Alkuräjähdyksen kaiku

Illalla Poika ja Kuopus

työntävät päänsä tyhjään pesukoneeseen.

Poika ottaa laipasta kiinni ja nykäisee,

sanoo, että reikäisenä pyörivä rumpu

on avaruus,

alkaa sitten ulvoa kiinnitysruuville

kuin kuulle.

Keittiössä on hiljaista.

Esikoinen piirtää lentävää mansikkaa

ja revontulia.

Katson punaisen vihreää loimunauhaa,

suljen silmäni.

Kylpyhuoneesta kajastaa vaimeaa ulvontaa,

avaruuden ja revontulten ääntä.

Sininen

Perjantaina heräämme hyvissä ajoin. Olemme sopineet, että Esikoinen ja Poika menevät Tädin perheen huoneeseen hoitoon ja Äiti, Kuopus ja minä matkaamme Chatuchak -torille ostoksille. Suunnitelma toimii aamusta alkaen puolittain: Tädin perhe nukkuukin myöhään joten se synkronoidusta yhteisaamiaisestamme. Äidillä ei ole ruokahalua, muut syövät hyvin. Itse suunnittelen jo paluuta kotiin, matalahiilihydraattiseen ruokavalioon. Sen kunniaksi syön kolme voisarvea, paahtoleivän ja neljä rusinaviineriä. Ne ovat hyviä, jättävät rasvaisen, hitaasti liukenevan kalvon kitalakeen.

Aamiaisen jälkeen käymme uimassa. Vesi on kylmää yhdennessätoista kerroksessa, tornien varjossa. Altaan pohjasta puuttuu kaakeleita. Varon astumasta puuttumakohtien reunoihin.

Tädin huone on A-tornissa kahdennessakymmenennessäyhdeksännessä kerroksessa. Heidän huoneensa on iso yksiö ja siihen kuuluu nettiyhteys. Tarkastamme postit, jätämme lapset hoitoon. Tai emme oikeastaan: Vanhin Serkkupoika on Tädin kotiopetuksessa ja siksi Esikoinen ja Poikakin nyt jäävät kouluun. Heillä on reput ja kaikki, ovat tohkeissaan.

Otamme Äidin ja Kuopuksen kanssa taksin lähimmälle Bangkokin ilmaradan asemalle. Kuski ajaa meidät pyynnöstämme huolimatta yhden aseman siitä eteenpäin, tienaa kymmenen bahtia enemmän. Ilmarata, skytrain, BTS tai millä nimellä sitä kutsuukin, on hämmästyttävä ja kummastuttava kokemus. Se kulkee suurin piirtein kolmannen tai neljännen kerroksen korkeudella harmaiden sementtikannattimien päällä. Vaunut ovat siistit. Liput ostetaan kolikkoautomaateista ja thaimaalaisen tehokkaaseen tapaan asemilla on kassat kolikonvaihtoa varten, lippua kassoilta ei voi ostaa. Lastenvaunujen kanssa liikkuminen tuntuu helpolta, asemanvartija kuljettaa vaunut ja meidät lukittujen hissien kautta kerroksesta toiseen. Se on vähän hassua, tuntuu kuin pelaisimme tasohyppelypeliä.

Pääteasemamme on pohjoisen radan pääteasema, Mo Chit (N8). Matka sinne kestää viitisentoista minuuttia. Katselemme maisemia matkalla. Ylhäältä ilmaradalta kaiken näkee hienosti. Liikenneruuhkat, peltihökkelit, pilvenpiirtäjät, kanavat, junaradat, patsaat, torit, aukiot ja nostokurjet. Niitä on hirvittävästi. Joka puolella rakennetaan uusia pilvenpiirtäjiä, toinen toistaan isompia, korkeampia ja kiiltävämpiä. Mistä tulee raha kaikkeen tähän, mietin. En keksi vastausta.

Chatuchak -market, paikallisten kesken JJ-market, sijaitsee puolen kilometrin päässä asemalta. Tori on pienten kujien puhkoma aaltopeltikattoisten rakennusten keskittymä. Se on auki pääasiallisesti lauantaina ja sunnuntaina joten osa porteista on kiinni. Onneksi perjantai on torin pystytyspäivä ja jotkin liikkeet ovat jo auki. Matkaoppaan mukaan täältä voi ostaa mitä tahansa. Se on helppo uskoa. Me etsimme thaimaalaisia palapatjoja. Kysymme ensimmäiseltä kauppiaalta ja hän neuvoo meille suunnan.

Emme osta patjoja ensimmäisestä liikkeestä vaan annamme itsemme eksyä hiostavan kuumaan sokkeloon. Kummastelemme posliinisia tuhkauurnia, kelluvia kynttilöitä, saippuapajoja, kookospähkinävalaisima, kankaita, silkkipakkoja, suituskkeita, tekokukkia ja -tukkia sekä monia monia muita tuotteita. Ostamme patjamme labyrintin ytimestä, sillä saamme sieltä mielestämme hyvän diilin. Ja valtavan kantamisen, selviää. On melkein mahdotonta työntää vaunuja ja kantaa patjapaketteja pienillä sisäkujilla. Ostan isoimman koskaan näkemäni kassin. Sen ulkomitat ovat 1 x 1,8 metriä. Patjat mahtuvat juuri ja juuri sen sisälle mutta nyt kulkeminen muuttuu täysin mahdottomaksi. Minusta tulee norsua raahaava mursu posliinikaupassa, törmäilen liikkeiden hyllyihin ja ihmisiin. Pakokeinona suuntamme hädissämme torin takapuolelle. Selviää, että kauppiaat asuvat siellä. Kontrasti vähän matkan päässä näkyviin pilvenpiirtäjiin on hurja. Lastemme ikäiset lapset leikkivät alasti likaisella betonilla.

Emme saa taksia takaisin hotellille koska kuljettajat tuntevat vain oman alueensa joten ainoa vaihtoehto on palata ilmajunalla. Äiti ottaa kuopuksen vaunuista syliinsä ja laitan laukun vaunuihin. Ne kestävät juuri ja juuri.

Palaamme myöhässä hotellille. Yhytämme Tädin perheen ja Esikoisen sekä Pojan juuri kun ovat lähdössä tapaamaan Tädin vanhaa työkaveria Bangkokin uusimpaan ja isoimpaan ostoskeskukseen, Asaniin. Esikoinen ja Poika protestoivat kun joutuvat palaamaan todelliseen perheeseensä. Elämä on raakaa, ajattelen. Syömme vieläkin raaemmat hampurilaiset hotellin ravintolassa ja raahaamme yliväsyneet lapset vielä kerran taksilla MBK:hon ostoksille. Kaikki kolme nukahtavat taksiin. Taksi vilisee torakoita, niitä tuntuu tulevan kojelaudasta ja penkkien vuorauksista. Äitiä puistattaa.

Ostelemme hätäpäissämme viime hetken tuliaisia kolmen huonosti käyttäytyvän, väsyneen tenavan kanssa. Se ei ole hauskaa. Silkkikaupassa lapset hieman heräävät. Kaikkien yllätykseksi Esikoinen haluaa kirkkaan sinistä silkkiä tulevaisuuden mekkoonsa. Hotellilla kaikki ovat taas jotenkin keinotekoisen piristyneitä, eivät meinaa nukahtaa sitten millään. Ja kun viimein nukahtavat, nukuttavat myös minut.

Äiti pakkaa illalla. Rinkat pullottavat sen näköisinä, että varmasti räjähtäisivät jos niitä pistäisi pienellä neulalla. Jättimäinen kassi mietityttää. Onkohan lentokoneissa kokorajoituksia matkatavaroille. Emme tiedä.

Täti perheineen palauttaa lasten matkalaukut lasten jo nukkuessa. Hyvästelemme toistamiseen viikon sisällä. Kertovat koulupäivän menneen kivasti, Poika oli sanonut lentävänsä Helsinkiin vain kolmeksi päiväksi ja palaavansa Bangkokiin jo tiistaina.

Kello herättää meidät viideltä. Esikoinen ja Kuopus heräävät melko kivuttomasti, Poika pitää raahata ylös. Lähdemme liikkeelle auringon noustessa. Se on valtava, veriappelsiininpunainen kiekko savusumun takana. Kuski soittaa thaikkupoppia. Se kuulostaa 1980-luvun suomirokilta Eero Pekkosen uruilla maustettuna.

Saamme laukut kivuttomasti sisään mutta olemme myöhästyä koneesta kuulumattomien kuulutusten vuoksi. Niiden tullessa syömme kaikessa rauhassa hotellista saamaamme aamiaispakettia. Sen vakuumipakatun veden räjähtäminen päälleni muuttaa meidät hetkessä slapstickiksi, kiertäväksi koomikkoryhmäksi. Mykkäelokuvien olotila jatkuu lähtöporttimme lähellä kun törmäämme mieheen, joka kantaa ääneti kylttiä: Helsinki, AY 90, LAST CALL. Lähikuva säikähtäneistä kasvoistamme piirtyy toistemme mieliin. Ehdimme silti. Juuri ja juuri.

