Kevät, ensimmäinen kevät

On päiviä, joista ei ole mitään kirjoitettavaa. Ja sitten on sellaisia, joista ei yksinkertaisesti ehdi.

Koko härdelli alkoi jo oikeastaan eilen. Meillä oli kova kiire ehtiä Valkeakoskelle jälleen yhtä mahdollista kotia katsomaan. Pakkasin auton kitisevä Tyttö kainalossa ja ehdimme hakemaan Äidin töistä jo puoli tuntia töiden loppumisen jälkeen. Autossa oli turkasen kuumaa. Se oli seissyt auringossa koko päivän eikä ilmastointimme toimi.

Ehdimme talolle juuri sovittuna hetkenä. Samalla Tyttö turautti kakan housuun.
Tavaroita penkoessani huomasin unohtaneeni vaipat kotiin... Mutta ei hätä mitään. Onneksi paikalla hurautti mesenaattimme, Tampereen pappa paketillinen vaippoja takaluukussa!

Talo oli kaunis, mutta remonttia vaativa. Ja ainoa remontti mitä pystyimme sillä hetkellä ajattelemaan oli tytön Vaipanvaihto. Ei siis vieläkään meidän Talomme. Ehkäpä sitä ei ole olemassakaan.

Kävimme vielä tutustumassa läheiseen Tuomarlan luomutilaan. Katselimme vanhoja peltomaisemia ja Tyttö innostui nähdessään kissan. Kissainnostuksensa johtuu todennäköisesti siitä, että meillä oli ennen kissa joka naukui kovasti. Se oli pakko nukuttaa vakavan sairauden takia vain kaksi viikkoa ennen Tytön syntymää.

Kaikesta näkemästään villiintyneenä tyttö ei nuku ennen yhtätoista mutta herää silti jo seitsemältä aamulla. Menemme vappuaattolounaalle Mummun ja Papan kesäpaikkaan. Yliväsynyt meno jatkuu kunnes Isä puuttuu peliin. Huutava Tyttö viedään yläkertaan missä hän onnistuu melko nopeasti nukuttamaan Isän.

Päiväunien jälkeen jaksamme kaikki paremmin. Tyttö istuu nurmikolla ja repii korsia. Hän on keltavihreä sitruunaperhonen ja kuplivaa kuohuviiniä; jotain hämmentävän elävää ja iloista.

Kaupunkimummulaan palatessa katselemme nuoria vapunviettäjiä pusseineen. Niistä ajoista tuntuu olevan jo ikuisuus.

Abraham Lincolnin aamupuuro

Miehen on aloitettava jokainen aamu ajamalla partansa kirjoitti Martti Lindqvist. Koti-isällä ei ole siihen mahdollisuutta. Parta ajetaan kun ehditään. Onneksi sen kasvu on vähintäänkin hidasta.

Tyttö herää aamu aamulta aina vain aikaisemmin. Koti-isän herkkäunisemmalta Äidiltä saamien tietojen mukaan Tyttö ja Äiti heräsivät tänään jo neljältä. Onneksensa molemmat nukahtivat vielä uudestaan. Koti-isä saa nukkua aina seitsemään asti. Aah... Tämä on elämää. Lomaa.

Tyttö on jo väsynyt kun nousen. Puuron syöttämisestä ei tahdo tulla mitään. Ikenet kutiavat ja Tyttö tunkee nyrkkiään suuhunsa jokaisen lusikallisen välissä. Arviolta vain yksi viidesosa puurosta päätyy mahaan. Loput kasautuvat dyyneiksi. Osa päätyy käsivarrelleni, osa pöydän kulmaan ja osa Tytön poskelle. Sivulta katsottuna hän näyttää violettipulisonkiselta Abraham Lincolnilta!

Puuronlapioinnin lomassa silmäilen Helsingin Sanomia. Kotimaanosaston pikku-uutisen mukaan helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Pauli Leppä-Aho on ilmoittanut eroavansa sekä Kokoomuksesta että kunnallisista luottamustoimista. Hienoa, Pauli! Leppä-Aho muisti samalla myös haukkua Helsingin Sanomat vääristelevästä uutisoinnista. Niinpä. Eihän se ole tärkeää mitä sanoo, vaan se, miten sanotusta tulee uutinen.

Tyttöä nukuttaessa nukahdan jälleen itsekin. Näinä päivinä uni onkin ollut kovin aliarvostettua. Millaistakohan arki on sellaisissa perheissä missä isä on töissä ja äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen?

Herään puhelimen soidessa. Tampereen mummu soittelee ja kyselee toukokuun lopun tekemisiä. En tiedä niistä mitään. Onneksi tyttö ei herää ja saan viettää virtuaalisen hetken internetin ihmemaassa.

