häntä, sanoo veljensä rutanneen auton perän. Tutkimme myös polttoainetilanteen. Sitä ei tankissa ole. Mies kertoo auton käyttävän dieseliä ja jatkaa, että sitä ei kannata ostaa yli kymmnentä litraa sillä koko Koh Lanta on vain kolmekymmentä kilometriä pitkä eikä siinä ole kovin paljon teitä.

Autossa on ratti englantilaisella puolella ja ensimmäinen läheltä piti tilanne tulee jo alle sadan metrin päässä hotellin portilta kun kaahaan tien yli suoraan tuhatta ja sataa porhaltavan mopon editse. Se tuli jotenkin kuolleesta kulmasta, koetan selitellä itselleni. Äiti on vihainen, huutaa.

Ajamme ensin Kantiang Bayn kylään etsimään Tädin mainostamaa käsityökauppaa, Little Hand Made Shopia. Emme löydä sitä. Mummu ostaa rantalelukaupasta Vaarille uudet uimahousut koska vanhat ovat hänen mielestään niin perstuneet. Äiti katselee riippumattoja, Tyttö kuvailee kaikkea kamerallaan. Kantiang Baysta jatkamme saman tien niin pitkälle kuin tietä piisaa. Sitä ei piisaa paljoakaan. Matkustajani katselevat maisemia, minä teen parhaani pysyäkseni kapealla tiellä leveällä maastoautolla. Huikaisevan kauniilla Bamboo Beachillä käännymme takaisin.

Pysähdymme uudestaan Kantiang Bayhyn, nyt ruokkimaan lapsia. Huomaan Little Hand Made Shopin kyltin katukeittiön vieressä. Vaari osoittaa hedelmäkojua pellonlaidalla ja sanoo, että ei kyllä söisi mitään mitä myydään niin lähellä katua. Lehmä ammuu, kanat kotkottavat eikä autoja näy. Muistutamme Vaaria edellisillan ananaksen ostosta: Se tapahtui oikeasti liikennöidyn kadun varrella, ei missään lantalaisessa maaseutuidyllissä kuten Kantiang Bay.

Hieman Kantiang Baysta takaisin päin palattuamme näemme lauman apinoita tien laidalla. Jäämme katsomaan niitä hetkeksi. Pysähdymme markettiin juuri ennen hotellinristeystä. Käymme Pojan ja Vaarin kanssa rautakaupassa katsomassa vedenlämmitintä Vaarille kotiinviemisiksi mutta emme löydä sellaista.

Pimeän tultua ajamme Koh Lantan yömarkkinoille. Pimeä Lanta Saladanin sataman suuntaan näyttää vallan toisenlaiselta. Tämä on todellinen Disneyland after Dark, punaisten lyhtyjen ja suttuisten neonvalojen valtakunta. Päädymme syömään katukeittiöruokaa likaisen ja meluisan tivolin laitamille. Ruoka on kohtuullista itse kehittämiemme mittareiden mukaan, edullista koko Thaimaan mittakaavassa. Ikävän ruokailusta tekee alueen valtava sotkuisuus, paskaisuus suoraan sanottuna sekä Kuopuksen surkea itku hänen kauhottuaan jälleen kerran jotain tulista suuhunsa.

Hotellilla käymme vielä Esikoisen, Pojan ja Mummun kanssa uimassa. Altaalla ei ole valoja mutta rannan ravintolassa on lauantaikemut ja tie sinne soihduin valaistu. Oikean tulen kajo tekee uimisesta maagisen kokemuksen, rannan palmut ovat mustia siluetteja tummansinistä tähtitaivasta vasten.

Aamulla heräämme aikaisin päivän autoretkeä varten. Hotellin henkilökunta ei ole taaskaan valmistautunut aamiaisiimme ja meille tiputellaan tarjottimia ja hedelmälautasia kuin olisimme slow food- ravintolassa. Mutta eihän se meitä haittaa. Ennen matkaanlähtöä vuokraamon poika tulee vielä teippaamaan polkimissa roikkuvan sulakerasian takaisin auton kojelaudan pohjaan.

Nyt ajamme saaren toiselle puolen. Äiti sanoo, että on kyllä kivaa kun vuokrasimme auton. Ja kuski ajaa, vastaa Poika hänelle. Tie kulkee viidakossa. Ohitamme katkarapufarmeja, ananas-, kookos-, ja kumipuuviljelmiä, pieniä kyliä. Pysähdymme Lanta Old townissa. Se on hurmaava taajama jossa ei ihme kyllä tunnu olevan juurikaan majoitusliikkeitä. On hirvittävän kuumaa kun kiertelemme kylän katua, ihmettelemme leikkikenttää ja juhla-aukiota. Siellä on vielä Loi Krathong -festivaalin koristeet ja valtava kuninkaan kuva. Kiipeämme Vaarin kanssa majakkaan katselemaan. Meri on kaunis, vihreiden saarien täplittämä ja kauempana, redillä, kelluvat rahtilaivat ja kalastusalukset.

Käymme kääntymässä merimustalaisten kylässä. Äidin kertoman mukaan he ovat Lantalle aikanaan rantautuneiden mustalaisten jälkeläisiä jotka eivät halua omistaa mitään vaan siirtävät leiriään sinne tänne valtion mailla. Siihen nähden kylä näyttää ihmeen pysyvältä, mietimme. Merimustalaisten kylästä lähdettyämme ajamme saaren keskikohdan halki takaisin Kantiang Bayhin. Nyt Little Hand Made Shop on auki. Poika on nukahtanut autoon, nostan mangopuun alle viileään.

Matkalla Long Beachin takimmaiseen pohjukkaan näemme varaanin tiellä suurin piirtein samassa kohdin kuin apinan edellisenä päivänä. Varaani katsoo meitä, kääntyy sitten ja katoaa viidakkoon.

Pysähdymme vielä pannukakulle pieneen ravintolaan. Lapset leikkivät hännättömän kissanpennun kanssa, katselemme valtameren aaltoja.

Olemme jo melkein hotellilla kun hidastan vilkuttaen tienlaitaan ja koetamme Vaarin kanssa etsiä oikeaa tienristeystä. Samassa perästä kuuluu, kolahtaa. Menemme katsomaan. Auton takana on parrakas mies huivipäisine vaimoineen, punaisine mopoineen. Ukko meuhkoaa thaiksi, osoittelee moponsa peiliä, lytistynyttä etukoria, vuokra-automme puskuria johon on tullut toinen halkeama. En tiedä mitä sanoa, ei ukkokaan. Koetan elehtimällä selvittää josko hän tarvitsisi lääketieteellistä apua mutta ukko polkaisee moponsa käyntiin, katoaa kasvojen kaaokseen. Ajamme hotellille. Äiti on vihainen, kun en kysynyt ukon yhteystietoja. Sanoo, että kyllä peräänajajan syy on kansainvälinen standardi. Minä en sano mitään. Olen onnellinen, että ukko on yhä hengissä.

Autovuokraamon poika ei hätkähdä puskurista. Yhytämme bungalowimme edestä punaisen noin 30 senttiä pitkän käärmeen ja käyn hakemassa henkilökunnan sitä poistamaan. Isännöitsijä naurattaa kun pelkäämme tavallista matoa. Sanoo, että sillä saisi hyvin kalaa. Menemme uimaan. Kuopus on vetelä, epäilemme saaneen liikaa aurinkoa autossa. Pyydän hänelle henkilökunnalta oranssia mehua mutta Poika riipii pillin Kuopuksen suusta ja juo mehun. Vien Kuopuksen huoneeseen ja laitamme ilmastoinnin huutamaan.

Illalla alkaa sataa, rajusti. Skypettelemme Suomeen, Phuketiin. Sateen tauottua otamme bungalowien kaapeista uudenkarheilta vaikuttaneet sateenvarjot ja taskulamput ja lähdemme Pojan ja Vaarin kanssa hakemaan ruokaa. Pian selviää, että varjot ovat todellakin ainoastaan uudelta vaikuttavat. Ne ovat repaleiset eikä niitä oikeastaan voi edes avata. Pidämme ne kuitenkin mukanamme vaikka varaanien varalle. Poika näyttää taskulampulla valoa.

Löydämme pitserian ja tilaamme Vaarin kanssa neljä laatikkopitsaa hotellille vietäviksi, Poika purkaa taskulampun. Yhytämme myös lääkäriaseman. Käyn kyselemässä hoitoa Kuopukselle. Lääkärit ovat tohkeissaan kun kuulevat, että meillä on vakuutus. Ostan heiltä pehmeän, otsalle laitettavan lasten kuumemittarin. Vastaanottoapulaiselle se näyttää 39,5 astetta kun pyydän häntä näyttämään kuinka mittari toimii.

Haemme vielä kaupasta mehua, vettä, jugurttia ja keksejä. Paluumatkalla nappaamme pari ananasta katukauppiaalta, haemme pitsat. Laatikot muistuttavat kakkulaatikoita. Ne ovat vaaleansinisiä ja niissä on ruusukkeen muotoinen ikkuna kannessa. Pitsat ovat hyviä. Kaikki syövät, Kuopuskin vähän. Jälkiruoaksi syömme keksejä kahvin kanssa. Kyllä on hyviä keksejä, Vaari sanoo, ja halpojakin oli, hän jatkaa, paketti ei hänen mukaansa maksanut kuin kymmenen pascalia. Mietimme, onko missään valuuttaa nimeltä pascal mutta emme keksi.

Iltayöstä Kuopuksen tila tuntuu huonontuvan. Kiharoineen hän on sylissäni lepäävä pieni pöllö jota nesteytän lääkeruiskulla. Elekrolyyttiliuos saa hengityksen tasaantumaan, Kuopuksen nukkumaan.

Aamulla Kuopus vaikuttaa paremmalta. Mummu tarkastaa hänet, huomaa kielessä rakon. Aamiaisella Kuopus syö neljä isohkoa viipaletta vesimelonia ja hieman paahtoleipää, Esikoinen ja Poika nakkeja, munakasta ja paahtoleipää. Vaari on käynyt taas aamulla lenkillä. Kertoo juosseensa aina yömarkkinoille asti ja laskeutuneensa sitten liaanilla alas meren rantaan. Sanoo nähneensä suuria mustia rapuja vuorovesilammikossa. Poika kertoo juosseensa vielä pidemmälle ja vuorovesilammikoissa hän puolestaan oli nähnyt mustia, erittäin vahvoja karkkeja. Ja toisia, valkoisia, jotka olivat tosi raikkaita.

Päiväunien jälkeen Kuopuksen tila on vielä parempi. Äiti ja Mummu ovat etsineet netistä mahdollisia diagnooseja. Niitä on ainakin suu- ja sorkkatauti, enterovirus, rakko kielessä ja chilin polttama. Mutta Kuopus ei arista enää kieltään ja huomaamme isojen alakulmahampaiden tulleen ikenistä läpi. Sekö se olikin, mietin, ajan hammas ikeniä syömässä, hampaiden aika.

Käymme koko porukka syömässä ruotsalaisomisteisessa ravintolassa. Lapset syövät makaroonia ja lihapullia, me aikuiset kanaa. Ruoka maistuu kaikille, Kuopuksellekin. Jälkiruoaksi käymme kakkukahvilla tien toisella puolen. Tilaamme teekakkua, vihreää teekakkua ja kookoskakkua. Kookoskakku on kohtuullisen hyvää, teekakut juuri sitä miltä kuulostavatkin.

Iltapäivällä paratiisissa sataa. Vietämme aikaa pikku mökeissämme kuin olisimme mökillä. Ja niinhän me olemmekin, Lantalla, thaimaalaisten landella.

Titanicin soundtrack

2011-11-12T16:04:00.013+02:00

Perjantaiksi synkronoimme puhelimet, asemoimme herätyksen puoleen seitsemään. Lantan laiva ei odota, pelkäämme. Suunnitelma onnistuu, osittain. Äiti ja Lapset nousevat melko kivuttomasti, minä sen sijaan torkuttelen kunnes ovelta kuuluu napakka koputus. Matka-asiamiehen asemesta siellä seisoo Vaari höyryävä perkolaattori kädessään. Hieraisen unihiekat ja rähmät silmiltä.

Matka-asiamies on thaimaalaisen luonnollisesti myöhässä. Odottelemme rinkkavuoremme ja lapsilaumamme kanssa hotellin ala-aulassa hyvän tovin ennen kuin hän kurvaa paikalle. Olemme myöhässä ja Phuket aamuruuhkan vallassa, mutta emme anna sen häiritä. Jos myöhästymme se ei ole meidän vika, tällä kertaa, järkeilemme. Kuski naputtaa rattia, laittaa Titanicin soundtrackin soimaan. Onkohan tämä enteellistä, kysyn muilta. Kukaan ei tiedä.

Phuketin saaristovenesatama on pinkeänä matkustajista marraskuisena perjantaiaamuna. Kuski ohjaa meidät sekavaan jonoon ja rintapieliimme lyödään siniset Phi Phi -tarrat. Sitten joku ottaa rinkkamme ja nostaa Pojan satamassa seisovaan vesibussiin. Seuraamme. Laiva muistuttaa hieman Tallinnan pika-aluksia mutta on keveämmillä penkeillä varustettu. Lastenvaunujen kanssa matkustavina olemme oikeutettuja hieman isompaan jalkatilaan. Se täyttyy vaunuista.

Matkan sujuu melko kivasti. Maisemat ovat kauniita ja laivayhtiö tarjoaa virvokkeita. Avomerelle saavuttuamme kohtaamme satoja toiveita toteuttaneita krathonkeja. Ne tekevät merestä laiskasti aaltoilevan kukkaniityn. Kaukana redillä on passissa kolme Thaimaan armeijan sota-alusta, ruudulta näytetään Mr. Beanin kohellusta. En jaksa katsoa sillä olemme itsekin vain kierrätettyä slapstickiä. Mikään ei naurata niin, kuin kompastuva hölmö joka saa kakun naamansa tai kakat housuilleen.

Ensimmäinen laiva vie meidät Phi Phi -saarelle. Juuri ennen satamaa pysähdymme katsomaan saarta jossa Leonardo Di Caprion tähdittämä hittileffa The Beach kuvattiin. Mietin, miksen tullut tänne nuorena vaan vasta nyt, varhaiskeski-iän pöhöttämänä perheenisänä. En keksi vastausta. Phi Phillä rintapieliimme liimataan siniset Koh Lanta -tarrat ja vaihdamme pienempään laivaan kunhan ensin olemme saaneet rinkkamme valtavasta rinkkakasasta. Koh Lantan laiva on lastattu parikymppisillä jäänviileillä kaikennähneillä ja ikäisillämme lapsiperheillä.

Ostamme lautasta kaikkien varoitusten vastaisesti taksivoucherin hotellille. Niitä kauppaava huivipäinen musliminainen kertoo olevansa kolme- ja puolikuukautisen pojan äiti. Hän sanoo, että ei koskaan ehdi nähdä lastaan hereillä koska on aina töissä. Se on surullista. Äiti on varma, että emme naista satamassa näe ja olemme menettäneet rahamme. Onneksi näin ei ole. Ikävämpää hirvittävän helteen takia on sen sijaan se, että kuskin satamaan tulo kestää luvattoman kauan. Lapset ovat väsyneitä ja Äiti hermoilee, Kuopuksella on kakat housuissa.

Auton viimein tultua kyytiin otetaan myös nuori ruotsalainen pariskunta. He saavat elämänsä kyydin. Kesken matkakohdekeskustelun huomaan ison keltamustan hämähäkin nuokkuvan seitissään ruotsalaismiehen pään yllä. Mies sinkoaa penkiltään kun mainitsen havainnostani, nainen alkaa takoa avolavan ohjaamon ikkunaa ja saa sen pysäytettyä. Kuskikaan ei uskalla koskea ötökkään vaan poistaa sen rullalla käärityllä pyyhkeellä. Herätettynä hämähäkki ojentelee raajojaan, vilauttaa punaiseen vivahtavia hampaita.

Emme ole löytää varaamaamme hotellia sillä se on ilmeisesti juuri muuttanut nimensä. Seisomme pitkän tovin noin kymmenen metrin päässä hotellin portista kunnes Äiti huomaa sen. Hotellin piha tekee vaikutuksen siisteydellään mutta bungalowit tuntuvat jotenkin, no, pelkistetyiltä Phuketin ja Kata Beachin jälkeen. Täällä olemme kuitenkin ainoat asiakkaat, huomaamme pian. Ja se jokin on sitä luksusta mitä Kata Beachin jälkeen huomaa kaipaavansa.

Iltapäivän kuumimmalla hetkellä kävelemme rannalla. Vaari sanoo, että ei tämä kyllä ole kuuminta mitä hän on kokenut, kun valitan painostavaa ilmaa. Pieksämäellä oli viime kesänä vielä kuumempaa, jatkaa Vaari. Mummu muistelee Vaarin Pieksämäen reissurepun olevan yhä pakattuna. Siinä on kuulemma pitkät kalsarit ja pitkähihainen aluspaita.

Käymme syömässä sellaisessa rantakahvilassa jossa on useita pellavapäisiä lapsia vanhempineen. Tarjoilija tuo lapsille heti oman menun hampurilaisineen ja ranskanperunoineen mutta me tilaamme neljä thairuokaa ja kaksi riisiä, jaamme niistä lapsillekin. Tarjoilijat nauravat paikallista syövälle Kuopukselle. Tämä hermostuu huomiosta, heittää juomamukinsa ravintolan hiekkalattialle. Syönnin perästä Poika koppaa likaisen tuhkakupin pöydältä ja nappaa salamannopeasti vanhan purukuminsa siitä takaisin suuhun.

Hotellilla menemme uimaan ja Vaari käy katsomassa lähiseutua. Laita hösseliksi, Vaari, huutaa Poika Vaarin perään. Kuopus vaikuttaa yhä jotenkin vetelältä mutta otamme hänet silti mukaan. Hotellin uima-allas on uusi eikä henkilökunta vielä osaa sitä oikein käyttää. Poika menee heti laittamaan poreet käyntiin. Hän on seurannut ja katsonut ja tietää nyt ties minkälaisten nappien käyttötarkoitukset.

Ainoina asiakkaina myös uima-allas on ainoastaan meidän käytössä. Se on mukavaa. Allasalue on kaunis, merikin näkyy. Aurinko alkaa laskea. Viidakko pitää kovaa meteliä. Se kurnuttaa, sirittää, tikittää. Me kelluskelemme lämpimässä vedessä, altaan kohdussa.

Pimeän tultua kävelemme tien laitaan iltapalalle. Menemme hienoon thairavintolaan. Siellä istutaan lattialla pehmeillä matoilla. Pieni sammakko pomppii terassin kaidetta ja saa Lapsetkin seuraamaan johtajaa, itseään, Kuopuksenkin. Äiti ja Mummu säikähtävät Lasten putoavan kaiteen yli ja käskevät heitä tiukasti palaamaan pöydän ääreen. Tytön patjalla on tulitikkuaskin kokoinen torakka, Poika kiskoo omaansa auki, sanoo haluavansa kietoutua palapeittoon. Henkilökunta seuraa touhuamme hiljaisuuden vallassa ja laittaa tunnelmamusiikkia. Pian Celin Dion taas laulaa Titanicista tutun laulunsa.

Yöksi esikoinen haluaa mennä Mummun ja Vaarin huoneeseen nukkumaan mutta tuntuu jännittävän ja pyytää Pojan kaverikseen. Kymmentä minuuttia myöhemmin Esikoinen palaa. Poika on nukahtanut Vaarin viereen. Puolen yön aikaan jyrisee, kattovalo alkaa vilkkua ja sammuu. Ilmastointikin pysähtyy kummallisesti pörähtäen. Se käynnistyy ja sammuu useasti seuraavan tunnin aikana. Huoneen ilma tulee tuskaisen kuumaksi pian. Kolmen aikaan yöllä pihalta kuuluu kovaa huutoa. Poika on herännyt Vaarin ja Mummun välistä ja säikähtänyt. Pian kaikki lapset huutavat, viidakkokin on hereillä. Ilmastointi sentään taas pelaa.

Aamulla Mummu tulee lainaamaan adapterin perkolaattoriin. Kertoo Vaarin kadonneen aikaiseen Lantan aamuun. Päätämme odottaa hänen paluutaan ennen aamiaista. Aamiainen on hyvä. Siihen kuuluu tuoreita hedelmiä, kahvia, munakasta, paahtoleipää ja kinkkua. Mummu hörpsäisee kahvinsa yhdellä kulauksella, ja sanoo menevänsä pian takaisin huoneeseen keittämään lisää. Tovin päästä Mummu jatkaa kertomalla, että tarvitsee aamuisin aina kaksi korttelia kahvia. Mietimme korttelin tilavuutta ja tulemme siihen tulokseen, että sanan täytyy tulla ruotsin neljännestä tarkoittavasta ja näin ollen kortteli lienee 2,5 desiä. Mustat pienet muurahaiset avaavat valtaväylän Kuopuksen penkiltä pudonneiden herkkujen luo. Seuraamme niiden nostavan kinkunpalan kyytiinsä, liu'uttavan meloninsiementä. Aamiaisen päätteeksi hotellin johtaja pitää meille esitelmän Koh Lantasta. Koetamme tinkiä jatkoöitä mutta emme pääse kovin hyvään sopimukseen. Jostain omituisesta syystä meille tulisi halvemmaksi varata varausohjelman kautta. Onneksi keskustelumme keskipiste on vain 60 bahtia yöltä. Se tekee noin 1,50 euroa.

Tarkoituksemme Lantalla on jättää suorittaminen väliin, olla vain. Siksi menemme aamiaisen jälkeen altaalle. Uituamme laitamme Lapsille välipalaa ja Kuopus nukahtaa. Poika levittää simpukkapussin Mummun ja Vaarin sängylle ja alkaa hakata simpukoita rikki isolla näkinkengällä.

Myöhemmin kaikki muut nukahtavat. Menen ulos bungalowin terassille kirjoittamaan. Viidakko kurnuttaa ja sirkuttaa, banaanit kypsyvät tertuissa bungalowin takana. Kuuntelen Spotifystä Bruce Springsteeniä ja Topi Sorsakoskea, seuraan katseellani mustien muurahaisten polkua, rastaan näköisten lintujen hyppelyä nurmella. Tämä on elämää. Olemme täällä, juuri nyt, ja luonto on kukassa.

Loi Krathong

2011-11-11T16:05:00.007+02:00

Torstai alkaa kotoisasti kun saamme hotellin Mummulasta hyvää, tuoretta kahvia. Niiden lisukkeeksi ostan Family mart-marketista pienen pussillisen höyrytettyjä nakkeja.

Aamiaisen jälkeen menemme Phuket towniin ja Täti toimii virkaa tekevänä matkanjohtajana. Hän on vuorotteluvapaalla oleva museolehtori, kulttuuriantropologi ja vie meidät katsomaan Phuketin vanhinta kiinalaisportugalilaista arkkitehtuuria edustavaa taloa, pientä kotimuseota. Hän on käynyt tutustumassa museoon jo edellisenä päivänä ja osaa siksi toimia asiantuntevana oppaana. Rakennus on 108 vuotta vanha ja sen on rakennutti kaivostoiminnalla rikastunut perhe. Talon lattiakaakelit on rahdattu italiasta, ikkunaruudut hollannista, kalusteet kiinasta. Vanhojen huonekalujen seassa on uudempia kuten pitsiliinalla peitetty televisio ja muovijalkainen tuuletin. Keittiön vierestä löydämme vanhahkon naisen ompelemassa. Hän on suvun perillinen ja yhä asuu talossa. Talon ylläpidon hän kattaa museon sisäänpääsylipuilla, elantonsa saa ompelemalla vaatteita. Nainen muistuttaa kaiken katoavuudesta, tuijottelee hiljaisuudessa Bangkokissa asuvien poikiensa kuvia ja parsii kokoon kultakoristeista naisten takkia turistien sählätessä ympärillä.

Poikkeamme myös Phuketin vanhassa kaupungissa. Se on pieni ja viehättävä. Esikoisen erityisestä toiveesta huolimatta tutkailemme paikallista rautakauppaa. Käymme myös tarkastamassa pari edukasta majoituskahvilaa jatkoyöpymisiä ajatellen. Täti varaa huoneen hauskimmasta.

Kuski ehdottaa syömistä kun Esikoinen saa itkuraivarin autossa paluumatkalla. Se sopii kaikille. Kuusivuotias Serkku on sitä mieltä, että ravintolaan meno on Esikoisen raivarin ansiota mutta sitä se ei onneksi ole. Ravintolan parkkipaikka paljastaa meille mistä on kysymys: Se on täynnä samanlaisia helmenvalkoisia minibusseja kuljettajineen. Itse ravintola on melko epäviihtyisä mutta Lapset ovat tohkeissaan altaissa räpiköivistä hummereista ja kaloista. Ravintola sijoittuu huikean kauniiseen mangrovelahdelmaan ja näkymät merelle ovat vertaansa vailla. Ikävä kyllä sama ei koske sisäpuolta. Homssuinen ladyboy ottaa tarjouksemme vastaan aaltopellillä katetussa rakennuksessa, Crying Game soi hiljaa taustalla. Katossa pyörivät vanhanaikaiset tuulettimet. Kuvittelen olevani jenkkisotilas, lomalla Vietnamista. Kuski tuntuu pettyneeltä kun haluamme palata hotellille jo melko edukkaan aterian jälkeen. Peruspalkka ja bonukset, ajattelen. Kapitalismin henki leijuu vankkana yllämme eikä sitä voi karistaa.

Hotellilla skypetämme Mummulle ja Papalle koko heidän jälkipolvensa voimin. Mummu ja Pappa kertovat, että eivät kuitenkaan lennä Bangkokiin kahden viikon päästä vaan ovat nyt peruuttaneet lippunsa. Se on ikävää, varsinkin Lasten kannalta. He kun ovat odottaneet heitä, miettineet mitä näyttäisivät. Silti peruutus on ymmärrettävä, oikeastaan hyvinkin järkevä järjestely. Bangkokin tilanne tuntuu pahenevan päivä päivältä, ainakin paikallismedioista seuraten.

Iltapäivällä Esikoinen ja Serkkupojat ottavat osaa hotellin järjestämään ”Loi Krathong”-työpajaan, Poika on minulle vihainen kun mainitsin autossa sanan ”jäätelö” mutta en hänelle sellaista kuitenkaan ostanut. Hän ei halua osallistua mihinkään, varsinkaan mihinkään tyhmään työpajaan. Loi Krathong -pajassa valmistetaan pieniä kukka-, kynttilä- ja suitsukelauttoja. Sellaisia lasketaan tänään veteen täydenkuun noustua. Niiden lähtiessä ollaan hetki hiljaa, toivotaan jotain sekä pyydetään syntejä anteeksi. Toivomus toteutuu jos lautta ajautuu pois näköpiiristä. Esikoisen ja Serkkupoikien saatua lauttansa valmiiksi toteutan Pojan toiveen vaikka hän ei ole tainnut olla hetkeäkään hiljaa sitten syntymänsä. Ostan Serkkupojillekin suklaatuutit, heidän ensimmäisensä Thaimassa. Jäätelön päälle hörppäämme kahvit. Poika kertoo kuinka söi purukumia koulussa ja kuinka hänen moponsa räjähti. Onneksi sai kuitenkin isomman tilalle, sanoo.

Krathonkien lisäksi Loi Krathongissa lasketaan vapaaksi kynttiläkuumailmapalloja. Niiden käyttöä ollaan tosin koetettu hillitä tulipalovaaran ja niiden lentoliikenteelle aiheuttamien haittojen takia. Me laskemme krathonkimme Katan rantaan. Emme ensin tiedä miten toimia mutta auringon laskettua yhytämme pari pariskuntaa sytyttelemässä omiaan ja päätämme seurata heidän esimerkkiään. On vaikeaa saada kynttilöitä ja suitsukkeita syttymään tuulisella rannalla ja vielä vaikeampaa saada lautta kellumaan merelle. Meidän eivät sitä teekään. Ne palavat hetken rannan suuntaan ajautuen, kaatuvat sitten vuorovesiaallon iskiessä. Katselemme lauttoja hetken ja seuraamme kuinka rantapojat vetävät isoa venettä valottomalla traktorilla. Siellä täällä näkyy ilmaan nousevia tulipalloja.

Rannasta palattuamme käymme intialaisessa. Se on ylihintainen, alilaatuinen ainakin muihin ravintolakokemuksiimme verraten. Kuopus polttaa suunsa pahasti kauhottuaan kokonaisen lusikallisen vihreää chiliä. Hän luuli sitä herkukseen, palak paneer -pinaatti ja kotijuustoannokseksi ja on siksi omin luvin sitä lusikoinut. Koetan rauhoittaa häntä tunkemalla raitaan kastettua naanleipää suuhun mutta Kuopuksen luottamus ravintolan henkilökuntaan ei enää palaa. Tämä on niitä päiviä kun toivoo, että ei olisi lasten kanssa matkalla, Äiti jupisee mutta leppyy sitten kun kulmakaupasta löytyy Fisherman Friends -pippuripastilleja.

Jälkiruoaksi syömme Pojan myöhästyneen syntymäpäiväkakun ja herkullisesti kookokseen vivahtavan ananaksen, hyvästelemme Tädin perheineen. Aamulle tiemme eriytyvät, me jatkamme Koh Lantalle, he jäävät Phuketiin. Kakun syönnin jälkeen Äiti käy katsomassa hotellin altaassa kelluvia kukkalauttoja, minä jään nukuttamaan Lapsia. Kaikki kolme saavat sokerihumalaisina & yliväsyneinä itkupotkuraivarit. Se kuulostaa Stukan hyökkäykseltä yhdistettyinä ilmavalvontasireeneihin ja sumutorviin. Ikkunasta näkyy taivaalle nousevia oranssinleimuisia kynttiläpalloja, helmenvalkoinen kuu.

Vaarin saari

2011-11-09T18:12:00.007+02:00

Lähtömme Phang Ngasta ei mene aivan nappiin. Olemme edellisenä päivänä tilanneet hotellilta kyydin linja-autoasemalle kello kymmenen, mutta kun saavumme sovittuun aikaan respaan ei siellä asiasta mitään tiedetä. Respa koettaa saada uutta kyytiä, mutta ei puhu kovin hyvää englantia emmekä ymmärrä toisiamme. Noin viisitoista minuuttia ennen bussin lähtöä Phang Ngang townin ja Phang Ngan bayn välinen tuktuk pörähtää hotellimme eteen ja saamme viittilöityä sen pysähdyksiin. Kuski siirtää tyhjien munakennojen kasoja ja maitotonkkia ja sovimme hinnan.

Matka on hermoja raastava. Meillä on kiire, kuskilla ei. Juuri kun kuvittelemme Phuketin bussin olevan aivan takanamme, matkalla asemalle, pysähtyy kuski pieneen kahvilaan viemään sinne munakennoja. Ehdimme asemalle tasan lähtöaikaan ja olemme varmoja, että myöhästyimme sillä busseja ei näy. Hyvästä ja nopeasta kyydistään voimaa saanut kuski yrittää nyt saada tuplamaksua. Emme maksa. Pian selviää, että bussi on myöhässä eikä meillä siis olisi ollutkaan mitään kiirettä.

Bussi on tällä kertaa täynnä. Meille on varattu kolme erillistä paikkaa. Istuudumme ja bussi lähtee liikeelle. Se ajaa aivan hotellimme editse ja selviää, että olisimme voineet nousta kyytiin sieltäkin. Kuopus nukahtaa Äidin syliin ja Tyttö kiipeää polvelleni. Poika jää yksin, joutuu istumaan hunnutetun musliminaisen vieressä. Nainen vaikuttaa ystävälliseltä mutta Poika jähmettyy suolapatsaaksi. Onnistumme vaihtamaan vierekkäiset paikat ja pian Poika ja Esikoinen jo tappelevat ikkunapaikasta. Myöhemmin molemmat taas nukahtavat. Katselen ikkunasta, jälleen. Maisema on taas erilaista. Se näyttää, jos mahdollista, entistä trooppisemmalta. Ohitamme kumipuuviljelmiä ja pengerpeltoja. Kumipuiden rungossa näyttää olevan hanat tai jonkinlaiset kupit mistä maitiaista ehkä lasketaan, tuumin.

Phuket on saari ja parin tunnin ajomatkan jälkeen ylitämme pienen sillan. Turkoosi meri ja kirkkaat hiekkarannat, palmuja. Phuket town on täynnä länsimaisia turisteja. Se hämmentää.

Syömme aseman viereisessä ravintolassa mauttomat ateriat ja siirrymme Kata Beachille kokin kaverin veljen tuktukilla.

Kata Beachilla majoitumme Tädin perheen kanssa samaan hotelliin. Heidän lapsensa ovat valinneet kyseisen hotellin. Sen perhehuoneissa on kerrossängyt, Playstation ja kaksi laatikollista leluja. Tädin perheen kanssa emme ehdi juuri muuta kuin vaihtaa kuulumisia sillä meidän on selvitettävä viikon likapyykki pesulaan ja heidän vietävä Esikoisensa tapaamaan paikallista lääkäriä.

Ensivaikutelma Kata Beachistä on hämmentävä. Saastaiset reppureissaajaolemuksemme kohtaavat huikeaa luksusta. Hillittömiä hotelleja, hämäriä hierontasalonkeja, suomeksi huutelevia räätäleitä. Hurjasti suomalaisia, venäläisiä ja ruotsalaisia. Käymme syömässä ravintolassa jossa tarjoillaan kymmentä suosituinta thairuokaa. Otamme kolmea.

Illalla käymme lasten kanssa tyyppäämässä hotellin uima-altaat. Niitä on kaksi. Allasalue on tyylikkään hienostunut, tuntuu ylelliseltä. Tädin perheen palattua lääkäristä käymme yhdessä hienossa ravintolassa. Kerromme tähänastisesta matkastamme, he omastaan. Mietimme, että olisimme toisaalta voineet lentää suoraan tännekin. Silloin meiltä olisi jäänyt väliin ripulinpesu thaimaalaisessa junassa, iltaöinen seikkailu pimeässä Prachuap Khiri Khanissa, paahtavan helteiset iltapäivät Pranburissa ja monet muut kommellukset, joiden arvo mitataan muistoissa vielä vuosien päästä.

Keskiviikkona heräämme aikaisin. Mummu ja Vaari lentävät Helsingistä Phuketiin ja me menemme lentokentälle vastaan. Olemme vuokranneet minibussin ja Täti perheineen lähtee menomatkalla mukaan, jäävät valtavaan ostoskeskukseen Phuket townin tienhaaraan.

Mummun ja Vaarin kone on hieman etuajassa, me normaalisti myöhässä. Se on hyvä yhdistelmä eikä meidän tarvitse odottaa kuin kymmenkunta minuuttia. Otamme ”tuoreet tulijat” terminaalin ovella vastaan ja käymme kahvilla, tarjoamme kuskillekin.

Paluumatkalla näytämme vanhoina konkareina maisemia, kertoilemme floorasta ja faunasta, matkakohteista. Ilmaisen kahvin innostama kuski vie meidät pienelle kiertomatkalle ja näemme lähistön muut massaturismirannat, Patongin ja Karongin.

Hotellilla päätämme jatkaa oloamme Katalla vielä päivällä. Virkailijan mukaan hotellissa on orgaaniset hinnat ja siksi huoneen vuokra on nyt seitsemänsataa bahtia toissapäiväistä kalliimpaa. Sen on saman verran, kuin huoneemme Prachuapissa ja Phang Ngassa maksoivat.

Odottelemme kunnes tulokkaat saavat laukkunsa purettua. Sitten menemme syömään. Syömme hotellin viereisellä kadulla, nyt vain eri puolisella kuin eilen. Hotellin viereisen baarin muovituolit ja -pöydät lentelevät kun vakavasti ruskettunut paidaton suomalaismies näkee vihreitä käärmeitä. Mekin näemme sen vaikka en käärmeeseen ensin uskokaan. Pian käärme kuitenkin materialisoituu parkkeerattujen auton alta, kiemurtaa tielle. Se on paratiisin käärme joka kuitenkin törmää nykyaikaan, jää auton alle ja luikertelee pensasaitaan kuolemaan.

Iltapäivä on tukahduttavaakin kuumempi. Hengailemme altaalla omituisesti palaneiden venäläisnuorten kera. Vaari nukahtaa heti kun pääsee vaaka-asentoon rantatuolille, Mummu uiskentelee Pojan ja Esikoisen kanssa. Kuopus on yhä uimakaranteenissa koska vatsansa oikuttelee.

Auringonlaskun hetken vietämme Kata beachin rannalla. Näemme kuningaskalastajan ja hietarapuja, Serkkupojat pelaamassa jalkapalloa. Aurinko muuttuu pian oranssiksi, sitten kirkkaan punaiseksi ja katoaa. Aalloilla keikkuu pitkärikinen kalastaja-alus. Koetan kuvata sitä auringonlaskua vasten, mutta useat muutkin ovat tulleet samaan ajatukseen eikä venettä voi oikein kuvata ilman, että samaan kuvaan tulee myös joku toinen veneen kuvaaja.

Serkkupojat saavat päättää illallispaikan. Kuusivuotias haluaa hotellia lähimpään ravintolaan. Hän tilaa sushirullia ja syö ne tottuneesti puikoilla. Poika nukahtaa Mummun syliin mutta virkoaa taas lautasten kilistessä. Edellispäivänä keksimämme strategia antaa Lapsille limua vasta ruokailun jälkeen toimii loistavasti. He syövät, syövät. Käymme vielä jälkiruoalla toisessa ravintolassa ja sitten haemme pyykit pesulasta. Neljä ja puoli kiloa pyykkiä on pakattu tiukasti prässättynä läpinäkyvään muoviin. Päätämme pesettää kaikki kotiin lähtiessä. Näin saamme vietyä tuliaisiakin enemmän, laskemme.

Haemme vielä hedelmiä ja maitoa seuraavaksi aamuksi. Mummu ja Vaari ovat tuoneet rinkoissaan perkolaattorin ja kolme pakettia suomalaista kahvia. Meidän erityisestä pyynnöstä.

Kulissien takana

2011-11-08T18:22:00.008+02:00

Viivymme Suratthanissa kaksi yötä. En opi sinä aikana pitämään yli kolme kerroksista rakennuksista. Suratthanista sen sijaan opin.

Lauantaina hotellin aulassa rakennetaan heti aamusta illan häänäyttämöä. Floristit leikkailevat kukkia, kiinnittävät niitä styroksiseinälaattoihin. Me tulemme näyttämön sivuverhoista ja katoamme ovesta ulos. Hotellin edessä kiekuu kukko. Ajamme tuktukilla keskustaan, Phantip Companyyn, ostamaan bussiliput Phang Nganiin. Matkatoimiston takaa löytyy pieni kiva basaarialue ja sen takaa oikea länsimainen hapatusten hapatus: Ilmastoitu, kiiltävä, iso kauppakeskus thaimaalaisin maustein. Ostamme lapsille vaatteita, Äidille uuden yöpuvun. Käymme amerikaninnoissamme Pizza Hutissa syömässä. Siinäkin on pikantti thai-vivahde: Ainakaan minä en ole aiemmin kuullut pitsoista joiden reunat on tehty juustotäytteisistä nakeista.

Iltapäivällä uimme hotellilla. Allas on kolmannen kerroksen välikatolla ja sen pohjassa on delfiininkuvia. Allas on kansoitettu. Äiti laskee 37 ihmistä arviolta noin 10 x 15 metrin altaassa. Suurin osa heistä kerääntyy kulmaamme ihmettelemään länsimaalaisia lapsia.

Illalla käymme läheisellä yötorilla. Sen tuoksu saa Äidin ja Esikoisen pitelemään neniään. Käymme syömässä korealaista Sarang-nimisessä ravintolassa hotellin vieressä. Poika nukahtaa pöytään ruokaa odotellessa mutta virkoaa lautasten kilistessä. Ruoka on hyvää. Ravintolan vessassa on kyltti, jossa kerrotaan ainoastaan urinoimisen olevan sallittua. Kaikki sitä raskaammat asiat on hoidettava toisaalla.