Koneessa on tällä kertaa hieman enemmän tilaa. Saamme samanlaiset paikat kuin tullessa, kaksi penkkiä ikkunan vierestä ja neljä keskipenkkiä. Kuopus saa raivokohtauksen sylissäni heti turvavöiden kiinnittämisen jälkeen. Hän tekee kaikki ”pumat” eli rumat mitä osaa. Tunkee sormia sieraimiini ja vääntää, puree, huutaa, kiljuu, raapii haavoja kasvoihini ja koneen viimein noustessa alkaa heitellä istuintaskussa olevia tavaroita taaksensa. Tuttipullo ja vesipullot vierivät aina koneen takaosaan saakka mistä niitä vähitellen meille palautellaan. Poika sen sijaan kaivaa poliisimoottoripyöränsä matkalaukustaan ja nukahtaa sitä kädessään pitäen. Kaikki lapset nukkuvat, osan matkaa. Herättyään Kuopus tepastelee lentoemäntien ikäväksi käytävää edestakaisin, Poika katselee piirrettyjä ja Tyttö pelaa viihdelaitteen pelejä. Hieman ennen laskeutumista Poika miettii, että minkähänlaiseen hotelliin sitä tänään mennään.

Puoli vuorokautta kestävä päivälento kolmen pienen lapsen kanssa on melko haasteellista. Todennäköisesti kukaan meitä lähellä istunut henkilö tai lennon henkilökunta ei sellaista enää suosittelisi. Penkkimme ovat ruoan ja juomien tarhaamat, lattiat roskien peitossa. Kone kiertää jostain syystä Porvoon kautta. Sieltä Helsinki-Vantaalle lennämme kummallisesti nytkien kuudensadan metrin korkeudessa, kolmen ja puolen sadan kilometrin tuntivauhtia. Takanani istuva mies miettii Airbusien sakkausnopeutta. Emme tiedä sitä, onneksemme.

Pappa on kentällä vastassa. Hänellä on villahaalareita ja kumisaappaita mukanaan. Pappa ajaa Esikoisen ja Pojan kotiin, minä, Äiti ja Kuopus tulemme tavaroiden kanssa taksilla. Kotona meitä odottaa Mummu ja kynttiläiltapala. Jätämme matkatavarat torakkavaaran vuoksi kylmään porstuaan. Pappa heittää minut Leppävaaran Diacoriin ja takaisin. Hoitaja on vaikuttunut thaimaalaisesta rokotuskortista. Paluumatkalla Pappa kertoo, että Poika oli sanonut lentäneensä Suomeen tällä kertaa kolmekerroksisella koneella.

Esikoinen ja Kuopus nukahtavat kotona itsekseen. Poika kaivaa Peltorit laatikosta ja muuttuu moottorikelkaksi joka bensan loputtua simahtaa paikoilleen.

Käyn yöllä laittamassa matkatavaramme jätesäkkeihin jotka aamulla ruiskutetaan hyönteismyrkyllä. Sitten asettaudun viettämään jet lagia. Valmistaudun siihen pula-ajan lääkkeellä, leikatulla konjakilla. Esikoinen herää kahdelta, sanoo, että ei saa enää nukuttua ja nukahtaa. Kuopus virkoaa kolmelta mutta simahtaa syötyään kupillisen jugurttia.

Esikoinen havahtuu viideltä, herättää Äidin. Kuudelta koko porukka on ylhäällä. Paitsi minä. Nukun aina seitsemään. Sitten keitämme pannukahvit, syömme munkit, kuuntelemme suomalaista musiikkia. Egotrippi laulaa sinisestä. ”Jos tahdotte niin kerron, 
sen mikä on salaisuus.
Se on kaipuu aina sinne, mistä vaivoin ensin pääsee pois, ja minne kuitenkin vain tahtois. ” Ymmärrämme laulun sanoman. Meille se kertoo Finnairin logosta, Bangkokin taivaasta, Thaimaasta. Silkistä, Siaminlahden ja Andamaanienmeren aalloista, uima-altaista, katukeittiöiden pöydistä, Seven Elevenin mustikkajugurttipurkeista, Lasten silmistä ilon ja yllätyksen hetkinä, kakkosluokan junien maalauksesta, kolmannen luokan junan istuimista, viidenkymmenen bahtin seteleistä, kaikesta kokemastamme, näkemästämme.

Aamupäivällä laitamme tulet puuhellaan. Kylmä hormi ei vedä, lyö savut sisälle. Savu on mustaa, sakeaa. Se kirvelee silmissä eri tavalla kuin Bangkokin savusumu, sininen aurinkousva. Miten sellaista voi edes kaivata, mietin.

Blogi jää määrittelemättömälle tauolle kirjoittajan vakavan lomantarpeen vuoksi. Kirjoittaja kiittää kaikkia lukijoita ja kommentoijia ja toivottaa hyviä matkoja kaikille sellaisia suunnitteleville.

Vedenalainen maailma

Keskiviikkona on tullut aika sanoa Mummulle ja Vaarille näkemiin. He palaavat kotiin, me Bangkokiin.

Ilmassa on syksyn haikeutta, outouden odotusta, ripaus tuntemattoman pelkoa. Äitiä harmittaa lähenevä kotiinpaluu, Mummu miettii miten ehtii Tikkurilassa Seinäjoen junaan. Poikaa puolestaan pelottaa television esittelemä Bangkokin tulvatilanne. Uutisia katsoessamme hän huutaa Bangkokin kohdalla: Hyi, Bangkok. Se on ihan veden vallassa. Sinne en mene ikinä. Mutta meneehän hän, tietenkin menee kun Äiti ja Isä vievät. Se on lapsen osa, oikeudenmukaista tai ei.

Aamulla pakkaamme tavarat. Kuopuksen toista sandaalia ei löydy mistään. Pakkaamme jäljelle jääneen mukaan siltä varalta, että toinen tuonnempana ilmaantuisi. Phuketin lentokentällä Mummu ja Vaari yhyttävät muut kotisuomeen lentävät. Osa kanssamatkaajista on reissun syömiä, pari siteissä polvista kyynärpäihin. Meillä on vierekkäiset portit mutta koska me lennämme kotimaanlennon, he ulkomaan, joudumme väliseinän eri puolille.

Meidän koneemme on kaksikerroksinen Boeing 747. Se on hieno. Matka-aika kestää vain vähän yli tunnin ja lennolla tarjoillaan pieni pullanpala. Kuopus murustaa sen syliini. Matka menee melko kivasti jos ei oteta huomioon Kuopuksen vaipanvaihtoa laskeutuvassa koneessa ja viimeisen viiden minuutin raivokohtausta. Koneen laskeuduttua Poika katsoo kenttää ikkunasta, sanoo olleensa täällä kyllä jo aiemminkin ja alkaa sitten laulaa Neljän Ruusun Bangkok, Bangkok -laulua: Bangkok, Bangkok, suun halki hymy.... Koneesta poistuessamme Poika kertoo lentäneensä koulussa usein paljonkin isommilla koneilla, toisinaan jopa viisikerroksisilla. Laukkumme tulevat hihnalle nopeasti. Toisen rinkan yläosa on auki ja Kuopuksen ainoa jäljellä oleva sandaali on kadonnut.

Otamme taksin hotellille. Matka kestää noin tunnin. Kuopuksen raivokohtaus saa jatko-osan. Kulkureitillämme on kaikkialla kuivaa. Näemme silti hiekkasäkkejä useiden rakennusten edessä. Ne muistuttavat, että tulva on yhä olemassa eikä se ole mikään kaljakellunta vaan tosi paikka.

Hotellimme on hirvittävän kokoinen. Sillä on kaksi vastaanottotiskiäkin. Ne sijaitsevat rakennuksen vastakulmissa, yhdennessätoista kerroksessa. Hotelli alkaa vasta siitä ja koostuu neljästä tornista. Meidät majoitetaan C-tornin kerrokseen 20. Meillä on sviitti. Se kuulostaa hienommalta kuin onkaan vaikka on sekin melko hieno. Tilaa sviitissä on 60 neliötä ja ikkunat aukeavat kolmeen suuntaan. Niissä jokaisessa sijaitsee hotellitorni. Näköalat niiden välistä ovat ihmeelliset. Näemme laukkaradan, Chao Praya -joen sillat, pilvenpiirtäjät ja aaltopeltirakennukset kapeakatseisesti. Bangkok vaikuttaakin olevan ääripäitä ja niiden eriasteisia sekoituksia: Pilvenpiirtäjiä, peltihökkeleitä, huippumodernia ja ikivanhaa kiehtovassa paketissa.

Huoneen saanti kestää puolisentoista tuntia sillä se on unohdettu siivota. Syömme sillä välin hotellin sushibaarissa. Siinä on japanilaiset huonekalut ja ensimmäistä kertaa joudumme pelkäämään lasten putoavan pöydän alle. Poika leikkii, että ravintolan verhonnarut ovat suitset. Hän pukee ne kainaloonsa ja juoksee kunnes narut pompauttavat takaisin. Onneksemme verhotangot on ropattu kunnolla. Lasku on iso.