Entinen kannuslainen kännykkäisä, presidenttiehdokas ja pääministeri Esko Aho kertoi muutama päivä sitten Mtv3:n 45-Minuuttia ohjelmassa mietteitään masennuksesta. Nyt näitä mietteitä vatvotaan blogeissa ja keskustelupalstoilla. Ahon mukaan työperäistä masennusta ehkäistäkseen on hyvä vaihtaa masentava työpaikka toiseen ja pitää huolta omasta itsestään. Pätkätyöt kuuluvat nykyaikaan, Aho toteaa. Relevanteiksi nämä mielipiteet tekee se, että Esko Aho kuuluu yritysjohtajista ja huippupoliiitikoista koottuun Masto-koordinaatioryhmään. Maston kunnianhimoisena tehtävänä on vähentää masennusperäisiä työkyvyttömyyseläkkeitä. Ryhmä on koottu koska masennus maksaa vuosittain ison summan rahaa niin yhteiskunnalle kuin yrityksillekin. Aho itse voitti presidentinvaalien jälkeisen tyhjyyden menemällä vuodeksi Yhdysvaltoihin Harvardin yliopiston vierailevaksi luennoitsijaksi.

Itävallassa, Amstettenin kaupungissa, on taasen paljastunut erikoinen insestitapaus. Sikäläinen isä, Josef F oli sulkenut tyttärensä jo 1980-luvulla oman talonsa kellariin itse rakentamaansa sellistöön. Tytär oli ollut vankina yli kaksikymmentävuotta ja synnyttänyt isälleen seitsemän lasta. Kolme lapsista isä oli jättänyt tyttärensä muka hylkääminä ulko-ovelleen ja kolme elänyt äiti-siskonsa kanssa kellarissa. Yksi lapsista ilmeisesti oli kuollut. Tapaus on kaamea. Nyt Itävallassa ihmetellään miten koko katraan isän, Josef F:n vaimo ei ollut havainnut tyttärensä olevan vankina kellarissaan. Miten isä on saanut huollon toimimaan vaimonsa huomaamatta? Tapaus on vieläkin kauheampi kuin pari vuotta sitten niin ikään Itävallassa paljastunut Natascha Kampuschin yli kymmenen vuotta kestänyt kaappaus. Mieleeni tulee myös Kaspar Hauserin tapaus Nürnbergin seudulta 1800-luvun alkupuolelta. Kaspar Hauserhan ilmestyi jostain eikä osannut juuri puhua eikä kävellä. Hän pelkäsi kirkasta valoa, joi vain vettä ja söi ainoastaan karkeaa leipää. Kaspar oppi nopeasti puhumaan. Hän kertoi eläneensä siihen asti pimeässä laatikossa. Kaspar ehti elää vapaana viisi vuotta. Vuonna 1833 hänet murhattiin Ansbachin kaupungissa. Kaspar Hauser oli poika, eikä koskaan puhunut seksuaalisesta hyväksikäytöstä. On silti pelottavaa ajatella, kuinka montaa lasta pidetään vankina jossakin pimeässä kellarissa. Saksankielisissä maissa ja koko maailmassa.

Päiväunilta heräävä Tyttö höpöttelee iloissaan ja ojentelee käsiään aurinkoon. Hän on korkea C, vapaa taimi. Äiti lähettää meille tekstiviestin. Olemme päättäneet lähteä Vapuksi Tampereelle sillä kukaan ei ole kutsunut meitä puheenpitäjiksi Harvardiin. Nyt saan ohjeita mitä pakata. Olen ollut Koti-isänä jo kolme kuukautta, isänäkin melkein vuoden, mutta luottamus tällaisissa asioissa ei pelaa. Vastaan lainauksella Dave Lindholmin biisistä: "Joo joo joo joo, mä rakastan sua, niinku aallot kuuluu vaan mereen ja niinku vuoret on aina olla kivee..."

Tytöllä on taas joku prosessi meneillään. Kasvupyrähdys, uusi asia. Tyttö on tavallistakin vaativampi. Ruoka pitää saada syödä itse. Oikeastaan se pitää saada roiskia lattialle ja isän päälle. Syliin on päästävä vähän väliä. On revittävä kirjoja hyllystä, lehtiä huonekasveista, suikaleita sanomalehdistä. Pahinta on yksinäisyys. En voi mennä kuin kulman taakse ennen kuin kuuluu joko otaksuva lausahdus: Iä kakalla? Tai huuto: Iää! Ja kiihtyvä läpsytys lähtee kulkemaan kohti otaksuttua olinpaikkaani. Viimein Tyttö tuo puhelimeni hands free-laitteineen minulle ja komentaa: Äi! On soitettava Äidille. Tyttöä naurattaa kun Äidin puhe kuuluu pienestä nappulasta.

Iltapäivällä nautimme Helsinkiä hellivästä lämpöaallosta pukemalla Tytön toppapukuun ja lähtemällä vaunuilemaan. Tällä kertaa nukutus onnistuu jo puolen korttelin kiertämisellä ja pääsemme palaamaan kotiin. Tyttö jää vaunuihin varjoisalle puolella ja Koti-isä alkaa hoitamaan toisia taimiaan. Minikasvihuoneessa on käynyt iloinen perhetapahtuma: Sitruunabasilikalootista nousee jotain vihreää. Kastelen pikkuiset ja nostan ne aurinkoon. Sitten istutan jalopenon siemenet pieniin purkkeihin. Saas nähdä mitä niistä tulee.