Syönnin jälkeen poikkeamme ostarilla ja paluumatkalla palaan korealaiseen noutaman Pojan sinne unohtamaa Puuha Pete -lompakkoa jossa on koko hänen matkabudjettinsa, 1,20 €. Hotellilla on jälleen häävastaanotto. Puikahdamme ravintolaan kuuntelemaan hääbändiä ja syöttämään lapsille häpeämättömästi omia eväitä.

Yöllä koetamme varata netistä hotellia Phang Nganin kylästä mutta oikeastaan mikään hotellivarausohjelma ei paikkaa tunne. Löydämme yhden hotellin atsiam.com:n kautta ja varaamme sen. Myöhemmin huomaamme kotoa otetun suomenkielisen matkaoppaan suosittelevan samaa hotellia.

Bussi Suratthanista Phang Nganiin kestää kolmisen tuntia. Esikoinen heti pyytää paperia ja tussit, alkaa piirtää. Sanoo piirtävänsä säkkiä kantavan munkin. Siihen tarvitaan vain ruskeaa ja oranssia. Kuopus tuijottaa ensin ikkunasta ja nukahtaa sitten vellipullo käsissään, Poikakin simahtaa. Katselen maisemia, seurailen sademetsää, korkeita karstivuoria. Puut tien laidassa kasvavat suorissa riveissä. Mietin, josko ne ovat nopeakasvuista eukaliptusta ja ovatko ne suomalaislähtöisen monikansallisen metsäyhtiön runkoja. En tiedä. Hieman etäämmällä sademetsä muuttuu sademetsäksi. Rungoilla kiipeilee epifyyttejä, maaperää ei näe. Kasvu on runsasta, köynnökset kasvavat jopa sähkölinjoihin. Vuoret nousevat jyrkkinä ja vihreinä. Ne ovat pyöreitä kuin kamelin kyttyrät, teräviä kuin hain hampaat.

Kahden tunnin ajomatkan jälkeen alkaa sataa. Sataa, metsässä, sademetsässä. Vettä valuu bussin sisällekin. Sateen lakattua karstivuoret tulevat lähemmäs ja hiljalleen tienlaita muuttuu mangroverämeiköksi jossa puiden juuret kasvavat melkein ilmassa, ruskean veden päällä.

Bussi pysähtyy Phang Ngan kylään vihreiden äkkijyrkkien vuorien väliin, kylän linja-autoasemalle matkatoimisto Mr. Kean Travelsin kohdalle. Rinkat ovat märkiä. Mr. Kean koettaa saada meidät mangroveretkelle katsomaan Kultainen ase- James Bondissa näkyneitä maisemia ja pettyy, kun kuulee, että emme lähde vaan meille riittää kulissien takainen Phang Nga ja että meillä on jo hotelli. Hän kertoo happamesti hotellimme sijaitsevan noin seitsemän kilometrin päässä ja tarjoaa siiten kyytiä. Emme ota sitä vaan etsimme lähimmän internet-kahvilan. Siellä, sähköpostivahvistusta tutkiessa selviää, että hotellimme todellakin on kaukana kylän keskustasta. Kahvilan omistaja laittaa kahvilansa kiinni ja tulee kadulle pysäyttämään Phang Nga townin ja Phang Nga bayn välillä kulkevan tuktuk-tyyppisen bussin.

Hotelli sijaitsee ison tienristeyksen laidassa ja sopinee loistavasti omalla autolla liikkuville. Aula on siisti mutta hotellin sokkeloiset käytävät ovat hirvittävän kuumia, hiostavia. Huoneemme on pieni ja siinä on ikkuna vastapäiseen seinään ja katolle. Tulemme Äidin kanssa siihen tulokseen, että matkaoppaamme kirjoittaneet henkilöt eivät ole käyneet hotellin aulaa pidemmällä. Pidämme silti huoneen. Laukkuja purkamatta päätämme lähteä Phang Ngan kylälle syömään. Hotellimies heittää meidät sinne autolla kun kyselemme joukkoliikenteen aikatauluja. Käymme hauskassa ja siistissä kahvila - ravintolassa. Sen ehtoisa emäntä rikkinäisissä sukkahousuissaan on jotenkin kotoisen, jotenkin tutun oloinen. Rouva on kovasti huolissaan Bangkokin tilanteesta. Sanoo sen vaikuttavan turismiin Phang Ngassa asti ja lisää vielä, että varsinkin ruokatoimitukset takkuavat. Hänen mielestään nykyinen hallitus on Thaimaan kaikkein aikojen heikoin ja suuresti kunnioitettu kuningaskin alkaa olla jo vanha.

Käymme uudestaan Kean travelsissa koettamassa selvittää Phuketin bussien aikatauluja mutta Kean höseltää omaa kyytiään tarjoten ja tajuamme pian, että viereinen putiikki on oikea bussiaseman lippukioski. Ostamme lippumme sieltä ilman välikäsiä. Poikkeamme vielä Big C-marketissa. Sen hyllyt ovat kovin tyhjät, vain joitakin tuotteita kuten leivoksia on runsaasti. Muistan Maria Antonetten, muistan kuinka hallitsijasta tuli vallaton, vallan päätön.

Matka Phang Nga townista kotiristeykseemme ei suju kovin hyvin. Aurinko on jo laskenut kun astumme tien laitaan kyytiä odottamaan. Sitä ei tule. Esikoinen sen sijaan alkaa kirkua hirvittävästi, huutaa jonkin purevan. Tytön jalat ovat muurahaisten peitossa. Tienlaidassa, odotuspaikassamme, on niiden pesä. Huuto havahduttaa läheisen kioskin työntekijät. He laittavat kioskinsa kiinni ja heittävät meidät hotellille. Ihan vain, hyvää hyvyyttään.

Illalla kaikki kolme lasta istua räkättävät vaatekomerossa ja syövät rusinoita. Poika kiskoo Kuopuksen rattaiden hyttysverkon päällensä ja sanoo olevansa häämorsius.

Korkeat kuokkavieraat

2011-11-07T15:11:00.006+02:00

Lentokoneessa välillä Helsinki-Bangkok katselin puolisen tuntia Kauhea kankkunen 2 -elokuvaa. Elokuva perustuu ajatukseen polttareista jotka menevät kaamealla tavalla pieleen. Ykkösosan näyttämönä toimi Las Vegas, kakkososa tapahtuu Thaimaassa. Eräässä pääosassa on sulhasen ystävän lanko, Alan, joka on kutsunut itse itsensä. Mekin olemme kutsuneet itse itsemme, siltä ainakin toisinaan tuntuu. Olemme kutsumattomia vierailta joille hymyillään vaikka väkisin. Meistä on tullut pakollisia pahoja, saattaen vaihdettavia.

On lauantai ja karkkipäivä, vaikka matkalla olemmekin, tuumaavat vanhemmat lapset. Heti kun laukut on pakattu lähtöä varten he alkavat marssia ympäri hotellihuonetta omaa keksimäänsä karkkipäiväjumppamantraa hokien: ”Karkkipäivä, karkkipäivä, pyllistä!” Kuopus yrittää pitää itsensä mukana, raahautuu eteenpäin kuin rapu, lattialla istuen, jaloilla itseään vetäen. Poika on lisäksi irrottanut vaatekaapista vaatepuun ja heiluttelee sitä kuin paraatisauvaa, sanoo sen olevan ”Tafforsmiekka, oikea valomiekka!”

Hotelli Warawanin henkilökunta tuntuu säälivän meitä niin, että pääsemme rautatieasemalle hotellin autolla. Pysäytämme matkalla kauppaan eväshankinnoille. Mukaan tarttuu vettä, jugurttia, ananastäytteisiä keksejä, ylikansallisia perunamassalastuja. Edellisenä päivänä olemme lisäksi hankkineet jugurttia, karkkipäiväkarkkia ja erityisesti suklaata asemamiehen mainitseman junakahvin kanssa nautittavaksi.

Asemalla on saapuessamme odottelu jo täydessä vauhdissa. Hotellin mies jättää tavaravuoremme ja katoaa. Hinaudumme laiturin sementtipenkeille ja kysymme junan tuloa. Kukaan ei tiedä kovin tarkasti, mutta kaikki arvelevat sen tulevan piankin, ehkä jo lähimmän tunnin sisällä. Päätämme noutaa katukeittiöstä matkaevästä.

Lähden Kuopuksen ja Pojan kanssa matkaan. Ensimmäinen keittiö myy tunnistamatonta tuotetta. Toisen myyjä osaa sen verran englantia, että ymmärrän sanan ”nuudeli”. Tilaan heti kaksi annosta. Kokki aloittaa valmistelun. Hetken kuluttua selviää, että olen tilannut keittoa ja kokki aikoo pakata sen muovipusseihin. Koetan peruuttaa tilauksen mutta emme ymmärrä toisiamme. Viereisen keittiön tarjoilija tuo paikalle kaksi styroksista keittolautasta ja kokki kauhoo niihin ensin isoja valkoisia nuudeleita ja kaataa sitten liemen nuudelien päälle. Liemi näyttää tummalta ja siihen lisätään vielä melkein mustaksi värjäytyneitä kananmunia ja ruohosipulin näköistä silppua. Keittolautasten asemalle vieminen vaunujen kanssa huolettaa hetken, mutta ratkeaa sitten sillä, että tarjoilija kantaa lautaset asemalle asti. Lainaamme asemamieheltä tuolin pöydäksi ja syömme. Keitto on kuumaa, liemi vahvaa ja siinä on aiemmin lueteltujen aineiden lisäksi ainakin sianlihanpalasia nahkoineen, tofua ja sieniä.

Syömisen lisäksi aikamme asemalla kuluu muiden matkustajien ihmetellessä meitä. Lapsiperheet kuvauttavat itseään lastemme kanssa ja jos ottaisimme edes bahtin jokaiselta joka kuvalta, ei matkabudjettimme voisi koskaan loppua. Lapset kestävät kaiken ihmeellisen rauhallisesti, alkavat ehkä tottua tähtinä olemisiin.

Tasan tunti aikataulusta myöhässä asemamies soittaa kelloa ja tunnelma sähköistyy. Thaimaan pitkittäin halkaiseva Bangkok -Suratthani Special Express tuksuttaa paikalle, todellakin. Tuksuttaa. Juna muistuttaa hieman kotoisia, jo käytöstä poistettuja lättähattuja ja hämmästykseksemme se käsittää ainoastaan kaksi vaunua. Molemmat niistä ovat toisen luokan vaunuja ja meidän penkkimme ovat ensimmäisen vaunun etuosassa. Raahaudumme vaunun läpi ihmisiltä anteeksi pyydellen, istuudumme alas. Meille on varattu neljä penkkiä ja Kuopuksen on tarkoitus istua koko matka sylissäni. Penkeissä on säädettävät selkänojat mutta pahaksi onneksi omaani saattaa ainoastaan säätää, ei lainkaan lukita haluamaansa asentoon. Muutoinkin penkit tuntuvat melko heiluvilta, automiesten mukaan niissä taitaa olla niin sanotut ranskalaiset rakastelujouset.

Suunnitelmamme mukaan alamme heti syöttämään lapsille jugurttia jotta he sitten nukahtaisivat. Olemme päässeet tuskin puoleen purkkiin kun vaunuemäntä kantaa höyryävät ateriat edessämme heiluville tarjottimille. Ateriaan kuuluu riisiä ja paistettua kanaa sekä piripintaan lasketut vesilasit. Ensimmäinen niistä kaatuu Esikoisen ja minun päälle noin puoli minuuttia myöhemmin. Ihmeellisesti saamme lapioitua osan ruoasta oikeisiin osoitteisiin eli suihin. Loput liiskaantuvat päällemme ja junan lattialle. Olen jugurtin, kananpalojen ja riisin peitossa mutta onnistumme jotenkin välttymään suuremmalta katastrofilta. Aina viime hetkeen asti. Junaemännän jo kerätessä astioita pois potkaisee Poika Äidin tarjotinta vesilasin kaataen. Äidillä on markkinoilta edellisenä iltana ostettu violetti hame ja valkoiset legginsit. Hame osoittautuu väriäpäästäväksi.

Aterian jälkeen Kuopus nukahtaa syliini. Hänellä taitaa olla vielä vatsa sekaisin, ajattelen kun tunnen lämpimiä kaasupurkauksia sylissäni. En anna sen häiritä, katselen maisemia, seuraan kuinka Esikoinen tekee tehtäväkirjaansa vakavana, tarkasti. Ulkona maisema elää junan tahdissa. Kuljemme äkisti nousevien vuorien lähellä ja sademetsä liukuu ohitsemme kuin vihreä kangas. Toisinaan ohitamme kylän, yksittäisiä taloja, tasoristeyksiä ja jokia.

Kuopuksen herättyä huomaan hänen päästäneen löysät vaippaan. Löysään thaimaalaiseen vaippaan. Iso osa on valunut minun housuilleni. Mutta ei auta valittaa, kaikki on omaa syytämme, ajattelen. Pyydän Äidiltä puhtaan vaipan ja antiseptisiä pyyhkeitä mutta niitä ei ole. Sen sijaan saan rullan keltaista Serlaa. Mietin kotia, mietin minkälaista panelia voisin vintillä naulata astellessani junan vessaan. Onneksi vessa on melko siisti eikä pyllynpesussa haittaa vaikka se on mallia ”reikä heiluvassa lattiassa”. Vessassa on kivana bonuksensa bideesuihku, huomaan. Ikävä kyllä bideen vedenpaine on melkoinen. Suihkutus kohteeseen muuttaa eilisen aterian kosmiseksi, kaikkialle roiskuvaksi materiamassaksi. Komeuden kruunaa moskan kuivaaminen tavallisella vessapaperilla. Sekin hajoaa, jättää pieniä keltaisia hiukkasia.

Vaipanvaihdon jälkeen Kuopus nukahtaa uudelleen, Poikakin. Maisema muuttuu Chumhphonin jälkeen. Maaperä näyttää nyt keltaisemmalta, junan nopeuskin kasvaa. Myöhemmin Kuopus ja Poika heräävät ja syövät karkkipäiväkarkkinsa. Ne ovat eräänlaisia viinikumirakeita ja niitä tippuu päälleni Kuopuksen suusta. Ne ovat tahmeita ja jäävät kiinni vaatteisiin, liimaavat minut penkkiin. Koetan pyyhkiä niitäkin keltaisella vessapaperilla mutta tulos on jälleen sama: Paperi vain hajoaa ja liimautuu kiinni.

Saavumme Suratthaniin auringon juuri laskettua. Annan helppoheikin jallittaa meidät täyteen ahdettuun avolavaan vaikka Äiti mutiseekin pahoista huijauksista, suurista vedätyksistä. Hotelli on iso ja komea, etukäteistietojen mukaan se on itse myöntänyt itselleen viisi laatutähteäkin. Astuessamme aulaan huomaamme sen kukin koristelluiksi. Käynnissä ovat juuri isot thaimaalaiset häät ja me olemme niiden kuokkavieraat sontaisissa vaatteissa. Portieeri nappaa nopeasti rinkkamme valtavan vaaleanpunaisen kukkasermin taakse ja ohjaa meidät suurten palmujen toiselle puolen sisäänkirjautumaan. Se ei kestä kuin hetken. Huoneemme numero 1917 ja se tarkoittaa, että huone sijaitsee yhdeksännessätoista kerroksessa. Ajatus huimaa.

Huoneen ikkunasta näemme tuhansia valoja ja Tescon -market kyltin. Päätämme poiketa. Matkalla yhytämme hauskan pienen sademetsätyyliin sisustetun ravintolan. Ruoka on hyvää mutta parin viime päivän katukeittiöihin verrattuna silmittömän kallista. Tesco taasen osoittautuukin isoksi ostoskeskukseksi. Se tuntuu hämmästyttävältä. Paluumatkalla huomaamme häiden juuri päättyneen. Ihmiset kantavat vaaleanpunaisia leivoksia. Eräät vanhemmat naiset antavat omansa meille ja kun ohitamme aulassa hääparin se tuijottaa käsissämme olevia hääleivoksiaan kummissaan. Illalla näemme hääparin kolmannen kerran kun kaikkea alati röpeltävä Poika äkkiä avaa huoneen oven ja hääpari on juuri parahultaisesti käytävässä, matkalla häähuoneeseensa. Se on meidän huoneemme vieressä. Tunnen hetken sääliä heitä kohtaan.

On vaikeaa nukkua yöllä. Alhaalta kuuluu kaupungin ääniä. Makaan sängyn laidalla, tunnen valuvani alas, alas, alas. Kun aamulle kerron tunteestani sanoo Poika pudonneensa yöllä oikeasti ikkunassa. Onneksi eräs rapu oli pitänyt häntä kiinni nenästä ja kiskonut takaisin huoneeseen, Poika kertoo.

Aamaiselle lähtiessä kohtaamme käytävässä siivoojan. Hän antaa Esikoiselle morsiamen koristeen. Punaisen, keppivartisen sydämen. Poika repii sen häneltä kädestä, sanoo, että se on miekka, valomiekka. Äiti sanoo sen olevan oikeastaan rakkauden soturin miekka mutta Poika ei kuuntele, hänelle sekin on valomiekka, oikea "Tafforsmiekka."

Hirvittävä thaikala

2011-11-06T09:38:00.002+02:00

Perjantaina lähdemme Pranburista. Edellisen illan vietän liian myöhään koneen ääressä ja siksi alkuyöni kuluu nörttien liskojen yönä näyttö silmissä vilkkuen. Kuuntelen gekon naksutusta, vanhanaikaisen ilmastointilaitteen jylinää, katselen verhon raosta palmun heiluvia lehtiä. Noin kahden aikaan yöllä keksin nukahtavani jos vain sammutan ilmastoinnin. Suunnitelma toimii mutta menee pieleen koska ilmastoimaton huoneilma herättää Kuopuksen. Itse en tosin tätä rekisteröi vaan Äiti jolla on iso työ saada Kuopus takaisin nukkumaan ja herättää minut käynnistämään ilmastoinnin uudestaan. Kaiken huipuksi, noin kuuden aikaan, Esikoinen saa uhmakohtauksen. Hän huutaa, irvistelee ja mukiloi tyynyjä pienillä nyrkeillään vain koska ajattelee, että ei enää saa unta. Mutta saahan hän, me kaikki vielä saamme.

Käymme aamiaisella niin myöhään kuin vain saattaa ja pakkaamme sitten rinkat. Kahden päivän takaisesta viisastuneena lataamme isomman niin täyteen, että saan sen vaivoin selkääni. Näin toinen rinkka jää niin keveäksi, että saan sen kopattua toiselle olkapäälle ja otaksun matkanteon sujuvan kuin leikki.

Eilinen kuskimme, Jum, odottaa sovittuun aikaan hotellin takapihalla. Vastaanottovirkailija ei silti päästä meitä autoon kunnes huonepalvelu ilmoittaa radiopuhelimella minibaarin olevan täynnä. Ja jos ihan tarkkoja ollaan: Minibaari on jäljiltämme enemmän kuin täynnä mutta me emme viitsi alkaa hotellia kaurapuuronrippeistä laskuttamaan.

Ahtaudumme lavalle ja Jum lähtee matkaan. Ajamme halki pranburilaisen maaseudun, ohi ananasviljelmien ja omituisten ratastettujen vesialtaiden. Tiet pienenevät, mopoja pörisee parvittain. Ja sitten äkkiä: Joki ja sen takana kylä. Rautatieasemalla Jum haluaa välttämättä jäädä tarkistamaan, että todella pääsemme junaan. Toimenpide on kotosuomesta tuttu ja sillä seurataan, että saatettava ei nouse heti seuraavasta ovesta ulos ja jää alueelle. Lapset jäävät Äidin kanssa leikkimään aseman leikkipaikalle ja minä menen ostamaan lippua. Se on hankalaa, sillä asemalla ei ole henkilökuntaa. Aikataulun mukaan junan pitäisi lähteä kello 12:28 mutta eräs aseman penkillä makaileva nainen sanoo sen lähtevän yhdeltä, toinen kahdelta. Naiset alkavat riidellä thaiksi. Jum ehdottaa siirtymistä linja-autoasemalle.

Puhuminen Pranburin linja-autoasemasta linja-autoasemana ei tee kunniaa oikeille linja-autoasemille, opimme pian. Asema on oikeastaan vain bussipysäkki vilkkaan ja pölyisen pikatien varrella ja rautatieasemalta on sinne kymmenen minuutin ajomatka. Jum jää kanssamme odottamaan vielä bussiakin ja se osoittautuu hyväksi. Pienet minibussit ovat tupasen täynnä eikä isoissa, Bangkokista lähteneissä ilmastoiduissa busseissakaan ole viidellä tilaa. Odotamme pysäkillä noin kolmenkymmenen asteen helteessä vajaan tunnin. Muut odottajat retuuttavat, kantavat ja kuvaavat Kuopusta kunnes tämä nukahtaa. Poika ja Esikoinen ottavat tussit ja puukynät esille ja piirtelevät likaisella jalkakäytävällä rinkkojen päällä. Paperille piirtyy erikoisia kulttuurisia havaintoja kuten thaimaanvuoria, oranssinsinipunaisia hämähäkkejä ja palavatukkaisia prinsessoja.

Viimein päädymme kysymään Jumilta josko tämä heittäisi meidät Prachuap Khiri Khaniin asti. Jum soittaa kotiin ja kysyy perheeltään lupaa. Sen saatuaan sovimme summan ja löydämme pysäkiltä skotlantilais-belgialaisen pariskunnan kustannuksia jakamaan. Asetun lasten kanssa pitkähyttisen pakun hytin takapenkeille Äidin jäädessä tavaroiden ja muiden aikuismatkustajien kanssa lavalle. Matka kestää noin tunnin minkä ajan Kuopus nukkuu sylissäni, Poika syö lakritsia ja perunalastuja ja röpeltää etupenkin selkänojia, ikkunankahvoja, turvavöitä ja Esikoinen tuijottaa hiljaa ikkunasta. Ja kyllähän maisemaan sopiikin uppoutua. Siinä on rehevää metsää, punaista maaperää, runsasvetisiä jokia, matalia, jyrkkäseinäisiä vuoria ja peltoja. Toisinaan näemme lehmän ja Poika hihkuu.

Olemme varanneet hotellin Prachuap Khirin Khaniin etukäteen netistä. Varausohjelman kartta osoittautuu hivenen epätarkaksi ja hotelli löytyy kaukana kaupungin keskustasta moottoritien laidalta. Huonekaan ei ole mitenkään ihmeellisen siisti saatikka mukavan oloinen mutta pihalta löytyvä uima-allas on jälleen kerran toiminut tärkeimpänä varauskriteerinämme.

Heitämme laukut pieneen epäsiistiin huoneeseen, vaihdamme uikkarit ja pulahdamme. Allas on kolmeosainen ja yhdessä on poreet. Poika ei niistä pidä, sanoo, ne satuttavat. Vasta uinnin jälkeen ehdimme tarkemmin silmäillä huonettamme: Se ei oikeastaan tarvitsisi kuin siivousta mutta kylpyhuone sen sijaan tuntuu tulleen tiensä päähän. Käymme kaikki silti suihkussa. Kuopus liu'uttaa kylpyhuoneen liukuoven auki juuri kun olen pesulla. Esikoinen ja Poika räjähtävät nauruun. ”Isi, mä nään sun pikkelsin,” Poika räkättää. ”Ittelläskin on,” sanon. ”Niin. Mutta ei tollasta karvasta!” hän vastaa sormellaan osoittaen. Niinpä. Pilkka on otettava vastaan vaikka karvasta se onkin. Toisaalta silti, kuumassa autossa istumisen jälkeen vertaaminen johonkin pieneen ja hillottuun ei taida oikeastaan olla kovin kaukaa haettua.

Hetken kuluttua huoneen puhelin pirisee. Olemme pyytäneet hotellityttöä soittamaan taksin ja pihalla meitä odottaa Prachuap Khiri Khanilainen tuktuk eli piikkinen Honda johon on taivuteltu huonekaluputkesta sivuvaunu. Onnistumme jotenkin sullomaan viisi henkeä putkirungon sisään ja kuljettaja lähtee kytkinlevyjä kärytellen matkaan. Rautatieasemakaan ei ole ihan hotellimme vieressä, opimme. Sinne on tuktukilla matkaa hyvä kymmenisen minuuttia.

Lipputoimisto on kiinni mutta aseman takahuoneesta löydämme pari virkailijaa. He kertovat meille Champhooniin ja Suratthaniin lähtevien junien aikataulut ja hinnat. Päätämme jatkaa seuraavana päivänä ”Special Express”-junalla Suratthaniin ja ostamme siihen toisen luokan liput. Kysymme tarjotaanko junassa ruokaa. Asemamiehen mukaan niin ei tapahdu vaan tässä kyseisessä junassa tarjoillaan vain mehuja, kahvia ja kakkusia. Asemamies kertoo lisäksi, että juna on joka päivä ainakin tunnin myöhässä ja lisää sitten jotenkin tyytyväisen oloisena, että tänään se on ollutkin kaksi tuntia myöhässä Bangkokin tulvista johtuen. Hän antaa meille aikataulun ja numeron johon soittaa huomenna. Näin saamme tiedon junan myöhässä olosta ja voimme tulla asemalle juuri oikeaan aikaan.

Lippujen oston jälkeen nälkä alkaa kurnia toden teolla. Lähdemme kävelemään kohti rantaa Prachuap Khiri Khania samalla havainnoiden. Huomaamme kaupungin melko pieneksi ja talot mataliksi. Äidin ja minun mielestä se vaikuttaa rakennnuskannaltaan ja miljööltään hämmentävästi esimerkiksi Etelä-Amerikkalaisia tai Afrikkalaisia rannikkokaupunkeja.

Ravintolan löytäminen osoittautuu hankalaksi. Löydämme kadun jolla myydään sinkkiämpäreitä ja toisen, joka on kulta- ja koruliikkeiden täyttämä. Kyselemme ja saamme eri suuntiin johtavia neuvoja. Päätämme siis seurata omia hoksottimia ja huomaamme pian tekevämme suurta kaarrosta.

Puolen tunnin hortoilun jälkeen löydämme pienen kohtuusiistin katukeittiön. Syömme riisiä, sian sisäelimiä ja kanaa. Poika ei oikein omastaan välitä, vaan särpii tulevan teinin viileydellä Pepsiä aurinkolasiensa alta. Heti syönnin jälkeen löydämme rannan ja ravintolat. Käymme Esikoisen ja Pojan kanssa keräilemässä simpukankuoria. Ranta on kaunis, puolikaarenmallinen ja sen molemmissa äärissä näkyy jyrkästi merestä nousevat vuoret.

Edempänä rannan täyttää karnevaalimeininki. Astumme vaunuinemme ihmisvilinään. Ensimmäisenä myydään erilaisia kukkia ja Äiti muistaa paikallisen kukkajuhlan olevan ilmeisesti juuri nyt. Juhlassa ihmiset asettavat kukkia veteen tai jotakin sellaista, Äiti muistelee. Myöhemmin muistamme kyseessä olevankin valon juhlan ja kukkien asemasta veteen asetellaan kynttilöitä.

Löydämme leikkipuiston joka saa Esikoisen ja Pojan innostumaan. Emme kuitenkaan päästä heitä sinne heti vaan kävelemme ensin koko markkinakadun päästä päähän. Kukkapuotien jälkeen pöydät täyttää vaatteet ja sekalainen rihkama. Kadun pää on varattu erilaisille katukeittiöille. Kuola valahtaa lasten huulille heidän nähtyään ranskalaisia perunoita riisin ja nuudelien jälkeen, meidän aikuisten kaikkien herkullisen näköisten thairuokien ansiosta.

Ennen ateriointia vapautamme Esikoisen ja Pojan leikkipuistoon. Pellavapäät kirmaavat paikallislasten joukkoon salamana. Ensin he koettavat liukumäkeä joka ei luista ja suuntavat sitten ihmeelliseen kiipeilyhäkkyrään. Siinä on onttoa muovista palloa, riippusiltaa ja eräs osa, joka ulospäin näyttää tankilta. Keltainen, opettava osa lienee kiinalaista alkuperää, ajattelen. Sitten aurinko alkaa laskea ja huolestuttava pohjavire valtaa mielemme lasten kirmatessa ympäriinsä. Toisinaan saamme heidät hetkeksi kasattua mutta sitten havaitsemme taas seisovamme häkkyrän vieressä thaivanhempien seurassa.

Auringon laskettua saammme laumamme kasattua. Käymme syömässä. Ostan paistettua mustekalaa, ranskiksia, viipaloituja ananaksia ja vettä. Pullovesi maistuu homeiselta ja mustekala raa'alta kalalta mutta se ei haittaa. Kuulemme mainingit, näemme kalastajaveneiden valot ja markkinahälyn ympärillämme. Olemme irrallisia kotioloista, sankarimatkailijoita vailla vertaa ja todennäköisesti ainoat suomalaiset paikalla, ajattelemme. Ruokailtuamme viereisen penkin pariskunta tulee jutulle. Ovat suomalaisia, asuneet Prachuapissa jo kolme talvea. He kyselevät meiltä minkä toimiston kautta olemme tulleet ja tuntuvat rauhoittuvan kun kerromme olevamme omatoimimatkalla.

Syömme jäätelöt ja palaamme hotellille tutkukilla. Se on hurjaa puuhaa pimeässä. Poikaa taitaa pelottaa, painautuu kiinni ja on kummallisen hiljaa.

Hotellilla huomaamme Kuopuksen vaipan vuotaneen, tuotetta on housuissakin. Poika sanoo menevänsä omaan huoneeseensa ja kiipeää vaatekaappiin kimeästi pieraisten. Tuli housuun, hän sanoo, ja lähtee kävelemään kohti vessaa. Lahkeesta putoo lattialle jotain. Pojan, Kuopuksen ja housujen lisäksi koetamme pestä lattiaakin.

Illalla kuuntelemme Spotifystä lastenlauluja. Ei ole varmaan ennen hotelli Warawanissa tanssittu ”Vaarilla on saari” -laulua.

Tuottaa hivenen vaikeuksia saada hotellintyttö soittamaan aamulla asemalle. Pyydän aulassa istuvan pojan tulkiksi. Hän ei voi ymmärtää miksi pyydän heitä soittamaan rautatieasemalle mutta kädessäni on bussiaikataulu. En osaa vastata kysymykseen mutta saan heidät kuitenkin soittamaan asemalle ja varmistamaan ajan. Juna on viisikymmentä minuuttia myöhässä, sanotaan. Tieto riittää meille, tilaan kyydin asemalle puoli yhdeltä. Poika kertoo vielä heidän olevan tulvapaossa Bangkokista. Tilanne siellä tuntuu hurjalta, ainakin siitä tiedosta päätellen mitä meille on valunut. Sanon pojalle olevani pahoillani tilanteesta, ja että tuntuu kurjalta olla täällä turistina kun toisilla on oikea hätä. Poika sanoo, että se ei häntä haittaa mutta ihmettelee, miten olemme löytäneet tähän hotelliin. Hänen mielestään se on hirvittävän likainen.

Ennen huoneenluovutusta käyn vielä lasten kanssa uimassa. Kuopus on innoissaan ja Esikoinen oikein hihkuu. Poika sanoo olevansa onnellinen, että altaan pora ei ole käynnissä. Hän kelluu keltaiset kellukkeet evinään altaan keskellä, murisee hirvittävästi irvistäen ja sanoo olevansa thaikala, oikea sellainen ihmissyöjäthai.

Thaimaanrannan maalarit

2011-11-05T05:04:00.002+02:00

Vietämme Pranburissa kaksi päivää. Pieni kylä tulee siinä ajassa melko tutuksi. Opimme, että rannan kahvilat ja ravintolat ovat kolme kertaa kalliimpia kuin sata metriä sisämaassa olevat ja huomaamme, että olemme likipitäen ainoat länsimaalaiset jotka sisämaassa syömässä käyvät. Mutta meitähän se ei haittaa sillä näin voimme kuvitella tallaavamme täysin omia polkujamme. Siltikin todellisuus on jotain muuta. Se on tuhansien kotoläpsyköiden jälkiä, suomalaisuuden hitusia siellä täällä. Hotellin hyllyssä on runsaasti äidinkielisiämme kirjoja, Tescon myyjä heittää sulavat huomenet ja moit, räätälin ikkunassa on täälläkin siniristilippu ja hotellin langaton laajakaista tuo skypeisovanhemmat sekä Spotifyn lastenlaulut huoneeseemme joka ilta.

Alamme myös olla jo melkoisia Thaimaa-asiantuntijoita koska Pranburi on toinen varsinainen kohteemme, ajattelemme. Ja rantaa lukuunottamatta Pranburi vaikuttaa melko tavanomaiselta thaimaalaiselta kylältä. Sitäkin koristaa sikinsokin roikkuvien sähköjohtojen viidakko ja katukeittiöt. Pesulan ovelta näkee eri värisiin kasoihin lajitellut pyykkivuoret ja auringon laskettua jokaisessa talossa avataan televisio jossa näytetään Bangkokin tulvatilannetta.

Toisena päivänä saamme Koh Lantalla perheineen luuhaavalta Tädiltä toimeksiannon etsiä hotelli nimeltä La a natu Bed & Bakery. Meille se sopii mutta on silti helpommin sanottu kuin tehty. Tarkistamme paikan sijainnin netistä ja huomaamme sen sijaitsevan yli kymmenen kilometrin päässä.

Koska rannassa ei ole juuri kulkimia näkynyt, kävelemme kylälle ja kysymme kaupasta taksia. Myyjät eivät tiedä niistä mitään eikä tuktukejakaan Pranburissa taida olla. Jäämme limulle toisen kaupan eteen ja tämän myyjä yrittää vapaaehtoisesti löytää meille kyytiä. Turha toivo. Pian kolmannenkin kaupan myyjä juoksee paikalle kysymään minne olemme menossa. Kuultuaan minne olemme menossa hän nyökkää ja juoksee sitten pois. Päätämme lähteä takaisin hotellille kun näen keltavihreän taksin. Käyn kysymässä kyytiä mutta tämä kuski sanoo olevansa Bangkokin taksi eikä meitä minnekään vie. Kysymättä jää, mitä hän tekee kolmensadan kilometrin päässä tolpaltaan. Kuljettaa tulvaa pakenevia? Emme tiedä. Seuraavan katukeittiön kohdalla onnemme hivenen kääntyy sillä keittotasoon on liimattu taksia mainostava kyltti. Pyydämme kokkia soittamaan ja pian paikalle ajaakin avolava-auto. Pitkällisen neuvottelun jälkeen pääsemme naiskuskin kanssa sopimukseen siitä, että hän ajaa meidät La a natuun, odottaa kun juomme kahvit siellä, ja palauttaa sitten kylälle niin oudolta kuin se heistä kuulostaakin.

Alkumatka on tuttua edellispäivästä. Ajamme pitkin rantaa ja tutkailemme eri hotelleja ja lomakyliä. Mitä kauemmas itse kylästä pääsemme, sitä erikoisemman oloisiksi paikat tuntuvat venyvän. Viimein saavumme ison kallionlohkareen luo ja ranta muuttuu. Kallio on ilmeisesti nimeltään Khao Khaolak, Pääkallokallio, ja sen toisella puolen valtameren tyrskyt tasaantuvat rauhallisiksi mainingeiksi. Kirkkaat kalastaja-alukset keinuvat rauhallisesti turkoosissa vedessä ja siellä täällä aalloista pilkistää esiin katkaravunkalastajan pää kuin ihmiskasvoinen poiju.

La a natu löytyy kolmisen kilometriä Pääkallokalliosta etelään. Sen parkkipaikka on täynnä toinen toistaan kalliimpia autoja. Parkkipaikan laidalla on 1960-lukuinen pienoisauto, Suzuki Midget ja ohje soittaa soittokelloa jos haluaa saada kyydin itse hotelliin sillä. Me emme kyytiä kaipaa, me kävelemme. Pientä pölyistä tietä, lauta-aitojen välistä, koko sadan metrin matkan.

Itse La a natu on hämmästyttävimpiä paikkoja missä olemme vielä täällä ehtineet käydä. Tunnemme itsemme jotenkin ulkopuolisiksi, turisteiksi. Paikka vaikuttaa sellaiselta, missä voi tavata Gwyneth Paltrowin ja Bradin ja Angelican mutta ei Joe Pescia, Danny DeVitoa tai meitä. Koko kokonaisuus on toteutettu hyvällä maulla ”less is more” -periaatteella. Suurin osa rakennuksista on rakennettu tolppien päälle ja heinäaumakattoiseen kahvilaan kuljetaan bambunruoista punottua siltaa pitkin. Kävelemme kahvilan läpi, kivirappuset alas rantaan. La a natun yksityisrannan hiekka on vaaleanruskeaa, pehmeää ja täynnä simpukankuoria. Poika ja Esikoistytär suunnittelevat piirtävänsä rannan kunhan pääsemme takaisin hotelille.

Testaamme myös kahvilan. Tarjoilija saa kohtauksen rannalta pihistämistämme simpukoista lasipöydälle valuvasta hiekasta. Kakut ovat hyviä mutta eivät mitenkään ihmeellisiä. Kookospiirakan reuna saa masentavan huonon tuomion kakunreunojen experteiltä.

Paluumatkalla suunnittelemme Äidin kanssa perustavamme oman majoitus- ja kahvilaliikkeen joskus jonnekin. Lapset hihkuvat ja hihittelevät auton pomppuista kyytiä. Kuopus haluaa istua itse avolavan penkillä. Yhtäkkiä hänestäkin on tullut iso.

Turistinähtävyydet

2011-11-04T05:43:00.001+02:00

Ensimmäinen kokonainen lomapäivä sujuu mukavasti vaikkemme vielä tajua lomalla olevammekaan. Heti aamulla Poika kysyy: Koskas Isä lähtee rakentamaan?” ja saa Esikoistyttären vastaamaan kipakasti: ”Höhlä. Ei se mee. Eihän sillä oo työkalujakaan mukana.” Ei ole, ei. Siksipä onkin keskittävä korvaavaa puuhaa, keksittävä tekemistä. Ja Thaimaassa sitä on helppo keksiä.

Pukeudumme hellevarusteisiin ja marssimme ulos. Kävelemme hotellikatuamme kellotornille, sieltä ylös rautatieasemalle. Hua Hinin rautatieasema on kuulu kauneudestaan, aito viktoriaaninen asemahelmi joka meidänkin silmiämme miellyttää. Tarkastamme Pranburin junan aikataulun ja hinnan seuraavan päivän tarpeisiin ja jatkamme syömään läheiseen katukahvilaan. Ruoka on halpaa ja hyvää mutta asemanseudun kulmilla puhaltaa silti hivenen epäilyttävät tuulet. Iäkkäät länsimaalaiset miehet valokuvaavat lapsiamme ja kummalliseen pyjamaan pukeutunut herra seurailee meitä läheiseen puistoon asti.

Kotimatkalla ostamme tottuneiden maailmanmatkaajien elkein hedelmiä pienistä kojuista ja jugurttia marketista. Jäämme virvoitusjuomalle pieneen kahvilaan ja Lapset mutustavat tertullisen reilun viiden sentin mittaisia banaaneita.

Illalla koetamme päästä kuutamouinnille mutta emme löydä altaan valokatkaisijaa eivätkä lapset uskalla uida pimeässä. Lasten nukkuessa palaan yömarkkinoille, tällä kertaa onnistuneesti. Ostan tikkuun aseteltuja sianlihapalleroita, makkaroita ja paistettua nuudelia. Syömme ruoan hotellin lattialla istuen käsin paperikääreistä. Ruoka on taivaallisen hyvää.

Keskiviikko on jo kolmas matkapäivä mutta jet-lag vaivaa yhä. Olen asemoinut herätyskellon aamuseitsemäksi mutta kukaan ei meistä siihen herää. Torkkuherättelen aina vartin yli kahdeksaan kunnes Kuopustytär hermostuu, nousee ja herättää muutkin.