Iltapäivällä ajamme mittaritaksilla maailmankuuluun MBK-tavarataloon. Tiedämme matkanpiduudeksi 2 kilometriä mutta kuskin mukaan ruuhka-aikaan joutuu kiertämään tuplasti. Hintaa tulee 20 bahtia enemmän. Lisämatka-ajan taksikuski käyttää hyväkseen kertomalla meille tulvatilanteesta ja siitä, kuinka markkinoilla nykyään myydään enemmän thaimaalaisia mirrejä länsimiehille kuin mitään muuta.

MBK on valtava ostoskeskus täynnä kaikkea. Tutkailemme silkkipakkoja, lasten matkalaukkuja, kultaa, koruja, rihkamaa, nahkatuotteita, vaatteita, donitseja. Syömme Burger Kingissä. Esikoisella on maha kipeä ja hän saa oman yksityislimun. Muut jakavat. Pojalle riittää vain hörppäys erikoissokeroitua ja ADHD-pirahtaa käyntiin. Syyttelemme itseämme kun emme limsalakkoa taas muistaneet. Poika hyppii uhkarohkeita hyppyjä penkeiltä toisille, Kuopuksen vaunuihin ja pöydälle.

Yöllä jahtaan varastavaa varjoa hotellissa ja säikytän kaikki paitsi varjon joka on ulkomainoksen heijastuma. Puoli neljältä Poika saa hepulit, Esikoinenkin herää. Seuraa painokelvotonta tekstiä ja huonoa käytöstä. Aikuisilta. Esikoinen nukahtaa uudestaan melko helposti. Pojan kanssa ihmettelemme öistä Bangkokia hotellin ikkunasta. Bangkok on meri, Poika sanoo.

Aamiainen hotellissamme on runsas. Väkeäkin on reippaasti mutta onnistumme saaman pöydän. Liituraitaan pukeutunut tarjoilija käy kaatamassa kahvia, Kuopus kaataa mehut.

Syötyämme lähdemme hummaamaan. Päässäni soi väärinkuultu versio vanhasta Hanoi Rocksin biisistä: I'm gonna shop ´till I drop, around the clock, never ever gonna stop, send u a postcard from Bangkok. I am ten thousand miles away! Otamme tuktuk-kyydin Siam Squarelle. Kuski on joko hullu, pilvessä tai molempia. Poikaa kaistapäinen kaahaus naurattaa. Se innostaa kuskia. Taitavat olla hengenheimoa, tuumin.

Siam Squaren alueella on mitä hämmästyttävimpiä ostoskeskuksia. Aloitamme isoimmasta, Siam Paragonista. Sen alakerrassa on merimaailma, Siam Seaworld. Menemme sinne. Siellä on merihevosia, erilaisia kaloja, käärmeitä, liskoja, kotiloita, rapuja ja helmiveneitä. Suuri sininen kala näyttää surumielisen inhimilliseltä, kuin kalaksi taiotulta Venäjän entiseltä presidentiltä Boris Jeltsiniltä. Pyydän siltä ajatuksen voimalla anteeksi sushista. Viimeisessä aulassa on matkamuistoliike. Siellä on myös vaaleanpunainen tuktuk minkä matkustamosta on tehty akvaario. Poika istuu sen ohjaamissa vakavana, tarkkaavaisena.

Kalojen tutkailun jälkeen päästämme ostossuitset irti. Tämä ei todellakaan ole Stockmann, Nordiska Kompaniet tai edes Harrod's, ajattelen. Siam Paragon saa MBK:n tuntumaan aivan eilispäiväiseltä mitä se meille onkin. Mitä Paragonista ei löydy, sitä ei tarvita, voisi ajatella. Mutta aivan näin ei ole. Tai sitten me emme etsi oikeasta paikasta. Käymme valtavassa ruokamarketissa. Ostamme mausteita; vaniljatankoja, sahramia, inkivääriä. Ja lapsille Disneyn matkalaukut kun sellaiset näyttävät niin kivoilta. Mutta Pojalle jo Suomessa luvattua pientä lasten kitaraa ei löydy. Pojalle olisi kelvannut Thaimaassa huippusuosittu ukulele tai kitaran ja ukulelen sekoitelma kitalele mutta me emme sellaisia osta.

Siam Paragonin ja Siam Discoveryn välisellä aukiolla on meneillään hyväntekeväisyyskonsertti tulvien uhreille. Se muistuttaa todellisuudesta joidenkin kilometrien päässä. Valkaistut pojat tanssivat ja räppäävät. Äidillä nousee kyyneleet silmiin. Toisaalla näemme muutamia katutasossa sijaitsevia liikkeitä joiden eteen on muurattu metrin korkuinen tulva-este. Ladyboy platform korkokengissään ylittää erästä sellaista suuntanaan botoxkahvila. Me emme ala ryppyjämme täällä silottelemaan vaikka hinta halvalta vaikuttaisikin: Yksi pistos 150 bahtia.

Olemme liikkeellä koko päivän, palaamme hotellille vasta auringon laskettua. Poika ja Kuopus ovat nukkuneet vuorotellen vaunuissa, ovat vielä täynnä virtaa. Heti huoneeseen päästyämme puhelimemme soi. Emme ensin reagoi siihen, mutta vastaamme viimein. Täti perheineen on valmistanut jymy-yllätyksen: Ovat lentäneet Phuketista tänään ja saaneet huoneen vastapäisestä tornista. Poika ei halua puhu Serkulle vanhanaikaisesta hotellipuhelimesta. Sanoo, että joku voi vaikka luulla, että se on spagettia tai nuudelia johtoineen vaikka se onkin puhelin! Tapaamme Tädin perheineen hotellin joulukuusella. Lapset esittelevät Serkuille uima-altaat, sitten opastamme heidät iltapalalle eilen tuhoamaamme sushibaariin.

Esikoinen nukahtaa vaaleanpunaisessa yöpuvussaan lattialle Disney -matkalaukkunsa viereen kuin lentoemo jet lagissa, Kuopus simahtaa parin raivokohtauksen jälkeen. Poika kapuaa kainalooni, tuhisee kuin pieni koira. Raukalla on nenä tukossa, ei kestä trooppisen ilman ja kokolattiamattojen yhdistelmää sitten millään. Kysyn, mikä oli tänään hauskinta. Lentäminen, sanoo, Poika. Mutta eilenhän me lennettiin, sanon. Poika ei kuuntele. Hän muistelee kyytiämme tuktukissa. Kuinka pysähdyimme liikennevaloihin, kuinka se laitettiin käyntiin ja kuinka sitten taas lennettiin. Ja se vasta oli hauskaa!

Hotelli Helmi

Viivymme Krabi townissa vain yhden päivän. Kaupunki on oikestaan melko miellyttävä. Siinä on rauhallisen pikkukaupungin lepoa, ostoskadun vilinää.

Hotellihuoneemme sijaitsevat vierekkäin ja tällä kertaa niiden välissä on ovi. Esikoinen herää aikaisin aamulla kovaäänisesti valittaen ennen seitsemää, pian muutkin heräävät. Kopautan välioveen ja Mummu avaa oven. Ihana kahvintuoksu tulvahtaa huoneeseemme. Mummu kertoo Vaarin jo lähteneen aamulenkilleen. Odottelemme häntä tovin, menemme sitten alas aamiaiselle. Hotelli kärsii selvästi asiakaspulasta ja siksi aamiaisbuffettia ei ole kasattu. Saamme valita aamiaisemme listasta. Ruoka on hyvää mutta pahaksi onneksi valitsen Äidin kanssa muita pienemmät annokset.

Aamiaisen jälkeen sovimme hotellin henkilökunnan kanssa kyydistä Phuketiin. Saamme minibussin hotellista kuudesosan halvemmalla kuin eilisillan yksityisautoilijalta.

Polttelemme bussinodotusaikaa kävelemällä lähikatua. Vaari haluaisi käydä rautakaupassa mutta se on valitettavasti kiinni. Poikkeamme Seven Elevenissä ja ostamme tuliaisia.

Kuskimme Phuketiin kuvittelee olevansa Kimi Räikkösen thaimaalainen versio. Se on ikävää. Kova vauhti ja rajut jarrutukset tekevät olon huonoksi, takapuolessani olevat luulotautipistokset sattuvat vihlaisten joka töyssyssä. Äiti nauraa takapenkillä vedet silmissä sille, että nyt meillä on matkassa sekä luulotautinen että valelääkäri.

Saavumme Phuket Towniin väsymyksestä, nälästä, matkapahoinvoinnista ja muista aiheeseen kuuluvista sekä kuulumattomista oireista kärsien. Kuljettajamme heittää meidät suoraan hotelli Pearlin ovelle. Pearl on iso, ja no, miten sen nyt sanoisi: Hieman ehkä parempiakin aikoja nähnyt. Sen kolossaalinen, sementtinen pinta on trooppisen homeen mustaama.