Pesen vielä pyykkiä ja pakkaan sitten tavarat. Juuri kun olen lähdössä hakemaan Äitiä töistä muistan kasvihuoneen. Sitä ei voi ottaa mukaan Tampereelle. Eikä oikein jättää uloskaan. Sisällä se taas kuivuu ja kasvit kuolevat. On keksittävä hätäratkaisu: Päätän kokeilla atsteekkien kelluvan puutarhan, Xoximilcon, tyyppistä ratkaisua. Kaadan kasvihuoneen pohjan täyteen vettä ja nostan ruukut siihen kellumaan. Koko pömpelin jätän ilman kantta keittiön pöydälle. Näin ne saavat paljon valoa ja juuri tarvitsemansa määrän kosteutta alakautta. Eikä homeenkaan pitäisi päästä yllättämään sillä ilma pääsee nyt vaihtumaan vapaasti.

Autoa lastatessa mietiskelen vielä Martti Lindqvistin lausahdusta. Rutiinit ovat tärkeitä. Kriisitilanteissa erityisesti. Masentuneen voimat eivät vain rutiineihin riitä. Eikä Koti-isän aika.

Mehiläispesän kevätsiivous

Meidän pesämme on ollut sekaisin jo kohta vuoden. Silloin syntyi uusi Majesteetti. Se on vielä toukka mutta johtaa jo toimintaa. Vanhasta kuningattaresta tehtiin ensin kuhnuri ja sitten työläinen. Työläisestä taasen tuli kuhnuri. Sen osa ei ole helppo. Se ei tässä pesässä ole aivan sama kuin mehiläisillä. Meidän kuhnurimme ei voi laiskotella. Eikä työläinen toivottavasti lentele kukasta kukkaan ja pölyttele edesvastuuttomasti kaiken päivää. Kuhnurin päivät ovat täynnä uusiutuvia töitä: On ruokittava toukkaa, pidettävä sen kenno puhtaana. On ruokittava työläinen, on pidettävä koko kennosto puhtaana

Vaimo herää Tytön mellastukseen jo viideltä. Hämärässä Tyttö ei kuitenkaan vielä halua nousta vaan leikkii itsekseen tunnin verran. Kuudelta Äiti nostaa Tytön viereeni. Havahdun hunajanmakeasta unesta jonkun kutittaessa kevyesti käsivarttani. Kärpänen! Huutaa autonominen hermostoni. Onnekseni en ehdi läimäyttämään...

Keittiössä huomaan yöllä sataneen rusinoita. Ja kaikkea muutakin pientä naposteltavaa. Lattia on komposti, avonainen bioreaktori. Pöydänpinnassa on omituista ektoplasmaa. Erikoista. Siivosin pöydän eilen. Mönjän täytyy siis olla älyllistä, se kasvaa itsekseen.

Paistan Äidille vielä yhden leivän eilisestä taikinasta ja napsautan kahvit valmiiksi. Muovaan patongin kahta palloa perässään vetäväksi yksisilmäiseksi käärmeeksi. Tää on mun kapinaa laulaa anarkisti minussa. Tyttö syö melko hyvin puuroa kuningatarhillolla. Syönnin lomassa biokaasureaktorin varaventtiili päästää terävän merkkiäänen. Pyydän parahiksi nousevaa Äitiä tarkastamaan tilanteen. Hän tekee sen ja kehottaa Koti-isää tyhjentämään sakkakupin mahdollisimman pian!

Äidin lähtiessä töihin on Tytär jo niin väsynyt että on aamupäiväunien aika. Nukahdan itsekin. Heräämme puoli kymmeneltä. Kahvinkeitin on päällä. Pannun pohjalla noruu jotain tummaa ja öljymäistä. Biopolttoainettako? Tuskin. Möhjö on paksua ja sitä on hankalaa kaataa edes viemäriin. Mitähän vuokranantaja sanoisi jos kaataisin sen pöydän alle Tytön kompostiin? Tai ne CIA:n huonosti koulutetut agentit joista eilisessä Helsingin Sanomissa kerrottiin? "Mr president. I've located Saddam's weapons of mass destruction finally from Finland. There seems to be some of kind of bioreactor as well..." Päätän siivota pöydänalusen. Imuria kaapista nostaessani oivallan: Imurihan se kaasuvoimala on. Yökötys ja yöksähdys. Sillä on imuroitu viime viikkoina ainakin kalaa, kaurapuuroa, päärynäpuurojauhetta ja nyt siis pientä sormiruokaa... Lienee aika vaihtaa pölypussi.

 

Imuroinnin näennäisestä helppoudesta innostuneena rupean siivoamaan suureellisemmin. Tyttären kestovaipat pääsevät haihdutuslootastaan pesuun. Lootan avaamisessa on aina oma yökähdysmomenttinsa. Tänään tuoksu tuo mieleen epäonnistuneen neuvostoliittolaisen deodorantin. Siinä on tuulahdus Araljärven kuivuneilla rannoilla seisovaa työtöntä kalastajaa, hivenen siperianjunan vaunusiivoajan kodikasta pyöreyttä. Päälle loraus sosialistisia puolivuotissuunnitelmia ja lopuksi reippaasti ammoniakkia!

Siivoamista seuraavan tyttären tiedonjano on pohjaton. Hän seuraa jokaista liikettäni. Hän avaa jokaisen kaapinoven minkä olen sulkenut. Kiskoo alas kaikki lastenvaatteet mitä tuoleille nostan. Loppu pitkälle ilolle tulee vasta kun hän ähkien yrittää kiskoa painavia tietokirjoja alahyllyiltä ja onnistuu siinä. Yllättävän raskasta lukemista, sanovat kauhistuneet pienet silmät. Onneksi suuremmilta ruhjeilta vältytään.