Eilisillan pettymyksen jälkeen päätämme suunnata altaalle heti aamusta. Veto on viisas, olemme altaan ensimmäiset uimarit ja saamme pulikoida rauhassa. Lapset ovat tottuneet altaaseen, hieman liiankin huomaan. Kun puen Pojalle vahingossa aiemmin Kuopustyttärellä olleita kellukkeita saa Tyttö hirvittävän hermomyrskyn.

Uinnin jälkeen menemme aamiaiselle. Syömme hotellin katolla. Tuuli on heti aamusta niin kova, että paahtoleivät vain lentelevät. Mutta ruoka on hyvää: Pekonia, munia, thaimaalaista ruokaa ja ties mitä. Ahtaan ruokaa kuin Enid Blytonin Viisikon kuudes jäsen.

Huoneen luovuttaminen tuottaa miellyttävän yllätyksen: Olemme sittenkin saaneet alennuksen ja hinta on huomattavasti halvempi kuin aiemmin sovittu. Se sopii meille. Törsäämme säästyneen rahan heti hyppäämällä tuktukiin ja matkaamalla asemalle. Liput ovat halvempia kuin saippua jota emme olekaan aikoihin ostaneet. Aikuisten liput Pranburiin maksavat 5 bahtia, lasten 3.

Odottelemme junaa ensin asemalaiturilla mutta kun asemanhoitajan kuulutus kertoo junan olevan ainakin tunnin myöhässä päätämme mennä viereiseen kahvilaan.

Coffee Station Hua Hin voisi kalustuksensa puolesta olla missä tahansa. Tyylikäs sisustus ja trendikkäät kahvijuomat sekä lasten lelut ja piirustuspiste takaavat sen, että kaltaisemme tekohipit viihtyvät paikassa. Kahvilan omistajakin on ystävällinen, tuo jopa tertullisen pieniä banaaneita lapsille. Istuskelemme ja odottelemme. Aina toisinaan tulee uusi kuulutus mutta kukaan ei tunnu tietävän kauanko juna on myöhässä.

Ennen vanhaan, ELS (Ennen Lasten Syntymää), asemilla odottelu oli osa matkanteon hienoutta. Sitä istuskeli asemanpenkillä näennäiscoolisti itsekierrettyjä savukkeita kärytellen ja ihmisiä seuraillen. Minkänäköisiä matkustajia nousee mihinkin junaan tai mihinkähän tuo kyttyräselkä on matkalla tai mitä tahansa. Hua Hinin asemalla muiden odottajien ajanviete olemme me. Väkeä lappaa nipistelemään Lapsia, tarjoamaan heille herkkuja, sössöttämään vauvathaita tai jopa ottamaan itsestään valokuvia lastemme kanssa. Meitä aikuisia ja Kuopustytärtä se naurattaa mutta kahdella vanhimmalla lapsella tuntuu olevan hiukan hankalaa. Varsinkin Pojalla. Hän painaa päänsä vaivautuneena alas.

Useiden kuulutusten jälkeen palaamme takaisin asemalaiturille. Päädyn keskustelemaan noin 60-vuotiaan pulisonkisen saksalaismiehen ja hänen thainaisensa kanssa matkakohteista. Herra kehuu kovasti erästä pientä paikkaa Phuketista eteenpäin.

Junan viimein saapuessa raahaamme rinkkamme ja Lapset sisään. Juna on vanha ja siinä on vain kolmannen luokan vaunuja. Meitä se ei haittaa sillä me olemme luokattomia jo itsessäämme. Matka Pranburiin taittuu reilussa puolessa tunnissa ja aika kuluu mukavasti maisemia katsellessa. Muiden matkustajien huvi junassakin on meidän tuijottelu ja tällä kertaa annamme viihdykettä koko rahalla. Naapuripenkin nainen hihittelee meille pitkin matkaa ja on pudottaa aurinkolasinsa ikkunasta nauraessaan kun otan rattaita hattuhyllyltä ja humautan Äitiä niillä päähän.

Pranburin asemanseutu on pieni ja pölyinen. Annamme taksikuskin napata meidät lava-autonsa lavalle. Kyyti on pomppuinen ja siksi mukava. Pidän Esikoistyttären ja Pojan hattuja käsissäni ettei tuuli niitä veisi ja jossain vaiheessa huomaan pitäväni käsissäni hattujen lisäksi miesten kauluspaitaa. En tiedä mistä se on tullut, mahdollisesti vastaanajaneelta mopoilijalta, mietimme.

Koska meillä ei ole hotellia ajatamme taksikuskia pitkin Pranburin rantaa. Ranta on pitkä ja toinen toistaan hienommalta ja kalliimalta vaikuttavien hotellien täyttämä. Pyydämme kuskia kääntymään takaisin kun kohtaamme pieniä bambuseinäisiä hieromaeriöitä rannalta ja jäämme kyydistä erään mielestämme kivan hotellin edessä. Se osoittautuu kuitenkin aivan liian kalliiksi joten raahaudumme eteenpäin.

Viereinen hotelli mainostaa olevansa rannan halvin. Vaapumme rinkkoinemme hotellin baariin tatuoitujen, ahavoituneiden leijasurffareiden sekaan. Tilaan kaksi limua ja pyydän päästä katsomaan huonetta. Huoneet vaikuttavat mukavilta mutta emme Äidin kanssa ole aivan varmoja hotellin lapsiystävällisyydestä ja päätän lähteä tarkastamaan muita vaihtoehtoja.

Kävelen Pranburin rantakatua tulosuuntaamme. On kuumaa. Hirvittävän kuumaa. Pysähtelen hikisenä ja punoittavana eri hotelleihin ja kysyn huonetta. Vaikka kaikki sanovat bangkokilaisten tulvapakolaisten kansoittaneen Pranburin on joka hotellissa tilaa. En vain osaa päättää mihin menisimme. Kävelen. Kyselen. Kävelen. Kuumuus alkaa saamaan uusia ulottuvuuksia. Minusta tulee Sergio Leonin spagettihahmo, Gabriel Garcia Marquezin henkilö. Tarkkailen vastaantulevia kulkukoiria, mietin miten raivotautinen koira kävelee ja valmistaudun monottamaan sellaisen kuonon läpsykkäälläni suoraan hännännipukkaan asti.

En tiedä kauan olen poissa. Palatessani leijasurffimestaan saan kuulla omistajan jo ehtineen etsiskellä minua mopollaan. ”Luulenpa, että ukkos on mennyt hierontaan,” oli ollut omistajan kommentti kun ei ollut minua löytänyt. Pidämme nopean palaverin ja päädymme menemään hotelliin jossa on isoin uima-allas. Se on lasten mieleen. Hotellin nimi on Bacchus Home Resort. Nimen suomalaismerkitys muistuu mieleen myöhemmin kun havaitsemme huoneen haisevan kauttaaltaan homeelle. Käyn informoimassa respaa ja he lähettävän huonepalvelun viemään vaipparoskiksen pois ja ruiskuttamaan menttolisprayta. Mutta mitäpä siitä. Me vietämme aikaamme rannan suurimmalla uima-altaalla.

Myöhemmin käymme myös rannalla. Syömme. Ruoka on kallista. Laitan Pojan ruokaan vahingossa chiliä ketsuppina ja saan tämän itkemään. Paluumatkalla Poika huutaa hätääntyneenä vanhemmalle kengättömälle thaikalamiehelle: ”Pappa on sanonut, että Thaimaassa ei saa olla paljain jaloin!” mutta herra ei tunnu ottavan neuvoa vastaan.

Illalla sataa rajusti. Me kerromme toisillemme tarinoita. Poika varsinkin on elementissään. Koko kolmevuotiaan mielikuvituksella hän kertoo mitä on koulussa tehnyt ja mitä muuta ehti pienenä havainnoida. Jutut ovat hurjia. Niissä vilisee susia ja haikaloja.

Matkalla

2011-11-01T09:16:00.006+02:00

Äkkiä kaikki muuttuu, suunnitelmista tulee totta ja unelmasta hetkeksi arkea. Vielä lauantain vietämme lokakuisesti Vantaalla mutta jo maanantaina olemme ehtineet Thaimaan Hua Hiniin.

Jännitysmomentteja silti riittää. Mikään ei ole missään vaiheessa varmempaa kuin epävarmuus: Pohjoisthaimaan tulvat valumassa Bangkokiin ja yläkerran eristäminen loppusuoralla. Lopulta yläkerta jää osittain eristämättä mutta tulvatilanne hellittää niin paljon, että uskallamme matkaan. Ja millaiseen matkaan sitten? Rinkkamatkalle kolmen pienen lapsen kanssa. Jos ei tämä ole hulluutta, niin mikä sitten, voisi olla syytä kysyä. Mutta me emme kysy. Me olemme matkalla.

Lauantai siis kuluu vielä kotona. Isä keittää siskonmakkarasopat puuhellalla ja katsoo, kuinka keittiönikkuna huurustuu. Äiti siivoaa ja pakkaa. Yhdessä Esikoistytön kanssa he tyhjentävät ja pesevät jopa jääkaapinkin. Sunnuntaiksi säästetyt ruoat säilyvät hyvin vintin eristämättömässä rappukäytävässä.

Varsinainen pakkaaminen samoin kuin kodin siivous jääkin sitten sunnuntaiksi. Se on virhe. Jättää kaikki viime tinkaan. Mitään ei ole opittu, eikä varmasti opittakaan, ajattele Isä, kun tyhjentää tuhkia pesistä ja istuttelee syysvalkosipuleita kasvimaahan pari tuntia ennen koneen lähtöä.

Lähtöselvityksessä selviää viisihenkisen perheen matkatavaroiden paino kuukauden matkalle: 20,3 kiloa! Käsimatkatavaroitakaan ei kauheasti mukaan tullut, varsinkaan sen jälkeen kun sensuuri iski Pojan itse pakkaamaan reppuun ja poisti naulavyön, suorakulman, mittanauhan, Peltorin kuulosuojaimet ja muutamia muita työvälineitä.

Odottelu kentällä kolmen lapsen kanssa menee nopeasti. Se saattaa johtua siitä, että lapsilla menee kovaa ja sama tarttuu aikuisiinkin: On juostava ja koetettava pitää silmällä minne kukakin katoaa.

Kone on iso ja yllätykseksemme aivan täynnä. Vain Äidin ja Esikoistytön vieressä on kaksi paikkaa vapaana. Emme ole saaneet vierekkäisiä paikkoja, vaan 2 + 2 käytävän meidät viistosti erottaen. Olemme etukäteen sopineet, että Poika istuu ikkunan vieressä, Isä hänen vieressään Kuopustytär sylissään ja Esikoistytär käytävän toiselle puolen Äiti vieressään. Järjestely toimii. Nousun ajaksi olemme varanneet lapsille valkosuklaarusinoita naposteltaviksi. Virhe. Erittäin suuri virhe. Jo noin sadan metrin korkeudessa neljäntoista kuukauden ikäinen Kuopustytär on ehtinyt kuorruttaa Isän ja ympäristönsä rusinoilla ja aloittaa sokerihumalaisen riidan havaittuaan askinsa tyhjentyneen. No mitäpä siitä, ajattelee Isä, tuskinpa kukaan huomaa jos suomalainen turisti Thaimaassa housunhaarat valkoisissa tahroissa kulkee.

Isommille lapsille tällaiset nykyaikaiset lentokoneet tarjoavat runsaasti huvitusta: Jokaiselle on oma pienoisnäyttönsä jolta voi katsella elokuvia, ohjelmia, matkan kulumista tai pelata pelejä. Lentoyhtiön kuulokkeita ei sen sijaan ole suunniteltu lasten korviin laitettaviksi mutta heitä se ei tunnu haittaavan. 1800-lukuisessa ahdistuksen miljöössä kasvaneet taimet ovat innoissaan vain nähdessään elokuvia ja vuorosanoittelevat niitä itse.

Ohitamme yöllä Himalajan ja Mt. Everestin mutta koneeseen sitä ei näy. Delhissä sen sijaan ollaan kotona: Valtavan megalopoliksen hehkuva valomatto jatkuu allamme yli puoli tuntia.

Auringon noustessa nousevat myös Lapset. Isä ja Poika katsovat ikkunasta Thaimaan maaseutua. Tulva näyttää hirvittävältä: Valtava vesimassa peittäää melkein kaiken maapohjan niin, että vain peltojen rajoina oleva puut ja talot töröttävät sen yläpuolella. Bangkokia lähestyttäessä vesi alkaa huveta ja kenttä on täysin kuiva.

Jo kentällä huomaa thaimaalaisten pitävän lapsista. Jos Helsinki-Vantaalla vartija alkaisi leikkimään piiloleikkiä vauvan kanssa tolpan takana niin vuoropäällikkö hänet varmasti irtisanoisi. Bangkokissa siitä ei tunnu olevan huoltakaan. Kaikki flirttailevat, heiluttelevat ja viheltelevät. Lapsillemme. Passintarkastukseen pääsemme lapsiperheille varattuun erikoisjonoon mutta ikävä kyllä virkailija sekoittaa Lapset toisiinsa heitä kuvatessaan ja toimenpide kestää kauan virkailijan lukiessa nimiä uudestaan ja uudestaan.

Keskiluokkaisen, vaikkakin vain niukasti alemman, perheen esittäessä matkustavansa reppureissaajatyyliin, on tietyt asiat syytä varmistaa etukäteen. Niinpä olemmekin varanneet lentokentälle minibussikyydin Hua Hiniin. Tämä lähinnä siksi, että uutisten ja maailman medioiden tiedottamisten jälkeen emme voineet olla varmoja liikkumisen mahdollisuuksista tulvaveden valtaamassa Bangkokissa. Tapaamme kuskimme heiluttelemassa nimellämme varustettua paperia kaksi tuntia ennen sovittua aikaa sovitulla ulko-ovella. Kuski vaikuttaa ystävälliseltä ja auto sellaiselta kuin olimme netistä lukeneet. Jopa Kuopustyttärelle varattu turvaistuin on mukana, kuski vain ei osaa sitä asentaa.

Automatka Bangkokin Suvarnabhutrin lentokentältä Hua Hiniin kestää joitakin tunteja ja ainakin tällä kertaa se on kaiken kaikkiaan miellyttävä kokemus. Lapset nukkuvat, Äitikin. Isä katselee maisemia ja kuuntelee kuskin turistiesitelmiä ohittamistamme paikoista. Tulvasta näkyy kovin vähän siitä merkkejä jollei oteta huomioon moottoriteiden silloille parkkeerattuja autoja tai muutamia hiekkasäkeillä vallitettuja kohtia. Chao Praya joen ylitämme niin valtavan korkean sillan kautta että veden tasoa on mahdotonta edes nähdä.

Kuskimme löytää varaamamme hotellin helposti mutta koska sisäänkirjautumisaika Thaimaassa on kello 14 ja me etuajassa joudumme jättämään rinkkamme hotellin aulaan ja lähtemään kaupungille.

Käymme syömässä meren päälle paalutetussa kalaravintolassa. Ruoka on hyvää vaikka kahdelle vanhemmalle lapselle se ei tunnu maistuvan. Sen sijaan heille maistuu Fanta. Suomalaiseen tuotesisareensa verrattuna se on kovin makeaa, aikuiseen makuun jopa äklöä. Mutta Lapsille se maistuu. Heitä ei edes haittaa se, että juoman väriaine jättää kasvoihin mukinreunan malliset oranssit viikset.

Myöhemmin pääsemme kirjautumaan hotelliin. Huone on hieno. Valtava parivuode ja sohvasänky, iso televisio, parveke ja kylpyhuone muuhun huoneeseen avautuvilla ikkunoilla. Toiselle isolle lapselle varattua lisävuodetta ei huoneessa ole. Hotellin katolta löydämme uima-altaan.

Uimisen jälkeen havaitsemme kylpyhuoneemme katon vuotavan vettä kahdesta kohtaa. Isä käy ilmoittamassa siitä reseptionistille ja mainitsee samalla puuttuvasta lisävuoteesta. Seuraa omituinen tinkimis- ja alennuksen antamisnäytelmä jonka aikana Isälle näytetään kahta pienempää huonetta ja jonka tuloksena jäämme alkuperäiseen huoneeseemme alkuperäisellä hinnalla mutta lisävuode kannetaan paikalle. Lisäksi saamme sovittua, että olemme huoneessa vielä toisenkin yön alkuperäisen yhden yön asemesta.

Illalla kävelemme Hua Hinin rantaan. Saavumme sinne auringon laskiessa. Tuhannet, kymmenet tuhannet tai jopa sadat tuhannet pienet linnut lentelevät valtavasti kirkuvina pilvinä rantaan johtavaa katua reunustavien puiden rivistössä. Itse ranta on korkean nousuveden takia vain muutaman metrin hiekkakaistale ja valtava sammio likaisenvihreää vettä.

Palaamme Hua Hinin yömarkkinoille tuktukilla. Se on elämys, varsinkin Pojalle. Tuktukin englantia puhuva kuski on pyöristynyt siitä, että Isällä on kolme pientä lasta. Saman vaimon kanssa. Normaalimpaa olisi, hänen mukaansa, että kolme lasta olisi esimerkiki kahden vaimon kanssa. Kuski jättää meidät yömarkkinoiden laidalle ja käskee minun heti lopettaa lasten tekeminen. En uskalla luvata.

Yömarkkinat ovat kansaa kuhisevien telttojen ja katukeittiöiden valtava katakombi. Koetamme ostaa ruokaa eri pisteistä mutta emme vielä oikein ole päässeet sisällä paikalliseen toimintaan, huomaamme. Joudumme siis poistumaan yömarkkinoilta nälkää itkevien lasten kanssa vain pieni pussillinen palasteltua ananasta ja greippiä mukanamme. Istumme alas hotellimme viereiseen katukeittiöön ja tilaamme lapsille riisikeittoa ja lihamykyjä sekä aikuisille nuudeleita nakeilla. Riisikeitto ei maistu miltään eikä maistu lapsille. Esikoistytär maistaa Äidin ”miedosti maustettuja” nuudeleita ja kirkuen repii ruoat suustaan. Isän ”tulinen” nuudeliannos on sitä tasoa, että huulet ja kieli puutuvat ensimmäisestä haarukallisesta lähtien eikä mikään enää voi hänen suutaan polttaa.

Iltapalaksi ostamme kaupasta mansikkajugurttia. Se on kaltaisemme alemman keskiluokan näennäisreppureissujen varma iltapala.

Staithes, North Yorkshire

2011-05-24T13:03:00.003+03:00

Pyörteilevä tuuli ajaa hiekkaa,

aallonväreet

kuin näkymättömät kalastusalukset

palaamassa viimein.

Penkillään säänpieksemä mies.

ahavoitunut iho

kuin suomustettu särki
paseerattu, auringon kalvama tomaatti.

Yksi viimeisistä Staithesin kalastajien kuoron laulajista

katsoo ulos merelle, ohi murtajan.

Hinaaja valuttaa kaapelia pohjaan,
kello yhdentoista lautta
hieman jäljessä.

Mies tarkastaa auringon sijainnin,

vilkaisee sitten kelloa ranteessaan

hiljaa mielessään laulaen,

laulua nuorista miehistä

joita avioliiton satama

tai vetinen hauta

odottaa

Ajankulua

2011-01-10T12:31:00.001+02:00

Elokuussa perheeseen syntyy kolmas lapsi, toinen tyttö. Vauva on kaikeksi onneksi rauhallista mallia. Nukkuu ja syö. Syö ja nukkuu. Hymyilee. Vaikka osaa Vauva vaatiakin. Kovaa, jos kokee, että ei kuunnella. Mutta kun useimmiten joku kuuntelee niin mielellään tuijottelee kasvoihin ja lepertelee.

Samaan aikaan ajankäytön mestari, Isä, on suunnitellut aloittavansa ullakon rakenteiden purkamisen. Ja näin käy.

Sen jälkeen kaikki käy vaikeaksi. On vaikeaa tarttua mihinkään muuhun. On vaikeaa istua alas koneelle ja kirjoittaa. Edes muutamaa riviä. Runojen kirjoittaminen jää, blogin pitäminen jää. Sanoja siirtyy paperille muutaman lauseen viikkotahdilla mutta mihin katoavat nämä ajatusten ituja hellivät paperit? Kaakeliuuniin.

Syksy etenee kiihtyvällä tahdilla ja pian on taas talvi. Pakkanen laskee ja lunta alkaa tuiskuta. Jouluun mennessä sitä on jo reilusti yli puoli metriä.

Ullakolta on raivattu kuutioittain vanhaa välipohjamuhjua, poistettu lahojen hirsien uretaanilla ja lasivillalla paikattuja raatoja, imuroitu pölypusseittain keltaista lahopölyä mutta uuden rakentaminen ei pääse vauhtiin. Sitä ennen on nimittäin niin paljon tehtävää. Uutta sata vuotta vanhaa purkuhirttä menee melkein kolmekymmentä metriä hirsikehikon yläosien vaurioiden korjaamiseen. Ja samaan aikaan alakerrassa eletään lapsiperhe-elämää. Nyt kolmen lapsen voimin.

Sirkuksen pienet tähdet

2010-10-28T11:41:00.005+03:00

Akrobaatilla on nykivät äkkiliikkeet

ja vääristynyt hymy

eivätkä alumiiniputkella sontivat pulut

ole kovin hauskoja

Poika pitää villakoirasta

ja tyttö ponista,

isä

lastensa loistavista silmistä

Hauskaa Jormaa

2010-06-24T10:57:00.002+03:00

Ensimmäisen työviikon lopulla Isän takki alkaa olla tyhjä. Se onkin ymmärrettävää sillä se on kuumuuden takia nostettu tuolin selkämykselle ja taskutkin on käännetty nurin. Työt itsessään ovat sujuneet jotenkin. Ne ovat alkaneet sillä tavalla jouheasti, että Äiti ja Lapset ovat menneet Pohjanmaalle Isän kulkiessa konttoriin. Tämä ei tarkoita, että illat olisivat jotenkin helpompia vaikka ne niinsanotusti hoitovapaita ovatkin. On jatkettava maalinrapsutusta. On maalattava. On homepestävä. On tilattava uudet räystäät.

Räystäsfirma yllättää nopealla toimitusajalla. He antavat aikaa pohjatöiden tekoon vain viikon ja sitten tulisivat laittamaan kourua seinään. Kiire yllättää Isän ja taas on kiivettävä sorkkarauta kädessä seinälle. Osa räystäslaudoista lähtee kiskomalla irti, osa ei. Osa vanhoista puista on niin haperoita että ne atomisoituvat koskettaessa mustanruskeaksi tomuksi. Muun mukavan lisäksi ainakin yksi ampiaiyhdyskunta on suunitellut pesänsä sisäänmenoreitin juuri tikkaiden kohdalle. Se vähentää tehokkaasti laudanpoistohalukkuutta, -tehokkuutta.

Vuoden pisimmät päivät ovat aurinkoisia, kuumahkoja. Juuri sopivia maalaukseen. Vasemmanpuoleinen naapuri maalaakin ahkerasti autotalliaan, takanaapuri toivottaa onnea meidän vastaavalle haasteelle. Onneksi onnella ei kuitenkaan ole tämän projektin kanssa mitään tekemistä, ajattelen. Me emme ole maailman merillä seilaava laiva, me olemme vanha hirsitalo, ajattelen.

Vanha kunnon jättikokoinen peräkärry, Vanerivarpunen, on oikeassa kodissaan Vaarin luona. Sen sijasta pihanlaitamilla könöttää Äidin sedältä lainattu kärry. Se on pieni. Kuin leikkikalu. Pitkien lankkujen lastaaminen aiheuttaa omat haasteensa. Tai oikeastaan. Lankkujen lastaaminen on lastenleikkiä niiden valintaan verrattuna. K-Raudan lautatavaramyyjä poistuu vaativan asiakkaan pakeilta siihen malliin kopisevin askelin, että lopputilin ottaminen lienee lähellä.

Koti-isä ei sitä todenna sillä on jo Juhannusmielellä. Koska juhlapäiviä on muutettu, ei juhannus enää ole oikeastaan Jussin päivä. Tänä vuonna se on Jorman. Eikä aattokaan siis enää ole Aaton päivä vaan Uunon. Ne taitavatkin olla oikeampia nimiä, tuumin.

Välitilitystä

2010-06-21T21:47:00.005+03:00

Puoli vuotta on kadonnut kankkulan kaivoon, huomaa Koti-isä ajaessaan tihkusateessa töihin eräänä kesäkuisena aamuna. Koti-isyys on jälleen päättynyt, on tullut aika palata sorvin ääreen, liukuhihnalle, toimiston leivättömän pöydän luo.

Puoli vuotta kotona on hujahtanut siivillä, Isä miettii. Vastahan oli helmikuu, vasta lumet maassa ja nyt jo syreenitkin lehtensä pudottaneet.

Viikonloppu ennen töihin paluuta sujuu kaikin puolin muuten kuin palauttavissa harjoitteissa. Lauantain ohjelmistoon on ujutettu perheretkeä akselilla Vantaa-Nurmijärvi-Sipoo-Porvoo-Vantaa, sunnuntaina ajelua suuntimoina Vantaa-Sammatti-Karjalohja-Ansku-Pinjainen-Vantaa. Ajeluretken loppupuolella sunnuntaina Viimeisen Päivän Koti-isä on niin väsynyt, että nipistele itseään, kiskoohiuksiaan ja rummuttele jalkojaan moottoritiellä hereillä pysyäkseen. Takapenkillä samaa ongelmaa ei ole. Sieltä kuuluu tuhinaa ja puhinaa, kesäretken päiväunihetken sateen rummutusta.

Kaiken järjen mukaan tällaisen viikonlopun lopun luulisi olevan pelkkää sohvalla oleilua. Turha luulo. Vauhtitaudin riivaama Isä polttelee infrapunalampulla maaleja edellisenä päivänä Porvoosta vaihdetusta kaapista, siistii puutarhaa ja koettaa ehtiä Äidin avuksi lastenhoitoonkin. Lapsosten nukahdettua hän maalaa pellavaöljymaalilla ikkunanpieliä sillä ilma on hieno ja kirkas.

Yöllä ei tahdo tulla uni. Ja sitten kun tahtoo niin tahtovat lapset herätä jotain tahtomaan. Kello on 03:00. Siitä tunnin päästä Isän luomet painuvat kiinni avautuakseen tovin päästä herätyskellon piinalliseen ääneen. Töihin.

Kaupallinen tiedote

2010-06-11T16:37:00.003+03:00

Runo- ja improvisaatioyhtye The Jack Kerouac shaped society -project keikalla Annikinkadun runofestivaalien päätösklubilla Tampereen ravintola Telakalla lauantaina 12.6.2010.

Fauvismia

2010-06-10T23:33:00.000+03:00

Puhalletun lasin lävitse

tunkiokin

hehkuva kukkaketo

Odotuksen aikaa

2010-05-26T13:46:00.003+03:00

Ajankuluna kulutamme aikaa. Ja sitä kuluu. Talvi siirtää viisarinsa kevääseen ja yht'äkkiä yllämme on täysi kesä. Toppahansikkaat unohtuvat kuraisina Isän taskuun. Hiekkalaatikkoon ostetaan lisää hiekkaa ja Lapset kantavat sen oitis kukkapenkkiin pienillä ämpäreillään.

Vapun jälkeen alkaa helle: Lämpö nousee parhaimmillaan kolmeenkymmeneen ja ylikin. Leikkikentän vieressä ja tyhjällä tontilla on yhä hiekoitushiekan sekaista lunta. Ihmettelemme sitä ohikulkiessamme kuin macondolaiset jäätä Sadan vuoden yksinäisyydessä.

Kevään kunniaksi koetamme pukea talovanhustamme kauniisiin vaatteisiin. Helpommin sanottu kuin tehty. Maalinraaputus alkaa sisäpihan puolelta mutta ei etene sieltä mihinkään. Edelliskesään verrattuna rapsutus on huimaavaa mikä tarkoittanee jonkinlaisen edistyksen tapahtuneen talvihorroksen aikana. Sivutiellä kaupalle päin erästä iäkästä taloa puhdistetaan kemikaalien ja painepesurien avulla. Maali irtoilee sieltä täältä. Seuraavalla viikolla siihen vedelläänkin jo uusi maali. Kaikki ohi kahdessa viikossa. Mutta kestääkö tuollainen pikamaalaus kysyy perinnerakentaja sisällämme. Emme tiedä. Mahdollista. Mahdollista on myös, että painepesurin painevesi tunkeutuu laudoituksen läpi ja turmelee talon runkoakin.

Heräilevän luonnon villitsemä Isä käy irroittamassa myös entisen saunan ikkunat. Niitä katsoessaan eräs ammattientisöijä totesi noin vuosi sitten, että ihan kaikkea ei kannata säästää. Eikä voikaan, ilmenee. Ikkunanpokat ovat alaosistaan niin lahot että ruudut ovat avattaessa pudota katolle. Teetämme Tampereella niihin korvauspuuta ja Isä ostaa pienihampaisen japaninsahan. Palaset leikkautuvat nopeasti, noin kahdessa iltapäivässä. Sen sijaan pokien hienosäätö, lasien asennus, kittaus ja kaikki muu saavat odottaa. Mitä, sitä emme tiedä. Talon odottaessa ikkunoita odottaa Äiti odotuksen päättyvän. Mutta vielä on aikaa, laskettuakin, noin kaksi kuukautta.

Variaatio vaihtuvasta teemasta

2010-05-20T22:43:00.004+03:00

Kuljeskelen ympäri taloa

kun olette nukkumassa.

Keräilen likaisia vaatteita

lattialta pesukoriin,

haeskelen rättiä pöydänpyyhintään,

mietin sormenjälkisten ikkunoiden puhdistamista.

Niin paljon tekemistä

ja tekemättä jäämisiä,

niin paljon puhdistettavaa ja liotettavaa

että toisinaan tekisi mieli

pestä kätensä koko hommasta.

Vappupuheita

2010-05-01T11:56:00.000+03:00

Vapuksi poikani kehittää uuden kielen.

Se on parempi

kuin isänsä ammoin puhuma

kangistunut ja valgeistunut

muinaismurre

jossa sanat ja äänteet

olivat jatkuvassa muutoksessa.

Pojan puheessa on rakenne

ja sanat harkittuja, tarkkaan äännettyjä.

Pyöreä on munga

jano nano

ja naula nooni.

Vain pienellä kiiltävällä leluliskolla

on alati vaihtuva ameebamainen nimi

mutta se niin kovin vikkelä

etten saa sitä mitenkään kiinni

vaikka se jatkuvasti

sukkuloikin

havaintopiirini rajamailla.

Hiljaista

2010-04-29T15:35:00.002+03:00

Pahaenteinen hiljaisuus

talossa, jossa

vasta valkoiseksi maalattu

eteinen

ja kadoksissa

kaksi leikki-ikäistä lasta,

paketti vahavärejä

eikä siinä sitten oikeastaan

mitään

muuta

Valo

2010-04-23T14:18:00.005+03:00

Sepä se kai,

se päivien samankaltaisuus

joka venyttää arjen sarjaksi

niin samankaltaisia aamuja

että toisinaan

on väkipakolla itsensä pysäytettävä

jotta huomaisi, että on todellakin kevät

todellakin

kevät

Tallinnassa

2010-04-19T21:38:00.000+03:00

Lähdemme viikonlopuksi Tallinnaan. Matkaa edeltävänä iltana Isä maalaa eteistä yhteen yöllä, Äiti pakkaa matkavaatteita. Yö on levollista puolinukuntaa ja kello soittaa väen ylös jo kuudelta. Koti-isäkin herää viisitoista minuuttia myöhemmin. Aamutoimet ovat sekunnintarkkaa sekoilua jossa muodostuville virheille ei olisi sijaa. Isompi ongelma syntyy kuitenkin vasta kun tavarat ja matkustajat ovat pakattuina autoon. Ovenpentele on turvonnut eikä mene lukkoon. Sitä on hakattava. Kirveellä, äänenvaimennettuna sillä eihän naapureita sovi tähän aikaan herättää. Eihän? Koska kirveskään ei auta on otettava lisä-avuksi pienenpieni sähkömiehen ruuvimeisseli ja säädettävä lukonkielen vastarautaa. Se on hiljainen ja auttaa. Ovi menee lukkoon, aamu aukeaa.

Jätämme auton pääkaupungin kantakaupungin ilmaispaikoille. Tyttö ihastelee nurmikolla steppailevia lokkeja: "Valkolintuja, valkolintuja!" hän hihkuu. Jatkamme ratikalla Rautatientorille, linja-autolla Länsisatamaan. Virkailija antaa meille meidän tämänpäiväiset lippumme ja pääsemme laivaan.

Vietämme suurimman osan laivassaoloajasta aamiaisbuffetissa. Se on mukavaa. Ei tosin kanssamatkustajillemme sillä Tyttö ja Poika villiintyvät hivenen. Syönnin jälkeen menemme leikkialueelle. Poika innostuu niin, että lurauttaa heti kauhallisen housuihinsa. Tyttö leikkii tunnelissa, pallomeressä ja liukumäessä innoissaan kunnes

tulee itkien kysymään Äidiltä että miksi kaikki lapset eivät halua kanssaan leikkiä? On tapahtunut törmäys lintukodon harmaiden hirsien ylkopuoliseen maailmaan, tavattu kiusaavia lapsia. Isäkin näkee heidät. Pieni poika ja pieni tyttö. Verovapaan kaupan atsovärihumalassa, viinikumikarkkimahlaa suupielistä valuttavat lapsoset. Kuin oma Tyttö, kuin oma Poika. He ovat keksineet hauskan leikin. Siinä valitaan yksi jota seurataan ja jolle naureskellaan.

Poistamme pahaa mieltä kapitalistien keinoin: Menemällä kauppaan ostelemaan turhaa tilpehööriä. Tyttö saa pienet aurinkolasit. Niissä on kukkia sangoissaan. Isä saa maistiaisia sherrystä ja esanssin makuisesta kuohuviinistä. Molemmat ovat tyytyväisiä.

Tallinnassa majoitumme hienoon hotelliin. Tasoamme parempaan, kiitos Mummun ja Papan lentobonuspisteiden. Tämä hyöty ilmakehässä lentelystä ja sen tuhoamisesta siis on: Mekin pääsemme lisäämään hiilijalanjälkiämme. Lapsillakin sellaiset on. Ja niihin sopivat kengät. Pojan vaunumakuupussista löytyy talvisaappaiden lisäksi ensin kolmas ja myöhemmin vielä neljäskin kenkä. Ihmekö siis, jos pussissa on ollut ahdasta, tuumin.

Sunnuntai-aamuna käymme kävelemässä vanhalla puutaloalueella. Päädymme leikkipuistoon. Toisen ja kolmannen leikkipuiston jälkeen huomaamme juovamme kahvia Vapauden Aukion laidalla. Tytön aurinkolasit eivät ole paikalla. Ne ovat jääneet matkalle. "Ei se mitään," Tyttö sanoo aurinkoisesti. "Ostetaan sitten uudet!" Aikuiset koettavat selittää, että niin nyt ei vain voi tehdä ja Isäkin on samaa mieltä. Tytön ilme muuttuu surkeaksi. Kierrämme koko aiemman lenkkimme vastasuuntaan mutta lasit ovat kadonneet. Kerta kaikkiaan.

Palaamme iltalaivalla kotiin. Otamme hytin. Se on mukavaa. Syömme karvahattupuolella ja menemme hetkeksi leikkihuoneeseen. Poika innostuu niin, että turauttaa kattilallisen löysää housuihinsa. Käymme kaupassakin. Lasten aurinkolasit on myyty loppuun. Kulahtanut nainen tarjoilee sherry- ja kuohuviinimaistiaisia. Viini haisee esanssille. Isä ei ota, on kuulemma maha kipeä.

Keppiä ja porkkanaa

2010-04-17T11:10:00.002+03:00

Luen lapsille Bambin seikkailuja.

Tyttö on Bambi itse,

Poika aina leikkiin valmis Rumpali.

"Kukas minä olen," kysyn

"olenko Faline, Kukka vai Bambin isä?"

Tyttö katsoo minua säälivästi.

"Et iskä.

Sä oot ihan tavallinen aasi."

Valitettavasti hän taitaa olla

aivan oikeassa.

Lasten uusimmat roolimallit

2010-04-16T11:37:00.013+03:00

Rengashallissa

pölyisen oransseissa haalareissaan

tupakkia polttelevat

komeat koulupudokkaat,

pulttipyssyä heiluttelevat rennot jäbät,

lekoilla läiskivät lyylit

ja kovasuiset mimmit

päät vetäviä kuvia ja kirurgiterästä täynnään

suunnittelemassa isoon ääneen

palkkapäivän jälkeisen

viikonlopun viettoa.

Koeta siinä sitten renkaan vaihtoa odottavine perhefarmareinesi,

möhömahoinesi,

takapuolesta roikkuvine farkkuinesi,

kylmän kaurapuuron hajuisine hengityksinesi

ja vetisine keski-ikäisen kalansilminesi

markkinoida

tästä näystä ja Radio Rockista

hullaantuneelle

jälkikasvulle

niitä keskiluokkaisia arvoja

jotka itsekin

vasta hetki sitten ostit.

Aprillipiloja ja pääsiäismunauksia

2010-04-06T14:39:00.009+03:00

Huhtikuun ensimmäinen on kuin aprillipäivä. Vuorotellen huutaneet lapset ovat pitäneet suurimman osan yöstä hereillä ja noustessa suussa maistuu rautaiselta. Veri. Kenen?

Perjantaina asiat alkavat selvitä. Selviää, että mikään ei ole korvaamatonta. Tyttö valittaa korvan särkevän. Varaan ajan neuvolasta ja lähdemme neuvoa saamaan. Terveyskeskus on kansainvälinen kohtauspaikka. Vieressämme vuoroaan odottaa paikallispubin englantilainen omistaja tyttärineen. Kulman takaa kuuluu venäjää. Somaliäidit vaunuineen ovat varustautuneet kasvot peittävin huivein kuin yhä varottaisiin sikainfluenssan pisaratartuntaa. Toimenpidehuoneen ovessa on saksalainen nimi.

Lääkäri on silminnähden raskaana. Häntä naurattaa lastemme ikäero. Hänellä on samanikäiset ja kolmannen laskettu aika 25.7.2010. Kerron, että meillä on sama päivä. Siis laskettu aika. Kolmannelle lapselle. Voi luoja. Katastrofin siemen on jo kylvetty ja kahdella vanhemmallakin molemmilla korvatulehdus. Tytöllä molemmissa korvissa ja Pojalla vasemmassa jotain vihreää. Epäilen tämän olevan homekorva mutta lääkäri ei usko. Tarvitaan toinen ja sitten kolmas mielipide. Sen antaa keskuksen ylilääkäri. Hän vilkaisee Pojan korvaan ja toteaa, että tulehdus siinä tosiaan on ollut mutta nyttemin korva on jo räjähtänyt, omia aikojaan pusahtanut. Ei siihen sitten mitään.

Saamme Tytölle reseptin ja viuhahdamme kohti apteekkia. Matka sinne on hankala koska auton täyttää Järvenpään kierrätyskeskuksen lastauslaiturilta saatu kaakeliuuni. Se on valtava, purettuna täyttää kuusi banaanilaatikkoa. Kokonsa lisäksi uuni tuoksahtaa, hm, omituiselta. Lisäksi on varottava tien kuoppia, hidasteita etteivät kaakelit vain lisää rikkuisi. Toisaalta se ei ehkä haittaisi sillä mitään takeita kaakeleista ei ole. Saako niistä edes kokonaisen uunin? Emme tiedä. Kaakelinvalmistaja sen sijaan on selvillä. Se on Wilh. Andsténin Tehdas Osakeyhtiö.

Lääkkeet taltuttavat sairaat ja terveetkin saavat levätä. Se on mukavaa. Perjantai on pitkä ja meille tulee vieraita. Tytön serkkuja vanhempineen. Laitamme lihapullia ja perunamuusia. Ne ovat oikein hyviä.

