Täysikuu

Täysikuu. Ja unettomuus. Lapset ovat levottomia ja heräilevät itkien.

On yhä pimeää kun astun ovesta. Olen sopinut asiakastapaamisen jo puoli kahdeksaksi eikä minulla ole ollut aikaa tehdä eväitä. Sinihaalarinen mies huikkaa morjekset ärrää sorauttaen. Hän etsii vesimittaria. En osaa auttaa.

Asiakas on jo ovella kun pääsen perille. Onneksi tapaaminen ei kestä kovin kauaa. Jo vajaan minuutin päästä olen matkalla markettiin ostamaan mikroruokaa. En osaa päättää ostanko jauhelipitsan vaiko jauhelihametvurstipitsan. Ostan molemmat. Minä. Entinen kasvissyöjä.

Lauantaina luulen saavani nukkua myöhään. Luulo on väärä. Nousen Tytön kanssa jo ennen Pikku Kakkosta. Tiskaan. Vaihdan Tytölle kuivat. Lämmitän puuron ja syötän. Sitten saan hetken rauhan ja teen itselleni valtaisan metvurstileivän. Sen rasva imeytyy suoraan verisuonieni seiniin. Valkoista, kovaa rasvaa. Se antaa lämpöä, se antaa jaksamista päivän töihin.

Pojan vatsahieronta on edennyt viimeiseen kertaan. Menemme kaikki. Tyttö rynnistää heti hierojan lelulaatikolle. Hieronnan jälkeen ajamme Vantaanjoen tulvaniittyjen halki Haltialan kotieläinpuistoon. Näemme kaksi lehmää, sonnin, lampaita, varpusia, kalkkunoita ja kanoja. Tyttö on tohkeissaan. Poika nukkuu.

Haltialasta jatkamme Vantaan Rekolaan. Menemme katsastamaan siellä myytävää taloa päivänvalossa. Päivänvalon lisäksi olen varannut mukaani uuden taskulampun. Talo näyttää kivalta harmaasta kelistä huolimatta.  Lupaamme miettiä tarjoammeko. 

Kotona uneksimme taloja. Mietimme Rekolan taloa, Tuomarilan taloa, Siuron taloa, Porvoon taloa, Matarin taloa ja kaikkia muitakin taloja. Poika itkee. Koko yön.