Äidille teen ruoaksi lihapullia ja perunamuusia. Koska tarjouksessa ollut jauhelihaloota oli melko iso (700 grammaa) päätän luoda perusteeman ja varioida sitä neljällä eri tavalla.

Lihapalloset 

Nelisen desiä vettä (osan vedestä voi korvata esim. kermalla tai kermaviilillä)

Pari desiä korppujauhoa

Pari kananmunaa

Pari teelusikallista suolaa

Teelusikallinen mustapippuria

700 grammaa jauhelihaa

Oikeaan perustaikinaan kuuluisi vielä pari sipulia mutta me emme sitä tee sillä näin saamme samalla tytölle mukavan sotkevaa sormiruokaa

Korppujauhot sekoitetaan nesteeseen ja annetaan turvota

Lisätään munat, mausteet ja liha

Sekoitellaan

Jaotellaan neljään tasasuureen läjään

Sekoitetaan ensimmäiseen läjään pieneksi hienonnettua ja kepeästi ruskistettua sipulia

Sekoitetaan toiseen läjään hienoksi pilpottuja jalopenoja (siemenet keräämme talteen)

Sekoitetaan kolmanteen läjään juustoraastetta ja pilpottua suolakurkkua

Ei sekoiteta neljänteen mitään

Kastellaan kädet ja muovaillaan halutun mallisia pökäleitä

Paistetaan torttuja noin 20 minuuttia kahdessasadassa asteessa

Aterian jälkeen pitäisi jatkaa siivoamista mutta en jaksa. Tyttö painaa vahingossa lattialla pönöttävän pölynimurin käyntiin ja säikähtää. Ryömiessään karkuun isoissa kestovaipoissaan ja keltaisessa paidassan hän muistuttaa kimalaista. Itse asiassa me kaikki muistutamme aika tavalla kimalaisia. Siitä mieleeni muistuu, että kimalaisia olen tänä vuonna jo nähnytkin mutta en ainuttakaan mehiläistä.

Parin viime vuoden aikana lehdistössä on silloin tällöin mainittu salaperäinen mehiläiskato, CCD eli Colony Collapse Disorder. Suomessa sitä on joissain yhteyksissä nimitetty katoamistaudiksi, toisissa suomennettu vain mehiläisyhdyskunnan romahdukseksi. Siinä kokonaiset mehiläisyhdyskunnat vain katoavat pesistään eikä niitä koskaan löydetä. Omituista on myös, että tyhjiin pesiin jäänyt hunaja ei tunnu muille mehiläisille kelpaavan. Selitystä on etsitty niin radion kuin kännyköiden lähetysaallonpituuksista. Ne saattavat antaa mehiläisille signaaleja mitä emme ymmärrä. Tai mikroaaltopaistaa niiden immuunijärjestelmän möhjöksi. Pelottavaa mehiläisten katoamisessa on tietenkin niiden pölyttämisen loppu. "Jos mehiläiset häviäisivät maapallon pinnalta, ihmiselle jäisi vain neljä vuotta elinaikaa. Jos ei ole mehiläisiä, ei ole pölytystä, ei kasveja, ei eläimiä, ei ihmistä" väitetään Albert Einsteinin todenneen viimeisinä vuosinaan. Tätä tietoa ei ole ikinä vahvistettu. Mutta viisaalta se kuulostaa.

Viisaita ovat myös mehiläiset. Ne rakentavat mutkikkaita kekoja kuin kaupunkeja ja niillä on hierarkia, eri ammatteja. Mikä tärkeintä: Mehiläisillä ei näytä olevan mitään tarvetta kehittää jatkuvasti uusia juttuja: Ne tietävät jo mitä tekevät. Ehkä CCD:ssä ei olekaan kyse mistään sairaudesta vaan siitä, että koloniat vain ovat saaneet tarpeekseen meistä ihmisistä. Ne pörräävät pois ja haistattavat pitkät tälle kaikelle mitä sanotaan sivistykseksi. Lopulliseksi kysymykseksi jää kuitenkin se, että minne nuo mehiläiset sitten katoavat? Kuun takana leijuvaan valtavaan kennoon, luulen.

Leipuri Hiivan sunnuntai

Herään hätkähtäen oudosta hämäryydestä. Pimennysverho on siis toiminut! Sitten katson kelloa. Se on viisi. Tyttö on jo hereillä. Hän nukahtaa kuitenkin uudestaan ja nousemme vasta 6:46. Silloin aurinkokin on noussut. Kaste kimaltelee pensasaitamme lehdissä. Ne ovat puhjenneet siihen yön aikana. Takapihamme on nyt nuoren kevään vihreä.

Muistan perheemme sunnuntaitradition vasta kun olen syöttänyt Tytön. Päätän tehdä tänään sämpylöitä. Tämän jälkeen tapahtumat seuraavat toisiaan alla kuvatun mukaisesti.