Sunnuntaina viemme uunin Mummun ja Papan kesähuvilan autotalliin. Valkoinen uuni sijoittuu mukavasti puretun vihreän jugendkaakeliuunin viereen. Raivaan lisäksi hieman skootterin osia moottoripyörän päältä, tutkailen rottien syömiä vaatesäkkejä. Pitääkin olla romua, ajattelen. Että oman kodin ja oman autotallin täyttämisen lisäksi vanhat vanhemmat ovat joutuneet vuokraamaan autotallin jonne pölyinen imperiumini on levittänyt romuisia lonkeroitaan.

Pääsiäisen jälkeen käymme lasten kanssa ostamassa Järvenpään kierrätyskeskuksesta vuonna 1952 Helsingin Olympialaisiin suunniteltuja kerrossänkyjä. Ne ovat palvelleet tähän asti Järvenpään retkeilymajassa ja ovat sikäli hauskoja että meillä aikaisemmin oli niitä yksi osa. Nyt siis saisimme kaksi lisää ja kerrossängyn myös kesällä syntyvälle. Kierrätyksen työntekijät ovat kaivelleet varastojaan ja löytäneet yhteensä kuusi sänkyä. Ostan ne kaikki. Nyt meillä on kerrossängyt seitsemälle, ajattelen. Hykertelen. Halvalla lähti. Mutta toisaalta. Tarkemmin ajateltuna. Ei se tainnut edes olla niin halpa hinta ja mihin hiivattiin nämäkin nyt säilötään?

Sulava lumi

2010-04-01T13:18:00.000+03:00

Kevät tuli, lumi suli, puro sano pulipuli riimitteli joku joskus. Ikävä kyllä asia ei ole aivan näin suoraviivainen. Riimillinenkin runo voisi olla hyvä, jos riimit ovat kekseliäitä ja lumi sulaisi muuallakin kuin runossa. Pitkään jatkuneista kevätsäistä huolimatta ulkona on yhä vähintään metri lunta. Naapurin kissa valaa pienet saviset koristeen rappusillemme. Se muistuttaa: Kissanluukut on avattava, kaivettava lumet seinustalta. Se on helpompi kirjoittaa kuin sanoa tai tahi tehdä.

Siksi siirrymmekin taas talon kimppuun. Eteinen on viimeisteltävä. Siihen kuuluu listojen leikkausta, niiden asentelua, maailailua ja muuta mukavaa. Ensi alkuun koetan sahata listoja öisin jiiriin pikku jiirisahallani. Öisin siksi, että päivisin ei mitään ehdi tehdä ja käsisahalla koska sirkkeli herättäisi koko korttelin. Jiirisahan turvallisuusterä on suunniteltu niin, että jiirattava eli kulmaan leikatta puu ei vahingossakaan repeydy. Tämän takia sahalla on äärimmäisen tuskallista sahata. Tuntuu, kuin leikkaisi edamia keitetyllä spagetilla. Kerta kaikkiaan. Turhauttavaa hommaa. Ja kun tähän vielä lisätään vanhenevien aivojan kyvyttömyys laskea oikeanlaisia kulmia ja kappaleiden pituuksia niin tuloksena on vain kallista hellapuuta. Siirryn päivävuoroon ja kaivan sirkkelin esiin. Seuraa lukuisia salamannopeita leikkausvirheitä. Niitä kompensoidakseni alan pakosta tuottamaan pieniä sidospaloja. Tämä muuttaa työn luonteen kertaheitolla taas toiseen äärilaitaan. Nyt tässä valmistetaankin hyvin hienosyisiä puuliitoksia eikä syy ole timpurin tumpeluudessa vaan asioiden kauneudessa. Äiti katsoo minua ihaillen kulkiessani porstuassa purun läikittämässä villapaidassani. Hetken koen olevani hänen unelmiensa puuseppä, oikea fantasiatimpuri. Paluu todellisuuteen on kynnen alle työntyvä kuparinvärinen listanaula. Käänteisnerokkaat liitokseni ovat karmivia kuin suoraan purkista kylmänä louhittava hernekeitto. Koetan parantaa tilannetta maalaamalla liitoksien päälle hurjat kerrokset maalia. Tämäkään ei tepsi.

On siis siirryttävä ulos. Nyt lumi onkin jo mukavan pehmeää. Kaivan metrin levyisen kaivannon talon kolmelle sivulle ja avaan kissanluukut. Vain yhdestä tulvahtaa lievän sieninen märähkö ilma. Otaksun sen tulevan itse luukusta, läpimärästä vanerisuikaleesta joka marraskuisena yönä juuri ennen mahtipakkasia siihen nakattiin.

Talo tuntuu selvinneen talvesta melko vähin vaurioin. Samaa ei voida sanoa budjetistamme. Tammikuun sähkölasku oli niin hirvittävä että olisi varmaan ollut sama, jos olisimme polttaneet puuhellassa viiden euron seteleitä. Helmikuusta lähtien puuhellaa on lämmitetty joka päivä, kaakeliuunia pari kertaa viikossa. Tämä kadotti yli puolet sähkölaskusta.

Käänteisnerokkuutta

2010-03-31T11:10:00.000+03:00

Käymme kevään kunniaksi Tukholmassa. Risteilyaluksella. Terminaalissa sukkuloi hillitön vaunupaljous, pienten ensiaskelkenkien töpötys täyttää laivaankulkuputken. Laivan jousiorkesteri soittaa kauniita säveliä astuessamme ovista sisään. Se tuntuu titanicmaiselta, painostavalta.

Hyttimme on sisäkävelykadun, Promenadin päällä. Siinä on ikkuna, vessa, kerrossängyt ja pieni pöytä. Tandemvaunumme täyttävät suurimman osan vapaasta lattiapinta-alasta.

Laukkujen purkamisen jälkeen käymme kävelyllä. Astelemme Promenadia kuin dromedaarit keinahdellen vaikka laiva ei juurikaan kallistele sillä se on yhä satamassa. Käymme lastenhuoneessa. Siellä on kaamea meno. Vinoa, aggressiivista toimintaa. Vanhempien kesken. Jostain kumman syystä ikäiseni vanhemmat, itse mukaanlukien, eivät näytä osaavan antaa lastensa leikkiä keskenään vaan valvovat perillisen jokaista liikettä. "Jasmin, Jasmin, Jasmin!" huutaa paksu pukumies pienelle räkänaamaiselle tytölle. "Helmi, Helmi, Helmi, älä tee noin!" kiljuu jakkupukunainen. Jollain on kakat housussa. Poika laskee liukumäkeä pallomereen ja jää paikoilleen istumaan. Liukumäkeen tulee jonoa. Aikuiset ohjeistavat. Huudellaan retronimiä, kysellään kakoista. Tyttö jämähtää isomman liukumäen eteen kun se tuntuu niin hurjalta. Mustasilmäinen tyttö työntää hänet sivuun ja katoaa alas.

Tukholmassa on aurinkoista. Ja lumista. Ajamme metrolla keskustaan ja poikkeamme DesignTorgetilla tutkailemassa ruotsalaista disainia. Sitten kävelemme vanhankaupungin läpi Slussenille lempikirpputorejamme tarkastamaan. Niistä tarttuu mukaan keraamisia purnukoita joissa voinee säilyttää jotakin.

Illalla ahdamme sisäämme melkoisen määrän ruokaa seisovassa pöydässä. Tai oikeastaan. Vain minä. Satsaan kaviaaria kolmesti enkä ylenkatse ravintopiirakan muitakaan viipaleita.

Seuraavan yön oksennnan. Ja ripuloin. Erikseen, yhtä aikaa ja vuorotellen. Kerrosänkyni vingahdus herättää alakerran väen jo ennen ensimmäistä korahdusta. Säälittelen itseäni siitä, että en vaivautunut asettamaan tikasta kunnolla ja joudun siksi vaivalloisesti loikkimaan pöydän ja vaunujen yli matkallani helpotukseen. En saa silti yhtään sympatiaa sillä tautini diagnosoidaan itse aiheutetuksi, omaksi viaksi, mitäs menit muuttumaan siaksi. Se kirvelee mieltä kuin mätimuna nenää.

Matkan jälkeen paranen mutta muut sairastuvat. Heille tulee norovirus. Olen ainoa joka siltä säilyy. Aivan kuin ylensyöntini olisi tahtomattaan aiheuttanut immuniteetin, ihmettelen Äidille. Tämä ei vastaa vaan kumartuu kohti Arabiaa.

Mahojen alettua taas toimimaan alkavat nenät vuotaa. Aivan kuin ne olisivat jotenkin synkronisoitu, tuumaan, ja pyyhin paksut vihreät Pojan alahuulelta.

Pälviä

2010-03-24T19:31:00.006+02:00

Ei tässä mitään pälviä

ennen juhannusta

paitsi takaraivolla,

sanoo

ja antaa naamaan kasvaa hennot viikset

hajallaan kuin rairuoho

tervehtii hajamielisesti

naapurin kuusiaidassa köllöttelevää lumikarhua,

seuraa kuinka sille sulaa tummat pandansilmät

ja katsoo, kuinka räystään alla

kinos valkeaa

miettii

kuka nekin luo?

Outo naapuri

2010-03-09T20:52:00.008+02:00

Kevään ensimmäinen aurinkoinen päivä

villitsee miehen.

Puen lapset miten sattuu,

kaappaan

tuhkatkin pesästä.

Aurinko sattuu silmiin, lumi

ja kaikki se kirkkaus.

Kaadan tuhkat takapihalle

kuivuneen omenapuun

ja puoliksi kaatuneen halkopinon viereen.

Talo on talven jälkeen surkea näky:

Satavuotias vanha rouva

kasvoille kuivuneissa meikeissään,

jäiset lumikasat kulmiensa alla

ja katolle jätetty turvaköysi

kattotikkaissa

kuin kuivuneen ihon uurre.

Kaivan Fiskarsin pöykystä

ja annan lapsille

pikku hiekkalapiot.

Poika itkee

toppahattu myssyn päällä,

tyttö ymmärtää kevään

ja lapioi vakavana.

Naapurin murrosikäinen

palaa koulusta tovereineen

kun heittelen katolta

seinän viereen pudotettuja

jääkökköjä

pääni

ja jälkeläisteni yli

tuhkalaikkuisen lumen hautaaman keinun suuntaan.

"Teillä on outo naapuri"

kuulen kirkkaan äänen sanovan

enkä voisi olla

vähempää

eri mieltä.

Syöttötuolisurrealistit

2010-03-03T15:19:00.000+02:00

Lapsille siirtyminen surrealismin epätodelliseen maailmaan on todellisempaa kuin mikään, mitä aikuinen voi edes kuvitella.

Koti-isänä koetan kannustaa Lapsia taiteen tekememiseen, luomiseen. Tyttö onkin innokas maalari, piirtäjä ja omakeksimien laulujen rallattelija. Pojalle piirtämistä ja maalaamista tärkeämpää on vielä tutkia, miltä mikäkin väri maistuu. Sävy sävyyn hän mutustelee vahavärejä, imeskelee vesiväriä pensselistä ja kaivelee harvoja hampaitaan puukynillä kun sellaisen käsiinsä saa. Puolueettoman arvion mukaan vahavärit väristä riippumatta ovat parhaita. Niitä Poika nakertaa heti kun vain tilaisuuden saa. Toki paperiinkin väri tarttuu, seiniinkin toisinaan.

Ruoallakin leikitään, nesteilläkin, enemmän kuin Isä oikein tahtoisi. Tiistaina Poika hihkuu innoissaan keittiössä: hän on kiivennyt tuolille, kaatanut pöydälle litran maitoa ja lilluttaa siinä teepussia. "Tiitä!" Poika huutaa ja imeskelee teepussia. Siitä ilmeisestikin liukenee vielä jotakin, paljonkin, niin vauhdikas Pojan iltapäivä on.

Tyttö taasen hörppää ruokapöydässä maitoa mukistaan ja löräyttää sen sitten leukaansa pitkin rinnuksilleen. "Ei se mitään," hän kommentoi toruttaessa, "laitetaan vaan sitten nää vaatteet koneeseen kun Äiti tulee." Uhmaa enemmän lause taitaa kuvata Tytön huonoa luottamusta Isänsä pesukoneen käyttötaitoihin. Mikäpä siinä. Isä huovuttikin juuri Äidin uudet hienot Ruskovillan mustat villahousut pesemällä ne valkopyykin seassa 90-asteessa ja tänään vuorossa oli 80-senttisen villabodyn kutistaminen noin 50-senttiseksi. Senttien mukana katoaa kokonaisia euroja, muistaa Äiti muistuttaa kotiin palattuaan.

Eräänä päivänä Äiti käy parturissa. Kotona olemisen villiinnyttämä Isä riehaantuu saatuaan Lapset nukkumaan ja alkaa poistaa laminaatteja. Kalustetusta huoneesta. Kolinan herättämä Tyttö seuraa myllerrystä kulmat kurtussa ja kertoo uusitukkaiselle Äidille ensimmäisenä: Isi on rikkonut lattian! No niinpä tekikin. Onneksi laminaatin alla oli aivan kelvollinen lautalalattia. Laminaattiadrenaliininen Isä riehantuu vielä sorkkimaan sorkkaraudallaan seinän lastulevyjäkin. Levy irtoaa soirona, aukeaa railona. Se on kuin portti jonka alta paljastuu hirttä mutta onneksi Äiti ei Isää vielä sellaiseen vedä.

Yöllisiä kauhukohtauksia

2010-02-26T13:08:00.002+02:00

Vaikeinta kahden lapsen kanssa kotona olossa lienee päiväunet. Kahta eri-ikäistä kun tuntuu olevan hankalaa saada väsytetyksi yhtä aikaa. Tytön ollessa virkeimmillään päivän touhuissa on Poika jaloissa itkevä toukka. Ja kun Poika herää innosti pihisten, on Tyttö sikiunessa sihisevä sähistin joka suuttuu veljensä veljellisistä herätyshalauksista. Ja sitten kun Lapset ovat ihqun virkeitä ja tarkkana kuin porkkana pitäisi Isän saada levätä.

Parhaimmillaan elämä kotona on kyllä ihanaa auvoa ja lämpimässä jäätelössä köllimistä. Tässä mallissa Lapset ovat keskenään kujertavia kyyhkysiä, iloisia pikku apureita, punaposkisia pienokaisia. Ikävä kyllä tämä vain tuntuu tapahtuvan aika harvoin jos koskaan. Useimmiten asiat menevät pahasti pieleen jo yöllä. Isän kannalta, siis.

Poika on saanut viime aikoina yöllisiä kauhukohtauksia. Niissä Poika itkee, unessa. Syliin nostaminen vain syventää huutoa mutta valvomaton pikkumiekkonen heiluu holtittomasti ja on jatkuvasti hakata itseään sängynlaitaan. On siis valvottava, valvottava toisen tekemisiä. Isän, siis. Äiti sen sijaan saattaa koettaa nukkua nostalgisesti nyyhkyttäen sillä tällaisissa tilanteissa rakkaus täyttää Äidin: "Siis se suree niin mun töihinlähtöä et herää yöllä itkemään... Lutusta." Sitten kun huuto lakkaa voi Pojan nostaa viereen. Voi pojat. Koiranunta nukkuva tai hereillä oleva Poika nipistelee, raapii ja tunkee sormia vieressä nukkuvan sieraimiin. Tai oikeastaan. Ei kukaan voi tunkea sormia nukkuvan sieraimiin. Siis Poika tunkee sormia nukkumista yrittävän sieraimiin. Koeta siinä sitten. Edes yrittää.

Yön mentyä ketuilleen on päivä melko lailla pulkassa jo ennen auringonnousua. Huonosti nukkunut lapsi tarkoittaa väsynyttä Isää. Äidin on saatava nukkua, luonnollisesti, jotta jaksaa töihin raahautua. Tämä on normaalia evoluutiota. Vahvemmasta tehdään vielä vahvempaa ja Isä on nykyajan heikompi astia joka ei jaksa pienintäkään lastia.

Torstaina Äiti on vielä aamun paikalla ja syöttää puurot Lapsille. Tyttö valittaa ensin olevansa kipeä ja oksentaa sitten syliinsä. "Inhottavaa," hän sanoo ankean oloisena. Puuro auttaa kuitenkin, hieman, ja hetken leikittyään Lapset nukahtavat uudestaan. Isä koettaa siivota, viuhtoa menemään, mennä, tulla ja vaikka mitä. Välillä on oltava kaamea omakotitalokyttä joka käy huutamassa sähkökaapin päältä hankeen hyppiville naapuruston pojille ja sitten taas palattava sisälle sisäkön tai oikeastaan isäkön rooliin.

Päiväunien jälkeen Lapset lapioivat talkkunabanaanijugurttia syliinsä ja lattialle. Sitten mennään. Pihalle. Pukeutumisen salat alkavat olla Isällä melko hyvin hanskassa mutta silti kaikki ei voi aina onnistua. Kuten ei tänään. Kun on ensin lämmitetty neljä tuntia puuhellaa niin ei kannattaisi välttämättä pukea itseään valmiiksi ennen kuin Lapset ovat edes osittain puettuja, oppii hikinen Isä. Ainakaan jos lapsia siis puetaan tämän kuumana hehkuvan hellan edessä.

Ulkoilu on tänään viimeistä huutoa, sananmukaisesti. Pystymme silti hakemaan postin kymmenen metrin päästä laatikosta ennen pakollista poistumista. Sisällä uloslähtöä neliraajajarruttanut Tyttö vastustaa kaikin voimin sisäänpaluuta ja Poika makaa lumessa ankarasti itkien. Uudetkin jugurttibanaanitalkkunat valahtavat ties minne ja molemmat Lapset nukahtavat uusille päiväunille. Isä pesee pyykkiä ja tyhjentää astianpesukoneen sekä koettaa hiljaa hyssytellen noutaa lisää halkoja porstuan laatikosta.

Uusi ylösnousu tapahtuu vasta lähempänä neljää iltapäivällä. Syömme taas jugurttibanaanitalkkunaa sillä sadistisen säästäväinen Isä on sen jääkaapissa säilyttänyt. Nyt se maistuukin. Lapsille.

Ennen Äidin kotiinpaluuta ehdimme vielä takaisin lumihankeen huutamaan. Koetamme valmistaa rattikelkalle ajorataa hankeen mutta lunta on liikaa. Lisäksi itkevää Tyttöä puuterilumesta pelastava Isä astuu lumen alle itse unohtamiinsa alumiinitikkaisiin ja on katkaista jalkansa. "Isi, miksi sä laitoit mut lumeen makaamaan," Tyttö kysyy tuskaisen Isänsä jouduttua laskemaan hänet käsiltään. Isä ei voi vastata sillä kipu on syönyt sanat. Ne kaikki, voimakkaimmatkin.

Äiti otetaan vastaan kuin suuri sankari mikä tämä onkin fanfaarein, ilonkiljahduksin ja pasuunoin. Äiti ottaa poikueensa siipiensä suojiin ja Isä kiipeää katolle lumia pudottelemaan. Sekään ei tahdo sujua. Ainoa pudokki on olla Isä itse.

Iltapalamakkaran jälkeen Tyttö kertoo Äidille kuinka ovat nukkuneet kahdet päiväunet. "Isikin vaan lepäili," sanoo Tyttö. Syöttötuolissaan ketsuppinaamainen Poika nyökkää ja sanoo "nii-i."

Soiva vessa

2010-02-25T13:16:00.000+02:00

Suunnilleen viime laman aikaan suomalaiseen katukuvaan alkoi ilmestyä niin sanottuja soivia vessoja. Ne olivat kolikkokäyttöisiä, graffitipintaisia pömpeleitä. Niihin oli alkujaan asennettu mekaniikka, joka avasi oven tietyn sisällä olon jälkeen. Tällä kaiketi haluttiin välttää se, että joku vessassa alkaisi majailemaan. Toivo oli turhaa. Käsittääkseni tämänmallisia vessoja kutsutaan Helsingin seudulla nykyään "viidenkymmenensentin yksiöiksi" juuri niiden asumismukavuuden ansiosta.

Kävelemään hienosti oppinut Poika opettelee nyt potalla käyntiä. Pojan potta ei ole soiva vessaa vaan Für Eliseä soittava potta. Ensimmäisen onnistuneen käyttökerran jälkeen se hämmästyttää meidät molemmat. En alkuun ymmärrä soiton alkuperää. Ei taida Poikakaan.

Kolmannen kotipäivän jälkeen kaikki on jo rutiinia. Osaan heti aamulla kopata Pojan kainaloon ja näin saamme kaikki nukkua hieman pidempään. Tänään se tarkoittaa vartin yli kahdeksaa. Se on noin 45 minuuttia kauemmin kuin mitä Isä sai nukkua työaamuina. Ylösnoustua pärähtää potta soittamaan Für Eliseä. Se saa potalla istuvan Pojan tanssimaan, aiheuttaa Tytölle pottakateuden. Hänenkin on saatava nähdä oma neste, vesiklosetti on nyt auttamattomasti out ja passé.

Myös hoitajan vessassakäynnit ovat uudella tavalla jännittäviä kun hoidettavia on kaksi. Viime syksynä poistettu väliseinä on avannut näköalan vessan ovelta suoraan läheiselle kävelytielle ja päinvastoin. Pahaksi onneksi vessassamme ei ole lukkoa. Oikeastaan. Vaikka vessassa olisi lukko ei sitä voisi käyttää sillä istunnolla on oltava koko ajan korva tarkkana, valmiina pyyhkimään pikaisesti ja säntäämään apuun milloin minnekin. Siispä usein käykin kuten soivissa vessoissa niiden tultua: Ovi aukeaa kesken istunnon seuraavan "asiakkaan" tölmätessä sisään tai vain pöntöllä istuvaa ihmettelemään. Ja vaikka Poika osaakin jo melko auttavasti puhua ei ymmärrys tunnu riittävän oven sulkemiseen pyydettäessä. Tai oikeastaan. Kasvoille leviävä virnistys paljastaa, että ymmärrystä kyllä on. Kuten tahtoa pikku kujeiluunkin. Sitä vain silti toivoisi, että ymmärrystä riittäisi myös niillä, jotka lenkkipolulla valaistun ikkunamme ja valtaistuimellaan istuvan pönäkän buddhan ohittavat.

Jatko-osa

2010-02-09T12:50:00.013+02:00

Melkein päivälleen kaksi vuotta Koti-isän syntymän jälkeen on jatko-osan aika. Muidenkin jatko-osien tapaan syyt tässäkin ovat tuotannollistaloudelliset. Ohjaaja pysyy samana eikä juonessakaan juuri muutoksia ole.

Päivät ennen kotiinjäämistä palavat kirkkaasti. Töissä on kiire sillä kaikki on saatava valmiiksi, kotona on kiire koska töissä on kiire. Tämä on itseään ravitseva ympyrä joka laukeaa vasta Isän jäätyä kotiin.

Ensimmäisenä aamuna Lapset nukkuvat pitkään, jopa puoli yhdeksään asti. Se on hyvä, sillä yöllä he ovatkin nukkuneet hieman vähemmän. Poika varsinkin. Koska kotiinjäävä vanhempi on siirretty Pojan viereen nukkumaan ovat Isänkin unet jääneet vähintäänkin puolittaisiksi. Pojalla on huonojen unenlahjojen lisäksi vähintäänkin mielenkiintoinen tapa nipistellä käsivarresta vieressään nukkujaa tahi nukuttajaansa. Viimeisinä hetkinään ennen heräämistään Isä taistelee vastakalastetusta lohesta pienen mustan karhun kanssa. Karhu taistelee omituisesti, kuin sen kynnenraapaisut kirvelevät unessa. Isä herää Tytön herätessä aamiaiselle, Pieni Karhu ruskeassa yöasussa voittaa lohen herruuden ja jää siksi vielä tuhisemaan.

Muiden jatko-osien tapaan tämäkin alkaa suoraan toiminnalla. Emme jää saappaastamme roikkumaan kallionkielekkeeseen mutta muutoin päivä osoittautuu vilkkaaksi. Siihen mahtuu erilaisia vaippoja, vessan pienennysrenkaita, tuleen syttyviä pölynimureita ja syötyjä sormivärejä. Ennen päiväunia, siis. Ennen päiväunia ehdimme myös seurata naapuruston elämää. Eläkeläismies auraa ensin lumet ajotieltään vastapäisen naapurin kuusiaitaan, kävelyttää sitten koiransa ja lähtee tumma salkku kainalossaan eläkeläistyöhönsä kuin Jyrki Kataisen salainen haaveuni. Luhtitalon pienlapsiperhe käy yhteiskävelyllä. Aikuisilla on yhteensopivat toppapuvut ja vaunuissakin näkyy samaa peitettä. Me katsomme maailmaa vanhojen, valuneiden ikkunalasien takaa. Niiden hämärästä heijastuksesta havaitsen muuttuneeni harmaasta pienbyrokraatista sotkutukkaiseksi kotihengettäreksi. Vain neljässä tunnissa.

Iltapäivällä lapset maalaavat vesiväreillä ja Isä koettaa valmistaa perunamuusia ja lihapyöryköitä. Niistä tulee melko surrealistisia mutta tarkoituksensa ne täyttävät. Ajatuksena seesaminsiemenissä kieritellyt pyörykät kyllä kuulostavat herkullisilta, se on pakko myöntää.

Kotiinpalaava Äiti löytää kotinsa kuhisevana kuin muurahaispesän. Hänen päivänsä kuulostaa olleen melko miellyttävä. Syömme.

Kiire

2010-02-04T15:27:00.003+02:00

Sanotaan, että kiire työmaalla on ammattitaidottomuuden merkki. Tiedä hänestä. Ainakin se usein kumpuaa ajankäytön huonosta suunnittelusta, asioiden kasaantumisesta.

Keskiviikkona Äidillä on aamulla meno, Isällä palaveri ja Lapsilla normipäivä. Äiti hilppaa hereille jo ennen kukon kiekaisua, hieman kuuden jälkeen. Harjaantumaton heräilijä ei vielä taida aamuista pakoa makuuhuoneesta Isän lailla ja herättää siksi Lapset. Tytön uudelleen nukuttaminen ei ole iso tehtävä. Kehotus painaa pää tyynyyn ja silmät kiinni tehoaa. Pojalle tällainen peli ei vetele. On otettava kainaloon, koetettava rauhoittaa takaisin uneen. Toimenpide on tehota melkein heti, nukuttajalle. Poika sen sijaan takertuu rauhoittajan käteen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän raapii, kynsii, nipistelee ja puree. Ja viimein: Nukahtaa.

Siinä yhdeksän aikaan viimein nousemme. Yöllä on satanut taas parisenkymmentä senttiä lunta ja valtava kirkkaus täyttää ikkunat. Kaadan lapsille lautasille maitoa ja kourallisen riisimuroja. Ne ritisevät hiljalleen, poksuvat. Helsingin Sanomissa ei ole mullistavia uutisia, maailma jatkaa hidasta kuoloaan. Napsautan kahvinkeittimen päälle ja kuulen takaani lorinaa. Poika on vetänyt murolautasen syliinsä ja napsii löllääntyneitä muroja ruokalapustaan. Että tällaista, tuumin.

Vaipanvaihto on onnistua. Ongelmaksi muodostuu biohajoavien ekovaippojen liian nopea biohajoavuus. Niiden kiinnityslaipat tai siivekkeet tai mitkälieovatkaan eivät voi mitenkään venyä ylittämään vaadittua napa-aluetta. Eivätkä ne venykään. Ne repeävät. Tällä kertaa onnistun toisella yrittämällä mutta ilo jää lyhykäiseksi Pojan turautettua puhdas vaippa välittömästi täyteen. Soitan palaverin pitäjälle ja sanon olevani myöhässä. Puoli tuntia, kolme varttia maksimissaan. Uusi vaippa vaihtuu keveästi. Lavuaarinpesun ajaksi vaipoitta hihkuva Poika katoaa eteisen suuntaan.

Aikataulu alkaa tässä vaiheessa polttelemaan kuin liiaksi juotu kahvi mahalaukkua. Kehotan kirjaa lukevaa Tyttöä pukemaan ylleen välihaalarit ja pujotan uudet, puhtaat vaipat Pojan jalkaan. Laippa, siiveke tai mikälie repeytyy jälleen irti. Samoin käy hätäpäissään haetulle seuraavalle vaipalle. Nyt, tuumin itsekseni, on improvisoitava. Aikaa uuden hakemiseen ei ole, on vain tavaran täyttämä olohuone, kiireinen aikataulu, isä ja kaksi lasta. Nappaan tavaramerestä käteeni rullallisen maalarinteippiä ja nykäisen tukevan kerroksen teippiä vaippaa kiinni pitämään.

Lasten saatua haalarit ylleen on Isä hien kastelema ihmisraunio. Omista kengistä on nauhat kiskottu eikä tänään voi laittaa kumisaappaita jalkaan. Eteisessä ne tosin olisivat kätevät sillä joku on sinne ehtinyt pissat lattialle lirauttamaan. Ehkä parempi näin, tuumin lattiaa pyyhkiessäni, säästyy ainakin yhdeltä rasittavalta vaipanvaihdolta.

Ulos päästyämme Isä jakaa sotajoukkonsa harjojen ja lapioiden varteen. Ikävä kyllä paksuihin toppa-asuihin puetut lapset ovat notkeudeltaan Michelin-miehen tasoa ja vain kaatuilevat sinne tänne. Portista ulos käynnin jälkeen molemmat karkaavat tielle josta Äidin hahmo pian saapuukin. Kolmesta ja puolesta avioliittovuodesta huolimatta Isä saa yhä kyyneleet vaimonsa silmäkulmiin. Tyttö on empaattinen ja sitä ihmettelee.

Autosta on soitettava palaveriin ja ilmoitettava jatkomyöhästymisestä. Ikävä kyllä sekään ei riitä. Kaupunki on luminen kaaos ja perhefarmari juuttuu joka kinokseen. Loppumatka mennään peruuttaen, se on aina mahdollisuus minkäänlaiseen etenemiseen. Mutta siihen kiire sitten loppuukin, siihen mistä se alkoikin. Helmikuun hankeen.

Tähtien sotaa

2010-02-02T16:29:00.003+02:00

Häränpyllyä heittäneet kelit ovat vuoroin hyytävät, vuoroin jäätävät ja vuoroin sakeat. Tuntuu, kuin ilmassa olisi kolmesta termistä huolimatta vain kaksi vaihdetta: Kirkas pakkassää tai lumen tuiskutus. Black Sabbathin klassikkolevyn Vol. 4 kipule ”Snowblind” nousee pään sisäisen jukeboksin soitetuimmaksi lauluksi vaikka tässä ei taivalletakaan Los Angelesilaisen kokaiinipilven sisällä vaan kotoisammin Vantaa – Helsinki – Vantaa väliä. Tutkijaryhmältä taivaan tuuliin karanneet sähköpostit kummittelevat ihmisten mielissä, ihmisten kielissä. Varsinkin aamun linja-autossa kuulee usein ilmastonmuutosväitteitä mollaavia väitteitä. Kuulee siellä tosin kaikkea muutakin mutta niistä lienee viisaampaa vaieta.

Pakkasilla linja-autot ovat myöhässä, useimmiten kymmenestä viiteentoista minuuttia. Se ei haittaa kun on kunnolliset varusteet. Koti-isällä niitä ei ole. Jostain kumman syystä kolmen vasenkätisen taloudesta tuppaavat aina vasemman käden hansikkaat katoamaan. Oikean käden hansikkaistakaan ei välttämättä löydy kahta lämmintä. Ja jos tänään löytyykin, niin huomenna taatusti ei. Koti-isästä tuleekin eräänlainen Darth Vader, toisen kätensä jonnekin tuhrannut murheellisen tumma hahmo.

Kotonakin tuntuu toisinaan kuin koko Perhe ympäristöineen olisi siirtynyt George Lucaksen seikkailusarjan 1970-luvun osiin. Poika mörisee kuin Wookie, Han Solon perämies ja Tyttö on lauma sinne tänne sukkuloivia ewokeja, Isä raskaasti hengittävä Darth Vader. ”I am your father.” hän huutaa mekastukseen mutta kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. On siirryttävä siis taas voiman paremmalle puolen ja valmistettava aamiaista. Tällä kertaa se on muroja.

Lapset ovat erityisen innostuneita lapsille suunnatuista ylikansallisen murofirman tuotteista. Ne poksuvat, raksuvat ja naksuvat kun niihin kaataa maitoa. Poika kaataa syliinsäkin hieman ja kuuntelee tarkkaavaisesti. Mitään ei silti kuulu jollei lattialle litisevän maidon lirinää sellaiseksi lasketa. Eikä sitä lasketa.

Tytön syntymästä tulee pian kolme vuotta, oivaltaa nostalgisuuteen toisinaan vajoava mieli. Koti-isän syntymästä taas kaksi. Alkuperäinen Tähtien sota –trilogia sai uuden osan aina muutaman vuoden välein. Tähtien sota-trilogian lailla Koti-isänkin koti-isyys on saava jatkoa. Kuinka paljon ja kuinka kauan, ovat nyt avainkysymyksiä. Samoin kuin se ”miksi?” mikä on Tyttären suosikkisanaksi kohonnut. Vastausta ei ole, sitä ei tiedetä eikä varsinkaan paljasteta. Koti-isä ei kuitenkaan ole aivan yhtä ovela kuin George Lucas aikanaan eikä hänellä siten ole yksinoikeutta omien oheistuotteittensa myyntiin.

Tykkylunta orapihlaja-aidassa

2010-01-22T12:50:00.003+02:00

Pikkupakkanen
ja lumisade,

suuria, kevyitä
hiutaleita

maisema
on alati muuttuva

tussipiirros,
valon ja varjon leikki

ja toisinaan joku
taivaltamassa Jaavantietä

kerrospukeutuneena
kuin arkeen

ja todelliseen Helsinkiin
palaava naparetkeilijä

pitkäkorvaisen citykanin
pusertuessa aidanraosta esiin

Häikäisevään kirkkauteen

2010-01-19T17:32:00.004+02:00

Talvi nilkuttaa hitaasti eteenpäin. Se on raajarikkoinen vanhus jonka verenkierto on hidasta, ruumiinlämpö alhainen ja pakkanen lautasellinen sen tarjoamaa kylmää keittoa. Lämpötila laskee ja laskee ja pysyttelee sitten reilussa kahdessakymmenessä asteessa. Lasten ulkoilut laitetaan jäihin. Äidin ulkoilut laitetaan jäihin. Isän kengät jätetään porstuaan ja ne jäätyvät sulaen hiljalleen aamubussin hikiseen lämpöön. Parasta pakkaspäivissä ovat huikaisevat kirkkaat siniset taivaat. Niitä ei ole.

Toppatakit ja – lakit valtaavat kaupungin. Lumi ja pakkanen ovat sodassa keskenään. Ne odottavat toisensa väsymistä ja iskevät heti, kun siihen on tilaisuus. Lapioitavaa riittää, kolattavaa olisi jos olisi kola. Naapurilla on. He tekevät puolikkaansa nopeaakin nopeammin. Meillä hiki virtaa, kirot karkaavat.

Maalattu eteinen tuntuu maalaamatonta lämpöisemmältä. Väitteen todenperäisyyttä ei voida todentaa, sillä ainoa sisätiloissa käytettävä lämpömittari on parkkeerattu lasten ammeen asemesta yläkertaan lämminvesivaraajan päälle. Siinä sen onkin mukavaa lökötellä: Uusi patteri on nostanut yläaulan lämpötilan jo kesäiseen kahdeksaantoista asteeseen. Ikävä kyllä. Ikävä siksi, että lämpö syö energiaa ja energia imee seteleitä taskuistamme vaikka niitä ei siellä juurikaan ole.

Tykkylumi muodostaa hurjia hahmoja tienylisen naapurin kuusiaidan jäänteisiin. Niitä paetaksemme alamme tutkia peruutuspaikkoja talven lämpölennoille. Isän mielestä voittavat paikat olisivat Meksikossa, Äidin Thaimaassa. Kompromissiksi valitsemme harppimme sisään kuuden tunnin lentosäteen, asetamme koneen nokan kohti lämpöä. Vaihtoehdoiksi nousevat Egypti, Kanariansaaret ja Madeira. Kun matkakumppaneiksi vielä ilmoittautuvat Seinäjoen Mummu ja Vaari niin matkakuume valtaa toden teolla pakkasen ja puulämmityksen samentamat mielemme. Ne eivät ole enää kotikoivun alla vaan uiskentelevat jo villasukkien peittämän lattian asemesta häikäisevän kirkkaissa vesissä.

Harmaasuolattu minä

2009-12-28T12:13:00.014+02:00

Jouluna kaupat ovat kinkkua täynnään. Palasiksi revittyä sikaa on pakkasaltaissa ja viileähyllyillä, sitä voitetaan bingoissa. Eläintensuojelijat livauttavat julki videon, missä näytetään sikojen elinolosuhteita ennen kylmäystään. Se ei kauppaa hidasta.

Joulun jälkeen Isä on harmaasuolattu, kinkkunestettä otsastaan vuotava turvonnut pösilö. Perhe jää Seinäjoelle laatikoiden syöntiä viimeistelemään. Isä palaa kotiin laatikolla, junalla. Tämä ei johdu alkoholipitoisista nesteistä vaan enemmänkin siitä tosiasiasta, että yksin kulkiessaan juna vaan tulee edukkaammaksi kuin auto.

Kotona on hiljaista ja naapuri on aurannut koko pihan. Oikein nolottaa niin hienosti aurattuun pihaan saapastaan laskea. Auto siihen olisi pitänyt ajaa, ajattelen. Saan nukuttua oikein mukavasti vaikka alkuun hiljaisuus on ahdistavaa. Sitten siihen tottuu. Kiskon sänkyä hieman patterista ja lämpötilakin hieman laskee. Sekin helpottaa.

Bussissa on aamulla tilaa, Metro-lehtiä ei ole telineissä. Istun ikkunan viereen ja koetan nukahtaa. Se ei onnistu. Kudoksissani oleva suola on tönköttänyt minut enkä saa mukavaa asentoa.

Muutama työpäivä lurahtaa ohi kuin suolikaasu kiinteällä nesteytimellä. Illat kuluvat eteisen seiniä, lattiaa ja kattoa työstäessä. Vaikka maalit ovat valmiina ei niitä päästä käyttämään. Sitä ennen on rapsutettava, kiillotettava, puhdistettava, puhistettava, pestävä ja imuroitava. Sitten on vielä suojauksen aika ja vasta sen jälkeen voidaan avata maalipurkit kuin samppanjapullot.

Maalaus on työlästä. Ensimmäiset kerrokset maalaamattomaan paneliin liimaavat pensselin seinään. Se ei tunnu liikkuvan sitten millään, ei. Ensimmäinen maalikerros peittää pinnat iltakahdeksan aikaan, toinen yhden aikaan yöllä. Ja aamuksi taas töihin... Illalla lankomies tulee auttamaan. Kolmas kerros seiniin ja kattoon saa viimeinkin pinnat näyttämään siltä, miltä niiden pitäisikin.

Uuden vuoden yön kuivattelen yksin kotona. Lattian maali on hivenen märkää eikä sitä voi siis vielä uudestaan maalata. Laitan rakennuspuhaltimen täysille ja treenaan kitaralla "Port of Amsterdamia." Kolmen minuutin rämpytyksen jälkeen talo pimenee, puhallin hiljenee. Puhallin on röpäyttänyt sulakkeen, ajattelen. Asia on juuri näin. Työnnän pikasulakkeen kepillä takaisin ja palaan soiton pariin. Naapurit parveilevat tiellä rakettiensa kanssa. Taion soinnun toisen jälkeen Landolastani ja kujerran kuin kyyhkynen, kuin Jacques Brel Amsterdamin satamasta. Bräng. Kaikki pimenee. Taas. Painan taas sulakkeen mutta se ei suostu jäämään "päälle" asentoon. Käyn tarkistamassa puhaltimen. Sen johto on tulikuuma, sulamaisillaan.