Aula on valtava, tumma paikka. Se on iäkkäiden, harmaisiin pukuihin pukeutuneiden miesten kansoittama. Yksi heistä nappaa rinkkamme rosteriputkista taivuteltuun rullakkoon. Miehen rintapielessä on kyltti jossa lukee: Captain of bell boys, kantajien kapteeni. Meidän ei tarvitse esittää varaustamme reseptionistille, meitä odotetaan.

Aulasta löytää kaiken, mitä kuvitella saattaa: Matkatoimiston, rahanvaihtopisteen, coctailbaarin oven, Rotaryjen kokoontumistaulun ja niin edelleen. Saamme vierekkäiset huoneet väliovella. Nousemme hissillä viidenteen kerrokseen ja PIM! Joudumme johonkin täydellisen toiseen maailmaan. Se ei ole iso ja mahtava ja kiiltävä vaan pieni ja matala. Suoraan hissin ovea vastapäätä on avonainen siivouskomero. Se on epäsiisti.

Huoneet itsessään ovat melko hauskat, lienevät olleet joskus hienoja. Niissä on siirtomaatyyliset valaisimet ja säleoviset vaatekaapit, rottinkipäiset sängyt. Pojalle kannetaan vaaleanpunainen lapsensänky mutta kamarineito (Kyllä, Chamber maid) vaihtaa sen siniseen kun huomaa nukkujan pojaksi. Tutkailemme huoneita hihitellen ja hörähdellen. Vaari sen sijaan on jo ehtinyt luikahtaa uima-allasta tutkimaan. Huoneissa on paljon hienoja yksityiskohtia jotka ovat tehneet paikasta varmasti Phuketin ykköshotellin seitsemänkymmentäluvun alkuvuosiin saakka. Kylpyhuoneesta löytyy hotellin pusseihin pakattua vaatteidenpesuainetta ja vanupuikkojen asemesta vanua ja puikkoja. Poiketessaan huoneessa Vaari kertoo altaan olevan todella jyrkkäreunainen, melkein vaarallinen.

Käymme syömässä Phuketin vanhassa kaupungissa. Esikoiselle tulee vessahätä heti ravintolasta lähtemisen jälkeen ja syöksymme Tädin meille puolitoista viikkoa sitten esittelemään kakkukahvilaan. Tilaamme kahvit ja lapsille mehut sillä limonaadikiintiö on nyt virallisesti ylitetty. Ikävä kyllä lasten mielestä myös mehukiintiö on tapissa sillä mehumukien pinta ei vajene yhtään. Hotellin aulassa ikivanha englantilaisukko rottinkikeppeineen on lähdössä retkelle. Hänelle toivotellaan hyvät illat, annetaan passi tallelokerosta. Miehen kepissä on tekstattuna hänen nimensä, hotellin nimi ja osoite. Ajattelemme hänen tulleen hotelliin ensimmäistä kertaa jo 1950-luvulla, vanhenneen hiljaa sen tahtiin.

Hotellilla vaihdan Kuopuksen vaipan. Sen täyte on kirkkaan viininpunaista. Säikähdän ensin, mutta tajuan sitten värin olevan sekamehun väriainetta joka on lapsen läpi vaippaan suodattunut. Myös Pojan American Standardiin laskema jööti levittää samaa punaista väriä. Se on aika pelottavaa, tavallaan.

Illalla kävelemme Äidin kanssa kahden korttelin päähän ostoskeskukseen. Kymmenet taksikuskit huutelevat meille, sisäänheittäjät repivät hihoista. Mummu ja Vaari ovat saanet Kuopuksen nukkumaan, Esikoisen väsähtämään mutta Poika jaksaa vielä juosta.

Pearl hotellin aamiainen on tyylikäs, 1960-lukuisen neuvostoliittolaisen tyylikäs. Aamiaissalin istuimet ovat kullanvärisiä valurautatuoleja joissa on ketjun tyylitelty P-logo. Otamme lapsille mehua mutta se on sokeroitu rankalla kädellä. Pojan moottori pärskähtää käyntiin. Kuopus saa sokerihumalaisen raivokohtauksen ja heittää lautasen maahan. Se hajoaa.

Iltapäivällä vaihdamme viereiseen hotelliin. Se on samanhintainen, mutta rahalla tuntuu saavan enemmän, ajattelemme. Huoneissa on tavallisen tilpehöörin lisäksi vedenkeittimet. Me pidämme siitä.

Kulutamme päivän ostoksilla. Niitä ei paljoa kartu. Vaari innostuu tinkimään bazaarilla. Thaimaassa on tapana laittaa hinta laskukoneen näytölle ja turisti saa siihen sitten oman tarjouksensa naputella.

Käymme syömässä ketjupitseriassa. Keittiö sekoaa Kuopuksesta. Tarjoilijat kaappaavat hänet tiskille ja kokitkin lopettavat yksi kerrallaan työnsä. Siihen nähden ei ole ihme, että saamme ensin väärät annokset. Saamme korvaavat ilmaiseksi.

Iltapäivällä käymme hotellin uima-altaalla. Pilvisestä säästä huolimatta pari turkulaisen runoilijan näköistä venäläisturistia makailee rantatuoleilla.

Illalla palaamme ostarille. Esikoinen ostaa oikeat korkokengät ja kopistelee niillä koko loppuillan. Äiti ostaa punavalkoista narua ja minä farkut. Käymme yötorilla syömässä. Tarjoilija on oppinut kaksi sanaa suomea. Ne ovat kiitos ja joo. Ja joota hän varsinkin tuntuu nauttivan sanoa. Kaikki on kovin omituista tarjoilijan joojotellessa ympäri katukeittiötään kuin jokin vinksahtanut hahmo Coenin veljesten Fargo-elokuvasta.

Esikoinen nukahtaa korkokengät jalassaan. Kun otan ne pois kapuaa Kuopus paikalle niitä koettamaan. Vaikka majailemme neljännessätoista kerroksessa kuuluu jostain jumpsuttava diskon basso huoneeseemme aina kahteen asti yöllä. Sitten se taukoaa, nukun.

Tiistai on Mummun ja Vaarin viimeinen Thaimaapäivä. Aamiaisen jälkeen menen matkatoimistoon vahvistamaan omia lippujamme Bangkokiin. Toimistossa soi kitaroversio John Denverin Leaving on a jet planesta. Palattuani ajamme tuktukilla Big C-ostoskeskukseen. Livistän sieltä heti viereiseen sairaalaan piikille. Paikka on siisti ja toiminta nopeaa. Palattuani löydän Äidin, Mummun ja Lapset ruokakaupasta. Vaari on kadonnut, epäilevät hänen menneen johonkin toiseen kauppaan.

Vaari palaa tovia myöhemmin. On löytänyt taas käyttövedenlämmittimen minkä aikoo ostaa. On käynyt jossain muussakin kaupassa ja sieltä oli löytynyt silkkaa suomea puhunut myyjä. Vaari ostaa kuitenkin Big C:n 3500 -wattisen. Nyt hänellä on niitä kaksi rinkkaan laitettavaksi.

Käymme katselemassa myös muutamia muita liikkeitä. Äiti haaveilee hienoista kaakeleista yläkertaan ja sellaisia koetamme löytää. Emme löydä. Vaari kertoo juosseensa jo läpi useimmat lähiliikkeistä muiden ollessa ensimmäisessä, minun piikillä. Palaamme hotellille karaoketaksilla. Sen istuintaskuissa on laminoituja esitteitä hierontapaikoista. Kuopus kaivaa niitä esille, kuski vaikuttaa ärtyneen nololta.

Teeaikaan koetamme tavata Tädin perheineen. Ovat ehdottaneet tapaamista eräässä Phuketin kuumimmista ravintoloista. Emme löydä sitä, eivät hekään. Kyyti nälkäisenä Phuketin ruuhkassa on aiheuttaa pahan riidan, aiheuttaakin. Palaamme hotellille ja syömme siellä Tädin perheen kanssa. Toivotamme heille hyvät loppumatkat, he meille. Palatessamme omaan kerrokseen käytävässä haisee kokolattiamattomaali. Mummu on tainnut laittaa kynsilakkaa, sanoo Poika.

Kultainen häkki

Koh Railey on huomattavan pian tutkittu, huomaavat tutkijamme pian. Ensimmäisenä aamuna käymme aamiaisella itärannikon pohjoispohjukassa, tarkkailemme vapaita majoitustiloja. Niitä on monensorttisia mutta useimmat niistä eivät ole oikein viihtyisiä. Tai oikeastaan: Osa hotelleista ja resorteista on viihtyisiä, tilavia ja vaikka mitä mutta toiset ovat niin pahasti homeen valtaamia, että tutkimusryhmällemme tulee huono olo jo ovella.