Koti-isä kaivaa kaapista taikinatiinun ja  rallattelee iloisesti laulua Leipuri Hiivasta

K-i laittaa puolisen pussia kuivahiivaa kädenlämpöiseen veteen (noin lasillinen)

K-i mittaa noin 2,5 desiä kädenlämpöistä vettä tiinuun ja kaataa päälle lurauksen maitoa

K-i hulauttaa sekaan hivenen öljyä

K-i vaihtaa laulun Popeda-yhtyee lauluun "Matkalla Alabamaan"

K-i heittää hiivat (tosta vaan)

K-i heittää sekaan hyppysellisen suolaa ja ripauksen sokeria

Tyttö ähkii lattialla vehnäsiä silmät vedessä

K-i kaataa tiinuun neljän viljan puurohiutaleita

K-i kaataa tiinuun grahamjauhoja

K-i lisää taikinaan sämpyläjauhoja kunnes taikina on sopivan kimmoisaa eikä tartu enää käsiin

Taikinan kohotessa Koti-isä tekee seuraavat valmistautumistoimet:

K-i laittaa uunin lämpeämään (225˙)

K-i vaihtaa Tytölle vaipat, herättää "vahingossa" Äidin ja vaihtaa laulun Stevie Wonderin hittiin "I just called to say I love you"

K-i pesee kätensä huolellisesti

K-i pesee Tytön vessanpönttöön potkaiseman Äidin epilaattorin huolellisesti

K-i kuivaa vessan lattian ja lataa uudet kahvit

K-i avaa radio Classicin ja alkaa muovailla haluamansa kaltaisia möykkyjä taikinasta

K-i voitelee pellillä olevat sämpylät kuumalla vedellä ennen uuniin laittamista

Paiston ollessa noin puolivälissä K-i ottaa sämpylät uunista ja voitelee niiden pinnat kylmällä vedellä. Vesikäsittelyn tarkoitus on taata leipämyksille mukavan rapea pinta. 

Äiti herää ja toteaa maidon loppuneen

K-i lähtee huoltoasemalle hakemaan maitoa

Ennen aamiaista Äiti vie Tytön aamupäiväunille ja Koti-isälle aukeaa mahdollisuus tutustua päivän lehteen. Helsingin Sanomien kotimaansivuilla on iso juttu suomalaisesta sosiaaliturvasta. Artikkelin mukaan etuuksia ei ole juurikaan tarkastettu vuoden 1994 jälkeen. Samana ajanjaksona palkat ja yleinen kulutustason taasen on noussut noin kolmellakymmenelläviidellä prosentilla. Se on hurja luku. Artikkelissa haastateltu espoolaisäiti kertoo lapsilisien muuttuneen käytännössä hyödyttömiksi varsinkin ruoan hinnan noustessa. "Lapsilisä oli ennen merkittävää tuloa, jonka varassa pystyi tekemään valintoja" tämä äiti sanoo. Niinpä. Lapsilisä on silti ainoa plusmerkkinen tapahtuma tililläni ennen kesäkuun ensimmäistä ja Pirjon korvauksia. Laihat ajat ovat edessä. Samalla aukeamalla on pieni artikkeli jossa kerrotaan eilisen lottoarvonnan tuoneen isoimman suomalaisvoiton ikinä: Yksi voittaja on saanut 5,2 miljoonaa euroa. Sillä ostaisi jo kunnon aamiaistarpeet.

 

Aamiaisen jälkeen lähdemme köyhyydestämme huolimatta Nurmijärvelle katsomaan jälleen yhtä taloa. Aiomme mennä paikalle kuin kuka tahansa. Välittäjät eivät ehdi aistia salaisuuttamme: Me olemme täysin pidäkkeettömiä, mielipuolia. Kuin lumipukuiset sissit me iskemme odottamattomasta suunnasta. Jätämme tarjouksemme ja katoamme ennenkuin välittäjän hysteerinen nauru tarjouksemme summasta on ehtinyt lakata.  

Alan olla epätoivoinen Talomme suhteen. En usko, että löydämme sitä ikinä. Kansakoulupettymys on avannut silmäni: On helppoa ymmärtää, että emme saa taloa johon meillä ei ole varaa. Vaikeampaa, sen sijaan, on käsittää että emme edes saa hankittua sellaista kiinteistöä mihin meillä olisi varaa. Tiuskin ja kiroilen itsekseni. Tarjouksen olisi pitänyt olla piirun isompi...

Nurmijärven talo on kieltämättä mielenkiintoinen. Ongelmallista siinä on vain se, että sen korjauskustannuksilla voisi rakentaa puolestatoista kahteen uutta taloa. Eihän niissä tietenkään olisi sitä vanhan talon tunnelmaa... Talossa on kivoja pikku yksityiskohtia ja puutarha on kaunis. Kävelen puutarhassa tyttö kainalossa kuin arkeologi. Löydän ruohon keskeltä polun joka johtaa muinaisen kultakalalammikon reunukselle. 

Palaillessamme kotiin kauniin peltomaiseman keskellä kuuntelemme radiosta uutisia. Niissä kerrotaan Egyptin tämänhetkisestä tilanteesta maailman ruokakriisissä. Presidentti Hosni Mubarak on määrännyt armeijan leipomaan leipää. Silti mellakat lisääntyvät. Työläiset lakkoilevat ja protestoivat kaduilla mutta nuoriso on liikehtinyt lähinnä virtuaalisesti. Nyt heidän pelätään löytävän toisensa.