Aamulla lattia on maalauskelpoinen. Maalaan sen. Laitan vaatteet porstuaan ja maalaan itseni sen suuntaan. Jouluruoat painavat vielä vatsassa kuin Joona valaskalaa. Ennen viimeisiä pensselinvetoja nostan maalipöntön kansineen porstuaan. Lattiasta tulee hieno. Viimeisen kohdan maalauksen jälkeen avaan oven porstuaan. Siellä on kylmää. Lähes yhtä kylmää kuin ulkona, ajattelen. Vaatteita vaihtaessani astun maalipurkin kanteen. Liuotin on maalattu vintin rappukäytävään. Harmaasuolauksen lisäksi olen harmaaksi maalattu. Onneksi ulkona on kaunis pakkasilma. Astelen vakain harmain askelin kohti rautatieasemaa, Pohjanmaan junaa ja perhettäni.

Hauskaa joulua

2009-12-23T23:30:00.006+02:00

Joka kuuseen kapsahtaa

2009-12-23T13:26:00.013+02:00

Ilmasto muuttuu päivittäin, päivittää ilmasto muutostaan. Lämpötilaheitot ovat rajuja, kuin sään säätäjän käsi koneistoa ohjaavalta sauvalta väliin lipsuisi. Liukkauttaan tahi sitten väsymyksen takia. Olipa miten oli, me emme sitä tiedä.

Yöllä on turahtanut taas kaksikymmentä senttiä lunta. Äidillä on aamulla meno ja Isä menee töihin myöhempään. Kuin sylkynä Äidin kasvoille molemmat lapset nukkuvat aina puoli kymmeneen saakka. Isä herää innostuneeseen Pojan ääneen. Se hihkuu "Ihi! Ihi!" Niinpä. Tyttökin herää Isää ihmettelemään. Olo on kuin joululomalla, melkein. Töitä on vielä tehtävänä, vitsa väännettävänä sitä ennen vaikkei Isä enää niin nuori olekaan.

Ehdimme saada ruispuuron hautumaan ennen Äidin paluuta. Ruispuurosta on huomaamatta tullut koko perheen yhteinen harrastus. Harras lautanen, jonka ääressä hiljennytään niin aamuin kuin illoin. Ennen syöntiä Isä käy lapioimassa lumet ajotieltä ja kulkupoluilta. Ulkona on jo jouluinen tunnelma. Vastapäisen talon naapurit ovat menossa kuusen ostoon, rajanaapuri kolailee omaa ajotietään. Luterilaiseen työn kulttuuriin näin joulua ennen sopii, että lumi on paksua, märkää ja painavaa. Sitä on ikävä lapiolla heitellä. Jos vain olisi kola, mietin. Naapurin pyöreäksi leikkaama kuusi on saanut hienon valkoisen lakin havuilleen. Nyökkään sille hyvät huomenet ja se nostaa hieman hattuaan, kumartaa lumet oksiltaan.

Töissä kaikki on ennallaan, konttori paperivuoren kaivettu kolo. Istahdan sen sisälle ja kurkistan sähköisestä ikkunastani maailmaa. Ei virallisia sähköposteja. Ei virallisia puheluita. Ei sitten mitään jollei sellaisiksi lasketa Facebookin lähettämiä tiedotteita siitä, kuinka joku on tägännyt nimeni muistiinpanoonsa. Poistan tiedotteet roskalaatikkoon ja lähden kuusen ostoon.

Lämpöasteiden tavoittama kaupunki on poriseva puurokattila jossa sokeri ja maantiesuola sekä kaneli ja hiekoitushiekka ovat menneet iloisesti sekaisin. Tiet ovat liukkaita ja loska roiskuaa. Tämä on tätä todellisempaa joulunaikaa, tuumin, kävellessäni ostoskeskukseen. Kuuset ostoskeskuksen edessä ovat joko harvoja, oksapuolia tai kiviaidan kupeessa kasvavia tuijia. Niitä ei voi ostaa vaikka kaikkein komeimpia olisivatkin. Ostan tuuheahkon puun melko mittavalla varrella. Myyjä tunkee sen alumiinirummun avulla hienoon verkkoon. Näin se on helppo kantaa.

Töiden jälkeen käyn lasten kanssa pesemässä auton. Autonpesukone on hurja koettelemus joka kirvoittaa Pojalta itkut, Tytöltäkin puolittain. Puhdistunut auto on kuin uusi. Ulkoa. Sisällä sama kuramössö makaa yhä. Saakin.

Ennen iltaruispuuroa käymme Tytön kanssa viemässä rajanaapureille joulukonvehdit. Se on nopea kierros. Yksi loota tulee jopa takaisin kotiin kanssamme sillä naapuriperhe on liimautunut valtaisan television ääreen eikä kuule ovikellon soittoamme lain. Muistan, että meilläkin on televisio. Vintin komerossa. Pitäisiköhän se jos vielä virittää käyttöön? Tuskin. Mukavampaa on kävellä raikkaassa talvisohjoillassa ja kuunnella, kuinka kuuset kasvavat.

Muuotoksen ilma

2009-12-21T09:50:00.009+02:00

Kylmä rintama jatkuu viikonlopun yli. Sisällä talossa tunnelma kiristyy kuin pakkanen ja sen aiheuttama kitka lämmittää kaiken ihanasti. Ullakko alkaa sulaa. Halot alkavat sulaa. Porstuan ikkunat eivät sulaa vaan jäätyvät lisää. Viima lyö kuuraviikset talon seinään kivijalustan kivien välistä.

Seinäjoen Vaari saapuu perjantaina hiomaan eteisen lattiaa. Eteiseen päästyään Vaari on ällikällä lyöty ja miestä syödään. Paneelihommathan ovat aivan kesken! Lattiaa ei vielä hiotakaan vaan Vaari viettää illan lasten kanssa leikkien. Aina varautunut Poikakin on sulaa vahaa Vaarin kaivettua taskustaan hedelmäkarkkipussin.

Lauantaina päästään paneelin kimppuun. Ulkona on rapea pakkanen. Se tuo sirkkelöintiin uuden haasteen: Sirkkelin alumiinirunko jäähtyy ulkoilman tasolle ja paljaat sormet jäätyvät siihen kiinni. Sormien ihosta kuoriutuu uloin kerros jokaisella kosketuskerralla.

Vanhan saunan lämpötila nousee kumulatiivisesti ulkoilman lämpötilan laskuun nähden. Kymmenen sentin pellavaeriste nostaa jo yksin hien pintaan ja öljytäytteisen patterin asentaminen ikkunan alle vasta kummia tekeekin.

Sunnuntaina ilma muuttuu. Pakkanen laskee hieman ja alkaa tuiskuttaa. Lunta tulee. Ja tulee. Ja tulee. Kipeät sormenpäät jäätyvät nyt lapion varteen ja eteinenkin on hienon sateen vallassa. Se tosin ei ole lunta vaan hiontapölyä. Lattianhiontakone on vikuroiva muuli joka kykenee murentamaan koko lattian palasiksi hampaissaan. Sillä on kuitenkin taitava ohjastaja, Vaari.

Iltapäivällä Isä poikkeaa Pukkilassa hakemassa hieman lisää romua ja saa kuulla naapurinrouvan valitusta autojen parkkeeraamisesta rasitetien kohdalla. Se on rasittavaa, rasittaa. Rasitetien leveydestä ei ole erimielisyyttä, se on lain määrämä 4,5 metriä. Sen sijaan sen sijainnista tuntuu olevan erimielisyyttä. Isä ei tiedä, mistä naapuri sen mittaa. Lain mukaan se alkaa tontin rajalta. Mutta mitäpä siitä. Rajariidat ovat tilastollisesti kaiketi suurin naapuririitojen aiheuttaja. Siihen mekin solahdamme kuin vanhaan sukkaan. Se on virttynyt, hieman kostea mutta istuu.

Maanantaihin mennessä lunta on tuiskunnut melkein neljäkymmentä senttimetriä. Ja lisää tulee.

Kesä mökillä

2009-12-18T10:21:00.008+02:00

Talvi tulee yht´äkkiä ja yllättää kaikki, paitsi ne jotka tietää. Mitä? Sitä me emme saa tietää. Arktiset olosuhteet ovat kuin Puna-armeija matkalla Berliiniin. Sen hyökyvoimaa ei voi estää mitenkään. Tähän asti perinneasuminen on ollut lasten leikkiä, kesä mökillä. Todellisuus on jäätynyt halko ja lattian raoista nivusiin pureutuva hyinen viima.

Kööpenhaminassa vietetään ilmastokokousta. Luemme siitä lehdistä. Maailman johtavat johtajat ovat kokoontuneet yhteen lyömään viisaita päitään yhteen. Parahultaisesti julkisuuteen tulee myös liuta sähköposteja ja tilastoja jotka kertovat johtavien ilmastotieteilijöiden johtaneen kaikkia tahallaan harhaan. Kuka johtaa ja ketä viedään on kysymys, jota kukaa ei tunnu kysyvän.

Ilmasto itse ei kokouksista tiedä tahi ymmärrä tahi tietoisesti ymmärrä. Se ei ole muuttunut vaan jatkuu pienin variaatioin. Ulkona on rapsakka pakkanen ja porstuan sekä vintin sivukoiden lasit jäätyvät paksuun jääkerrokseen. Sähköpatterit huutavat, sähkömittarin laakeri laulaa. Onneksi osa pattereista on uusittu. Ne luovuttavat lämpöä tasaisesti termostaattiensa osoittamin luvuin. Vanhat patterit sen sijaan ovat melkoisia murheenkryynejä. Niinkuin esimerkiksi makuuhuoneemme patteri. Sängynpäässä sijaitsevassa patterissa on vain kaksi asentoa: Päällä tai Pois. Päällä ollessaan se koettaa lämmittää tilaa neljäänkymmeneen asteeseen. On kaameaa herätä keskellä yötä tulikuuman patterin lohikäärmeen hönkäys otsalla. Ensin on hiki mutta pian sekin haihtuu. Ja sitten kun patterin laittaa kiinni niin alkaa harakoidenkin varpaat jäätyä. Kylmä ottaa otteeseensa pian, niin pian.

Ameriikan ihmemaassa sataa metritolkulla lunta ja golftiikeri jää kiinni jokin muu kuin oma Elin kädessään. Elin Nordegren ei sitä siedä. Lehdet kertovat, että hän miehellään on ollut neljätoista tyttöystävää. Elin mätkii golfmailoilla miehensä auton ikkunat. Skandaali ruokkii itse itseään: Pian paljastuu, että nuorella Tigerillä on ollut myös vanha puuma. Meitä se ei jaksa kauaa kiinnostaa. Poika on innostunut nautaeläimistä ja Tytön mielenkiinnon kohteina ovat eri rotuiset koirat.

Keskiviikkona lankomies tulee auttelemaan paneloinnissa. Saamme osan eteistä valmiiksi. Illalla menen eristämään vinttiä. Heittelen pellavalevyjä entisen saunan kattotuolien päälle. Lattialle laitan 600 wattisen öljytäytteisen patterin. Sen luovuttama lämpö on kuin minkkiturkkisen naisen pieru bussipysäkillä. Lämpöä ei juuri luovutu mutta ääni kuuluu. Nainen narskuttaa hermostuksissaan kenkänsä kärjellä pakkaslunta ja tuijottaa sepalus auki penkillä röhnöttävää miestä. Vintillä on +3 astetta. Se ei ole paljoa, mutta juuri tarpeeksi. Facebookista luen, että sukulaisen vesiputki Virojoella jäätyy. Liekö ollut putki kuparia? Viisitoista vanhusta joutuu sairaalahoitoon ohjaajan lämmitettyä glögiä vedenkeittimessä. Syyksi paljastuu kuparimyrkytys.

Perjantaiaamuna auton mittari näyttää -21 astetta. Moottori pyörähtää kankeasti ja mörähtää käyntiin. Pakkaslumet on helppo harjata katolta ja ikkunoista. Sitten on tehtävä amok-juoksu takaisin talolle sillä vanha pelko putkien jäätymisestä iskee jälleen. Se osoittautuu turhaksi. Ylhäällä on miellyttävän lämmintä. Ikkunoiden yläreunoihin on sulanut kirkas aukko. Sen takaa näkyy ulos haaleaan pakkasaamuun. Naapurin piipusta nousee savua. Niillä taitaa olla lämmintä, keskuslämmintä. Voivat jäättömästä keittiönikkunastaan kurkistaa kahelia lapsiperhettä, joka on muuttanut kesämökille. Ja hymähtää.

Maailman vähiten korruptoitunut maa

2009-11-21T13:44:00.010+02:00

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan Suomi on maailman vähiten korruptoitunut maa. Se tuntui hienolta, lämmitti rinnassa kuin huikka tiskin alta esiin kaivettua. Sittemmin Vantaa on virrannut paljon vettä. Uusi tutkimuskin julkaistiin. Siinä Suomi oli jo pudonnut viisi pykälää.

Maailmalla jylläävä sikainfluenssa tai jokin muu yhtä sikamainen tauti saavuttaa meidät jo ainakin toistamiseen. Se lapsiperheen elossa onkin hauskinta: Taudit kiertävät kehää kuin Räikkönen asfalttirataa. Tosin Räikkönen tajusi heittää hanskat tiskiin saatuaan ajokengän kuvan haalarinsa takamukseensa ja muhkean pääoman tililleen.

Ensin sairastuu Äiti. Voimat häviävät äkkiväkkiä kuin bensa loppuisi tai säädöt menisivät sekaisin tai vain hydrauliikka pettäisi. Lehdistötilaisuutta ei kuitenkaan pidetä joten lopullinen selitys jää kuulematta. Vuode vetää Äitiä puoleensa kiihtyvällä voimalla. Sitten voimaantunut vetovoima alkaa kiskomaan räkää sieraimista. Sitä tulee, tulee ja tulee. Kaikki on taas kovin hankalaa. Ikkunoiden takana lumi sulaa sulamistaan. Parkkipaikkojen laitamien keot sulavat alhaaltapäin ja muistuttavat pian thaimaalaisia hiekkakivisaaria hiekoitushiekkahuippuineen.

Tautihuippu saavutetaan viikonloppuna. Tytölle nousee kuume lähelle kolmeakymmentäyhdeksää astetta. Se on paljon, enemmän jopa kuin kaiken huippuna käytettävä Isän iän numeraalinen arvo. Lauantai-iltana sairastuu Poikakin. Yht'äkkiä jo viikon pyjamassa patsastellut Äiti huomaa olevansa juustosakkaisen maito-oksennuksen peittämä. Isä rullaa matot ja saa käskyn lähteä kuumemittarin patteria hakemaan. Helpommin sanottu, sanoo jälkiviisas. Palaan kaksi kertaa kotiin väärät patterit paketissa. Lopulta ajaudun epätoivoiseen kujanjuoksuun joka johdattaa minut Korson, Koivukylä, Jokiniemen, Tikkurilan ja muutaman muun paikan kautta Töölöön. Koska patteria ei saa, on ostettava uusi mittari, järkeilen. Sellaisia saakin päivystävästä apteekista. Huvikseni kysyn myös patteria. Käy ilmi, että niitä ei apteekissakaan myydä. Sen sijaan sieltä voi ostaa vielä pienemmän patterin joka käy pelkästään apteekissa myytäviin suurennuslaseihin. Me emme sellaista tarvitse. Lattiallamme olevat roskat ovat niin suuria, että ne näkee ilman lasejakin malkan silmään sattuessa.

Poika oksentelee kuin Old Faithul aina maitoa saatuaan ja kieltäytyy sitten juomasta kokonaan. Se ratkaisee oksennusongelman mutta luo uuden: Pikkulapset saattavat kuivua rajussa taudissa piankin. Huijaamme hieman vaihtamalla nukkuvalle tutin tuttipulloon. Tämä onnistuukin.

Alkuviikosta taudit hieman laantuvat. Isä käy normaalisti töissä. Töissäolo on kuitenkin eräänlaista päivystystä, varuilla oloa. Tulee samalla tutkittua työaikalainsäädäntöä tällaisen tilanteen varalta. Sen viesti on selvä, ainakin kunnallisalalla. Sairasta lasta hoitaa kotona oleva vanhempi vaikka itse sairaana olisikin. Lakikirja tuntee vain kaksi poikkeusta: Sairaalahoidon tai kertausharjoituksen. Äiti ei ole kummassakaan.

Torstaina Pojan kuume palaa. Pojan posket palavat kuumeisina ja Isä saapuu kuin eläköityvä F1-stara perhefarmarilla kotiin. Koivukylän terveysasemalla on rauhallista. Näemme lääkärin vain tunnin odotuksen jälkeen ja siitä viidentoista minuutin päästä pääsemme jo häntä tapaamaan. Lääkäri tutkii Pojan ja antaa diagnoosin: H1N1, sikainfluenssa. Diagnoosi tehdään vain pintapuolisesti, mitään vasta-ainetestiä ei lääkärin mukaan tarvita. Lääkäri kirjoittaa lisäksi Isälle sairaslomaa perheen hoitoon ja määrää Pojalle kauden ihmelääkettä, Tamifluta.

Palautan Pojan kotiin ja päräytän Tytön kanssa uuteen megamarkettiin. City sen nimessä hämää, hirvitys kun sijaitsee lähiössä. Mutta kuka haluaisi mennä Lähiömarketiin tai Taajamakeitaaseen? Agrimarket sen sijaan on ja hyvä niin. Marketissa on jäätelömaistajaiset. Maistettavana on kuutta laatua. Tyttö maistaa kahta. Kun kysyn hänen suosikkiaan niin vastaus on varma: "No ne kaksi!" Ostamme molempia.

Apteekissa on uusi hieno lääkerobotti. Se ei tosin lääkettä valmista vaan ainoastaan sen ihmisten ilmoille tuottaa. Meidän tapauksessamme farmaseutti joutuu kuitenkin kävelemään koko kahden metrin matkan sillä jostain syystä Mekaaninen käsi ei viivakoodia tunnista. Farmaseutti kertoo, että Tamifluta ei koske Kela-korvaus. Se on siis itse korvattava, kelattava, että sen arvoista se on. Vai onko? Ruskeassa pullossa lilluva harmaa neste maksaa hieman yli 43 euroa.

Kotona ilmenee pian, että Poika ei tamista välitä. Se ei mene raakana eikä mitenkään miksattunakaan. Koetamme mustikkahilloa sekä Pojan (lue: Isän) suosikkia lakritsijäätelöä mutta lääke ei vain alas mene. Kuume sen sijaan laskee. Illalla lukemat ovat taas normaaleja. Samalla pääsemme lukemaan netistä tarpeetonta tietoa. Selviää, että Tamiflu on otettu käyttöön suhteellisen nopeasti (ilman suurempia testauksia) ja että tehotakseen sen käyttö olisi aloitettava neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluttua oireiden ilmaantumisesta. Lisäksi se ei oireita vie pois, pikemminkin lyhentää taudin kestoa noin vuorokaudella. Luemme lisäksi Tamiflun aiheuttamista vakavista sivuvaikutuksista. Sellaisia ovat painajaiset, sekavuus ja jopa kohonnut itsemurhariski. En tiedä miten tällainen voisi vaikuttaa vuoden vanhaan mutta käyn kuitenkin korjaamassa Pojalta pois sähköjohdot joita yrittää puuhellaan tunkea.

Perjantai menee kotona. Kaikki nukkuvat pitkään ja hartaasti. Iltapäivällä menemme koko porukka taas uuteen markettiin. Nyt siellä tarjotaan kakkua ja kahvia. On siis oivallettu se maailmanlaajuinen laki, että mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa. Jos siis haluat minun ostavan jotain tekee pieni lahja siitä liukuvampaa. Kyse ei kuitenkaan ole lahjonnasta, enemmänkin ystävällisestä eleestä. Kakku on hyvää, luikahtaa käytävään kepeästi. Sitten Poika heittää omansa ostoskärryyn ja tapahtumaa ihmettelevä Äiti pudottaa omansa. Samassa Tytönkin kakku putoaa ja huomaamme seisovamme kakkukasassa. "Ei teitä voi julkiselle paikalle viedä," sanon naurussa suin. Se ei riitä. Onnistun suututtamaan lastenystävätädin. "Ei lapsia voi syyttää," hän opastaa. "Kyllä kaikille sattuu" ja voivoivoipieniälutulapsosia" kaikuu korvissamme kun koetamme paikalta luikahtaa.

Lauantainakin Isä pääsee sujahtamaan internetin ihmeelliseen maailmaan. Virukset eivät siellä meitä vaivaa, tänään. Luen, että Tamifluta Suomeen tilannut THL on saanut lääkkeen kehittäjältä GlaxoSmithKlineltä reilun "tuen." Tuen määrä on ylittänyt joinakin vuosina eräiden lähteiden mukaan jopa Sosiaali- ja terveysministeriön tuen. Onneksi elämme eräässä maailman vähiten korruptoineessa maassa, mietin. Muualla oltaisiin voitu kuvitella, että tämä tuki olisi jonkinlainen lahjus. Mutta ei täällä, herran tähden, missä dopingiin turvautuneet urheilijatkin puhtaille anteeksi aikanaan antavat. Luen lisäksi, että osa lääkkeistä vanhenee jo tuota pikaa. Niitä suunnitellaankin lahjoitettavaksi johonkin köyhään maahan. Se on hyvä ja sellainen Suomestakin nopeasti tulee.

Salaliittoteorioille tällaiset laiskat aamut ovat suurenmoisia. Voi antaa mielikuvituksen lentää kun ei tarvitse itse lentää. Otetaan siis paha virus ja siihen lääke. Annetaan tietotoimistoille runsaasti uhkakuvia etukäteen jotta voidaan luoda tietynlainen ilmapiiri. Sitten tilataan jokaiselle kansalaiselle lääke ja rokote. Annetaan taudin ensimmäisen aallon tulla suuren hysterian vallassa. Itse sairastin tuon mystisen taudin jo ensimmäisessä aallossa, elokuussa, lääkärin mukaan. Mitään testiä ei silloinkaan tehty. Lääkärin mukaan se ei ollut "pandemian tässä vaiheessa tarpeellista." Toisen aallon saapuessa ihmisiä aletaan rokottaa kuin karjaa. Pakotetaan ihmiset menemään rokotettaviksi terveyskeskuksiin missä varmasti on sairastuneia. Annetaan lehdistölle epämääräisiä tiedotteita. Hysteria kasvaa kun kuolemasta tehdään julkinen. Rokotejonoissa tapellaan. Tarvitaan vartijoita. Ihmiset sairastuvat ja terveyskeskuksiin tulee lisää jonoja. Diagnooseja ei tehdä, annetaan reseptejä. Tätä lääkettä vain ei voi kilpailuttaa sillä kilpailijaa ei ole. Kätevää. Eikä lääkkeen toimivuudestakaan ole sen enempää takeita kuin itse taudistakaan. Onko sitä olemassakaan, voisi kuulua seuraava kysymys.

On kuitenkin mieltä ylentävää tietää, että tämä kaikki tapahtuu maailman kuudenneksi vähiten korruptoituneessa valtiossa. Millaista meno tällä hetkellä esimerkiksi Pakistanissa? Sitä me emme tiedä. Jos hyvin käy, saattavat sikäläiset kuitenkin piakkoin saada lentopostissa vanhentuvia lääkkeitä. Täällä niitä ei enää tarvita sillä tänne ostetaan uusia.

Talven tuntu

2009-11-10T08:41:00.005+02:00

Maanantaina maailma on sumussa. Heräämme englantilaisessa maalaismaisemassa. Nurmi vihertää yhä. Puiden lehdet ovat pudonneet. Sumu riippuu yllämme kuin kostea huopa.

Työmatka kuluu sumussa kuin sumussa omalla autolla. Laitalähiön väylät pumppaavat hitaasti mutta moottoritiellä pulssi kiihtyy. Ampaisen kiihdytyskaistalta sekaan ja olen kolauttaa edellä matavan Passatin takapuskuriin. Väistän sen hasardiheilahduksella viereiselle kaistalle Volvon eteen. Sumu roikkuu kymmenessä metrissä ja moottoritien valot ovat kummallisen liskon fluorisoiva selkäranka. Me olemme sen mahassa omissa pikku peltikapseleissamme kuin sulamistaan odottelevat pillerit.

Töiden jälkeen tapaan pihassamme odottavan sähkömiehen. Olen viisitoista minuuttia myöhässä koska oletin sähkömiehen tekevän niin. Tämä on noloa mutta tapahtuu. Sähkömies sanoo, että ei odottelu haittaa mutta en oikein tiedä. Katsomme loppuviikon sähkötyöt pikaisesti ja lähdemme Laajasaloon Pelastusarmeijan kirpputorilla komuutteja katsastamaan. Löytyy oikeanlainen mutta se ei ole meille sopiva.

Illalla luen netistä lehtiä saadakseni selville mitä maassa tapahtuu? Ilmeisesti ei mitään, jollei sikainfluenssarokotushärdelliä voida tapahtumana pitää. Syyrian kurdi Ebdi Mihemmed kiertää Suomea Pensselisetänä. Onko tämä nyt sellaista lamakulttuuria minkä puutetta on ihmetelty, mietin. Panutytön riipputissit ja löysänahkabaarit sen sijaan ovat onnellisesti jääneet 1990-luvun puoliväliin huonon sätkätupakansavuiseen keskikaljabaariin. Oi niitä aikoja. Ei niitä osaa kaivata, eikä haluakaan.

Tiistaiaamuna sataa lisää lunta. Se tykkyyntyy oksille, aidoille ja talojen katoille. On lähdettävä julkisilla töihin. Pipoa ei löydy mistään eikä hanskojakaan. Improvisoin kiireessä. Oikeaan käteen löydän oikean oikean käden hansikkaani eteisen lattialta. Hakkaan sitä hetken kaapinkulmaan jotta suurin osa sahanpuruista putoisi ennen käteen vetoa. Vasempaan laitan Äidin melko samanvärisen ja näköisen kintaan. Ulkona kiitän onneani siitä, että on yhä hämärää. Pysäkilläkään ei tuttuja näy. Se on hyvä.

Bussimatka raskaana putoavassa lumisateessa tuo jotenkin mieleeni Narnia-sarjan ensimmäisen kirjan. Bussi on Lucy joka kohtaa pian Faunin, me olemme Lucyn vatsassa. Vajoan omituisiin ajatuksiin. Se on omituista.

Lunta putoilee koko aamupäivän. Tunnen olevani ylösalaisin käännetyssä lumihiutalepallossa. Äidiltä tule tekstiviesti tuoda havuja kotimatkalla. En tiedä mistä sellaisia saisi. Metsästä? koettaa varovainen vuohenjalkainen fauni lampun luota. En kuuntele sitä.

Illalla porstuan johdosta roikkuva lamppu irtoaa johdosta ja sammuu. En osaa kytkeä sitä takaisin. Naulaan pari lautaa koolingiksi seuraavaa panelointikohdetta varten. Sitten avaan internetin. Luen englantilaisen miehen saaneen kaksitoista facebookin kautta tapaamaansa naista raskaaksi. Facebook taitaakin olla nykypäivän mopo, mietin. Pian sitäkin täytyy käyttää kypärä päässä. Mutta sitä ennen. Menen nukkumaan.

Ajankulua

2009-11-09T14:53:00.006+02:00

Syksy kosii talvea ja saa viimein myöntävän vastauksen. Maa puetaan valkoiseen huntuun ja puut ravistelevat lehtiään maistraatin rappusille. Rukkaset jäävät tarpeettomiksi ja siksi ne voidaankin pukea Lapsille mutta Lapset hukkaavat ne ja joudutaan hankkimaan uusia ja yhä uusia rukkasia. Näin elämä soljuu eteenpäin omissa uomissaan. Niiden reunat ovat liukkaat ja pohja on täynnä teräviä kiviä. Me ajelehdimme uomassa ajopuuteorian heitteleminä, vain välillä päämme pintaan saaden.

Päätämme eräänä viikonloppuna pitää vapaata talopuuhista. Ajamme ensin Tampereelle minne Äiti ja Lapset jäävät päiväksi. Isä jatkaa yksin Virroille. Kyydissä on Vesihiisi-nimisen leikkilaitteen loppuosat ja takaisin on tarkoitus tuottaa lisää polttopuita. Mökillä on kylmää, lahden vesi jo jäässä. Rautavene jököttää tulevan laiturin päässä. Appi eli Vaari on jo paikalla. Ei paljoa puhella. Tämä on miesten maailma missä kiroaminen ja viinanjuonti eivät kuulu asiaan. Nyt tehrään töitä. Ja niitä tehdään.

Kahdessa tunnissa leikkiosat ovat päätyneet omaan läjäänsä leikkimökin ja rannan väliselle kaistaleelle ja halot peräkärryyn. Lastaamme tällä kertaa hieman vähemmän kuoripuuta sillä säilytystilamme alkavat olla niin sanotusti tapissa. Varastoja toki on, ei siitä ole kysymys. Kysymys on enemminkin siitä, että kaikki ne varastot ovat jo täynnä. Tarpeellisia tavaroita. Tarpeettomia tavaroita. Tavaroita. Rojua.

Takaisin Tampereella Mummu ja Pappa hoitavat Lapsia hetken. Saamme Äidin kanssa viimein kaivatun hetken kahden. Menemme Vatialaan läheisen haudalle. On pyhäinpäivän ilta ja hautausmaa kaunis kynttilämekossaan. Tuntuu jotenkin absurdilta, että se lienee ainoa paikka koko Suomessa missä kammottava Ameriikasta kantautunut Halloween-villitys ei lyö avokämmenellä kasvoille.

Seuraavana sunnuntaina Isän ystävä Englannista tulee kylään. Isä hakee hänet lentokentältä ja tuo kotiin syömään. Matka porstuan halki on vaaroja täynnä. On paneelia, on villaa, on kummallisia laatikoita. Laatikoita tarkemmin tutkittaessa ilmenee, että ne ovat täynnä kirjoja, lehtiä ja kesämökin tuoksuja. Mökin tuoksu niihin on tullut koska niitä on kylmässä säilytetty.

Talvi sakenee ja tuuli riepottaa kuorilautapinon päälle asetettua pressua. Laudat kastuvat vähintään kaksi kertaa viikossa. Se vaikeuttaa niiden polttamista. On siirryttävä kolmiportaisesta neliportaiseen puunkuivatusjärjestelmään. Se hankaloittaa kaikkea homeenhajuisten puupinojen vallatessa alati lisää alaa.

Talon virittely jatkuu miedolla lämmöllä. Se tuntuu kiehuttavan lähinnä naapuritalojen asukkaita. Heillä onkin meihin verrattuna yksi huono puoli: Epäsiisti naapuri. Onneksi armelias lumi peittää pihagrillimme, päivänvarjomme, ruosteiset polkupyörälaumamme, pihalla säilöttävät varaikkunat, lahot puut, lahoavat puut, laudat, panelit, halot, työpöydän, pihatyökalut ja muutamat muut pihalla lojuvat tavarat. Ihmeellisen paljon tavaraa näinkin pieneen pihaan mahtuu, mietin. Samalla mietin myös sitä onnenpäivää, kun kaikki maailmalla evakossa oleva romumme kotiin saadaan. Se tuleekin olemaan näky. Moottoripyöriä. Lisää polkupyöriä. Sohvia. Pöytiä. Tavaroiden määrä on valtava ja se murskaa mielikuvituksellisena mielikuvituksenikin, muuttaa mieleni puolikkaan mielipuoliseksi kuvastoksi, romuläjäksi.

Saapuu taas sunnuntai. Nyt se on isänpäivä ja se pyhitetään Isälle. Isä ei saa nousta ennen kuin aamiainen on laitettu vaikka olisikin hereillä jo ennen lasten nousua, niin harvinaista kuin se onkin. Aamainen on kuitenkin ikimuistettava kuten myös pienoishunnien hyökkäys hämärään makuuhuoneeseen. Saan lahjaksi hienon t-paidan jossa on Daddy Linen -linja-autonkuva sekä Tytön maalauksen ja Pojan piirustuksen. Nekin ovat kovin hienoja.

Iltapäivällä menemme Lasten kanssa pihalle. Äitikin on pihalla ja jää siksi yöpuvussaan sisälle. Kaivamme esiin pulkan ja puhdistamme keinun istuimen. Lapset ovat ensin pulkkajunan kyydissä vuorotellen niin, että toinen odottaa vuoroaan keinun juna-asemalla toisen kiertäessä pihaan muodostunutta raidekahdeksikkoa. Järjestely on kuitenkin rasittava ja niinpä päätämme siirtyä yhteen vuoroon: Ensin Poika istuu Tytön sylissä pulkassa, sitten Tyttö Pojan sylissä. Pihaa kiertäessämme näemme aina Äidin keittiönikkunassa puhelimeen puhumassa. Naapuri vetää verhon olohuoneensa ikkunaan.

Punaposkiset lapset ovat oivaa saalista puuroa syöttävälle Äidille ja niinpä laitankin heidät kurahousuissaan Grimmin saduista tuttuun keittiöömme. Itse siirryn huokoisten puukuitulevyjen maailmaan. Pienenä unelmani oli kirjoittaa kirja ja levyttää. Nytkö ne on sitten tehty, kysyn itseltäni. Mitä tästä eteenpäin? Tyhjyyttä, vastaa omantunnon pieni ääni. Saan nopeasti levytettyä melkein koko levytettävän alueen. Vain pieniä aukkoja jää sinne tänne kuitulevylakeudelle. Eteisen lämpötila tuntuu olevan samalla nousussa. Ihmekös tuo, toisaalta. Ei lämpö karkaa kun ei ilma virtaa, olisivat voineet muinaiset suomalaiset todeta jos asiaa heiltä olisi kysytty. Mutta kun ei kysytty, mietin.

2009-11-04T18:00:00.002+02:00

Joka ilta tämä sama toistuu.

Ensin vanha mies huristaa sähköpyörätuolilla
talomme ohi
puku päällä,
kravatti suorana
päättäväinen ilme
uurretuilla kasvoillaan.

Hän jättää jälkeensä
kalliiden hajuvesien tuoksun,
sikarinsavua.

Hieman myöhemmin
ruosteista rollaattoria työntävä mummo
laahustaa tietä pitkin
ikälopun susikoiran kanssa.

Heidän perässään ei leiju tuoksujen vanaa,
vain surullisuus
vain joka askeleella
kumiseva tyhjyys.

En tiedä minne mies menee.

Nainen käy puistossa
ja kusettaa koiran.

Vedon tunnetta

2009-10-26T15:12:00.002+02:00

Viikonloppuna on taas mahdollista jatkaa talon remontointia. Tai, kuten kailistina voisi paremmin sanoa, remontin välttelemistä. Eteinen on silti saatava johonkin kuntoon sillä se on ollut osittain paljaana jo yli puoli vuotta. Remonttikaverin päähän pudonnut ikkunakin pitäisi lasittaa mutta toistaiseksi ikkunan reikään asennettu pellavalevy on ajanut eristeen virkaa. Se toimii hivenen huonosti sillä ulommainenkin ikkuna on halki eikä valoakaan eteiseen juuri pääse.

Lauantaina saa Isä nukkua myöhään. Tässä tapaukseen aina puoli kymmeneen asti. Aamiaisen jälkeen suuntaamme porukalla Tikkurilan kierrätykseen rakennusosia tutkaamaan. Talon ikkunat on taas etukäteen mitattu siltä varalta, että kierrätyksen kasasta esiin nousisi oikean kokoisia korvausikkunoita. Sellaisia tarvitaan tulevaa ikkunanmaalausurakkaa odotellessa. Oikeat ikkunat löytyvätkin ja päätyvät perhefarmarin takaluukkuun. Romuläjässä kellottaa myös kirkkaan punaiseksi maalattu 1950-luvun naistenpyörä Venus Special. Siitä puuttuu satula ja sen vanteet on potkittu solmuun. Näistä puutteista huolimatta mietin hetken sen adoptoimista. En kuitenkaan sitä uskalla tehdä.

Kotimatkalla pysähdymme Koivukylän S -markettiin. Tyttöä keljuttaa kun marketissa ei ole lasten ostoskärryjä, Poika potkii ilmaa innoissaan päästyään kärryn penkkiin istumaan. Suomea puhuvina tunnumme olevan marketissa vähemmistönä mutta se ei haittaa: Päinvastoin. Tuntuu, kuin olisimme ostosmatkalla kaukana, kaukana kotoa. Sitä juhlistaaksemme ostamme pienen röttösen maukkaita mausteoliiveja herkkuhyllyltä. Tyttö villiintyy hieman ja pihistää tomaatin. Sitten hän juoksee koskettelemaan pakkauksia, kantelemaan vaunuihin mieluisiaan tuotteita. Sellaisia ovat kaikki käden ulottuvilla olevat.

Lauantai-iltapäivä kuluu kiireesti. Tytön ja Pojan Helsingin serkut tulevat kylään maalaiselämää ihmettelemään. Äiti ja Täti ahkeroivat einettä, lankomiehistö paneloi. Yhteistyö sujuu mainiosti, kunhan panelointisuunta saadaan päätettyä.

Sunnuntaina havahdumme talviaikaan. Se ei eroa kesäajasta mitenkään. Kello on 7:51 Wanhaa Aikaa kun nousen lasten kanssa. Tänään on Äidin nukkuvuoro. Taiomme tulet hellaan ja istutan Lapset penkeilleen puuroa syömään.

Äidin herättyä pakenen paneeliin. Työ sujuu, huonosti toisinaan. Silloin tällöin Lapset murtautuvat työmaalle. Tyttö levittää miljoonalaatikon lattialle ja Poika on hellyttävä näky isolla vasaralla vasaroidessaan. Koetan poistaa heidät aina kun voin mutta aina se ei ole mahdollista.

Illalla Äiti menee elokuviin. Jään Lasten kanssa syömään. Olen sahanpurujen peittämä. Tarkemmin ajateltuna, saatan ollakin sahajauholla täytetty ja saumani vain ovat ratkeamassa. Tyttö keksii hauskoja leikkejä missä hän itse on koira, Isä virtahepo ja Poika mato. Pahaksi mainittu ruokakin menee mainiosti koiranruokana koiranlusikalla koiranpaikalta, lattialta. Toisinaan koira intoutuu kertomaan satuja, toisinaan ärhentelee turhankin innokkaalle madolle.

Äidin palattua palaan töihin ja palan ennen pitkää pohjaan. Alkaa väsyttää ja kaikkea muutakin v:llä alkavaa nousee suuhun. Suhtaudun tilanteeseen kuin kyseessä olisi veto ja psyykkaan itseäni: Nyt ei saa lopettaa, stana! Venytän työtä yöhön mutta saan aikaiseksi sutta, väsynyttä sellaista. Viimein on aika myöntää: Veto on miehestä pois, tämä peli ei enää vetele. Kasaan valmiiksi leikatut panelit nurkkaan ja kurkkaan makuuhuoneeseen: Siellä nukutaan, osittain.

Siivoaminen yömyöhällä työaamua ennen on aina yhtä mieltäylentävää. Tunnen ylikierrosten saapuvan, unettoman yön odottavan. Kannan sirkkelin eteiseen, porrastan paneelinviipaleet porstuaan. Uutta vanhaa väliovea sulkiessa tunnen vedon kädelläni: Vanha avaimenreikä päästää ilman kulkemaan lävitseen. Tungen reiän pellavaa täyteen ja menen suihkuun. Laitan kytkimestä Onnisen valmistaman alipaineimurin kosteutta poistamaan ja oivallan: Korvausilma tulee nyt suihkuhuoneeseen eteisen lattian raoista. Se on kylmää. Yöllä en saa nukuttua.

Jääkukkakimput

2009-10-21T21:41:00.002+03:00

Jääkukkakimput

porstuan ikkunoissa

yön sinetit

Kukelo

2009-10-20T16:56:00.005+03:00

Uhmaikä aiheuttaa Tytössä kummallisen Dr. Jekyll – Mr. Hyde –efektin. Päivisin elämäämme sulostuttaa Pieni Prinsessa, yöllä nurkissamme kirkuu kammottava Viidakon Villikissa. Se sähisee, raapii, potkii, huutaa ja tahtoo. Se tahtoo villatakin, villasukat, repun, kaakaota.