Kahden ja puolen viikon matkanteon jälkeen Railey on pakollinen taukopaikka: Täältä ei mihinkään mennä ja se on tervetullutta. Koetamme ottaa rauhallisesti, rauhoittaa. Se taas tarkoittaa sitä, että vasta nyt väsymyksen peräaallot pääsevät todenteolla iskemään.

Koh Railey on kauneinta Thaimaata tähän asti, kauneinta ikinä. Vaari tutkii koko niemen muutamassa tunnissa. Mummu sanoo, että Vaari on sellainen Nuuskamuikkunen joka aina vaan lähtee retkille ja jättää hänet, Muumipeikon odottamaan.

Vaarin palattua käymme aamupäiväuinnilla. Sen jälkeen Poika menee veteläksi. Hänelle on noussut kuume, kielen kärjessä on pieni rakkula. Äiti tekee diagnoosin: Enterovirus, Kuopukselta sairastumisaamuna varastatusta mangomehusta tarttunut. Jos Pojan tauti etenee samoin kuin Pikkusiskonsa tietää tämä vähintään kahden päivän pakkolepoa. Kuulen kultaisen häkin ovien kolahtavan kiinni, salvan liukuvan niiden eteen. Kuumeista pikkupoikaa ei long tail -veneeseen nosteta, ei, vaikka tämä osaisi kuinka vakuuttavasti tahansa imitoida veneen moottorin ääntä. Mummu muistelee, että Kuopukselle pari päivää sitten tekemänsä diagnoosi oli sitten oikea. Vaari sanoo Mummua oikeaksi valelääkäriksi. Esikoinen nauraa räkättää.

Päiväunien jälkeen sama tauti tai sitten jokin toinen on tarttunut minuunkin. Päätä särkee, niskaa kivistää ja olo on muutoinkin huono. Sairastaminen trooppisessa paratiisissa on ikävää puuhaa. Kuumuus ja kosteus luovat yhdessä sellaisen olon, että tuntuu kuin olisi juonut liikaa vaikka kyseessä tosiasiallisesti olisikin nestevajaus. Poikakin sanoo, että on todella inhottavaa olla kuumeessa.

Illaksi ostamme useita tölkillisiä limonadia, ananaksen ja jugurttia. Illalla kävelen vielä viereiseen resorttiin DVD:tä lainaamaan. Lainaan vakavahkon draaman, ostan ison oluen hotellin minimarketista. Paluumatkalla tapaan iltalenkillä olevat Mummun ja Vaarin. Mummu vaikuttaa yllätetyltä, kuin olisi jäänyt kiinni jostain kielletystä.

Seuraavana aamuna Poika on jo parantunut. Hän ryntää heti aamulla jääkaapille ja kaivaa sieltä Fantatölkin. Tölkki seuraa aamiaiselle ja tarkoittaa, että Poika ei mitään syö, hörpsäisee vain pillillisen limua silloin tällöin. Syömme hienommassa paikassa, länsirannan eteläpäässä. Esikoinen oksentaa kovaäänisesti muovipussiin heti pöytään päästyään mutta tokenee parilla mehulasilla ja pienellä banaanilla. Kuopuksen ruokahalussa ei ole enää mitään vikaa, päinvastoin. Ja tällä kertaa se todella tuntuu vielä kasvavan syödessä.

Aamiaisen jälkeen jäämme rantahiekan ja ravintola-alueen väliselle sementtipatiolle katselemaan long tail -veneiden tuovan ja vievän ihmisiä ja tavaraa. Mietin, miksi en ole suomentanut long tailia pitkähännäksi keskinäisessä keskustelussamme. Päätän heti tehdä niin. Olo on vielä tuskainen, makailen pää Äidin sylissä. Mummu kävelyttää Kuopusta. Tämä oppii nyt kävelemään vauhdilla, askeleet lisääntyvät hetki hetkeltä.

Iltapäivällä Mummu ja Vaari tulevat käymään sairasosastollamme. Muikkunen on ottanut Muumin jo toistamiseen mukaan, ovat olleet retkellä, kävelleet Koh Raileyn -niemenkärkeen. Kertovat, että siellä vasta on hieno uimaranta. Ovat uineet meressä. Mummu kertoo, että vesi oli niin suolaista että sillä olisi vaikka kinkun voinut suolata. Kertovat lisäksi, että siellä oli valtavasti apinoita. Mummun mielestä yksi niitä oli näyttänyt aivan Juha Miedolta.

Illalla trooppinen sade pesee Koh Raileyta. Mummu ja Vaari ovat olleet iltapäiväretkellä, kiivenneet ylös Krabi townin suunnassa olevalle karstivuorelle. Sanovat, että näköalat olivat olleet hienot ja että olivat nähneet useita kiipeilijöitä vuoren rinteille. Katselemme sadetta huoneessamme. Veden tulo on mahtavaa. Samassa välähtää, jysähtää. Salama on lyönyt lähimmän vuoren rinteeseen. Mietimme kalliokiipeilijöitä, vieläköhän köysissään rinteillä roikkuvat?

Perjantaina olemme kaikki kunnossa. Käymme taas aamiaisella itärannan pohjoispäässä. Lapset leikittävät hotellin kissaa kielloistamme huolimatta. Saatuamme lautaspinomme tyhjiksi, juuri ennen poistumistamme laitan käden polvelleni ja Zäp! Raidallinen hotellikissa raapaisee oikeaan käteeni, keskisormesta herahtaa tilkka verta. Desinfioin sen heti Mummun valelääkärinlaukusta löytyvällä desinfiointiaineella. Ilmoitan henkilökunnalle tapahtuneesta. Matkalla uimarannalle huoli rabieksesta alkaa kalvaa. Seurueen muut jäsenet ovat sitä mieltä, että tartunta vaatii aina pureman. Päätän selvittää asian tuonnempana.

Vaari toimii nyt matkajohtajana ja johdattaa laumansa vihreämmille laitumille. Tällä kertaa se on huikaisen kaunis hiekkaranta korkeiden vuorien välissä. On laskuvesi ja muun seurueen leiriytyessä vastahankituille ranta-alustoille minä ja Vaari kahlaamme seuraavaan saareen ja takaisin. Uimme melkein kolme tuntia kirkkaassa, lämpimässä vedessä. Kaikki. Mummu, Vaari, Lapset, minä ja Äitikin. Ao Nangin hotellialueilta tulee pikaveneitä muita turisteja tuoden. Venäläinen mies kuvaa jäänvalkoista rouvaansa turkooseissa aalloissa. Viiksekäs saksalainen makailee selällään mainingeissa, pitelee savukettaan juuri pinnan yllä.

Iltapäivällä luen matkaoppaista ja netistä eläimien puremista ja raapaisuista. Niissä sanotaan, että pureman sattuessa rokotusohjelma on aloitettava heti, verta vuotamattoman raapaisun tai puraisun jälkeen riittää saippuapesu mutta vertavuotavan raapaisun jälkeen on terveydenhuollon henkilökunnan arvioitava riski alueesta ja eläimestä riippuen. Kävelen apteekkiin kysymään. Suosittavat rokotusta, sanovat, että se pitää saada 48 tuntia altistumisesta. Hotellille palattuani apinalauma tulee huoneemme terassille. Äiti kuvaa heitä videokameralla kymmenisen minuuttia mutta huomaa sitten, että pause on ollut koko ajan päällä.

Illalla käymme syömässä itärannikolla. Se on hiljainen, suurin osa ihmisistä on katsomassa auringonlaskua toisella puolen. Me menemme viereisen hotellin leikkipaikalle. Lapset ovat tohkeissaan päästyään oikeisiin leikkivälineisiin. Illalla poden oireettomia oireita. Ne ovat kaikista pahimpia.

Lauantaiaamuna käymme taas aamiaisella samassa paikassa. Hotellin henkilökunta ei enää päästä kissoja ravintola-alueelle. Esikoinen sanoo, että syöminen sattuu korvaan. Äiti diagnosoi leukojen mahdollisesti menneen sijoiltaan. Tyttö valittaa äänekkäästi mutta syö lopulta pari palaa vesimelonia. Syönnin jälkeen menemme taas uimaan Phra Nang-uimarannelle. Edellisenä iltana olemme lukeneet, kuinka The Sunday Times on valinnut sen aikanaan maailman toiseksi kauneimmaksi rannaksi. Mietimme, mikä on kaunein. Emme keksi. Puhumme matkalla nuoruuden lähteestä. Phra Nangin -rannan reunassa käymme tutustumassa puisia pippeleitä täynnä olevaan kalliotemppeliin. Mummu säikähtää ajatusta nuoruudenlähteen ja hedelmällisyystemppelin risteytyksestä, tanssahtelee moonwalkia takaisin aurinkoon.

Kahdeltatoista luovutamme huoneemme. Hotellipoika auttaa kantamaan tavaramme venesatamaan. Otamme pitkähäntäkyydin Krabin kaupunkiin. Matka kestää tunnin. Lapset nukahtavat Äidin ja Mummun syliin.