 

Kotona havaitsemme olevamme itsekin ruokakriisin uhreja. Jääkaappimme ammottaa täynnä vanhaksi menevää ruokaa. Amerikkalainen Wal-Mart ketju on aloittanut riisinsäännöstelyn. Ruokafutuureilla keinotellaan.  Päätän tehdä nopean makkarakeiton jääkaapin sisällöstä. Siihen tulee:

Kahdeksan pientä perunaa

Iso porkkana

Iso sipuli

Kaksi valkosipulikabanossia

Puolitoista litraa vettä

Kourallinen mustapippureita

Yrttikuutio

Hyppysellinen suolaa

Jätämme keiton hautumaan ja ajamme Tuusulaan katsomaan toista taloa. Perinteinen purueristeinen rintamiestalo. Ulkorappusissa on juuri sellainen kaide johon jokainen sukupolveni lapsi on kielensä kerran jäädyttänyt. Koti-isä kaksi. Talo ei säväytä meitä mitenkään. Ei se ole luotaantyöntäväkään, mutta. Jotain siitä puuttuu. Palaamme kotiin.

Sopan jälkeen istumme hetken takapihalla. Ajattelen viime aikaisia uutisia maailman ruokakriisistä. Sitä, kuinka öljyn loppuminen on sen suurin aiheuttaja. Syömäkelpoista viljaa jalostetaan mieluummin polttoaineeksi koska siitä silloin saa kovemman hinnan. Amerikkalaiset tarvitsevat polttoainetta kaupunkimaastureilleen. Me tarvitsemme polttoainetta amerikkalaiselle autollemme. Kehitysmaiden köyhät tarvitsevat ruokaa.

Lasken päässäni, että olemme polttaneet tänään noin viisitoista litraa bensiiniä etsiessämme taloa joka mahdollistaisi kotitarveviljelyn ja omavaraisuuden. Kuluneen kymmenen kuukauden aikana olemme käyneet noin sadassa talossa. Olen suorittanut kiinteistönvälittäjän ammattitutkinnon näyttöoppilaana. Olemme kuluttaneet varmasti yli sataviisikymmentä litraa polttoainetta koko aikana. Enemmänkin. Tämän päiväisen hinnan mukaan se tekee noin kaksisataakaksikymmentäviisi euroa. Sillä saisi ison kassin ruokaa.

Illalla, kun naapurit ovat nukkumassa, käyn istuttamassa perunoita ja valkosipuleita etupihamme mutaan. Haave omavaraisuudesta ei saa kaatua sellaiseen pikkuseikkaan kuin oman maan puuttumiseen.

Ote kapteenin blogikirjasta, isäpäivä 96

Olemme nyt ajelehtineet Hulluuden merellä yli kolme kuukautta. Varastomme ovat vähissä. Miehistön mielialat vaihtelevat. Suurin osa on karannut. Meitä on jäljellä enää kolme. Kaikki joutuvat työskentelemään entistä kovemmin. Kapteenin tehtävieni lisäksi olen nyt myös laivakokki. Varsinkin pienempi matruusi sylkee ruokiani. Epäilen hänellä keripukkia; hampaita on suussa vain kaksi ja hänen ikenensä vaikuttavat kivuliailta. Päiväkausiin ei ole tuullut emmekä etene laisinkaan. Sijaintimme on tällä hetkellä 6681273 pohjoista leveyttä ja 2553781 itäistä pituutta. Alkuasukkaat sanovat seutua Oulunkyläksi.

 

Aamulla muistan ensimmäiseksi että emme taaskaan saaneet uutta kotia. Harmittaa. Olisi ollut hauskaa asustaa pienessä vanhassa koulussa. Olisin ollut rehtori... Äiti antaa minun makailla yhdeksään asti. Sitten hän astuu lapsi kainalossaan makuuhuoneeseen. "Meillä olis sulle jotain lämmintä..." Ilahdun kupista kuumaa kaakaota. Aivan sitä en saa. Paketissa on kuitenkin kaakaomassan tyyppistä ainetta.

Teemme tänään kaikkea sellaista mitä emme muka ole ehtineet. Siivoan keittiön ja pesen tytön sotkut keittiönpöydästä tolulla. Olen kireä kuin viulunkieli eilisen tappiomme katkeroittamana. Onnistun provosoimaan riidan. Äiti ja tytär lähtevät vaunuilemaan ulos kevätsäähän ja jättävät minut kihisemään itsekseni.

Nopean aterian jälkeen päätämme hankkia kukkia pihallemme sillä saatamme asua täällä kauankin. Haemme taimitarhasta kymmenen orvokkia hintaan 7:90 € ja etupihan mutaa varten yhden alppiruusun sekä kaksi kuuliljaa. Pysähdymme rautakaupassa ostamaan poranteriä rullaverhon asentamista varten. Kaupan aulassa on valtavat rullakot täynnä orvokkikoreja: 10 kappaletta 3:50 €! 

Palatessamme kotiin huomaan, että emme ole vieläkään saaneet ilmoitettua taloyhtiöön nimiämme. Ovessa lukee edellisen asukkaan sukunimi: Alus. Nousemme alukseen ja lähetän tietomme sähköpostitse taloyhtiöön. Istutamme alppiruusun ja orvokit, kiskomme kukkapenkistä omituisia juuria. 

Iltapäivällä käymme kävelemässä Vantaanjoen rannalla. Rannassa ihmettelemme valtavia kivenlohkareita. Ne ovat kuin jättimäisen navetan perustukset mutta niitä on hajallaan siellä täällä. Muistan joskus lukeneeni Helsinkiä tsaarinaikaan ympäröineestä puolustuslinjasta. Saattaisivatkohan nämä olla niiden osia?