Muutos vaikuttaa kaikkeen. Perinnetalon yöt alkavat muistuttaa Manaaja-elokuvia missä selkä kaarella kirkuva pieni tyttö pitää koko taloa kauhun vallassa. Onneksi Tytön suusta ei aivan niin karmeita sanoja kuitenkaan ilmoille putkahda. Ei, vaikka tarkoitus olisikin. Tyttö näet käyttää tuhmimpia tuntemiaan sanoja. Isi on kukelo, hän haukkuu rauhoittelevaa isäänsä, senkin kukelo! Kukelon lisäksi Isä on kakka, pissa ja räkä. Oikeastaan kaikki muukin on kakkaa. Mieleen tulee Seppo Rädyn suuhun aikanaan laitettu lausahdus siitä, kuinka Saksassa kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Ja nyt siis meilläkin.

Maanantaina Poika käy neuvolassa. Täti koestaa pinsettiotteen ja kehottaa Äitiä antamaan Pojalle oman lautasen ja ruokailuvälineet syöntiä varten. Äiti ei kehtaa kertoa, että Pojan syönti on tieteellisen tarkkaa raaka-aineiden analysointia ja siksi kotona on katsottu (vanhemmille) helpommaksi syöttää vain yksi suullinen kerrallaan. Seuraavaksi neuvolantäti ennustaa Pojan tulevan. Sen mukaan Poika tulee jäämään keskivertoa hivenen lyhyemmäksi. Se ei yllätä ketään. Suvussamme on harvinaista tuulettaa hiuksiaan yli 175 sentin korkeudessa maanpinnasta mitattuna.

Tyttökään ei ole viime aikoina juuri aterioinnillaan hämmästyttänyt. Ruokaa riivitään, raavitaan ja sitä syljeskellään. Useimmiten lautaselle mutta toisinaan lattialle tai esimerkiksi Äidin vaatteille. Olen tiskirätti ja tiedän sen, mutta ylpeä sellainen, voisi Äiti laulaa Sielun Veljien sanoin. Koetamme kannustaa Tyttöä syömään ja pelkäämme laihtuvaa olemusta. Sun täytyy syödä että et kokonaan kuihdu pois, sanon.

Maanantai-iltana lähdemme ostosretkelle koko perheen voimin. Auto on taas sotkujen sotku. Kuka täällä on pierryt, Tyttö kysyy lauseensa Isälle osoittaen. En osaa vastata. Ehkä se kuuluisa kukelo, tuumin.

Äiti ja Poika kuljetetaan Jumboon, Tyttö ja Isä ajavat Bauhausiin ostamassa sellakkaa. Se käy Tytön kakkavaiheeseen sillä tavalla mukavasti, että kakkaahan se sellakkakin on. Tai no, ehkä ei ihan. Maailman tärkein keksintö tulen jälkeen, wikipedia, kertoo sellakan olevan orgaaninen polymeeri eli oikeastaan luonnonmuovi, oivallan. Sitä saadaan Kerria lacca- hyönteisnaaraan munakoteloidensa suojaksi erittämästä hauraasta aineesta. Me tarvitsemme sellakkaa kaksi viikkoa sitten rikkoontuneen ikkunan kyntteen suojaamiseen ennen kittausta. Se on taas sellaista perinnetoimintaa, jota monikaan ei jaksa ymmärtää. Että rikkoontunut ikkuna olisi mielellään korvattava vanhalla lasilla. Että ruutu kiinnitettävä kitillä, ei kittilistalla. Ja ennen kittausta on karmin lasiin painuva osa, kynte, puhdistettava ja alustettava sellakalla. Ja vasta sitten päästään ruutu kiinnittämään, kerron Tytölle. Tyttö tuijottaa intensiivisesti ohitseni. Hän haluaisi ostaa pensseleitä ja maalinraaputtimia. Teemme niin. Autossa Tyttö kysyy mietteliäänä, että onko silloin nälkä kun on kuollut. En osaa vastata.

Jumbosta löydämme omamme lastenvaatekaupasta. Sieltä mukaan tarttuu kolme paria iloisenvärisiä toppahansikkaita. Lastenvaatteiden jälkeen suuntaamme alas Citymarketiin. Juutumme sielläkin lastenvaateosastolle. Pojalle on ostettava uudet kengät koska vanhoista on mystisesti toinen kadonnut. Ostelemme myös Sinolia sellakan lantraamiseksi ja herkkuja. Matkalla autolle Poika viskaa toisen uuden kenkänsä kauppakeskuksen aulaan. Löydämme sen.

Yöllä naapurivuoteessa möykätään kolmesta viiteen. Koetan rauhoitella ja saan taas kuulla olevani kukelo. Seuraavana päivänä kysyn Tytöltä mitä se tarkoittaa. Kakkia, vastaa Tyttö. Kukelo on kakka.

Susi ihmisessä

2009-10-16T13:02:00.004+03:00

Poika täyttää vuoden ja Tyttö juhlistaa nimipäiväänsä jo kolmatta kertaa. Kehitys on taas ollut huimaavaa ja molemmat oppineet sellaisia uusia taitoja, että heikompaa eli Isää jo huimaa.

Poika saa ensimmäisen kunnollisen itkupotkuraivarinsa koska ei saa hypistellä juhliinsa asennettavaa koristelukukkaa. Huutoa kestää tunnin eikä se laannu ennen kuin uusi mielenkiintoinen objekti löytyy. Tällä kertaa se on tietokoneen kaukosäädin. Sekään ei ole lastenleikkeihin tarkoitettu joten toinen itkupotkuraivari alkaa jo opitun tuntuisesti.

Tyttö puolestaan kieltäytyy syömästä enää puuroa ja kiljuen listaa ne ruoat, joita saattaa yhä syödä. Ne ovat: Kakku, pulla, maito, hampurilainen, suklaa ja jäätelö. Erityisesti hän huutaa inhoavansa puuroa ja makaronia. Iltapala ei siis lautaselta mihinkään katoa. Puuron vaihtoehdoksi paksu pyknikko laittaa pienelle leptosomille leivän. Siitä katoaa juusto ja voita nuoleskellaan. Hiukan. Ei siis liene mikään yllätys, että yöllä makuuhuoneessa itkee Pieni Nälkäinen Tyttö. Koska jäätelöä eikä kaakaota nyt satu olemaan huonepalvelun listalla on vaativimmankin asiakkaan tyydyttävä puuroon. Nyt sitä menee. Kolme lusikallista. Pientä lusikallista. Vajaata. Puuron päälle puoli lasia maitoa ja uni maittaa aamuun asti. Tytöllä.

Puurotta kuihtuva Tyttö tuo mieleen 1950-luvun Jörö Jukka – pelikortit. Laihat kädet ovat kuin haapaiset tulitikut nyrkkiin puristettuina rikkipäineen. Vain vähän raapaisupintaa ja jo leimahtaa. Ja raapaisupintojahan Perinneperheestä löytyy.

Seuraavan yönä Tyttö herää jälleen ulvoen, kiljuen ja peittoaan potkien. Kyse on taas uhmasta. Nyt siitä, että juuri nyt hän ei halua nukkua peiton alla vaan vaatii itselleen villatakkia. Isä saa haasteen ja Isä sen häviää. Muistiin palaa pääsiäinen 1981 kun Isän perheeseen hankittiin koiranpentu. Paimenkoirana se heti aloitti lauman tutkimisen, hierarkisena eläimenä sen rakenteen analysoinnin. Isä katsottiin lauman alimmaksi, siksi, jota ei totella tarvitse. Mikään ei siis ole muuttunut.

Koska evoluution mukaan kaikki eläimet ovat alkujaan olleet samaa, on meissä jokaisessa oltava hieman suttakin. Pienissä tytöissäkin. Siitä taas päästään loogisesti koiraan, kesysuteen. Kuin koiranpentu, ottaa lapsikin paikkansa laumassa heikommat tieltään alistaen. Siksipä Isä onkin yksilöistä susin ja koiranosa hälle roolitetaan. Ihmekös tuo siis, jos joskus hieman haukkua louskuttaakin.

Freudipaalikompleksi

2009-10-13T16:25:00.007+03:00

”Ei teikäläisiä kai auttaa voi, liian lujaa teidän päissä soi” lauloi muuan Mustajärvi 1980-luvulla. Siitä on jo kauan ja Järvi sittemmin soistunut harmaaksi, siirtynyt Yleisradion rock-uskottavasta Rock Radiosta mainstreamiin, Iskelmäkanavalle.

Koti-isä ei valtavirtaan solahda. Hän ei ole solakka eikä kalvakka vaan enemmänkin punakka, parhaimmillaan napakka. Keuhkokuume ei enää keuhkoja rassaa ja lääkärin puhelinkonsultaation mukaan sisäelimetkin vaikuttavat olevan suurin piirtein oikeilla asemillaan, aikalailla oikean kokoisinakin vielä. Kaikki se on kovin mukavaa. Vielä mukavampaa olisi nukkua joskus joku yö. Kokonaan. Ilman jatkuvia herätyksiä, kaakaomukin noutoja, potan tyhjentämisiä. Helppoa tämä silti on, ajattelen. Mitä tämä Isyys on Äitiyteen verrattuna? Sitä, että kuljeskelee ympäri tonttia ja syljeskelee reteesti, voisi Äiti määrittää. Mutta häneltä ei nyt kysytä sillä tämä blogi ei Äidin vaan Isän virallinen tieto- ja uutistoimisto.

Äidin ja Pojan kakkosvaiheen symbioosi on hiljalleen saavuttamassa lakipistettään, huomaa Isäkin silti. Yöimetys on tarkoitus saada loppumaan ja Pojan on muututtava imeväisestä kiinteän ruoan syöjäksi. Äiti odottaa muutosta kuin yöeläjät päivän sammumista, nisää imevä Poika on epätoivoinen kuin puhkinaista puhalluslelua täyttävä lapsi hiekkarannalla. Venttiilikin on rikki. Siitä puuttuu takaiskuventtiili ja virkoamisen asemesta imeminen syö syötävää. Samalla Äidistä vierottuva Poika kiinnittyy Isään entistä enemmän, haluaa ottaa osaa kaikkeen korjaamiseen, korjata tämän osaamisen.

Viikonloppuna Tytön silmät alkavat punoittaa. Ne kutisevat, ovat kipeät, sanoo Tyttö. Isänkin silmät kutiavat, mutta eivät rähmi. Niihin on pudonnut yläpohjan eristysurakasta lasivillahiukkasia, ruostetta, lahoa ja neljän tuuman galvanoituja Dyckert-nauloja. Että tällainenkin tuli opittua, miettii K-I stoalaisesti. Naulojen nimet. Ruuvejakin on erilaisia: Kannan mukaan jaoteltuina on Hobauta ja uppokantaa. Itse asiassa, oivallan, ne taitavatkin olla sama asia.

Muutakin sanotaan, opitaan mutta ei niiden pitäisi silmiin sattua. Oidipaalisvaihe jyrähtää käyntiin yli puoli vuotta etukäteen. Tyttö miettii ensin sukulaisiaan, laskee Tätejä ja Setiä. Sitten hän oivaltaa, että miestä hänellä ei vielä ole. Kunnes keksii ilmeisen X –tekijän: Isä on vapailla markkinoilla koska Isällä ei ole puolisoa vaan Äiti joten Isä on Tytön tuleva Ihannemies. Poika naitetaan Äidille, siitäkin Tyttö on kovin varma. Tohtori Sigmund Freudin teorioita, joihin oidipuskompleksikin kuuluu, on arvosteltu siitä, että viiteryhmätutkimukseen päätyivät ainoastaan tohtorin omat potilaat. Näin ollen tuloksia pidetään kovastikin yleistettyinä, huonosti todellisuuteen soveltuvina. Kuitenkin se tuntuisi sopivan ikäkautisestikin aika hyvin yhteen Perinneperheen tapahtumiin.

Freudin tutkimusten analysointi kiidättää mieleni tutkimuksen maahan. Opinnäytepassi on yhä hukassa. Se harmittaa, hieman, sillä viime aikoina siihen olisi runsaasti rajaleimoja napsahdellut. On ollut abstracktin eli englanninkielisen tiivistelmän tekoa, metodiseminaaria. Tiivistelmän teko Koti-isän opinnäytetyöstä on sikäli helppoa, että, olemassa oleva materiaali oikeastaan on vain tiivistelmä. Mutta mistä, kas siinä vasta tutkimuskysymys. Olemassa on vain pieni sakka, eräänlainen opinnäytetyön liemikuutio. Se pitäisi heittää kiehuvaan veteen ja hämmentää mutta kattila on hukassa. Metodiseminaarista pääsen läpi mutta työni ei. Se ei yllätä. Ketään.

Työpäivät viiden tunnin unilla ovat letkeitä kuin lekottelu rantatuolilla Rodoksella. Kun vielä päälle ympätään opinnot, perinnetalo ja perhe niin erheen mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Koti-Isästä tulee valurautahellalla viheltäen yli kiehuva vesipannu. Paineet on silti koetettava pitää sisällä, nyt ei auta räjähtää. On oltava esikuvallinen sillä liian usea ihaileva silmä seuraa Koti-Isän jokaista liikettä kotona.

Unihiekkaa

2009-10-12T12:46:00.003+03:00

Nukkumaan mennessä

kello vasta vähän.

Silmät täynnä polttavaa hiekkaa,

sieraimissa pieniä sormia.

Lapsiperheen sunnuntai-maanantaiyö.

Sisäänhiipivää murtomiestä ei tarvitse pelätä.

Sellainen taittaisi niskansa

olohuoneen lelulakeudella.

Joskus sitä kaipaa yksinäistä liskojen yötäkin,

näinä öinä, joissa viidentoista minuutin välein

joku huutaen herää,

näinä pienien kylmien jalkojen öinä.

Tuppeensahattu

2009-10-09T13:42:00.003+03:00

Pihaamme ilmestyy kuormallinen kuoripuita. Kuoripuu on sahatoiminnan sivutuote, tukkien ja lautojen reunakappaleita. Ne on minulle toimittanut eräs tietääkseni poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen taho. Aiemmin tein kauppaa hänen tyttärestään, nykyään saan puuta ja teknistä neuvonantoa. Tarvittaessa minulle myös kerrotaan eri puulaatujen nimitermit.

Tänä syksynä myös Suomen kansa on saanut oppia puutalousteknisiä termejä. Media on kertonut meille, mitä on niin sanottu tuppeen sahattu lautatavara. Se on lautaa, jonka reunukset ovat luonnollisia, sahaamattomia ja höyläämättömiä, tuppia. Juuri sellaista, joita tulevien sattumapääministerien talotyömailla yhteistyötahoilta lahjoitellaan

Lautakasa on hallinnut viikon uutisointia ja on viemässä huomiota pois itse asiasta: Keskustaan kytkeytyvästä Nuorisosäätiöstä joka Matti Vanhasenkin vaalikampanjoita on merkittävästi tukenut.

Vanhaseen verrattuna koen olevani vain kuoripoika kun taas Matti tuntuu selviävän haavoittumatta vaikka itseään tuppeen sahasikin. Voiko tämä mies todella olla sitä teflonia, mistä joskus kuulee mainittavan, mietin. Tuskin. Mutta lautajupakka on tosiaankin omiaan viemään huomion todellisesta asiasta: Nuorisosäätiöstä. Nuorisosäätiön on alun alkaen vaatimattomasti pienellä lahj(oit)usrahalla käynnistetty säätiö, jonka tehtävänä on tuottaa halpoja asuntoja työssäkäyville nuorille. Jotenkin vain tämä hieno ajatus on tuntunut muuttuneen matkan varrella ja niinpä Ray:n valtavat tuet ovatkin paisuttaneet lähinnä Keskustapuolueen jäsenien tilejä sekä vaalikampanjoita. Entinen kilpatanssija Antti Kaikkonen on Vanhasen jälkeen toiminut tämän yleishyödyllisen säätiön puheenjohtajana ja saanut siinä sivussa kolmenkymmenentuhannen euron palkkioita oman kansanedustajan palkkansa lisäksi.

Lapset eivät Vanhasesta juuri hätkähdä. He ovat ottaneet pärekorin laivakseen ja purjehtivat sillä olohuoneen lattialla kuin karatakseen eräästä maailman vähiten korruptoituneesta maasta. Toisinaan miehistölle tulee riitaa, toisinaan merisairautta. Poika oksentaa kaaressa moottorina toimivaan vanhaan tulostimeen ja siitä tulee ulostin. Tyttökin on kipeä, yhden aamun. Hän kulkee pitkin pirttiä surkeana pikku kannuunsa silloin tällöin oksentaen.

Alkuviikosta oman yksityinen Nuorisosäätiön taloyhtiömme kärvistelee taas remontoinnin kynsissä. Laitetaan lattiaa eteiseen, levytetään sisäseiniä. Haen rautakaupasta isoja puukuitulevyjä enkä kiristä kuormaa kunnolla. Päällimmäinen levy nousee pystyyn kuin Santa Marian purje vuonna 1492 mutta ei neljän ruuhkasta huolimatta putoa yhdenkään auton tuulilasille vaan leijuu kauniisti kuin leija taustapeilissä.

Remonttiapukaan ei välty haavereitta: Tampereelta apuun tullut ystävä saa ikkunan karmeineen päähänsä mutta onneksi lopputulos ei ole kovin karmiva ja karmikin säilyy ehjänä lasin hajottua kuin elokuvissa. Kiinnitämme rikkinäisen lasin viereen huokolevyn riekaleen. Siinä on renkaanjälkiä.

Syksykin on saanut ja kuoripuut kastuvat sateessa. Ne kasvavat valkoista rihmastoa, murenevat kuin mielikuva rehellisestä Keskustapuolueesta. Pelkään sen houkuttavan puuta syöviä hyönteisiä talomme kimppuun mutta ymmärrän sitten Kepun päämajan olevan kyllin kaukana jotta hyönteiset eivät sieltä hirsiimme jaksa lentää.

Perjantaina vien aamukuorman kaatopaikalle. Taivaalta ropisee alijäähtynyttä vettä ja pankkitilikin on pakkasella, matti kukkarossa, kanki kaikossa. Tämän taloyhtiön hallituksen jäseniä ei tosiaankaan palkkioilla hellitä, tuumin. Ei, vaikka olen jäykkä kuin lautakuorman housuihinsa tunkenut Vanhanen ja omaan Kaikkosen turpean ruumiinrakenteen. Kuoripuiden kuoria sen sijaan on lavalla, styroksien, vanereiden ja naulaisten kakkosnelosten alla.

Jäteaseman romulavalla on samankokoisen näköinen ikkuna kuin mikä meiltä hajosi. Sekin pirstoutuu kuitenkin silmieni edessä enkä jaksa karmejakaan kaivella. Peruutan sen sijaan ärräpäitä päästellen puutavaralavaa kohden mutta törmäänkin perävaunun kulmasta uudennäköisen pakettiauton puskuriin. Siihen tulee ilkeä viilto, naarmu. Kuljettajaa asia tuntuu huvittavan. ”Joo, kyllä toi naarmu sun aiheuttama on,” hän sanoo, ”ei sitä ollu kun hain tän kaupasta.” Dou, sanoo sisäinen Homer Simpsonini. Se olikin niin uusi. Kyselen korvauksesta mutta auton kuljettajaa vain naurattaa. ”Työautohan tää on. Ei tossa mitään.” Ei siinä sitten mitään. Tyhjennän kuoripuumuhjun lavalta ja hyppään autoon tärisemään. Olen sappeen tuhottu, tuppeen sahattu täysiverinen pösilö. Tänneköhän se Matinkin tuppeensahattu, mietin. En tiedä. Töissä on jääkaapissa seitsemänsataa grammaa päiväysvanhaa makaronilaatikkoa, tuppeensahattua spagettibologneseä. Päätän mennä sinne.

7.10.2009

2009-10-08T12:11:00.002+03:00

Astelen mielenosoituksesta Etelärantaan.
Taustalla kalliolta mereen hiljaa valuvat rakennukset,
asfalttiin piirretyt ääriviivat,
edessä huppuun peitetty kirkontorni,
vaunuissa nukkuvat lapset.

Taivas on englantilainen merimaisema,
kirkkaan valkoista, mustaa, punaisensävyjä ja kultaa.
Kiitäviä kumpupilviä
kuin taistelusta palaavia purjeita.

Moottoritiellä mantelikasvoinen kuu
vetää tumman harson kasvoilleen.
Ajattelen mielenosoitusta.
Lapseni nukkuvat yhä.

Hirsien vetelyä

2009-10-02T20:39:00.000+03:00

Viikonloppuna perhe viedään evakkoon Tampereen kautta aina Pohjanmaalle asti. Isä viettää Tampereelle kaksi päivää ja yhden yön ennen kuin palaa kotiin.

Maanantaina maailma peittyy pölyyn mutta aurinko on kirkkaan oranssi. Rakennusrestauraatio K. Klemola Pälkäneeltä tulee vaihtamaan hirsiä taloomme. Savuhälyttimet laulavat. Moottorisahat soivat. Talo tärisee, resonoi. Tuntuu kuin se olisi pää jonka hampaita juuri juurihoidetaan. Ja niinhän se oikeastaan onkin, tavallaan. Innokkaana perinnerakentamisamatöörinä mieleni tekisi olla jatkuvasti seuraamassa homman etenemistä mutta pakotan itseni jaloista. Etenen rintamasuunnassa ylöspäin ja asemoin itseni pihan puolen erkkerin mineraalivillakorsuun. Villan paksuus kestäisi suorasuuntaustykin suoran osuman mutta ei työhansikkaan lempeää kosketusta. Pikkuhiljaa se kantautuu ulos mustissa jätesäkeissä. Samalla herää uusi kysymys: Olikos tässä taas mitään järkeä? Poistaa eristys tilasta, jossa lämminvesivaraaja on juuri ennen kylmiä? Vastaus on ytimekäs: Ei.

Päivät ovat pitkiä ja raskaita. Asunto on harmaa. Tulevaisuus on kylmä ja harmaa.Kulku on hankalaa sillä tavaravuoria on taas kaikkialla. Varsinkin keittiössä, suurin osa aivan ovenpielessä. Mitenkähän ne tavarat siihen ovatkin pudonneet, mietin. Ainoa paikallaolija jolla ei ole kunnon alibia aiheesta on kuitenkin ainoa paikallaolija ja allekirjoittanut itse joten päätän nopeasti painaa asiaa villaisella ja päättää tutkimukset tällä kertaa tähän.

Lasten ollessa pois ehdin väliin vilkaista lehtiäkin. Vanhasen päätä vaaditaan taas pölkylle mutta Matti ei aio sitä sinne laskea vaikka pää onkin umpipuuta ja sopisi mainiosti polttopuuksi jollei ole liiaksi kyllästetty. Ainakin siihen on kyllästytty. Television puolella Yleisradion Silminnäkijäohjelma tekee paljastuksen, jossa väitetään Vanhasen saaneen rakennusyhtiöltä puuta Nurmijärven talolleen. Tämä saa pääministerin tuohtumaan ja toteamaan, että ”ei kai kukaan kuvittele minun olevan niin tyhmän, että uhraisin poliittisen tulevaisuuteni lautakasan takia?” Sitä ei kukaan kuvittele, tietenkään. Kerrassaan ylimieliseltä tämä nurmijärven suuri lupaus silti nykyisin vaikuttaa. Valta turmelee aina, tuppaa isäni sanomaan, ehdoton valta ehdottomasti. Ehkäpä asia on taas näin, mietin, mutta mitäpä siitä, Kansa saa mitä kansa tilaa. Tällä kertaa tuppikoivupöllin pääministeriksi. Edellinen samasta puolueesta taisi ollakin käpylehmä. Onko tämä nyt mitään demokratiaa, ajattelen väsyneesti, vaiko vain puoluetotalitariaa. Sitä en tiedä.

Urheilusivuilla on näin syksyisin paljon formulaa. Minusta tulee sijaiskärsijä Räikkösen tallivehkauksessa. Sikäli omituista, että en edes formulakilpailuja seuraa. Tulokset saatan koneelta vilkaista, äkkiä, jälkikäteen. Kuka ajaa kenenkä autolla ensi vuonna ja mitä siihen sanovat sponsorit? Santander-pankki ainakin maksaa maltaita siitä, että Räikkönen ei aja ensi vuonna ympyrää punaisella autolla. Se tuntuu oudolta. Sitä oudompaa on se, että kukaan ei halua tuoda lautoja pihallemme eikä maksaa siitä, että en aja heidän autollaan ensi vuonna. Sitä miettien asetun nukkumaan perheettömään makuuhuoneeseemme. Koetan vedellä hirsiä mutta se on hankalaa. On kuin hirret olisi pultattu, tapitettu. Ja kuukin on taas siinä asennossa mikä ei uniani suosi. On siis valvottava.

Autoton päivä

2009-09-23T15:55:00.006+03:00

Joku ajaa joka aamu pienellä autolla talomme viereen ja pudottaa lehden lootaan. Koti-isä ei sitä ehdi lukea sillä häntä ei enää ole olemassa. Perheenisällä taas on aamulla on kiire ja illalla töiden jälkeen lehti on jo niin pieniksi riekaleiksi silputtu, että lukeminen on täysin mahdotonta. Toisaalta. Syksyn lehtien pudotessa ohenee lehtikin, lukemista on aina vain vähemmän. Siksipä se täyttää erinomaisesti erään toisen tehtävän: Sen on äärimmäisen hyvä sytyke. Parempi, kuin useimmat ilmaislehdet kiiltävine sivuineen. Hesarista voi repiä irti aukeamia joita voi rullata alahormiin ja sytytellä. Näin vältämme savupirttiefektin, tuumaan tunkiessani jälleen uutta lehtirullaa uuninrööriin.

Vielä kun saisi jonkun palvelun tuottamaan sylyksellisen halkoja postilaatikkoon joka päivä niin kaikki olisi mainiosti, ajattelen syli halkoja täynnä. Toisaalta, edellisten asukkaiden jälkeensä jättämät kuusipöllitkin palavat iloisesti ritisten kunhan ne vain joku romuvarastona toimivasta autotallista esiin kaivaa, pienii ja sisälle kantaa. Se on se työ, kaikessa, ajattelen. Varsinkin näin toipilaana. Asuntoyhtiötyyppinen omakotiasuminen tuntuisi nyt oikein järkevältä ratkaisulta samoin kuin huoltoyhtiöiden käyttö. Niiden ongelma on luonnollisesti vain ja ainoastaan se, että ne maksavat. Itse tehty on olevinaan ilmaista vaikka ei sekään ole. Sydän kuluu ja saattaa hajota, päähän alkaa ottaa ja ruokaa pitää syödä aina vain enemmän.

Pöllit ovat kauttaaltaan jonkin puuta syövän jumin saastuttamia. Lajinmäärityksemme perusteella toukkien ei pitäisi kuitenkaan pystyä talomme rakenteissa elämään. Tiedä siitä sitten. Otukset ovat jyrsineet kaarnan alista nilaa ja itse puukin on kanavien halkoma. Silloin tällöin kirves osuu toukan kammioon ja pölkylle putoaa noin sentin mittainen valkoinen kuoma. Niillä on härskit mustapartaiset suut ja takaruumis pölyn peitossa. Ennen sisälle viemistä halot saavat vielä tuleentua ja kuivua pinossa. Se riittää kuivattamaan toukat. Ne muuttuvat kuivuessaan kellertäviksi ja taittuvat kaarelle.

Selkä kaarella yskin itsekin keltaista tiistai-aamuna. On autoton päivä ja siksi työmatka suoritettava linja-autolla. Sikäli tämä ontuu, että autohan se linja-autokin on. Kuitenkin se on ekologisempi vaihtoehto kuin istua yksin omassa autossa ruuhkaisella tiellä, olen ymmärtänyt. Ehdin juuri ja juuri pysäkille. Tupakkamies verkkatakissaan on jo paikalla, samoin pukuherra. Bussi tulee pian ja viittaamme kaikki yhdessä sille kintaalla. Sanon hyvät huomenet kuskille mutta tämä tuijottaa jonnekin tien laidan pusikkoon. Autossa on enemmän tilaa kuin koskaan aiemmin. Suurin osa matkustajista on naisia. Minulla on mukanani Charles Bukowskin runokokoelma Amerikan Matadori. Siinäkin on naisia. Lisäksi sen ensimmäisellä sivulla todetaan ”maailman olevan täynnä klassikkonsa lukeneita varastotyöntekijöitä”. Bussikuskeja ei mainita. En tiedä mitä ajattelisin. Vanha Kalle kirjoitti lauseen Los Angelesissa. Me olemme Vantaalla, parahultaisesti Helsinkiin juuri siirtymässä. Mahdollista sekin tietenkin on. Ehkäpä kuski ei huomannut vastata tervehdykseen koska oli juuri miettimässä Rikoksen ja rangaistuksen juonikuvioita, pohtimassa vanhanaikaisia korulauseita. Ajat ovat muuttuneet sitten Bukowskin Losin, mietin. Suurin osa klassikkonsa lukeneista kuskeista täällä koivun ja tähden alla lienee lukenut klassikkonaan ensisijaisesti Koraanin.

Bussi pullauttaa minut kyljestään työpaikan viereen. Se sijaitsee erään kaupungin vilkkaimman sisään- ulosmenoväylän varrella. Ruuhka on kamala. Jokaisessa autossa istuu yksi klassikkonsa lukenut mies. Useimmat heistä näyttävät niin kiireisiltä autojaan kaasutellessaan, että epäilen klassikoiden olleen Valittujen Palojen kirjavalioita. Kävelen tien yli. Tunnen itseni alastomaksi ilman kiillotetun pellin suojaa. En ole klassikko eikä minulla sellaista edes ole. Edes sellaista, mistä Kari Hotakainen kirjassaan ”Klassikko ” kirjoittaa.
Töissä ei autoja ole. Autottoman päivän iltapäivällä pysäkille satelee vettä. Kastun hieman. Pääsen kirjoineni takapenkille istumaan. Siellä se matka taittuu. Kotona Poika ja Tyttö tappelevat verisesti Legoautosta.

Jamming

2009-09-21T16:02:00.005+03:00

Perheenvanhempana uni on yliarvostettu luksustuote. Varsinkin jos on perheenäiti, kuulen Äidin usein sanovan. Siksipä jaammekin mahdolliset nukkuaamut toisinaan jo etukäteen. Lauantai on Äidin aamu.

Lapset heräävät ja herättävät toisensa lauantaina normaalia myöhemmin, vasta lähempänä kahdeksaa. Minulle se sopii. Oloni on karmea. Päätä särkee, janottaa ja kolottaa. Silmätkin tuntuvat jotenkin omituisilta. Diagnoosi pelkistä oireista on kuin puhelimessa annettu sikainfluenssatuomio: Kyse ei ole krapulasta vaan alati jatkuvasta flunssasta. Mittaan kuumeen: 37,5. Se on aika vähän kuukauden takaiseen verrattuna. Otan lapset kainaloon ja jätämme Äidin tuhnuttamaan.

Aamupuuro ei maistu kellekään eikä nyt ole voimia sytytellä tulia. Istumme apaattisina tuoleissamme ja tuijottelemme ikkunasta. Räjähtänyt +40 v. bileblondi nilkuttaa kännykkäänsä höpisten maisemamme halki.

Iltapäivällä Äiti lähtee lasten kanssa ulkoilemaan. Minä en. Olen auringonvaloa karttava gootti, verimakkaroihin mieltynyt vampyyri. Siitä huolimatta uskallan koskea valkosipuliin. Laitan oman maan perunoita ja jauhelihakastiketta. Siitä tulee oikein mainiota. Illalla vielä viimeistelemme lihan syöntimme muuntamalla kastikkeen tortillon raaka-aineeksi. Hyviä ovat nekin.

Sunnuntaina on Isän nukkuaamu. Se on outoa, tuo pyhän tuntua tavalliseen sunnuntaihin. Ylösnoustuani löydän Äidin keittiöstä nuija kädessä, punaisten hyytymien peitossa. Meneillään on puolukansurvonta. Siivoan pakastimeen hiukan tilaa ja saamme jotenkin upotettua sinne vielä kaksikymmentä litraa puolukoita.

Puolukoiden jälkeen nuija siirtyy Isälle josta tulee palikka. Valitsen soundtrackiksi Bob Marley & the Wailersin kipaleen Jamming ja alan hillittömän hilloamisen. Biisi auttaa. Kuuntelemme siitä eri versioita, virtuaalijammailemme, siis. Tyttökin auttaa, koettaa kuoria omenoita ja porata siemenkotia pois. Poika ryömii lattialla, heiluttaa istuimiamme ja syö maahan pudonneet. Näin omena on valinnut lisääntymisensä tien, ajattelen. Pudotetaan hedelmä maahan ja annetaan jonkun se syödä. Sitten syöjä siirtyy toisaalle ja ulostaa siemenet. Ne itävät ja kasvaa puu ja puuhun tulee kukkia, pölytyksen jälkeen taas uudet hedelmät. Ikävä kyllä joudumme katkaisemaan tämän kiertokulun sillä eihän se kuitenkaan sovi, että Pojan vaipasta kasvaisi puu. Vaihdamme sen.

Mittaamme hedelmien painon keittiövaa’alla. Kattilaan mahtuu juuri kaksi kiloa. Lämmitämme sitä hieman hellalla ja survomme sitten nuijalla. Omenoiden alkaessa pehmetä ne ruskistuvatkin. Se muistuttaa syksystä joka meitä vaanii. Koetan hyhmentää omenat vatkaimella mutta saan vain aikaiseksi omenasateen. Poika pitää siitä. Onneksi muistan smoothiemasiinamme. Tungen omenanlohkot purkkiin ja painan koneen käyntiin. Sen akselistossa lienee jotain vikaa sillä hedelmien muhjuamisen lisäksi se tuntuu haluavan tanssia, pyöriä ympäri työpöytää. Pakkopaidoitan sen vakaalla kädelläni. Lisäämme liemeen hieman vettä ja hedelmäsokeria ja laitamme kaiken taas kattilaan kiehumaan.

Käyn laittamassa youtubeen seuraavan kappaleen, MC5:n Kick out the jams sillä nyt saa hilloaminen loppua, tuumin. Ikävä kyllä niin ei käy. Teemme toisen satsin. Nyt se tulee helpommin, sillä emme kuori omenoita vaan vain poistamme niistä huonot kohdat ja siemenkodat. Päivän päätteeksi puuhellalla höyryää neljän omenakilon hillot. Se on aika hyvin kun ottaa huomioon, että vain muutamaa tuntia aiemmin en ollut hillonnut kuin aivojani ja niitäkin vain satunnaisesti.

Tuhmimo

2009-09-18T15:54:00.004+03:00

Lapsen kehitys on yhtä kautta. Meneillään on milloin mitäkin, vaihteeksi vaihe ja niin edespäin.

Juuri nyt Tytöllä on uhmaikä. Se on kääntänyt Tytön elämän päälaelleen. Nyt haetaan omia rajoja, testataan toisten kestävyyttä. Kiltistä tytöstä tulee hetkessä anarkisti,prinsessasta tuhmimo ja meistä kaikista muista kurpitsaa vetäviä hiiriä.

Pojalla taasen on meneillään voimakkaan kehityksen ja kokeilun kausi. On kokeiltava miten naula menee nenään ja miltä sementti maistuu. On noustava pystyyn ja kiivettävä korkealle, korkealle. Ikävä vain eräs Isac Newton meni ja keksi painovoiman. Sen saa kokea myös Poika joka putoaa kuin kypsä omena. Samalla tapahtuu se sama kemiallinen reaktio joka maahan pudonneen omenankin pehmentää ja Pojan housut rupsahtavat ruskeiksi.

Uhmaikäinen tuhmaikäinen tukistaa veljeään nipistää tätä nenästä. Pienen itku vain tuntuu piristävän isompaa. En halua olla kiltti, hän huutaa ja polkee pikkuruista jalkaansa.

Perjantaina heräämme taas ennen Isän herätyskelloa. Ensin silmänsä avaa kylmän piristämä Tyttö, seuraavana kylmän sormen koskettama Isä. Poika havahtuu Isän mölähdykseen ja Äiti Pojan möngertäessä ylitseen. Tämä on todellisen elämän ketjureaktio ja se kertoo meille, että olemme elossa ja on taas noustava. Kännykän digitaalinäyttö esittää ajankohdaksi 6:25. Uskomme sitä. Tekisi mieli kirota mutta en sitä tee. Nousemme.

Makuuhuoneen patteri on lämmittänyt päälleen laskostuneen paksun punaisen verhon miellyttäväksi. Lattia on hyinen, huoneilma parhaimmillaankin kalsa. Vain puolet pattereistamme lähettää edes heikkoa lämpösäteilyä. Keittiön ikkuna on höyryssä. Napsautan vedenkeittimen päälle ja mietin, joskohan kahvi maistuisi. En kokeile. Lataan tulet kahden innokkaan apurin kanssa. Se alkaakin jo sujua, mietin. Poika seuraa kaikkea tekemääni, Tyttö koettaa pihistää tulitikut. En anna.

Aamuteen virkistämin aivoin keksin koestaa toimimattomia pattereita uusin keinoin. Nyt onnistun: Säädän termostaatit tappiin ja taikuus tapahtuu: Jokainen patteri alkaa kuumeta. Kurkistan niiden taakse: Seinän ja patterin välissä on legoja, pikkuautoja ja harmaata karvaa. Sitä on hirvittävästi. Lieneekö se termostaattien toimimattomuuden syy: Karvaeristyksen takia ilma ei termostaatissa pääse koskaan kylmenemään siihen lukemaan, minkä niihin olemme säätäneet.

Loihdittuani kotiin lämmön onkin jo aika lähteä tienaamaan leipää lasteni suuhun. Sitä voivat sitten pupeltaa tai vaikka lattialle sylkeä, ajattelen. Katson keittiön lattialle, ja oivallan, että näin onkin jo tehty.

Äidin luvalla saan mennä autolla töihin. Se jännittää. Ulkona huomaan, että keittiönikkunasta on irronnut kitti alalaidasta. Siitä siis se vuoto, oivallan.

Hurautan autolla pysäkin ohi. Tukeva mies seisoo jo siellä tupakoimassa. En tarjoa hänelle kyytiä. Havukosken jälkeen valahdan alaville maille. Pelloilta nousee usva. Aamusavuun laakso verhoutuu, laulaa Loiri mielessäni. Samalla muistan, että ei se ollutkaan aamusavu vaan kaskisavu. Mitähän Freud tästä sanoisi? Itsekö tässä nyt sauhuille kaivataan? En tiedä. Olen matkalla töihin.

Leikkihiekkaa

2009-09-16T15:13:00.005+03:00

Tiistaiaamuna kylmyys ottaa otteen heti aamusta. Jotain on tehtävä. Menen töihin. Siellä on keskuslämmitys. Kotimatkalla haen rautakaupasta säkillisen hiekkaa puuhellan vesisäiliöön. Hiekkaa on useita eri karkeuksia, raekokoja. Valitsen Vaarin suosituksesta niin sanottua leikkihiekkaa. Sen raekoko on 40 tai alle ja se on tarkoitettu hiekkalaatikon täytteeksi.

Kotiin päästyäni käymme koko sirkus autolla marketissa. Penninvenytysohjelmamme mukaan kaupassa käynnit on suunniteltava tarkkaan. Sitä emme tee.

Kaupassa Poika istutetaan ostoskärryn istuimeen, Tyttö saa oman pienoisostoskärryn. Automallisia lapsikärryjä emme enää suosi sillä useimmista puuttuu turvavyö. Muistiini palaa musta hetki Tammiston Plantagenin taimipihalta. Kaksi lasta kiipesi silloin autoistaan ja koetti karata taimien sekaan.