Krabissa majoitumme kaupungin laidan hotelliin. Sitten kävelemme kaupungin sairaalaan kysymään neuvoa. Vaari, Mummu, Äiti ja Lapset jäävät läheiseen hotelliin syömään. Sairaala on ahdistava paikka. Ajattelen kaikkia tsunamiuhreja jotka siellä ovat viruneet. Minun tilanteeni ei onneksi ole niin paha, minä kärsin ainoastaan pahasta luulotaudista. Mutta niin tuntuu tekevän myös vastaanottovirkailija. Hän on sitä mieltä, että rokote on annettava koska iho on rikki, samoin kuin hoitaja ja lääkärikin. Koetan vielä kysyä onko tämä todella tarpeellista, mutta lääkäri vastaa vain viimeisellä sanalla: Tarpeellista.

Odotusaula tekee pahan ennakkoaavistuksen ylineuroottiselle. Mahtavatkohan värkit olla steriilejä? Tuleeko tästä vielä kamalampi pelko jostain muusta? Lääkärin vastaanoton jälkeen käyn sairaalan apteekissa. Se on kafkalainen painajaisuni jossa luukut jatkuvat aina numeroon 100. Lääkkeenhaun jälkeen joudun toimenpidehuoneeseen. Tarkkailen sitä: Kaikki ruiskut ovat kertakäyttöisiä, siisteissä, steriileissä pakkauksissaan.

Saan ensin ruiskeet molempiin olkapäihin. Sitten oikeaan käteeni laitetaan jonkinlainen koeruiske joka ympyröidään. Viidentoista minuutin kuluttua lääkäri tarkistaa punoittavan ihokohdan ja antaa hoitajalle käskyn jatkaa. Nyt saan kirvelevän, pistelevän, särkevän ruiskeen haavasormeeni ja sitten kaksi jättimäistä ruiskua pakaroihini.

Muu seurue odottelee kauhistuineina sairaalan aulassa. Pahoittelen luulotaudistani aiheutunutta odottelua. Otamme songthaew-taksin ostoskeskukseen. Laskemme vaarin kanssa 15 ihmistä lavalla ja 8 auton ohjaamossa. Kuski ottaa meiltä tuplahinnan ja kyselee hotellin nimeä, haluaa jäädä yksityiskuskiksemme.

Ostoskeskus on valtavan kokoinen. Kiertelemme ensin alakerran alennuslaareja ja menemme sitten toisen kerroksen tavarataloon. Vaari aikoo ostaa käyttövedenlämmittimen ja sellaista menemme katsomaan. Niitä on useita. Vaari päätyy ostamaan 3500 -wattisen Sharpin myyjän Panasonic-vakuutteluista huolimatta. Kiertelemme muuta liikettä vielä yli tunnin. Vaari näkee rotan säilykehyllyssä.

Syömme iltapalan ostarin ravintola-alueella. Se on kummallinen paikka. Ensin ladataan arvoa pieniin kortteihin joilla voi sitten ostaa ruokaa eri ravintoloista. Esikoinen valittaa taas korviaan, pelkää syömisen sattuvan. Mummu tekee uuden valelääkäridiagnoosin: Esikoiselle on tulossa vielä yksi hammas! Ruoka on halpaa mutta mautonta. Paluumatkalle hotelliin yksityinen taksikuski pyydystää meidät henkilöautoon. Hän lupaa heittää meidät Phuketiin asti huomenna melko kohtuullisella korvauksella mutta emme halua henkilöautolla sinne asti ahtautua.

On vaikeaa mennä nukkumaan kun takapuoli on kipeä. Neurotismin vai luulotaudin hinta? En tiedä. Ainakaan lääkintähenkilökunta ei ottanut raapaisua leikin kannalta. Olisiko pitänyt? En tiedä. Juuri ennen nukahtamista mietin mitä sivuoireita tästä voi seurata. Ja sitten on vielä ne jatkopiikit. Kolmen päivän päästä, viikon päästä, kahden viikon päästä ja kuukauden päästä. Ja tämä kaikki, kissan raapimasta. Kerta kaikkiaan.

Eläimet ja muu kotiväkeni

Lapsena eräs suosikkikirjoistani oli englantilaisen Gerald Durrellin kuvaus perheensä asumisesta Korfun saarella 1930-luvulla. Gerald, josta aikuisena tuli eläinlääkäri, kuvaa lapsuutensa miljöötä, sen flooraa ja faunaa sekä hullunkurista perhettään tarkkasilmäisesti havainnoiden. Kirja oli minulle loputon innoituksen lähde, luin sen useasti ja huolella. Nyt aikuisena varhaiskeski-ikäisenä joudun kuitenkin huomaamaan oman biologian taitoni vajavaiseksi, havaintoni epäselviksi. Silti thaimaalainen saaristoluonto tarjoaa loputtomasti tutkittavaa, viidakko on täynnä elämää ja se tulee hetkessä iholle.

Maanantain otamme niin rennosti kuin vain on mahdollista. Kuopuksen mystinen sairaus alkaa iltaa kohden hellittää ja käymme uudestaan ruotsalaisomisteisessa ravintolassa. Ruoka on yhä hyvää. Lähtiessämme tarjoilija hymyilee aurinkoisesti, toivottaa tervetulleeksi seuraavana päivänä.

Kotimatkalla hotelliin valkoinen kissanpentu seuraa meitä. Se on leikkisä, kisailee Esikoisen taskulampun valokiilan kanssa. Lapset ovat innoissaan, Kuopuskin. Poika ja Esikoinen nimeävät kissan Maija Maitoparraksi, toivovat sen tulevan aina bungalowiimme asti. Toivo on turha, siitä pitävät fasistiset vanhemmat huolen. Maija naukuu lasiovien takana hetken, katoaa sitten.

Lasten nukahdettua Äiti kaivaa videokameran laukusta, nauhoittaa yöllistä Koh Lantaa: Pimeää viidakkoa ja sen äänimaisemaa. Naksuttelua, sirkutusta, viheltelyä, kurnutusta. Mietin mitä kaikkea olisi voinut kuvata jos kamera olisi ollut mukavasti mukana, akku ladattuna niin kuin sovittu oli. Apinalauman, tietä ylittävän parimetrisen varaanin, lehdenvihreät ja hassusti kulmikkaat heinäsirkat, rantahiekan väriset hietaravut, petolinnut rantakahviloiden yllä, ja kaikki kasvit, meren ja kalliot. Mutta ei. Nyt se on taltioituna vain aivojemme keskusyksiköihin, fragmenteiksi irrallisiin sirpaleisiin. Tämä siksi, että olin unohtanut videokameran laukkuun käyntiin ja akku oli mennyt. Saimme kuvattua viisi minuuttia säkkipimeää koh lantalaista yötä mutta sekin on parempaa kuin ei mitään.

Keskellä yötä, kesken makeimpien unieni, herään Äidin kiljahteluun. Hän seisoo sängyn vieressä lattialla, tanssii. Kestää hetken aikaa ennen kuin saan silmäni niin auki, että ymmärrän hänen nyppivän jotain jaloistaan. Ne jotkin ovat pieniä mustia muurahaisia. Koko sängyn jalkopää on niitä täynnään ja ne purevat. Otan peiton ja koetan ravistella sitä ulkona patiolla mutta patio on mustanaan muurahaisia. Ne käyvät heti kiinni, kiipeävät, salamannopeasti, aina niskaan saakka. Kerta kaikkiaan, ajattelen, ja muurahaisen purressa pikkelsiin muistan Pojan painajaisunen jossa tämä uneksi ampiaisen lentäneen Äidin baskeriin. Oliko se jonkinlainen enne, mietin, mutta en keksi. Koetan löytää hotellin henkilökuntaa, mutta koska me olemme ainoat asiakkaat ei henkilökuntakaan juuri öisin stressaa. Ketään ei näy, kaikki nukkuvat. Paitsi me ja muurahaiset. Liiskaamme niitä vanhalla hotellinavainkortilla, läpsysandaalilla ja sormin ja viimeistelemme murhatyön ruiskuttamalla mukanamme olevaa hyttysmyrkkyä eri puolille. Se tuntuu tehoavan, ainakin vähän.

Auringon noustua bungalowimme on yhä muurahaisten valtaama. Ne ovat viisaita, oppineet nyt kiertämään murhatantereena toimineen sänkymme. Käyn hakemassa huoltomiehen ruiskuttamaan vahvantuoksuista myrkkyä. Se pyörryttää, tuntuu tehoavan.

Aamiaisella olemme Äidin kanssa väsyneitä. Olemme kuin nuori pari joka on juuri viettänyt sellaisen hotelliyön kuin lakanoissa olisi ollut muurahaisia, sanon. Lautasten tulon hitaus ei haittaa, päinvastoin. Aterioinnin jälkeen uimme. Pitkään ja hartaasti. Kuopuskin pääsee mukaan, pitkästä aikaa.

Ennen lähtöä nukutamme Lapset. Äiti pakkaa. Katselen ikkunasta kuinka Mummu siivoaa hotellihuonettaan. Hän näyttää kantavan ulos lipaston laatikotkin, puhaltelee niistä tomut.