Rullaverhon asentaminen gyproc-levyyn on kuin paahtoleivän poraamista. Pidäkkeet ovat paikallaan tuota pikaa mutta niiden kestävyys saattaa ollakin toinen juttu. Pääasia kuitenkin on, että makuuhuone on nyt pimeä. Tytärtä nukuttava äiti nukahtaa tunniksi hämärään pesään...

Vielä saunassakin tappion suola kirveltää haavoissani. Ei tullut minusta rehtoria ei. Sitten muistan nimen ovessamme: Alus. Jos me olemme aluksessa, niin minähän olen kapteeni! Ja mikä vielä parempaa: Latviaksi alus tarkoittaa olutta. Pullea kimalainen etsii mettä orvokeistamme. Elämä voittaa. Ensimmäistä kertaa koko päivänä hymyilen vaimolleni. Sitten pyydän anteeksi. Hänellä on ollut raskas päivä kahden kakaran kanssa. Oikea vapaapäivän irvikuva.

Murhanhimoiset mutsit & Vicious Fathers

Tyttö sylkee puurot rinnuksilleen. Voileipä tippuu voipuoli alaspäin Koti-isän polvelle. Kirsikkatomaatit kuivuvat mansikoiksi. Töihinlähtevä Äiti kaataa kaiken kahvin kuppiinsa ja napsauttaa television auki. Huvitutti-orkesteri viihdyttää lapsia Pikkukakkosen yhteiskeikalla yhdessä Tuttiritarin kanssa. Lapsi katsoo ja kuuntelee hämmentyneenä. Koti-isä katsoo ja kuuntelee hämmentyneenä. Psykoottinen Danny Show on vallannut ruudun. Koti-isä laittaa epähuomiossa nahistuneen tomaatin suuhunsa. Samalla hän keksii: Sehän pyöreä! Historia toistaa itseään. Pöhöttynyt stadionmusiikki on tuhottava; on aloitettava punk uudestaan. 

Päätän heti perustaa bändin. Kaksi bändiä. Yhden suomen- ja yhden englanninkielisen. Suomenkielinen yhtyeeni on nimeltään Maamunat. Samalla laillahan me koti-isät houkutamme muut itseämme tallaamaan. Tallatkaa vaan (Me savutaan) on ensimmäisen biisin nimi. Englanninkielisen yhtyeen kastan Vicious Fathersiksi. Se soittaa hieman kunnianhimoisempaa musiikkia kuin suoraviivaisen innostunut ja lapsellinen Maamunat. Muita soittajia ei yhtyeissä ole. Vielä. Täytynee harkita nimien muuttamista yksikkömuotoihin jos ne jäävät sooloprojekteiksi. Kamat minulla jo onkin: Siskoni miehen kullanvärinen Gibson Les Paul -kopio ja pattereilla toimiva Marhsall-vahvistin. Siinä on vyöklipsi. 

Kaivan kitaran esiin, viritän. Piuha on lattialla tytön lelujen seassa. Vahvistin löytyy kirjalaatikosta. Laitan piuhan kiinni ja vahvistimen klipsillä vyöhön. Otan soinnun. Se tuntuu hyvältä, täristää mukavasti munaskuissa. Tyttö katsoo ihmeissään. Väännän särkijän päälle ja volyymiä isommalle. Aina neloseen asti. Isommalle en punk-asenteesta huolimatta uskalla. Asummehan rivitalossa ja kello on vasta 7:45.

Tyttären nukahtaessa pesen kestovaipat ja moppaan keittiön lattian. Ruokin Minikasvihuoneen asukit hellästi tuttipullolla. Kevään pienet lintuset syövät nurmikonsiemeniä etupihan mudasta. Tunnen hillitöntä raivoa niitä kohtaan. Kerta kaikkiaan! Muistelen menneitä jättilööppejä perheensä murhanneista äideistä. Kunpa hekin olisivat osanneet kanavoida raivoaan ja turhautumistaan jollain vähemmän vahingollisella tavalla. Punkmusiikkiin agressiot kuuluvat.

Tyttö suostuu herättyään syömäänkin vähän. Todellista kapinallisuutta osoittaen hän konttaa sitten kohti telineessä töröttävää akustista kitaraa. Hän nappaa kahta paksuinta kieltä; ti-dii! Tunnistan äänet. Siinähän on Hurriganesin tunnetuksi tekemän I will stayn kaksi ensimmäistä nuottia! Hänelle ei isän kapina kelpaakaan. Jokaisen sukupolven on saatava kapinoida omalla tavallaan. Tyttäreni valinta on siis alkukantainen rock´n´roll á la Remu.

Hetkeä myöhemmin käyn nostamassa pyykit kuivumaan. Tyttö jatkaa keittiössä anarkismiaan. Hän on saanut revittyä pois kaapinoveen laittamani maalarinteipit ja on kaivanut esiin päärynäpuuropurkin. Palatessani rikospaikalle valkoisen pulverin peittämä tyttö rallattelee onnellisena kuin rypytön Keith Richards kokaiinikeossa. Hänellä on laturin johto kaulansa ympärillä. Se lienee joko kitaranpiuha tai kerskaylelliseen rockelämään kuuluva jaguarinhampainen kaulanauha. Päivittelen itsekseni. Kuinka hänelle enää voi puhua nykypunkkiin kuuluvasta päihteettömästä ja kohtuullisesta elämäntavasta?