Tyttö on vaunusta tohkeissaan vaikka ohjaaminen on vielä hankalaa. Mutkat mennään suoriksi ja perä sladissa. Äidin silmäkulma kostuu hänen seuratessa esikoisensa omatoimista kauppatoimintaa. Tyttö on järkevä ostelija joka osaa hakea kärryyn juuri oikeat tuotteet. Lopulta kärsivällisyys kuitenkin loppuu. Pienet vaunut ostoksineen jäävät Isän työnnettäviksi.

Jälleen kotona parannan naapurisopua muistamalla viimeinkin antaa naapuriin kuukautta aiemmin lupaamani laminaatit. Suurimman osan niistä sain irrotettua pontit ehjänä. Myöhemmin kaadan leikkihiekan vesisäiliöön. Nimestään huolimatta se on aivan oikeaa hiekkaa. Se haisee unohdetulle rannalle, suoruumiilta. Tyttö seuraa tarkkaan valuttamistani sillä on kuullut Äidiltä huhun, että kaikki ylijäävä hiekka on leikkeihin laitettava. Sitä jää noin viisi kiloa. Tasaan hiekan pinnan vesialtaassa ennen valurautaisen kannen paikalleen asettamista. Hiekka kellertää kauniisti. Suunnittelen valmistavani ruokaa sen avulla. Voisin olla kuin autiomaan beduiini, hiekassa munan paistava tuaregi. Tai sitten voisin leipoa hiekkahentusia, hiekkakakkusia.

Keskiviikkoaamussa on vierauden jännittävä sivumaku: Tänään on ensimmäinen työaamu jonka aion toteuttaa punavihreiden kolmiulottuvuuslasien lävitse julkisella liikenteellä. Aamu on kirpeä. Kaksi oravaa kisailee sähköjohdolla ylämäen suuntaan. Sinne minäkin puuskutan. Alhaalla ison tien varressa verkkarimies ulkoiluttaa seitsemää palatsikoiraa. Sinapinväriseen pukuun pukeutunut mies tulee pysäkille kommunikaattoria näpeltäen. Keski-ikäinen tukeva mies tulee pysäkille tupakkia tuprutellen. Ja olen siellä minäkin. En oikein kumpaakaan mutta jotain siitä väliltä. Bussi tulee. Nousemme siihen. Bussi ajaa Päiväkummun kautta Vanhalle Lahdentielle. Ohitamme Vantaan Vankilan ja saksalaisen hautausmaan vuodelta 1918. Luut lepäävät keltaisessa hiekassa. Mietin, joskohan isoisäni isän 1918 Lahden Hennalassa ampunut saksalainenkin siinä lepää. Jossain ainakin. Oman hautansa laittoivat esi-isäni kaivamaan. Mahtaakohan Hennalankin maasto olla tällaista hiekkaa, mietin.

Aamupäivä töissä kulkee ohitseni. Mänty toimiston ikkunan takana on japanilainen bonsaipuu. Tuijotan sitä apaattisena. Olen masentunut salaryman. Iltapäivällä Äiti soittaa ja pyytää pitämään pahalle Tytölle puhelinpuhuttelun. On vääntänyt veljeään naamasta, repinyt kädestä. Pidän puhuttelun. Se ei ole mieluisaa, se muistuttaa liiaksi omasta lapsuudestani. Hieman myöhemmin saan viestin: Ei mennyt perille. Nenästä väänsi nyt, hyvä, että ei verta tullut. Laitan puhelimen pöydälle. Katson ulos. Sataa. Taidan kaataa illalla loput leikkihiekat maakaapelin kaivantoon.

Näen piipusta kun savu kohoaa

2009-09-15T16:06:00.003+03:00

Ilmat käyvät kylmemmiksi. Öisin hätyytellään pakkasrajaa. Talostamme puuttuu yhä neljännes alakerran eristeistä, viidennes yläkerran eristeistä. Eristämätön eteinen tuntuu lämpöisemmältä kuin keittiö, olohuone ja makuuhuone sillä vain yksi valtavan kokoisista sähköpattereista on käynnistynyt termostaattinsa herättämänä.

Kylmyys herättää lapset aina vain aikaisemmin. Kaikki köhivät ja niiskuttavat. Se ei ole mukavaa. Tyttö punkee vanhempiensa väliin ja herättää jutustelullaan Pojan. Dynamic Duomme aloittaa välittömästi tuttisodan. He ryömivät vuoronperään Äidin yli ja repivät tutin toisen suusta. Se on hauskaa. Nousemme. Kello on 6:45. Äiti pukee paksut villasukat jalkoihinsa ja laittaa Isotädin tuoman villatakin harteilleen. Sen olkatoppaukset muistuttavat 1980-luvusta. Mieleeni nousee Patrick Swayzen tähdittämä tanssielokuva Dirty Dancing. ”Nobody puts Baby in the corner,” sanon mielikuvitus Babyn isälle ja laitan tulet kaakeliuuniin. Sellaisten taiat opittuamme se on alkanut palaa sellaisella huminalla että Swayzen kessukin taitaisi jäädä toiseksi.

On mukava katsoa töihin lähtiessä kuinka piipustamme savu kohoaa. Se muistuttaa mieliin Kardemumman yöt, Leipuri Hiivan. Perinteinen perheenisän sunnuntaileipäkin on unohtunut, muistan samalla. Lähinnä sitä on muistuttanut ainoastaan puurokuorrutettu Poika, tuo Pinokkion ja kalakukon lennokas risteymä. ”Gepetto, miksi minut tällaiseksi loit, harteilla jököttää umpipuupää” syyllisti Kumikamelin Pinokkio luojaansa parisenkymmentä vuotta sitten. Meidän ei, ainakaan vielä. Onneksi.

Moottoritiellä on taas aikaa kuunnella mitä viisasta radion miehillä ja naisilla on sanottavanaan. Aina ei ole mitään. Tänään on eräs niistä aamuista. Radio Helsingin yleisökilpailun mukaan onnellisen ja pitkän elämän raaka-aineina voisivat olla lasillinen piimää joka aamu ja kainalopieru sopivaan väliin. En pidä piimästä enkä keksi kainalopierullekaan muuta sopivaa väliä kuin kainalon. Siellä sen onkin syytä pysyä, tuon hienhajuisen rupsahduksen. Säädän kanavaa ja löydän uutiset. Niissä mainitaan lakialoitteesta joka estäisi tupakoinnin yksityisautoissa silloin kun kyydissä on alle kahdeksantoistavuotiaita lapsia. En oikein tiedä mitä aloitteesta ajattelisin. Lapsia on toki suojattava kaikelta, myös savun passiiviselta rappiolta. Mutta silti. Kuinka valvonta toteutettaisiin? Laitettaisiinko lapsiin neuvolassa jonkinlainen savuanturi takaraivoon joka ilmiantaisi lähellä käryttäjän? Muistelen lapsuuttani. Tätiäni ajamassa huivi päällä välikoppa Escortilla tupakki huulessa röyhyt en. Minä takapenkillä, naama etupenkin selkänojassa kun törmäsimme kuorma-auton kylkeen. Muistelen, että ei se tupakki minua silloin satuttanut. Eikä se ollut se paljon puhuttu vauhtikaan, kuten ei myöskään matka vaan äkkipysäys ja pellin rysäys, nenän lysäys. Uutinen jatkuu, ja radioääni kertoo, että autossa tupakoinnista ei kuitenkaan toistaiseksi aleta sakottamaan. Se on hyvä. Samalla muistan, että kesäkuussa Ikaalisissa ottamani nopeusvalvontakameran kuva on yhä maksamatta. Siitä huolimatta, että en kuvaa ikinä itselleni saanut. Mietin kuvaa. Mietin maksua. Mietin autossa tupakointia. Sitä ennen harrastinkin. Ehdin tupakoida yhdeksäntoista vuotta. Ihmekö siis, jos keuhkot ovat romuna, kuiskaa hentoääninen omatunto. Pöh, sanon sille. Keuhkokuume se keuhkoni kuumensi, ei savu lain. Tuumin hetken tupakoinnin uudelleen aloittamista. Jos ottaisi piipun nyt. Sen kanssa ei välttämättä saisi tunnistettavaa kuvaakaan kun tulosteessa olisi vain valtava piippu ja savuhattara. Päätän olla tupakoimatta toistaiseksi, mutta harkita piipun sytyttämistä mahdollisten lastenlapsien syntyessä. Siihen on vielä aikaa ja ehkä yhteiskunta on jo rappeutunut siihen mennessä niin, että on jokaisen oma asia josko keuhkojaan tervaa. Tai sitten tupakointi tapahtuu 1930-lukuisen New Yorkin tyyliin salaluolissa. Niihin kuljettaisiin kolmen ilmatiiviin hajulukon lävitse ja poistuttaisiin otsonoinnin kautta. Olisi salaisia koputuksia ja salasanoja. Kuvittelen itseni 65-vuotiaana laulamassa pieneen ovi-ikkunaan tunnuslaulua: ”Näen piipusta kun savu kohoaa”.

Seuraavaksi uutisissa kerrotaan amerikkalainen näyttelijän Patrick Swayzen kuolleen haimasyöpään. Se palauttaa vaeltavan mieleni vartalooni. Swayzen syöpä oli diagnosoitu jo tammikuussa 2008 joten puolitoista vuotta Patrick sen kanssa ehti elellä. Se oli sitten sen Dirty Dancingin loppu, ajattelen. Kuinkahan kummassa juuri se elokuva aamulla mieleeni tulikin? Olkatoppauksista, muistan sitten. Toista rooliaan, Ghostin kummitusta Patrick voisi sen sijaan vielä esittää jos sellaiseksi päätyy. Harmaaksi ektoplasmaksi, savupilveksi. Huhupuheiden mukaan Patrick oli kova tupakkamies, kahden askin päiväpössyttelijä. Mitäpä siinä. Samanpa verran taisi olla omakin annokseni. Muistan, että lopettamisestani ei taida ollakaan vielä kuin vähän yli kolme vuotta. Se on vähän.

Viikin kohdalla lauma naakkoja nousee ilmaan Prisman tornin liepeiltä. Ne pimentävät auringon nanosekunniksi. Edellä jonottavien autojen pakoputkista noruu vettä ja nousee savua. Oivallan, että nekin ovat eräänlaisia piippuja. Taivaalla lentää lentokone vanaa perässään vetäen. Katson sitä ja ymmärrän: Lentokone ei ole piippu. Se on sikari.

Maan korvessa kulkevi johtosen tie

2009-09-14T15:53:00.005+03:00

No onkos tullut kesä laulavat pikkulinnut lauantaina. Ilma on kaunis ja Äiti lähtee kaupunkiin kaunistautumaan. Hän lähtee jo seitsemältä vaikka kampaamoaika on 9:15 eikä kaupungissa ole mikään muukaan auki lauantaina ennen kello yhdeksää. Paitsi kauppahalli.

Siksipä kai Äiti soittaa Hakaniemen hallista jo hieman jälkeen kahdeksan ja hehkuttaa aamuisen kaupungin kauneutta, ihmisvilinää oranssien telttojen kupeessa. Me olemme nyt kotiväki, me emme vaikutu. Poika syö puuroa ja kakkaa. Tyttö suo muroja ja kakkaa. Minä olen Isä ja minä syön leipää.

Äiti tulee kotiin vasta päivällä. Hänellä on uusi tukka. Ja meillä uusi look: Koko koti on sisustettu puurolla, leivänpaloilla ja pureskelluilla haloilla. Koti-isä kaatuu salaista kunnioitusta Äitiä kohtaan puhkuen sohvalle päivän lehden kimppuun. Se on omituisen ryppyinen ja siinä on banaania.

Sunnuntaina lähdemme retkelle Fallbackan kotieläintilalle. Serkutkin tulevat paikalle. Näemme lampaita. Vuohia. Ankkoja. Pupuja. Ponin. Hevosia. Isompi hevonen viedään navetan viereen suittavaksi ja pienempi huutaa sydäntäsärkevästi toverinsa perään. Koetan muistella M.A Nummisen laulua Hevoseni ja minä mutta saankin mieleeni samalta Taisteluni –levyltä oleva rallatuksen Jos jäsennämme. Se on lempilaulujani. Hevosen hirnahdus palauttaa mieleni Fallbackan pihaan vaikkakin hirnahdus muistuttaa jotenkin myös M.A:n tavaramerkillistä kiekaisua. Hevonen nostaa häntäänsä ja kakkaa. Lähdemme kävelylle halki peltojen ja pienten metsäisten kumpujen.

Fallbackasta poikkeamme Tapanilaan kiinalaiseen ravintolaan. Äiti toteuttaa hyväksi havaitsemaansa mallia ja vaihtaa Isän tilaamat ruoat ristiin. Sikäli oiva veto, että Isän Äidille tilaamassa ruoassa on neljä pikkuruista chili-merkkiä kuvaamassa ruoan tulisuutta. Isän itselleen tilaamassa niitä ei ole yhtään. Isän onnistuu syödä ruoka vasta kun oivaltaa, että jokainen nautittu vesihuikka vain lisää tuskaa.

Ruoan jälkeen menemme Serkuille jäätelökahville. Ne nautitaan pianon, kuivauskoneen ja pesukoneen paikoilleen nostamisen ja Koti-isän rappion runtelemien keuhkojen tasaantumisen jälkeen. Se kestää.

Palaamme kotiin illan jo hämärtyessä. Hiljennän autoa tonttimme kulmalla: Maakaapeli kulkee syvässä urassa jossa on kolmekymmentä senttiä vettäkin. Kaivannon reunalla on kovaksi tallautunutta harmaata savea johon on tarttunut läheisestä männystä varisseita kellastuneita neulasia. Katkoinkohan sittenkin liikaa juuria, ajattelen syyllisesti.

Sisällä syyllistä ei tarvitse etsiä. Ne olemme me. Koko keittiö on peittynyt moskaan ja valtavat laumat banaanikärpäsiä lepattaa sinne tänne. Ne ovat hunnilaumoja, kaikensyöviä muurahaisia. Soitan niille Youtubesta Jacques Belin version kappaleesta Amsterdam ja asetan ansan: Etikka-sokeri-vesi-astianpesuaineliemen. Aamulla siihen on vajonnut kuusi viatonta siipiparia. En tunne syyllisyyttä. Lähden töihin.

Paluu Taikavuorelle

2009-09-11T16:06:00.006+03:00

Aamut ne käyvät vain vaikeammiks, kotoa lähdöt vain haikeammiks, saattoi Loiri rallattaa Einon sanoja mukaillen joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Tai sitten ei.

Elämä asettuu kuitenkin taas savisiin uomiinsa. On aamuherätyksiä, nousuja syvänmeren pohjasta. Työmatkoja. Töissäoloja ilman kahvinkeittimen napsautusta. Kotiinpaluita. Lasten mekastusta, Äidin mekastusta. Isän mekastusta. On romuläjiä porstuassa, eteisessä, keittiössä, makuuhuoneessa, ullakolla, pihalla ja autotallissa. On korjaamista odottavia ikkunanpokia. Maalinrapsutusta kaipaavia ovia. Silitystä kaipaavia villavaatteita ja lasten päitä. On odotuksia jostain tapahtuvasta joka ei koskaan tunnu tapahtuvan.

Yöt kulkevat pimeyttä kohti ja aamut ovat hämäriä ja kosteita. Porstuaan unohtuneet kengät ovat viileät ja eräänä aamuna Tyttö itkee käsiensä olevan jäässä. Sitä ne eivät suinkaan ole ja hetki punaisissa lapasissa palauttaa verenkierron. Verenkierto palautuu myös Isän aivoihin, hiljalleen, ja muistiin tulee ajatus lämmityskauden aloittamisesta.

Halkojen teko keuhkotaudin rappeuttamin keuhkoin on tylyä puuhaa mutta kokonaisvaltainen pakastuminen painaa vaakakupissa tätä enemmän. Ah kuinka romanttista tämä onkaan, huokaa kansallisromanttinen runoilija minussa, kuolla keuhkotautiin ja kylmyyteen vanhassa hirsitalossa. En vastaa mutta kansallisromanttinen ääni ei luovuta. Se vertaa keuhkotautia mielitautiin ja aivosyfilikseen ja juoppouteen. Olet kuin Aleksis Kivi Taaborinvuorella, runoilemassa orrujen sammalvuoteista, se jatkaa. Hermostun. Täällä ei sammalvuoteilla hallan hammasta pelätä! huudan sisäisesti. Kansallisromanttinen naurahtaa kolkosti ja korjaa, että hammas kyllä oli hallin. En välitä. Karistan kansallisromanttisen runoilijan olkapäältäni kuin hilseen ja kannan puut laatikkoon. Laatikon kyljessä on iso punainen risti. Se on aikanaan pitänyt sisällään Helsingin kaupungin öljyntorjuntakalustoa. Poika on innoissaan uusista haloista. Hän maistaa jokaista ja valitsee sitten käteen sopivimman itselleen rummuttelu kapulaksi.

Perjantaina on kaunis ilma. Sitä juhlistaakseni päätän kävellä töistä läheiseen kauppaan maitoa ostamaan. Alamäki viettää kaupan suuntaan joten menomatka on yhtä pyörintää. Takaisin päin raskasta (kevyttä) kauppakassia kantaen vain tuntuu olevan liikaa. Keuhkot pöhisevät, pihisevat ja paukkuvat. En silti pyörry, ainakaan itse sitä huomaa. Mutta jotain se palauttaa muistiin: Olen yhä toipilas. Olen Tomas Mannin romaanihenkilö Hans Castorp kiipeämässä Taikavuorelle. Sinne päästyäni saanen levähtää hetkisen kansituolilla kaunis viltti särkevillä jaloillani, toivon. Mutta toivo on turhaa sillä toivo on vain epämääräinen jana sattumanvaraisia äänteitä joka on pakotettu sanan muotoon. Sitä ei siis ole. Ja ulkopuolellani maailma jatkaa kulkuaan ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.

Ystävän käsi

2009-09-10T09:19:00.006+03:00

Maanantaina palaan töihin. Olo on omituisen kevyt ja ihmekö tuo: Keuhkokuumeen jäljiltä vyöhön on pitänyt porata kolme lisäreikää. Lisäksi mainio yskänlääke, Redol Comp, komppaa vatsassani. Lusikallisen jälkeen tulee kiire saniteettitiloihin lusikalliselle. Aamu moottoritiellä sujuu sutjakkaasti ”ysköksen” tuloaikaa arvuutellessa.

Työt istuvat rukkaseen kuin vanhan ystävän dementoitunut käsi. En muista salasanojani ja kaikki on yhtä puuroa, velliä tai ainakin talkkunajauhoa jukurtilla.

Maanantaina jatkuvat opinnotkin. Sukellan päätä pahkaa tutkimuksen meren pohjassa töröttävään kiveen. Lehtorit eivät tunne armoa keuhkokuumeelle varsinkaan kun potilasoppilasta ei ole näkynyt sitten pääsiäisen. En anna tämän satunnaisen nuivuuden satuttaa itseäni vaan kannan harteillani lököttävää luupalloa suorassa kuin päätä.

Kotona odottaa lauma villiintyneitä lapsia ja tylsistynyt kotirouva sekä lasku sähköurakoitsijalta. Lasku ylittää arvion viidenneksellä joten se alittaa pessimistisen ennakko-odotukseni neljänneksellä. Arvion lisäksi lasku ylittää varallisuutemme, onneksi tosin vain kahdeksan euron verran joten seuraavasta tilistä tämäkin vuoto tilkitään. Ja näin konkurssia on siirretty taas eteenpäin. Viikolla, parilla. Parhaimmillaan.

Isän poissaolon hämmentämät tai riehaannuttamat lapset roikkuvat jaloissa kuin takiaispallot. En henno ravistella heitä pois. Pappakin on päivällä pistäytynyt ja omenoita on kerätty. Se on hienoa. Niistä voi leipoa jotain tai niitä voi heitellä kuin tennispalloja. Poika tekeekin niin.

Ennen nukkumaan menoa löydän kolme muussaantunutta luumua kirjahyllystä. Näen niistä unta. Ne ovat pehmeitä ja violetteja ja muussaantuneita ja niissä on kivet sisällä. Kiven sisällä, unessa, minä. Töissä.

Tiistaina töihin meno helpottuu. En juutu edes ruuhkaan. Tällä kertaa suhautan Lahdenväylältä Kehä Ykköselle ja sieltä Pihlajamäen kautta Viikkiin ja uusiin seikkailuihin jotka ovat jo vanhoja. Vanha on olo itselläkin, tunnen itseni Setä Samulin Maailman Vanhimmassa Sirkuksessa nuorallatanssivaksi Vanja-enoksi. Mutta nuoraa ei ole eikä tanssikaan oikein suju. Saan niskaani pieniä hikikuuroja pitkin päivää ja yskäkin yhä pahenee.

Päivän työt sujuvat silti sujuvasti aina siihen asti, että on aika palata kotiin. On outoa ajaa autolla jossa ei joka kaarteessa kilise kahvikupit sillä kahvinjuonti on loppunut keuhkokuumeeseen. Jostain kumman syystä näes kahvi alkoi maistua kitkerältä. Happameltako, kysyy pihlajanmarjaa mussuttava kettu mielessäni. Ei, vastaan sille. Kitkerältä. Katkeralta. Pahalta suoraan sanottuna. Siitä eteenpäin on mukissa lorunutkin vain vihreä tee. Se ei pahaa tee ja se on mukavan mukiinmenevää.

Päivä Rekolassa

2009-09-09T09:08:00.010+03:00

Sairasloman toinen puolisko sujuu ensimmäistä leppeämmissä merkeissä. Antibiootin ajettua kuumeen karkuun kuin antilooppilauman alkaa lukeminenkin maistua. Ensin luen Sharon Lawrencen Jimi Hendrix elämänkerran, sitten Antony Beevorin Berliini 1945:n. Siitä suorana jatkumona koetan aloittaa Wehrmachtin matkaopasta Suomeen vuodelta 1941 mutta sairaus loppuu kesken.

Useimpina sairaslomapäivinä ulkona on kaunis ilma. Sisälle sitä ei juuri huomaisi jollei idänpuoleisella seinällä jököttävällä sohvalla maatessa tulisi hiki. Hiki tuntuu muutoinkin olevan keuhkokuumeelle olennaista. Sitä vuotaa ja vuotaa, valuu ja valuu. Paksua hikeä. Märkää hikeä. Mietin sen pullottamista ja myymistä kivennäisvedeksi Liettuaan. Tässä voisi olla markkinarakoa, tuumaan. Vaurauden lähde vain hiipuu viikon kuluessa.

Keskiviikkona uskallan ulos ensimmäistä kertaa aikoihin. Olen lopun aikojen Ozzy Osbourne huojumassa hiukset sekaisin raidallisessa pyjamassa kaapelikaivannon äärellä. Antibiootit vain väsyttävät niin, että on pian pakko palata sohvan syleilyyn. Siellä minusta tulee velttovatsainen Herman Göring Valtakunnansalin viimeisinä päivinä. En saa nahkojani luoduksi uudeksi Jimiksi vaikka otan hetkeksi kitaran käsiini ja koetan näppäillä Hey Joen alkua. Käteni vain alkavat haista kummalle. Poika lienee soittanut slideä kalapuikolla, tuumin.

Torstaina ja perjantaina venytän maailmani rajoja kirjaston parkkipaikalle ja Tikkurilaan asti. Tuntuu omituiselta käydä kaupungin vilinässä, sivistyksessä. Tikkurilassa on harmaata ja siellä sataa. Ihmiset näyttävät apeilta. Minä istun autossa ja yskin ikkunat huuruun.

Lauantaina on Rekolapäivä. Osallistumme siihen. Puemme kävely-ystävälliset vaatteet yllemme ja lastaamme lapset vaunuihin. Morjenstamme ohimennessä naapuria mutta tämä vaikuttaa omituiselta. Liekö syynä Vantaan Energian kaivuupuuhat, mietin. Muistan samalla, että lienee vielä syytä tarkistaa kaivauspaikan oikeellisuus joltain asiaankuuluvalta taholta.

Rekolan keskustassa, cityjen cityssä, meno on tiukkaa. Pankki- pubi- pitseriakompleksin viereen on kasattu keltainen pomppulinna ja kompleksin taakse pystytetty sinivalkoisia telttoja. Niissä myydään suomalaisissa tapahtumissa pakollista keskiolutta. Emme osta. Bändi soittaa. Metrilakua ja afrikkalaisia rumpuja myydään. Äiti menee suosikkipaikkaansa, lastenvaatekirpputorille. Isä ja Lapset suuntaavat parkkipaikalle ihmettelemään heinää syövää ponia. Se kakkaa. Se on Tytöstä hienoa. Poika nukkuu. Lastenyhtye Kengurumeiningin herrat valtaavat lavan ja menemme kuuntelemaan. Tyttö heiluttaa jalkojaan rytmikkäästi. Poika kuorsaa. Lähdemme kotiin syömään.

Myöhemmin päivällä palaamme takaisin festivaalialueelle. Jokunen vanhempi herrasmies on nukahtanut rauta-aidan kupeeseen. Pieni poika soittaa sellolla Tähtien sodan tunnusmusiikkia. Poika kuuntelee innoissaan. Stand up koomikko miettii mikrofoniin, että mitähän se olisi ollut jos Ihmemies McGywerillä ei olisikaan ollut varusteenaan Sveitsin armeijan linkkuveistä vaan käkikello tai voimakasta juustoa. Emme jää kuuntelemaan loppuhuipennusta sillä olemme jo matkalla kotiin.

Sunnuntaina Koti-isän keuhkokuume alkaa virallisesti olla historiaa ja hänestä kuoriutuu taas keltasinisiin haalareihin pukeutunut antirakennusmies, kotoinen Katto Kassinen joka purkailee eteisen turhaksi jäänyttä väliseinää. Sen laudat ovat haperoita, naulat kulmikkaita. Sepän takomia. Mietin, josko ne voisi suoristaa ja museoida kuin Hendrixin rikkomat kitarat. En kuitenkaan tee sitä. Sen sijaan teen Göringit ja ylennän alushousuni päällyshousuiksi ja menen nukkumaan. Aamulla on mentävä töihin, kymmenen viikon kesäloman, kahden viikon sairasloman jälkeen.

Kuumetta

2009-09-04T12:07:00.007+03:00

Päivät kuluvat kuin kuumeessa. Ja sitä onkin. Sahaavaa kuumetta joka vaihtelee 39,6 asteen ja alilämmön välillä. Kuumetta alentavat lääkkeet nostavat hien joka on paksua ja märkää. Olen uitettu koira, turkki läsässä ja haiseva.

Sairauden alkupäivinä ulkoa kuuluu kolinaa sähkömiesten kaivellessa kaapeleitaan ja poistaessa ilmajohtojaan. En tiedä mitä seinän takana tapahtuu enkä halua tietääkään.

Saan sairaslomaa puhelimitse työterveyshuollosta. Ensin he tosin koettavat saada influenssapolille käymään mutta lähettävät viikon sairaslomatodistuksen viimein postitse kun en jaksa matkata aina Helsinkiin saakka.

Parin päivän sairastamisen jälkeen olo parantuu kuin taikaiskusta. Meille tulee vieraitakin. Pappa Tyttöä hoitamaan sekä Seinäjoen Mummu ja Vaari yökylään. He ovat matkalla jostain jonnekin keittiökoneita mukanaan kuljetellen. Meille he asentavat astianpesukoneen jonka ansiosta veden lotraus loppuu ja keittiötoiminta inhimillistyy. Seinäjoen Mummu kuuntelee myös yskääni ja tekee diagnoosin: Keuhkokuume.Pohjalaisena hän antaa myös jatkotuomion: Tuo voi mennä tosi pahaksi ihan pian. Vastausyskäni kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se on maata järisyttävä kokemus, verhoja heiluttava räkätys.

Torstaina kuumetta on taas. Paljon. Liikutaan kuitenkin alle neljänkymmenessä asteessa. Se on hyvä, se korreloi Koti-isän ikää. Jotenkin. Koetan soittaa työterveyshuoltoon jotta keuhkokuumediagnoosini voitaisiin ratifioida mutta huoliani ei kuunnella. Työterveyshuollon mukaan kyseessä on epätyypillinen sikainfluenssa. Siksipä oireiden ei tarvitse korreloida influenssan oireisiin vaan ne voivat olla mitä vain.

En jaksa riidellä puhelimessa vaan antaudun kuumehoureisen unen syleilyyn. Se on Venäjän-Japanin sodain aikainen paha hoitaja joka käärii minut homeisiin käärinliinoihin. Herään niistä läpimärkänä. Hikoan niin paljon, että joudun vaihtamaan vaatteeni kolmesti kolmen tunnin aikana.

Perjantai-aamuna koen hetkellisen kirkkaan hetken ja koetan soitella eri terveydenhuollon instansseihin. Yksityinen Diacor ei ole kiinnostunut keuhkokuumestani eikä Anopin diagnoosista. He sanovat, että eivät tee sikainfluenssatestejä. Koetan laittaa jalkaa oven väliin toteamalla, että ei tässä sikainfluenssaa haluttaisikaan testata vaan vain sen puutetta. Ei auta. Diacorin puhelinhenkilö runnoo minut linjoilta kuin neuvostoliittolainen naisjääkiekkoilija eikä sukupuolenmääritystä tarvita. Seuraavaksi koetan onneani Vantaan kaupungin influenssapoliklinikan kanssa. Huonosti käy täälläkin. Saan kehoituksen jäädä kotiin sairastamaan sikainfluenssaa joka on diagnosoitu puhelimessa.

Hetken rauhoittumisen jälkeen soitan uudestaan työterveyteen ja runnon itseni vastaanotolle. Saan jo puhelimessa kehoituksen lotrata itseni desinfiointiaineella heti ulko-ovien sisäpuolella ja asettaa hengityssuojain naamalle ennen neuvontaan menoa. Niin teenkin. Sitten minut ohjataan istumaan eristettyyn käytävään jonka ovella on iso kyltti: Influenssapotilaat. Puolen tunnin odotuksen jälkeen pääseen vastaanotolle. Lääkärillä on suojatakki, kasvomaski, kumihanskat ja suojalakki. Hän kyselee oireeni, kuuntelee keuhkoni. Lääkärin mukaan keuhkot rohisevat, vinkuvat ja pihisevät mutta se kaikki täsmää oikein mainiosti epätyypillisen influenssan oireisiin jotka saattavat siis olla mitä vain.

Lääkärin tapaamisen jälkeen pääsen taas eristyskäytävään. Siivoaja kurkistaa ovesta ja katoaa äkisti. Reppuselkäinen opiskelija on koskettaa käytävän ovenkahvaa mutta vetää kätensä sitten takaisin kuin olisi nokkosta koskenut. Viimein sairaanhoitaja astuu sisään. Hänellä on valkoinen takki, kumihanskat. Hän vetäytyy hetkeksi jonnekin ja palaa takaisin. Nyt hoitotakin päällä on valkoinen paperitakki ja silmälasien päällä leveät suojalasit. Minua naurattaa. Hoitajaa ei. Hän on 1970-lukuinen kirjastonhoitaja, proto Kelan-virkailija jäisine silmineen, hyisine sormineen.

Pitkän odotuksen jälkeen pääsen taas lääkärin pakeille. Lääkäri vaikuttaa rennolta desinfioidessaan itseään. Hän kertoo kaikkien tulosten viittaavan siihen, että minulla on keuhkokuume. Sitten hän ojentaa minulle hoito-ohjeen Näin hoidat itseäsi H1N1 -influenssassa. Toteamukseeni, että keuhkokuumehan se tässä keuhkoja rassaa hän vastaa, että keuhkokuume on sian jälkitauti. Ihmekö siis kärsimykseni, ajattelen. Saan antibioottikuurin, toisen viikon sairaslomaa ja poistun työterveydestä epätietoisena. Sairastinko sikainfluenssaa vai en?

Ääni vasemmistolle

2009-08-21T09:02:00.009+03:00

Yö ennen kauden kolmatta työpäivää on kamala. Kyse ei ole liskojen yöstä, enemmänkin hyönteisten yöstä. Koko kehoni kutisee. Rasvaan itseäni kunnes kalsarini ovat pudota. Molemmat lapseni kaatuvat lattialle koettaessaan kiivetä jalkaani pitkin. Pahoittelen.

Jotenkin saan nukuttua. Aamulla ohitan lauman renkaiden alla nyljettyjä orruja, isommankin eläimenraadon. Mikähän nuo kävynjyrsijät on saanut liikkeelle ryhmänä, ajattelen. Koulujen alkukohan? Pienet reput ja pähkinät levinneinä pitkin moottoritietä, turkit asfaltin syömiä.

Puoliltä päivin pääsen työterveyshuoltoon. Työpaikkalääkärin mukaan kyse on nokkosrokosta joka tulee joskus jostain syystä ja saattaa sitten lähteä poiskin. Minulle määrätään antihistamiinia jota saan ottaa mutta ei ole tarve ottaa. Poistun vastaanotolta niin hämmentyneeltä, että en muista pyytää lääkäriä edes kuuntelemaan keuhkojani jotka työpisteen toisessa päässä istuva kolleganikin kuulee rohisevan. Äänikään ei palaudu. Ei.

Autossa muistelen edellisiä vierailuitani työpaikkalääkärillä. Aina olen mennyt sinne kipeänä mutta tullut hämmentyneenä ulos. Kyse on eräänlaisesta sairaalaklovneriasta, ajattelen. Ainakin sen täytyy olla sillä kipeästä olosta huolimatta en ole sairas, virallisesti siis. Muistan viime syksyisen näöntarkastukseni. Jouduin siihen kärsittyäni räjähtävästä päästä useita kuukausia. Diagnoosi oli liikaa tietokoneita, iltaisin. Näöntarkastustaulun lukemat olivat myös hätkähdyttäviä. HRC sujuvasti luin. Lääkärin mukaan näköni oli normaali. Penkille istuttuani huomasin kyseisen rivin menevän BPG. No sinne päin. Ainakin näin, että kyseessä olivat kirjaimet.

Viikonloppu menee miten kuten. Maanantai alkaa tuskaisesti: Uusi hieno kuumemittari ilmoittaa lukemaksi 39,1 astetta ja tämä on vasta alkua. Sähkölaitoksen miehet lampsivat paikalle ja aloittavat kaivuun maakaapelin asennusta varten. Käyn raakkumassa heille ohjeita. He kuuntelevat minua hämmentyneinä sillä eivät tiedä ääneni mennen vasemmistolle ja siten heille. Eräs heistä taputtaa minua isällisesti olalle ja kehoittaa kotiin lepäämään. Ikkunasta näen kaivinkoneen mylläävään naapurin nurmikkoa. Koetan huutaa mutta ääntä ei tule. Tämän on painajainen, tämä on kuumehallusinaatio, päättelen. Tätä ei tapahdu. Tyttö osoittaa iloissaan kaivinkonetta ikkunasta ja Poika hihkuu työmiehille. Tämä kaikki tapahtuu. Sittenkin.

Vaiennettu mies

2009-08-20T09:01:00.017+03:00

Ja sitten äkkiä: Esitys on ohi, esirippu laskenut. Ihmiset istuvat typertyneinä pehmeissä tuoleissaan ja siristelevät silmiään vastasytytettyjen ulosmenolamppujen loisteessa. Puheensorina alkaa vasemmalta ja leviää kuin tuli itsensä kipeiksi nauraneiden ihmisvartaloiden yli. Minäkin koetan puhua. Saan aikaiseksi vain vaimeaa raakuntaa.

Kaikkien aikojen kymmenen viikon kesäloman jälkeen olo on kaikkea muuta kuin sopivasti virkistynyt. Olen kipeä kuin ruotsinlaivalla vastapiesty toivosukari, kuin Alexander Stubbin vasen nänni kaksi päivää maratonin jälkeen. Unettomuuskin taas vaivaa, näinä elokuun pimeinä öinä. On siis aikaa kuunnella kun vanha talo natisee, höyrynsulkumuovit ritisevät. Mopo viilettää ohi. Lehdenjakaja. Naapuruston asukkaan väsyneen hortoilevat askeleet. Aamulla joku on kaatanut roska-astiamme.

Minua se ei haittaa, olenhan työmatkalla. Nostan vain vihreän toverini pystyyn. Hän haiskahtaa yölliseltä seikkailulta, maailmalta. Vieressään seisova mr. Biolan sen sijaan lemuaa halvalta partavedeltä ja Mynthoneilta. Se on kummallista. Kaikki ne ruoantähteet mitä hän syö, ajattelen, ja silti tämä tuoksu. Kuumettakin kaverilla näyttäisi olevan. Lämpötila mittarin mukaan asteita on reilusti yli 40. Onkohan tämä sitä sikainfluenssaa mistä kohkataan, mietin. Ainakin sisälleen on juuri laitettu rivi grillattuja kylkiluita. Ehkä johonkin niistä on jäänyt kiinni vähän pöpöäkin, tuumaan.

Työni ei varsinaisesti ole avaruusfysiikkaa mutta näinä sikainfluenssan riivaamina aikoina tunnen olevani George O:n Eläinten vallankumouksen Napoleon kuurakettia väsäämissä. Reumaattiset sormeni taittuvat kaarelle kuin ravun sakset ja niistä tulee sorkat. Niskaharjakseni nousevat pystyyn, nenäni litistyy, kärsin.

Ei minulle ole siantautia, mietin, koska ei kuumettakaan ole. Jokin pöpö sisuksiani silti kaivelee, tuumin, köhiessäni puolen keuhkollista paksua limaa. Mönjä on kuin kierrätyskeskuksen pihalla lahoavan piiloonlevytetyn peili-oven peilissä kyyhöttävä homepesäke. Kurkkuakin välillä kuivaa, toisinaan sitä kuristaa. Ja ääneni. Oma rakas ääneni. Välillä se on miehekkään römeä kuin vajaan kuukauden viskikurlauksen jäljiltä, välillä rämeä ja välillä olen täysin äänetön. Se sopii ympäristölleni. Minä en haittaa sitä. Eikä se minua. Olen omaan työsoppeensa sullottu tylsäpäinen lyijykynä; melkein hajuton, liki kokonaan näkymätön, tukevasti vaiennettu varhaiskeski-ikäinen mies.

Oveluuksia

2009-08-08T08:47:00.014+03:00

Kesä katoaa vauhdilla tapahtumahorisontin taa mutta yhä sitä on vielä jäljellä. Ainakin Tero Vaaran laulamassa kamalassa kesähitissä männävuosilta.

Vietämme ihanan viikon Keski-Suomen ja Hämeen karhumailla mutta kontiot pysyvät piilossa. Jopa ne Isän entiset Nokian Kontiot jotka Tampereen Isovanhempien piilopirtille joskus jätti. Ja jätit ne olivatkin, Isä muistelee Pojan pikkuruisia saappaita tälle kengitettäessä.

Keski-Suomesta palataan takaisin ruuhkasuomeen mutta tiet ovat yhä vapaina. Muillakin on lomaa. Vielä. Terassit ovat täynnä. Puistot ovat täynnä. Vatsat ovat täynnä. Joku vuotaa yli ja asfaltille jää läntti.

Kodin hienosäätämiseen tarvittaisiin lekaa ja pajavasaraa mutta annamme talon muhia omassa liemessään, muovikalvon alla. Sen sijaan käyn Keravalla purkamassa erästä mökkeröä lattialautojen toivossa. Toivo on turha. Kolmella eri tavalla kiinninaulatut ponttilaudat repeävät neljällä eri tavalla sorkkaraudan hellässä kosketuksessa. Irroittelen myös vanhoja pistokkeita, kytkimiä, lamppuja sekä erilaisia koristelistoja. Ne ovatkin hienoja. Oivallan, että ne ovat peräti samanlaisia kuin entisessä asunnossamme oli. Sitten muistan, että entinen asuntomme olikin 1980-luvun rivitalo ylemmän keskiluokan asuintaivaan kaistaleella eikä 1920-luvun jämerä kerrostalo alemman työväestön getossa. Rivitalossa ei tainnut jalkalistoja ollakaan, muistelen, ja huomaan, että yli vuoden mittainen evakkoretki on kuin mielestä poispyyhkiytynyt.