Aikanaan autokuski tulee hakemaan meidät. Kyseessä on taas avolava ja me pääsemme lavalle. Kuopus nukkuu vaunuissaan. Noukimme viereisistä lomakylistä kaksi muuta pariskuntaa mukaan. Ensimmäisen pariskunnan mies puistelee päätään kun kuulee meidän menevän Koh Raileyhin. Sanoo, että ei oikein tiedä miten saamme vaunut ja kaikki lapset nostettua avomerellä saaristolaivasta perinteiseen long tail -veneeseen. En vastaa koska en tiedä. Poika sanoo että kakattaa ja sanoo sitten, että tuli housuun. Vaihdan hänelle satamassa housut mutta laitan ne kiireessä väärinpäin ja sepalus jää selkäpuolelle.

Vaari pääsee piikkipaikalle lastautumaan Koh Raileyn laivaan mutta tällä kertaa siihen ei tulekaan kuin parikymmentä matkustajaa ja syöksy on hyödytön. Syömme Mummun ja Vaarin Pringlesit ja ostan laivan kahvilasta pippuroituja kassavalastuja. Ne ovat pahoja.

Noin puolentoista tunnin laivamatkan jälkeen laiva hiljentää eräiden jännittävien karstivuorten eteen. Neljä long tail -venettä lipuu rinnallemme. Äitiä jännittää, Kuopuksella tulee kakka housuun. Vuorollamme nostamme Lapset veneeseen ja taitamme viimeiset pari sataa metriä kalastajaveneellä. Tulo Koh Raileylle on sanoinkuvaamaton. Koh Railey on oikeastaan kapea niemi jonka jyrkkäreunaiset vuoret eristävät mantereesta. Turismimekat Krabi town ja Ao Nang sijaitsevat siitä vain lyhyen venematkan päässä mutta tunnelma on aivan toisenlainen. Toki turistinen, mutta silti erilainen. Aivan kuin Railey olisi irrallaan muusta, jotain aivan omaa.

Löydämme hotellin pienehkön kävelyn ja kevyen keskinäisen iltapäivätiuskimisen jälkeen. Huone on iso ja viihtyisä. Lauma gibboniapinoita on huoneemme terassilla toivottamassa meidät tervetulleeksi. Lapset ovat innoissan, Kuopus haukkuu niille, Poika pamauttelee peukaloetusormipistoolillaan. Lasiovissa on varoitustarra jossa kielletään avaamasta ovia gibboneille sillä ne mielellään varastavat minibaarin sisällön. Kuopus avaa oven.

Käymme syömässä Raileyn länsirannalla, auringonlaskun puolella. Poika heittää crocsit jalasta, kävelee paljain varpain pehmeässä hiekassa. Ravintolassa on ilmainen laajakaista ja skypetämme Suomeen. On Papan syntymäpäivä. Ikävä kyllä signaali on niin heikko, että emme saa lähetetyksi videokuvaa siitä, kuinka punainen aurinko sukeltaa Andamaanienmereen.

Tilaamani paahdettu kana on harmiksemme sisältä kuin juuri katoamassa oleva aurinko. Onneksi muu ruoka on hyvää, Mummun ja Vaarin tosin heidän mielestään koko matkan tulisinta.

Illalla haemme kaikille jäätelöt ja Mummu ja Vaari esittävät lapsille piirrettyjä huoneessaan. Poika reuhuaa ovissa apinoita kutsuen mutta tuntuu kuitenkin pelkäävän niiden tuloa. Sanoo lyövänsä apinaa nokkaan, jos ne tulevat. Piirrettyjen ajaksi pääsemme Äidin kanssa vapaalle. Kävelemme ensin itärannalle. Sinne on hotelliltamme matkaa alle sata metriä, länsirannaltakin reilusti alle puoli kilometriä. Itäranta on tyystin erilainen kuin selkäpuolensa. Rantaa reunustavat kallionjyrkänteet ovat yhtä vaikuttavat kuin toisellakin puolen mutta hiekkarantaa ei oikeastaan ole. Laskuvesi on alhaalla, vesijätöllä kasvaa mangrovepuita.

Kävelemme takaisin länsirannalle. Rantaravintolan henkilökunta on levittänyt hiekalle mattoja, asetellut lyhtyjä. Tilaamme raikkaat juomat, istumme alas matolle. Niemellä toimiva tulishow-koulutusryhmä on juuri lopettanut esityksensä. Long tail -veneitä pörrää pimeästä rannalle. Lierihattuinen paksu mies ajaa taskulampun valolla taskuravun englantilaisen naisen hameen haaroihin, saa tämän kirkumaan, itsenä hohottamaan.

Aamulla Kuopus herää jo kahdeksalta, on täysin parantunut. Muu porukka nukkuu tunnin verran pidempään. Sitten avaamme verhot, odotamme gibboneita. Niitä ei näy. Sen sijaan kummallisen näköinen, nenäapinan ja oravan risteytymä ylittää patiomme. Poika sanoo, että se on ammuttava. Sitten hän noutaa peukaloetusormiaseensa jääkaapista missä on sitä säilyttänyt yön yli ja pamauttaa. Toivon, että tietäisin mikä eläin on kyseessä, mutta koska en sitä tiedä, keskityn enemmänkin hullunkurisen perheemme seikkailujen kuvaamiseen. Ja siinä sitä hommaa riittääkin.

Lantalaiset

Saamelaisilla poromiehillä oli tapana sanoa muualta Suomesta tulleita maanviljelijöitä lantalaisiksi. Lantalla me olemme muualta tulleita, suomalaisia, muut lantalaisia.

Toisena päivänä päädymme vuokraamaan auton. Muutoin liikkuminen Lantalla tällaisella revohkalla voisi olla hieman hankalaa, sanoo hotellin johtajakin. Uskomme häntä. Täti on kyllä varoitellut vuokraamasta mitään kulkuvälinettä Thaimaassa, vertasi täällä ajamista Intiaan ja kysyi, olisinko siellä itse ajanut. Vastaukseni oli kyllä, niin olen tehnytkin. Ja Täti itse oli kyydissä.

Ennen lähtöä tarkastamme auton lommot ja vauriot pyynnöstäni vuokraamon miehen kanssa. Se huvittaa häntä, sanoo veljensä rutanneen auton perän. Tutkimme myös polttoainetilanteen. Sitä ei tankissa ole. Mies kertoo auton käyttävän dieseliä ja jatkaa, että sitä ei kannata ostaa yli kymmnentä litraa sillä koko Koh Lanta on vain kolmekymmentä kilometriä pitkä eikä siinä ole kovin paljon teitä.

Autossa on ratti englantilaisella puolella ja ensimmäinen läheltä piti tilanne tulee jo alle sadan metrin päässä hotellin portilta kun kaahaan tien yli suoraan tuhatta ja sataa porhaltavan mopon editse. Se tuli jotenkin kuolleesta kulmasta, koetan selitellä itselleni. Äiti on vihainen, huutaa.

Ajamme ensin Kantiang Bayn kylään etsimään Tädin mainostamaa käsityökauppaa, Little Hand Made Shopia. Emme löydä sitä. Mummu ostaa rantalelukaupasta Vaarille uudet uimahousut koska vanhat ovat hänen mielestään niin perstuneet. Äiti katselee riippumattoja, Tyttö kuvailee kaikkea kamerallaan. Kantiang Baysta jatkamme saman tien niin pitkälle kuin tietä piisaa. Sitä ei piisaa paljoakaan. Matkustajani katselevat maisemia, minä teen parhaani pysyäkseni kapealla tiellä leveällä maastoautolla. Huikaisevan kauniilla Bamboo Beachillä käännymme takaisin.

Pysähdymme uudestaan Kantiang Bayhyn, nyt ruokkimaan lapsia. Huomaan Little Hand Made Shopin kyltin katukeittiön vieressä. Vaari osoittaa hedelmäkojua pellonlaidalla ja sanoo, että ei kyllä söisi mitään mitä myydään niin lähellä katua. Lehmä ammuu, kanat kotkottavat eikä autoja näy. Muistutamme Vaaria edellisillan ananaksen ostosta: Se tapahtui oikeasti liikennöidyn kadun varrella, ei missään lantalaisessa maaseutuidyllissä kuten Kantiang Bay.

Hieman Kantiang Baysta takaisin päin palattuamme näemme lauman apinoita tien laidalla. Jäämme katsomaan niitä hetkeksi. Pysähdymme markettiin juuri ennen hotellinristeystä. Käymme Pojan ja Vaarin kanssa rautakaupassa katsomassa vedenlämmitintä Vaarille kotiinviemisiksi mutta emme löydä sellaista.

Pimeän tultua ajamme Koh Lantan yömarkkinoille. Pimeä Lanta Saladanin sataman suuntaan näyttää vallan toisenlaiselta. Tämä on todellinen Disneyland after Dark, punaisten lyhtyjen ja suttuisten neonvalojen valtakunta. Päädymme syömään katukeittiöruokaa likaisen ja meluisan tivolin laitamille. Ruoka on kohtuullista itse kehittämiemme mittareiden mukaan, edullista koko Thaimaan mittakaavassa. Ikävän ruokailusta tekee alueen valtava sotkuisuus, paskaisuus suoraan sanottuna sekä Kuopuksen surkea itku hänen kauhottuaan jälleen kerran jotain tulista suuhunsa.

Hotellilla käymme vielä Esikoisen, Pojan ja Mummun kanssa uimassa. Altaalla ei ole valoja mutta rannan ravintolassa on lauantaikemut ja tie sinne soihduin valaistu. Oikean tulen kajo tekee uimisesta maagisen kokemuksen, rannan palmut ovat mustia siluetteja tummansinistä tähtitaivasta vasten.

Aamulla heräämme aikaisin päivän autoretkeä varten. Hotellin henkilökunta ei ole taaskaan valmistautunut aamiaisiimme ja meille tiputellaan tarjottimia ja hedelmälautasia kuin olisimme slow food- ravintolassa. Mutta eihän se meitä haittaa. Ennen matkaanlähtöä vuokraamon poika tulee vielä teippaamaan polkimissa roikkuvan sulakerasian takaisin auton kojelaudan pohjaan.

Nyt ajamme saaren toiselle puolen. Äiti sanoo, että on kyllä kivaa kun vuokrasimme auton. Ja kuski ajaa, vastaa Poika hänelle. Tie kulkee viidakossa. Ohitamme katkarapufarmeja, ananas-, kookos-, ja kumipuuviljelmiä, pieniä kyliä. Pysähdymme Lanta Old townissa. Se on hurmaava taajama jossa ei ihme kyllä tunnu olevan juurikaan majoitusliikkeitä. On hirvittävän kuumaa kun kiertelemme kylän katua, ihmettelemme leikkikenttää ja juhla-aukiota. Siellä on vielä Loi Krathong -festivaalin koristeet ja valtava kuninkaan kuva. Kiipeämme Vaarin kanssa majakkaan katselemaan. Meri on kaunis, vihreiden saarien täplittämä ja kauempana, redillä, kelluvat rahtilaivat ja kalastusalukset.

Käymme kääntymässä merimustalaisten kylässä. Äidin kertoman mukaan he ovat Lantalle aikanaan rantautuneiden mustalaisten jälkeläisiä jotka eivät halua omistaa mitään vaan siirtävät leiriään sinne tänne valtion mailla. Siihen nähden kylä näyttää ihmeen pysyvältä, mietimme. Merimustalaisten kylästä lähdettyämme ajamme saaren keskikohdan halki takaisin Kantiang Bayhin. Nyt Little Hand Made Shop on auki. Poika on nukahtanut autoon, nostan mangopuun alle viileään.

Matkalla Long Beachin takimmaiseen pohjukkaan näemme varaanin tiellä suurin piirtein samassa kohdin kuin apinan edellisenä päivänä. Varaani katsoo meitä, kääntyy sitten ja katoaa viidakkoon.

Pysähdymme vielä pannukakulle pieneen ravintolaan. Lapset leikkivät hännättömän kissanpennun kanssa, katselemme valtameren aaltoja.

Olemme jo melkein hotellilla kun hidastan vilkuttaen tienlaitaan ja koetamme Vaarin kanssa etsiä oikeaa tienristeystä. Samassa perästä kuuluu, kolahtaa. Menemme katsomaan. Auton takana on parrakas mies huivipäisine vaimoineen, punaisine mopoineen. Ukko meuhkoaa thaiksi, osoittelee moponsa peiliä, lytistynyttä etukoria, vuokra-automme puskuria johon on tullut toinen halkeama. En tiedä mitä sanoa, ei ukkokaan. Koetan elehtimällä selvittää josko hän tarvitsisi lääketieteellistä apua mutta ukko polkaisee moponsa käyntiin, katoaa kasvojen kaaokseen. Ajamme hotellille. Äiti on vihainen, kun en kysynyt ukon yhteystietoja. Sanoo, että kyllä peräänajajan syy on kansainvälinen standardi. Minä en sano mitään. Olen onnellinen, että ukko on yhä hengissä.

Autovuokraamon poika ei hätkähdä puskurista. Yhytämme bungalowimme edestä punaisen noin 30 senttiä pitkän käärmeen ja käyn hakemassa henkilökunnan sitä poistamaan. Isännöitsijä naurattaa kun pelkäämme tavallista matoa. Sanoo, että sillä saisi hyvin kalaa. Menemme uimaan. Kuopus on vetelä, epäilemme saaneen liikaa aurinkoa autossa. Pyydän hänelle henkilökunnalta oranssia mehua mutta Poika riipii pillin Kuopuksen suusta ja juo mehun. Vien Kuopuksen huoneeseen ja laitamme ilmastoinnin huutamaan.

Illalla alkaa sataa, rajusti. Skypettelemme Suomeen, Phuketiin. Sateen tauottua otamme bungalowien kaapeista uudenkarheilta vaikuttaneet sateenvarjot ja taskulamput ja lähdemme Pojan ja Vaarin kanssa hakemaan ruokaa. Pian selviää, että varjot ovat todellakin ainoastaan uudelta vaikuttavat. Ne ovat repaleiset eikä niitä oikeastaan voi edes avata. Pidämme ne kuitenkin mukanamme vaikka varaanien varalle. Poika näyttää taskulampulla valoa.

Löydämme pitserian ja tilaamme Vaarin kanssa neljä laatikkopitsaa hotellille vietäviksi, Poika purkaa taskulampun. Yhytämme myös lääkäriaseman. Käyn kyselemässä hoitoa Kuopukselle. Lääkärit ovat tohkeissaan kun kuulevat, että meillä on vakuutus. Ostan heiltä pehmeän, otsalle laitettavan lasten kuumemittarin. Vastaanottoapulaiselle se näyttää 39,5 astetta kun pyydän häntä näyttämään kuinka mittari toimii.

Haemme vielä kaupasta mehua, vettä, jugurttia ja keksejä. Paluumatkalla nappaamme pari ananasta katukauppiaalta, haemme pitsat. Laatikot muistuttavat kakkulaatikoita. Ne ovat vaaleansinisiä ja niissä on ruusukkeen muotoinen ikkuna kannessa. Pitsat ovat hyviä. Kaikki syövät, Kuopuskin vähän. Jälkiruoaksi syömme keksejä kahvin kanssa. Kyllä on hyviä keksejä, Vaari sanoo, ja halpojakin oli, hän jatkaa, paketti ei hänen mukaansa maksanut kuin kymmenen pascalia. Mietimme, onko missään valuuttaa nimeltä pascal mutta emme keksi.

Iltayöstä Kuopuksen tila tuntuu huonontuvan. Kiharoineen hän on sylissäni lepäävä pieni pöllö jota nesteytän lääkeruiskulla. Elekrolyyttiliuos saa hengityksen tasaantumaan, Kuopuksen nukkumaan.

Aamulla Kuopus vaikuttaa paremmalta. Mummu tarkastaa hänet, huomaa kielessä rakon. Aamiaisella Kuopus syö neljä isohkoa viipaletta vesimelonia ja hieman paahtoleipää, Esikoinen ja Poika nakkeja, munakasta ja paahtoleipää. Vaari on käynyt taas aamulla lenkillä. Kertoo juosseensa aina yömarkkinoille asti ja laskeutuneensa sitten liaanilla alas meren rantaan. Sanoo nähneensä suuria mustia rapuja vuorovesilammikossa. Poika kertoo juosseensa vielä pidemmälle ja vuorovesilammikoissa hän puolestaan oli nähnyt mustia, erittäin vahvoja karkkeja. Ja toisia, valkoisia, jotka olivat tosi raikkaita.

Päiväunien jälkeen Kuopuksen tila on vielä parempi. Äiti ja Mummu ovat etsineet netistä mahdollisia diagnooseja. Niitä on ainakin suu- ja sorkkatauti, enterovirus, rakko kielessä ja chilin polttama. Mutta Kuopus ei arista enää kieltään ja huomaamme isojen alakulmahampaiden tulleen ikenistä läpi. Sekö se olikin, mietin, ajan hammas ikeniä syömässä, hampaiden aika.

Käymme koko porukka syömässä ruotsalaisomisteisessa ravintolassa. Lapset syövät makaroonia ja lihapullia, me aikuiset kanaa. Ruoka maistuu kaikille, Kuopuksellekin. Jälkiruoaksi käymme kakkukahvilla tien toisella puolen. Tilaamme teekakkua, vihreää teekakkua ja kookoskakkua. Kookoskakku on kohtuullisen hyvää, teekakut juuri sitä miltä kuulostavatkin.

Iltapäivällä paratiisissa sataa. Vietämme aikaa pikku mökeissämme kuin olisimme mökillä. Ja niinhän me olemmekin, Lantalla, thaimaalaisten landella.