Mökin omistaja sen sijaan on niin innoissaan hienosta purkamisestani että antaa vielä pari lasillista karmeja kyytipojaksi. Lasit ovat hienot, kuistin ikkunat oikein. Ne tulevat jollekin kuistille, joskus, ajattelen. Ehkäpä saunamme, mietin toiveikkaasti ajaessani hiestä märkänä Keravalta kotikonnuille.

Ennen loman loppua ehdimme vielä Metsäkylän navetallekin. Kasaamme kasaan ovemme ja mietimme mikä minnekin kuuluu. Viemme vaihtoon sarjaan kuulumattomat sekä autotallista löytyneet pariovet, muutamia ikkunankarmeja ja kolmet ovenkahvat. Niistä saa loistavan vaihtosaaliin. Saamme huikaisevan hienon ja kauniin ikkunallisen pari-oven karmeilla, soittokellolla ja verholla! Se tulee joskus eteisen ja porstuan väliseen reikään. Mutta koska, sitä emme voi vielä tietää.

Bay City Rollers

2009-08-05T10:35:00.004+03:00

Satavuotiasta remontoidessa

arkeologiaa

vuosi vuodelta

taaksepäin

hirvittävyydestä

retron kautta ajattomaan.

Vanhoissa seinäkaapeissa

on paneliseinät,

repäisykorkkeja paperittomilla hyllyillä,

kruunukorkkeja

vaatepuun päissä

ja niissä salaperäinen kysymys:

Minkä suositun yhtyeen jäseniä ovat

Eric, Alan, Les ja Derek?

Rikkaruohikko

2009-07-01T20:32:00.000+03:00

Ja näin elämä soljuu eteenpäin. Isän vatsa kasvaa. Lapset kasvavat. Poika alkaa ottaa osaa. Nurmikkokin kasvaa mutta sitä ei viitsi leikata. Liika leikkuu kun tekee sametinpehmeästä niitystä neulanterävän fakiirinmaton. Silti leikattavaa olisi, heinää tulisi paalillinen. Oidipaalillinen. Tyttökin tuntuu jo päässeen siihen vaiheeseen. Sanoo päivällispöydässä kaksivuotiaan varmuudella, että ei halua rakastaa eikä mene ikinä naimisiin. Paitsi isin kanssa. Yksin, hän lisää veljeään silmiin tuijottaen.

Päivä päivältä on myös kuumempaa. Outo tuoksu täyttää kylpyhuoneen ja kasvaa sitten hajun kautta kaiken peittäväksi lemuksi. Raadon tuoksu. Mätä. Kemikaalit, sanoo Äiti. Näemme kylpyhuoneen muovimaton rullautuvan auki, haistamme vesivaurion. Wc-pöntön reuna vuotaa, tietää Tampereen Pappa. Emme havaitse vuotoja mutta alamme silti viettää enemmän aikaa pihalla vaikka nurmi rehottaakin resuisena kuin villinaisen kainalot.

Eräänä tukahduttavan kuumana iltapäivänä Koti-isän surkastunut minuus pukee Helsingin kaupungin haalarit ylleen ja sukeltaa alapohjaan. Siellä on viileää. Sinne ei Hallin haukku kuulu mutta Lasten huuto kylläkin. Maa on märkää ja kylmää. Siellä täällä lojuu murentuneita tiilenkappaleita, lasinsiivuja, rikkinäisiä pulloja. Kerään rojua jätesäkkiin ja koetan tutkailla mahdollisia vaurioita. Sellaisia en löydä vaan puoliksi syödyn rastaan vartalon. Kaunis eläin makaa kylpyhuoneen oven kohdalla ja löyhkää. Kannan sen kaakelinkappaleella roskiin ja poistun talon alta. Se harmittaa hetken. Mutta haju ei kuole, edes laannu. Se vain kasvaa vaikka ruumis on pois ja Lumikki laitetaan lasiarkussa Neverlandin pihalle tulevana viikonloppuna.

Tiistai-iltana viimein hajun alkulähde selviää. Kyseessä onkin vain pesukoneeseen mädäntyneet vaatteet. Samalla annan periksi ja leikkaan viimein rikkaruohikon. Nyt nurmellamme ei pitäisi punkkien viihtyä, toteaa puhtaita pyykkejä levittelevä Äiti. Eivätkä ne viihdykään. Ja sitä paitsi, uusi aaltokin laantui jo kohta kaksikymmentäviisivuotta sitten.

Rönttölän herrasväki

2009-06-29T21:33:00.002+03:00

Juhannus tulee ja menee. Se katoaa horisontin taa kuin suolikaasu Saharaan joka katoaa siellä yhtä hitaasti hajoten kuin missä tahansa muuallakin.

Vietämme Jussia Äidinpuolen kollektiivitilalla; yhteismökillä. Isän perheen mökille olisi tällä kokoonpanolla ja nykyaikaisilla keleillä aivan turha lähteä. Ja vähältä pitää ettei sivistyneimpiin oloihinkaan päästä. Lähtöpäivän iltapäivänä kaikki on mullin mallin ja ainakin vinksin vonksin. Silti matkaan päästään. Soundtrackina perhefarmarissa soi Herra Ylpön ja Ihmisten männävuotinen levy. Hyvältä kuulostaa, vieläkin. "Haluatko takaisin entiseen elämääsi, haluatko takaisin surulliseen menneeseen" laulaa Hra Y. On pakko vastata kaiuttimelle, että no en. Paitsi joskus. Toisinaaan. Usein. Mutta ei siitä sen enempää.

Tampereelle päästyämme olemme kuunnelleet koko levyn kolme kertaa. Samalla Ylppökin alkaa yllättäen kuulostaa jo Marco Hietalan versiolta Dingon Nahkatakkisesta tytöltä. On pysähdyttävä, nyt ei parane jatkaa yhtään pidemmälle. Onneksi on Tampereen mummula. Sinne. Siellä ei sankarihevi laukkaa. Vai laukkaako? Papan stereoista löytyy Isän sinne vuonna 1992 unohtama Black Sabbathin sukkhousukasetti Tyr. Kammottavaa. Muutettuaan lapsuudenkodistaan Isä oli ehtinyt onnellisesti unohtaa Black Sabbathin jatkaneen sitten Ozzy Osbournen erottamisen. Mitähän tämä lapsuuteen sukeltaminen vielä palauttaakaan mieleen? Ei mitään sillä Tampereen Mummu ja Pappahan muuttivat välittömästi pienempään asuntoon lastensa lähdettyä ulkomaille opiskelemaan syksyllä 1993. Mr Lordikaan ei edes haaveillut silloin vielä Autiotalon kääntämisestä vatsaa kääntäväksi versioksi.

Päivätkin ovat sekaisin kuin Ellun kanat joiden sekaisuudesta allekirjoittaneella ei ole mitään tietoa. Keskiviikon, torstain tai juhannusta edeltävän perjantain vietämme Tampereella ostosmanian viemänä. Minä en osta mitään jos ei sellaiseksi lasketa jäähilemehujuomaa jollaisen Tytölle hankin. Sekin on virhe. Pelkkää väriainetta, lisäaineita ja sokeria sisältävä energiapommi kuljettaa Tytön riehumisen troposfääriin ja pudottaa alas ilman laskuvarjoa.

Mökin yllä riippuu tummia pilviä mutta se ei haittaa. Väki hajaantuu pieniin mökkeihin lumperoisten ympäri kuin Jokisen eväät joiden ei tiedetä ikinä levinneen. Seuraa sadepäiviä ja aurinkoisia hetkiä iltanuotiolla. Seuraa juhannusateria ja rautaveneilyä. Saunomista. Verilöylyjä hyttysten kanssa. Lasten itkua ja aikuisten hampaiden kiristelyä.

Kelit paranevat kuin taikaiskusta heti juhannuksen mentyä. Me palaamme ensin Tampereelle ja sitten kotiin. Siellä pari päivää poissa ollut Rönttölän herrasväki levittäytyy maalle, merelle ja ilmaan. Pihamme on suloinen romuvarikko. Siellä on raskaita sementtilohkareen kappaleita, lasten puhallettavia uima-altaita, liuskekiviröykkiöitä, lateksilastuja ja vaihteleva määrä ikivanhoja polkupyöriä. Silti vain yksi naapuritaloistamme on tällä hetkellä myynnissä.

2009-06-26T21:14:00.002+03:00

Niityn kuolema.

Leikkuri sementoi

nurmen ja kukat.

Amerikkalainen pannukakku

2009-06-24T20:38:00.011+03:00

Kolmanneksi viimeinen vapaa,

loman ensimmäinen hellepäivä.

Äiti purjehtii pyörällään matonpesuun,

isä ja poikaset auringon edellä länteen.

Ostamme Amerikkalaisia pannukakkuja

viidenkymmenen prosentin alennuksella

Korson S-marketin

kansojen sulatusuunista

missä kaksi kassankasvoa kolmesta on afrosuomalaisia

yksi fennoaasialainen

ja uudet perunat vielä laivanraikkaita,

Svea Mamman mullat kyljissään.

Kotona jatkuvat pottatreenit.

Tytön pissa on kumman ruskeaa ja kiinteää.

Taputamme yllätykselle

ja pursotan kinuskikastiketta pikku pussista pannukakulleni.

Kastike on hyvää

mutta Amerikkalainen pannukakku

vain sokerin ja rasvan turvottama

kotimainen lätty.

Sadepäiviä

2009-06-15T13:40:00.012+03:00

Kesälomien suosikkipuheenaihe nykyisin on sää. Jurottavat suomaiset eivät oppineetkaan keski-eurooppalaista small talkia vaan siirtyivät välittömästi Euroopan läntisille perukoille, brittein saarten keskustelukulttuuriin.

Maanantaina on harmaata heti aamusta alkaen. Harakat pomppivat pihanurmella ja radiossa raakkuu Heikki Harma.

Värittömän puuron jälkeen haemme viimeiset sementtimöhkäleet romuttamolta. Mitään hienoa ei heillä tällä hetkellä ole, muuta ei mukaan tartu.

Plantagenin myyjillä on mainokset hukassa. Onneksi asiakas on aina oikeassa ja löydämme seitsemänkymmenenlitran säkeissä myytävät tarjousmullat taimipihan perältä. Plantagenin ovi tosin on rikki ja mullille päästääkseen on kierrettävä sateessa kuin Frankfurtin lentokentällä oikeaa porttia etsien. Mullan nimi on enteellisesti Aurinkomulta. Sittenkö se vasta taivaalle röpsähtää, tuumin, kun viiltää säkin kyljestä auki. Nyt ne ovat vielä märkiä ja kylmiä.

Kotiin palattuamme poltan tuhkaluukussa Helsingin henkeä, Vantaan sanomia ja saan savun nousemaan, tulen taiottua takkaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan emme saa savuja sisään, silmillemme. Hormimme taitaa olla sellainen vanha rouva, tuumin, että se pitää lämmittää kunnolla ensin tai savu painuu kylmää alas.

Ruoaksi valmistamme valtavan kasan jauhelihaa ja kolmenlaisia sipuleita sekä pienen määrän pastaa. Toimii.

Iltapäivän pisimmät sadetunnit vietämme rattoisasti perheen voimin vintillä vierashuoneen virityksessä. Tai oikeastaan Äiti viettää. Isä kun taantuu taas kaikenkieltäväksi vanhaksi kalkkikivikeoksi. Mieleeni tulee Kaartinkaupungista kannettu kyltti: Koskee koko piha-aluetta. Niin koskee, ja sisätiloja myös! Hauskanpito, spontaani nauraminen, pelaaminen ja tavaroiden päälleen kiskominen kielletty. Samoin kuin veden lattialle lutraaminen ja muistoesineiden syönti.

Äidin pestessä ikkunoita ja Lasten mellastaessa ympäri vinttiä muistelen hetken viime kesää, sen kelejä, sen säitä. Viime kesän sää oli ikävämpi kuin tämän kesän mää. Ajoimme ympäri Itämerta homehtuneessa autossa veden valuessa yllemme. Pidimme sadetta Puhkemaja Vöerahansussa ja Kintaudella. Ylä-Kintausjärven pinta nousi mökillä ollessamme kaksikymmentä senttiä. Äiti kaatui raskausvatsalleen jääkylmään ojaan ja hevosmuurahaiset söivät yläpohjaa yltämme. Kaiken kohokohtana visiitti Roninmäen jätteenkäsittelylaitokseen vanhaa kattoa kuormassa. Yh hyh.

Illalla kaikki kääntyy, kuljemme taas päin keliä. Mietimme, josko jussina sataa ja jos, niin mitä. Että tuleeko liukasta liikkua, jäykistääkö kylmä kyyt, ruohottuvatkohan rantakäärmeet? Isoja kysymyksiä, jälleen kerran.

Tiistaina herään Pojan jokelteluun. Menemme puuron laittoon seitsemältä. Kahvi putoaa, radiossa Radio Helsinki, pilvistä, lämpöä siinä kymmenen plussaa Celsiuksen asteikolla. Puuron jälkeen avaan tietokoneen, loggaudun blogiin ja alan naputtaa. Poika meuhkaa lattialla kuin Tyttö vuosi sitten. Repii kirjoja hyllyistä, vaippaa jalastaan. Lelulaatikko kaatuu kovalla ryminällä ja mietin, että kukahan tuossa lattialla ensi kesänä mönkii. Olisikohan se minä? Aika näyttää.

Silmänkääntötemppu

2009-06-12T08:20:00.012+03:00

Loman irvikuva jatkuu ylikunnon kynsissä. Se onkin kaamea tila: Ei saa nukuttua ja hikeä pukkaa mitään tekemättä. Sellaisen saa lomalla helposti, puuhastelemalla vain liiaksi.

Perjantaina nousen ylös vihaisena, oman herätyskelloni herättämän Pojan herättämänä. Edellisenä iltana tiskaamatta jättämäni tiskit tervehtivät altaasta hiljaa kuplaisten. Teen liuoksen.

Pesualtaamme vihaaminen on Äidin ja allekirjoittaneen viimeisin yhteisharrastus. Pesuallasparka itse ei tiedä mitään persoonaansa kohdistetusta raivosta vaan maata möllöttää ymmyrkäisenä työtason keskellä. Nämä uudenaikaiset trendikeittiöt, suhahtaa suupielestäni täyttäessäni huuhteluun tarvittavaa emaliallasta sen viereen.

Syömme Pojan kanssa puurot, odotamme Äidin ja Tyttären heräävän. Mutta niin ei käy. Poika väsyy ensin, aikamies taantuu tissiä kaipaavaksi vauvaksi eikä Isän miestissit kelpaa sillä koostaan huolimatta niiden rasvapitoisuus huiman korkea, liki 100 %.

Olen marttyyri odottamassa autuaaksijulistamista, isä ilman lipereitä ja kaapua. Tyttö herää Pojan nukahtaessa Äidin kainaloon ja puurotus jatkuu.

Lauantaina käymme kaukana Helsingissä. Sinne on vain kolmekymmenen kilometrin matka mutta joskus senkin taittaminen on tuskan takana. Kuten tänään. Laskujeni mukaan pesen kuudet kakat ennen kello kahtatoista ja osa niistä löysiä lapsen kakkoja. Tuotetta on lavuaarissa, lattialla, jaloissa ja käsissä. Ja tämä on normaalia, väittää Äiti. Minkähänlaista meininki olisi ripulin aikana?

Ekohippeinä jätämme auton Kalasataman metroasemalle ja jatkamme siitä julkisilla. Ensin Asematunneliin ottamaan Pojalle passikuvaa. Heti ensimmäinen onnistuu. Siitä ilostuneena teetämme muutamia kuvia isovanhemmille lähetettäviksi. Ne maksavat maltaita, humalaa ja käymisaikaa ja ne on maksettava etukäteen. Ihmettelemme tovin käytäntöä mutta poistumme sitten kaupungin sykkeeseen. Ja kuinka se sykkiikään!

Kävelemme Bulevardia Hietalahden torille ja sieltä Punavuoreen kahviloita, trendiliikkeitä, gallerioita ja torivilinää ihmetellen. Näitä ei tosiaankaan kotona Vantaalla joka päivä näekään. Tyttö nukahtaa pitkällisen kitinän jälkeen Moko-liikkeen edustalla ja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen saamme Äidin kanssa syödä ravintolassa niin, että molemmat lapset nukkuvat rauhassa vaunuissaan. Se on hämmentävää ja luterilainen syyllisyys toisilta kielletystä nautinnosta vie pienen osan herkkujen makurikkaudesta.

Paluumatkalla törmäämme jätelavaan Kaartinkaupungissa. Äiti sukeltaa päistikkaa sisään ja alkaa ojennella hienoja aarteita: 1950-lukulaiselta näyttävää pientä valkoiseksi maalattua hyllykköä, pitsikirjailtua tyynyliinaa ja liikennemerkkiä, jossa on teksti "Koskee koko pihaa." Ne ovat hienoja. Niissä on vain yksi ongelma ja se on logistinen. Äiti ratkaisee sen nopeasti.

Kaappia raahaten matkanteko hidastuu hieman. Lisäksi on kuumaa, erittäin kuumaa. Esplanadille saavuttuamme huomaamme puiston olevan täynnä juhlivaa kansaa: Helsinki Sambakarnevaalin kulkue rummuttaa Pohjois- Esplanadia länteen ja näky on kummastuttava: Talven valkaisemat lihat ja kirkkaat sulat hytkyttelevät, nytkyttelevät ja hyllyvät kilkatuksen tahtiin ja kansa hurraa. Pysähdymme. Laitan kaapin maahan, liinan sen päälle ja venyttelen sormiani kuin silmänkäännön aloittaakseni. Se onnistuu. Ihmiset kääntävät silmänsä minusta sillä olen turpeampi kuin keski-ikäiset sambarouvat Kiteeltä. Olen tuhatkertainen suurennos kattilaan pusertuvasta siskonmakkarasta, laineilla kelluvaa stryroksia.

Kulkueen mentyä ohi ylitämme tien ja kohtaamme suuren yllätyksen: Karnevaali kulkeekin ympyrää ja yhyttää meidät taas korttelin jälkeen Mikonkadulla. Aurinkolasit olisivat nyt tarpeen, ajattelen, tuhannen auringon kirkkauden kulkiessamme editsemme.

Asematunnelissa koemme lisää yllätyksiä. Ensimmäisen rullaportaissa jonne rynnin kaapin ja lastenvaunujen kanssa. Harha-askel on väistämätön mutta onneksi ei kohtalokas. Seuraava yllätys tulee Aseman kuvassa. Kuvat olivatkin niin kalliita koska Koti-isä tilasi kiiltäväpintaisia ISOJA kuvia mattapintaisten pikkukuvien asemesta. Ne maksavat 3,40 kappale. Hienoa, ajattelen. Nyt voisimme lähettää ison kuvan viidelletoista isovanhemmalle jos meillä sellaiset olisi.

Illalla käymme Korsossa vuokraamassa videon. Sorenton terassi on täynnä. Kaljaa juovat nuoret nauravat pullomummolle: "Hyi sentään. Otit meiän kusipullon!" Lentokoneet nousevat raskaasti jyristen Keravan suuntaan. Nurmijärven ylle paistaa vielä aurinko, pilvet ovat persikanvärisiä. Me matkaamme takaisin myrskyn silmään.

Loma

2009-06-11T23:37:00.003+03:00

Loma.

Hirvittävä työmäärä vyöryy pahaa aavistamattoman Koti-isän niskaan kuin sataneljäkymmentäkiloinen sementtimöhkäle jollaisia Äiti haluaa puutarhaa rajaamaan. Ne ovat niin raskaita, että Vanerivarpusen kestävyyttä ihmetellään ja sen tilaa päivitellään Harmajalta Seinäjoelle.

Loma.

Aurinkoisia päiviä puutarhassa ja savua sisällä tuvassa. Edellinen savustus ei johtunutkaan vääristä puista vaan puut uuniin laittaneesta puupäästä. Äiti kihisee pyhää raivoa seistessään Lapset kainalossaan eteisessä Isän koettaessa tuulettaa taloa.

Loma.

Kärpäset tulevat. Ja muut lentoeläimet. Onneksi hyttysiä ei sentään vielä ole.

Loma.

Poika oppii valtavasti koko ajan. Isän suurista ponnisteluista huolimatta hänen ensimmäinen sanansa ei ole "isä" mutta ei onneksi Äitikään. Se on "anna". Ja pakkohan se on antaa, oli se sitten halko, sinkkiämpäri tai muu lelu. Tyttö juttelee hienosti ja hauskasti. Kertoo aamupalalla nähneensä unta kukkasista ja mummolaan pyöräilleestä pupusta jolla oli keltainen puku.

Loma.

Pihaan ilmestyy 600-litran öljyntorjuntasäkkejä majoittanut vaneriloota ja 1950-luvun naistenpyörä, Regulus Teräs. Isä sai ne romuttamolta sataneljäkymmenkiloisten sementtimöhkäleiden kylkiäisinä sillä lomalla ehtii poiketa romuvarastolla vaikka joka päivä. Se lomassa onkin parasta.

Le Lièvre de Vatanen

2009-05-27T10:08:00.019+03:00

Arto Paasilinnan muinaisessa menestysromaanissa muuan turhautunut toimittaja, Kaarlo Vatanen, murtautuu järjestelmästä ja tsuppaa pupun kanssa vapauteen. Kirja on hauska ja Risto Jarvan ohjaajama elokuva hykerryttävä. Tosielämässä taasen muuan Ari Vatanen haluaa väkisin liittää itsensä järjestelmään ja citykanit ovat kuin raamatun heinäsirkkalaumat.

Paasilinnakin on kunnostautunut taas viime aikoina. Kuuluisuuden kirot ovat kasvaneet niin isoiksi, että on tartuttava kurkusta kauppakeskuksessa. Viimeisten vuosien aikana mies, jota on käännetty melkein viidellekymmenelle kielelle, on aiheuttanut lehtien lööppien mukaan skandaalin ainakin Englannisa, Etelä-Afrikassa, Norjassa, Westendissä ja Imatralla. Ystävätkin aktivoituvat keltaisiin lehtiin: Arto on maailman yksinäisin mies, julistaa eräs ja tekee kirjailijasta surullisen satiirin keskushenkilön. Sellaisen roolihahmon, mikä varsinkin ranskassa herättää lukevassa kansassa pitkän huokauksen. Ach... Se mösjöö on kyllä 'auska.

Vatanen sen sijaan, itse Ari, on kääntänyt maitolasin jälleen ympäri ja pyrkii Euroopan parlamenttiin taasen kotosuomesta ja Kokoomuksen listoilta. Pahojen radiokielien mukaan Vatanen pyrkii viime kertaisen Ranskan asemesta nyt Suomesta koska hänet on laitettu ranskalaisella vaalilistalla niin alas, että sikäläisellä demokratialla hän ei ikinä pystyisi uusimaan paikkaansa parlamentissa. Oi vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

En muista Vatasen aikaansaanteja parlamentissa. Muistan maitolasia skoolanneen miehen, muistan hämärän kohun kummallisesta laiturista, muistan ison onnettomuuden ajoilta jolloin autot olivat lasikuitua ja huiman tehokkaita. Ja sitten muistan pari päivää sitten Iltalehdessä ilmastonmuutosta vastaan puhuneen miehen joka kuulosti lähinnä Timo T.A. Mikkosen viimeisimmältä vaimolta. Aurinko lämmittää maapalloa eikä ihminen, sanoi Vatanen ja latasi, että tämä ilmastonmuutoksella pelotteleminen on hänen elinaikansa suurin hype sitten kommunismin. Suuri hiilijalanjälki tarkoittaa hyvinvointia. Miksi ihmisiä syyllistetään materiaalisesta hyvinvoinnista? Hyvinvointi on aina tarkoittanut lämpimämpää kohti menemistä. On ihan absurdia, että ihminen tietäisi miten ilmasto muuttuu. Ei kukaan tiedä minkälainen sää on ensi lauantaina. Lämpimiä jaksoja on tullut ja mennyt ihmiskunnan historian aikana. Lämmin on hyvä asia, kylmä on paha asia. Kylmällä ilmalla ihminen voi kuolla flunssaan. Paitsi tämä sikainfluenssa joka kehittyi lämpimässä ilmanalassa, ajattelen. Sitten muistan, että eihän siihen ole kuollutkaan niin montaa ihmistä kuin alkujaan pelättiin. Että sellaisia ne lämpimien maiden flunssat sitten tuppaavatkin olemaan. Leutoja kuin Suomenlahden etelätuuli kesä- heinäkuun taitteessa. Mutta mitäpä Vatanen niistä tietäisi, Ranskassahan mies on jo pitkään asunut. Jäniksen vuosikin on siellä tehty elokuvaksi. Siellä se nimettiin Vatasen elämäksi.

Lehtiä lukiessa on syytä pitää mielessä, että Vatasen suurin taustavaikuttajatyhmä todennäköisesti on ranskalainen autoteollisuus, muistutan itseäni. Sen me pidämmekin. Tyttö sen sijaan ei EU:hun hingu. Hän on kotoinen kosmopoliitti joka osaa sanoa hevou ja tietää, että kippis kertoo mistä kana pissii hollanniksi. Tytön tapa kippistellä on muutenkin hauska siinä missä Paasilinna keskittyy mukin kumoamiseen ja Vatanen muinoin maidon läikyttelyyn. Tyttö kippistää kaikkea samanlaista. Lasilla voi kippistää lasia, makaroonilla makaroonia ja keksillä keksiä, kengällä kenkää.

Syöminenkin on taas edistynyt. Pojallakin. Poika syö kaiken minkä tassuihinsa saa. Aivan kuin pullea, karvaton kani. Tyttö sen sijaan jo osaa kysellä. Saako tätä syödä, Äiti, saako tätä syödä? hän kysyy ja hän kaivaa Pojan suusta sinne kuulumattomia objekteja. Niitä ovat muiden muassa halot, sinkkiämpärit, sanomalehden riekaleet ja sukat. Erikoista. Tai sitten ei. Hampaat möyryävät leukaluusta vääjäämättömästi kuin sirkkalehdet pihastamme, kutittavat ikeniä kuin ihmiset maapallon pintaa.

Ilmastonmuutosta tai ei mutta ilmoissa ei paljon muutoksia tunnu tapahtuvan. Vatasen mukaan ihmiskunta on aina pyrkinyt lämmintä kohti ja kesää päin tässä taaskin mennään. Rajallamme kasvava koivu on saanut lehdet oksiinsa ja havisee heleästi tuulessa. Siitä muistan, että piankin on taas syksy ja sitten se kaamea talvi. En tiedä miksi esi-isäni tänne tölmäsivät, huomaan tuumivani. Aurinkoko heidän mielensä oli polttanut niin, että etsivät lumesta virkistystä, mietin. Vatanen tosin jos kuka tietää, että etelämmässä kaikki on hyvin sillä käsitykseni mukaan hän on ajanut useita kertoja autolla Pariisista aina Dakariin asti. Ja se onkin jo melkein päiväntasaajalla.

Siitä mieleeni juontuukin, että vanha kunnon Paasilinna voisi soveltua punaisine puvuntakkeineen paremmin astahtelemaan Euroopan parlamentin käytäviä kuin Vatanen konsanaan. Ja asioiden riistäytyessä käsistä Arto jos kuka sopisi pitämään Suomineidon puolta, ottamaan kuristusotetta lipevän Monsieur Euroopan kaulalta. Pienen kun on pidettävä meteliä että tulee huomatuksi. Oli sitten kuinka kuuluisa tahansa.

2009-05-26T22:56:00.002+03:00

Kuljeskelen ympäri taloa

kun olette nukkumassa.

Keräilen tavaroita lattioilta,

katselen jalkoihin, listoihin

jotka puuttuu, teen tekemisistä

listoja.

Niin paljon korjattavaa.

Niin paljon anteeksipyydettävää

ja korvattavaa

että toisinaan tekisi mieli

korjata luunsa.

Maailman kylä

2009-05-25T08:54:00.010+03:00

Viikonloppuna poikkeamme Maailma Kylässä -festivaaleilla. Tytölle ne ovat jo tuttua kauraa, Poika vasta totuttelee makuihin ja siksipä juhlissakin riittää ihmettelemistä.

Jätämme auton rautatieaseman alle parkkiin. Pysäköinti siellä on turkasen kallista mutta näin voitamme kaksi asiaa: Saamme kauppakassit kotimatkalla nopeasti autoon ja näytämme ekologisimmilta poistuessamme metrotasanteen kautta. Lastenlastaus parkkipaikalla kantoreppuihin on sen sijaan irvokas näytelmä jossa pyllyäkin ohikulkijoille näytellään. Se muistuttaakin mieleeni vanhan raivoni muotia kohtaan: Kuinka kummassa kaikki housut tuntuvat olevan niin sanottua matalalantiomallia kun taas oma lantioni tuntuu kummasti tulleen korkeammaksi. Tämän täytyy johtua taas jostain ikäkriisistä sanon itselleni ja teen lantiollani vetävän kahdeksikon. Se heijastuu automme kauan sitten vahatusta pinnasta kuin järven selästä tuulisella säällä.

Heilumme ja vaapumme lapset kyttyröinä selässämme juhlakentälle. Kyttyrämme ovat yksilöllisiä. Minun osaa puhua, laulaa ja heiluttaa jalkojaan. Äidin osaa tarttua kaikkeen ohimenevään. Toivottavasti tämä on ohimenevää, tuumin irroittaessani pientä pihtiotetta pahaa aavistamattomasta sierainparistani.

Ryhmä länsiafrikkalaisia rummuttelijoita rummuttelee Kansallisteatterin takana. Ryhmä vasemmistolaisia pitää päivää punaisessa teltassaan. On maailmanparantajaa, on puunhalaajaa ja kansojen ystävyysseuroja. Pääkentän teltassa harmaapäinen mummeli jaksaa vastustaa atomivoimaa. Hän on Itämeren luoto, kumara kataja.

Aikamme laumassa käyskenneltyämme alkaa nälkä vaivata. Syömme intialaista ruokaa ja lettuja. Helsingin seudun työttömät paistavat niitä. Kuinkahan työvoimatoimisto tämän tulkitsee, ajattelen katsellessani lettuja paistavia rouvia. Rouvat ovat kimurantteja mutta letut makoisia. Kukaan ei tiedä sisältävätkö letut laktoosia mutta ovat niitä kuulemma silti paljonkin laktoosi-intolerantikoille myyneet. Mekin uskaltaudumme.

Syötyämme palaamme väenpaljouteen. Kaisaniemen kentällä on väkeä kuin gambialaisella torilla jollaisen väkimäärästä ei allekirjoittaneella ole minkäänlaista arviota. Joskus olisi tosin mukava arvioida, sanon puoliääneen. Äiti innostuu: Ehkä me joku päivä vielä matkustetaan, hän pohtii puoliääneen. Ehkä, pohtii ääneni puoleksi unessa, ja huomaa, että onkin jo aika palata kotiin.

Tuusulanväylää pohjoiseen ajettaessa avautuu Afrikkalainen savanni vasemmalle puolellemme siinä Fallpakan tienoilla. Aurinko on on polttanut maan ruskeaksi, yksinäinen avolava-auto ohittaa yksinäistä pensasta. Aurinko on valtava oranssi kiekko, korppikotkat yllämme pahaisia lokkeja. Tämä on Vantaa, ajattelen, kylämme maailmassa.

Eurokymppinen

2009-05-22T08:13:00.015+03:00

Keskiviikko. Ilmassa on urheilujuhlan tuntua. On Huutoa ja hienhajua, revenneitä lihaksia, on pettymyksen kyyneleitä. Ja on hattaraa, popkornia ja syliin läikähtäneitä juomia. On Esikoisen Juhlapäivä. Kaksi vuotta on kulunut siitä kun syntyi Tyttö, syntyi Isä, Äiti ja syntyi Perhe.

Koska Koti-isä on kuollut pääsee Isä töistä keskelle härdellin hässäkkää. Poika istuu syöttötuolissa kiiltävässä kuolapuuropinnoitteessa raukeasti kuin roomalainen ylimys hymyillen. Tyttö on kuorruttanut itsensä, Äitinsä, lattian, pöydän ja osan seinää jukurtilla. Äiti on hermoromahduksen partaalla, kuorruttelee kakkuja erilaisten lähisukulaisten siisteistä asunnoista juputtaen.

Jukurtin syötyään Tyttö loikkaa kissanaisen ketterästi tuolistaan ja repii Äidin laukusta kassakuitteja ja alkaa lukea menneitä ostoksia. Kaikki ovat maksaneet eurokymppisen. Niin voi, jukutti, sukulaati kuin kaakkikin. Tasaraha onkin sillä tavalla hyvä, että tasaseteleitä mahtuu useampia pieneen käsilaukkuun.

Kaamean sähläyksen ja riidan poikasen jälkeen juhlista tulee mukavatunnelmaiset. Siitä huolimatta, että kuutta kieltä yhtä aikaa puhuva Kunniakummisetä katoaa matkalla jostain johonkin ja Kummitäti perheineen joutuu brutaalin Koti-isän ilkeämielisyyden takia istumaan keinussa kymmenen minuuttia ennen kuin saavat kutsun siirtyä sisälle.

Syntymäpäivien jälkeisenä pyhänä poikkeamme Plantagenissa joka jostain omituisesta syystä saa olla helatorstaina auki hela dagen. Poika nuokuttelee kantorepussaan mutta Tyttö saa kävellä itse hyllyjen välissä koska on jo melkein täysi-ikäinen. Juusu, juusu, juusu, oovokki Tyttö nimeää hyllyillä olevia kukkia ja saa arvostavan katseen vanhemmalta rouvalta jonka oma poika on jo iso mutta osaa sanoa vain kukka. Koti-isä sen sijaan saa naiselta syvää halveksuntaa huokuvan katseen todetessa vaimolleen, että tämän on paras olla ostamatta lihansyöjäkasvia koska sellaista kuitenkin peiton hämärissä miehelleen tarjoaisi.

Otamme koriin markettoja ja joitakin toisia kukkia joiden nimeä Koti-isä ei tiedä. Tytön mukaan niillä on onneksi yhteinen hinta; kaikki maksavat tarkalleen eurokymppisen. Se on hyvä, sillä muutoin rahaa tulisi varmasti tuhlattua monta eurosatasta. Muun omaisuuden tavoin myös kasvillisuus kun tuntuu olevan kovin koukuttavaa: Mitä enemmän pihassamme rehuja kasvaa sitä enemmän niitä sinne haluamme kaivaa. Se kai onkin omistamisen perustavaa laatua oleva tuska, mietin. Mitä enemmän on, sitä enemmän haluaa.

Illalla grillaamme makkaraa kertakäyttögrillissä pihallamme. Koti-isä tosin on itsekkäästi mennyt valitsemaan habanerolla piristetyn mallin koskapa siitä itse pitää. Tyttö pitelee suutaan ja koettaa laimentaa makua dippaamalla makkaraansa sinappiin joka on sekin tulista. Anteeksipyynnöt eivät auta sillä vahinko on jo tapahtunut ja Koti-isä tehnyt jälleen itsestään sellaisen pöljäkkeen joita on kaksi tusinaa eurokymppisessä.

Sisälle siirryttyämme viilentelemme nystyröitämme Äidin edellisenä päivänä valmistamalla hedelmäsalaatilla ja vaniljakastikkeella mutta habanero nerona on jo matkalla rauhasiin mistä käsin se rauhan rikkoo saavuttuaan viimein Pojan suuhun. Yöstä tulee hikinen.

Kesämökillä

2009-05-19T16:09:00.011+03:00

Kevät. Lakkiaiset puhkeavat puihin, nuoret pariutuvat. Pariutuneet suunnittelevat häitä. Kylvetään kevään touko. Esikoisen kaksivuotispäivät lähenevät. Ja me saamme kutsun 100-vuotisjuhliin.

Lauantaina pakkaudumme juhlavaatteissamme autoon. Kirjoitettuna se kuulostaa kovin helpolta, huomaan sen kirjoitettuani. On siis palattava piirun verran aamuun, koettava se uudestaan.

Heräämme aamulla ensimmäistä kertaa sateeseen uudessa kodissamme. Ryntään yöpuvussa ulos suojaamaan kokopuisia keittiönkaappeja jotka on edellisenä päivänä liki nerokkaasti jätetty keittiön seinää vasten. Kasaan niiden eteen kovalevyä, raahaan laakaovia. Viimeiset pienet aukot veden kulkea suljen revityillä jätesäkeillä. Hökötys näyttää niin hirveältä että seinä sen takana näyttää hyväkuntoiselta. Se on mukava huomata. Ehkä julkisivumaalaus voidaankin jättää tulevaisuudessa tehtävien tehtävien pariin?

Sisälle palatessani havaitsen kuistin räystäiden vuotavan. Useasta kohtaa. Nousen tikkaille ja havaitsen räystäiden olevan täynnä neulasia. Sikäli erikoista, tuumin, että tällä puolen taloa ei havupuita ole. Kaivaudun sadevesikuouruun yläkautta kyynärpäätä myöden. Muta on kylmää. Se on liki jääkylmää ja siksi toimii kuin haiseva paikallinen avanto.

Myöhemmin saamme auton pakattua ja itsemme sen sisään. Valtava määrä tarpeellista ja tarpeetonta täyttää Fordimme. Lapset nukahtavat melkein heti, samoin Äiti. Saan ajaa halki sateisen Suomen yksinäisen hiljaisuuden vallassa. Keravalla mietin onnellisena, että miten ihmeessä löysimme juuri meille oikean talon emmekä ostaneet taloa Keravan Niinikankaan alueen Niinikankaankadulta vaikka se jotenkin tuntui oikealta. Järvenpäässä mietin onnellisena että kuinka ihmeellistä on, että löysimme oikean talon emmekä ostaneet sitä pienkerrostaloa Haarajoelta josta olisi ollut tolkuton matka joka paikkaan. Mäntsälän kohdalla tuijotan apaattisena tien penkereitä ja onnittelen itseäni siitä, että emme ostaneet taloa Mäntsälästäkään.

Matkalla Jyväskylään ehdimme ajaa vielä usean sellaisen paikkakunnan läpi jossa en välittäisi asua. Jyväskylää ei voida laskea mukaan sillä siellä olen asunutkin, sieltä omakotiasumisen perinteeni on kotoisin jos jostain.

Syntymäpäivillä on mukavaa. Olo on silti omituinen nyt kun olemme pienten lasten vanhempia. Tulemme paikalle viimeisinä, poistumme ensimmäisinä sillä mökille on matkaa. Alkumatka menee vielä hyvin mutta viimeiset 57,3 kilometriä Poika huutaa suoraa huutoa. Tarkkaan järjestykseen mieltynyt asbergerilainen minäni tietää kerrankin määrät sadalle metrilleen sillä painan trippimittarin pohjaan ensi kiljaisusta. Ja kaamea trippi se onkin.

Äidin puolen mökki ottaa meidät vastaan kuin viimekesäiset kesäasukkaat mitä me osittain olemmekin. Väkemme vain sankkenee vuosi vuodelta, tuumin. Samalla oivallan, että lapsisarjamme 007 ja 008 ei ehdi enää saada numero 009 seurakseen sillä menemme jo reilusti toukokuuta. Hyvä niin, en tiedä miten siitä olisi mahdollista enää selvitä.

Aika mökillä sujuu rattoisasti. Äidin puolen mökkeily on siinä mielessä mukavaa, että lomailu siellä on lomailua. Vesi tulee ja menee. On sähköt. On lämmitys. On pitsiverhoinen hyttysuoja sängyn päällä. Isän puolen mökillä olisi rinnettä valuva vesi, savuttavat tulisijat, hyttysiä, märkyyttä ja mustuutta. Siten se ei siis mitenkään poikkeisi kotioloista.

Maanantaina palaamme ladatuin akun työn pariin. Aurinko paistaa, puutarhamme viheriöi eikä se ole hometta. Naapuri kertoo talon itälaidalla kasvaneen aikanaan kolme isoa kuusta mutta että ne olisi kaadettu jo viisi vuotta sitten. Kovinpa ovat neulaset ilmassa leikkiä lyöneet, tuumin, ennen kuin ovat alas laskeutuneet.