Myöhemmin tyttö nukahtaa vaunuihin etupihalle. Imuroin jauhon. Imuri tuoksuu kummalliselta. Muistan siivonneeni sillä viimeksi jotain kalaruokaa... Hyvin pyyhki, totean ja tungen imurin kaappiin löyhkäämään. Sitten teen tarjouksen eilisestä talosta. Vaimo soittaa ja kauhistelee. Osamme ovat vaihtuneet, vain reilussa viikossa.

Illalla odottelemme välittäjän soittoa, grillaamme kertakäyttögrillillä takapihalla. Tyttö kaivautuu keräyspaperilaatikkoon ja antaa palaa! Niinpä niin. Lapset ovat luonnostaan anarkisteja, sotajalalla järjestystä ja kurinpitoa vastaan. Haista sinä viestittää tyttäreni vaihtaessani hänelle vaippoja. Sylivauvat valtaavat itselleen harrastetiloja, jatkavat sotaa apatiaa vastaan keksimällä aina uusia leikkejä. Lapset ovat luovia ja ennakkoluulottomia. Todellisia punkkareita tahmeine vauvanruokairokeeseineen.

Internetissä ja blogimaailmassa on jotain punkkia tässäkin. Tekstintuotannon vallankumous on tuonut jokaiselle mahdollisuuden tuottaa ja julkaista omaa juttuaan. Ei tarvitse olla tekninen virtuoosi eikä tarvitse omistaa huippukamoja. Materiansa saa julki jos on pääsy edes jonkinlaisen koneen luo ja osaa sitä näppäillä niin paljon, että saa virran päälle. 

Myöhemmin illalla välittäjä soittaa. Tarjouksemme ei riitä. Tälläkään kertaa. Kaadan lasiin hieman rommia, laitan Marshalliin virran ja heitän vihaisen riffin. "Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta, älkää kysykö mistä johtuu päihdeongelma..." 

Ohivuotoja

Olen sikiöpussissa. Valtava sydän jyskyttää vieressäni. Se pitää minut hengissä. Se on autolautan moottori. Kuulen vaimeita ääniä, näen hahmoja. Sitten pussi repeää. Jalkani tuntuu äkisti lämpimältä. Havahdun. Olenkin keittiössämme. Syötän tytärtäni, vielä puoliksi unessa. Vaimo ryntäilee hiukset hulmuten. Ensin hiusharjaa, perunoita, sitten laukkuaan kantaen. Tytär katsoo silmiini. Hänen päänsä värähtelee. Jaha. Pissa tuli. Jalalleni.

Ostin toissapäivänä uudenlaisia kertavaippoja. Oikeita merkkivaippoja. Ne eivät ole halpoja. Eikä isoa pakettia ole mukavaa raahata vaunujen ja ruokatavaroiden lisäksi. Tarvitsemme muutaman kertavaipan päivittäin. Kestovaippoja kun ei voi oikein laittaa ulos lähtiessä, eikä yötä vasten. Ei voi näitä uusia hienojakaan, opin. Niissä on ilmennyt kosteusvaurioita. Ensin luulin sen johtuvan lapsen mahataudista: Tuote on niin ohutta että se pääsee karkaamaan. Sitten ajattelin vuotojen johtuvan asennusvirheestä. Miehistä teknologiauskoani kuvannee se, että valumista välittämättä yhä käytin niitä. Aina tähän aamuun asti. Massiivisen tulvan jälkeen Äiti parkkeeraa hetkeksi pöytäämme. Hän harjaa hiuksiaan, parjaa ärisevää isää. "Oot sä ostanu noita ylikansallisia vaippoja? Mun ystävä on sanonut, että juuri noissa tulee paljon ohivuotoja..." Ohivuotoja. Onpas sillä hieno nimi. Ehkä se ei olekaan sitten edes pissaa. Jotain ihan muuta. Eilistä lahonsuoja-ainetta? Itsepäinen ja luontoa ajattelematon Isä onkin sellainen puu-ukko, että pieni elektrolyysikäsittely ei ole pahasta.

 

Puuron jälkeen tyttö simahtaa aamupäiväunille. Isä ehtii tekemään nopean lehti- ja nettikatsauksen. Sen perustella pahimmat sanalliset ohivuodot viime päivinä ovat sattuneet Kokoomukselle. 

Viivi Avellan, kansanedustajaehdokas vuodelta 2004, on saanut keltaisen lehdistön satamaan ylleen sanottuaan Radio Rockin haastattelussa: "Mä tykkään arjalaishenkisistä miehistä, elikkä muhun ei uppoo mokkakikkelit ja muut tämmöset etelän hetelmät." Mitäpä siinä. Se on hänen oma asiansa. Minä en niin välittäisi siitä lukeakaan.  Mutta lehdistö nostaa kohun tällaisesta. Ja Viivi on joutuu selityskannalle. Turha kuitenkin pinnistää kun housut ovat jo märät... Lehdissä ja blogissan Avellan on moneen kertaan kerrannut, että ei ole rasisti eikä lausunto ole rasistinen. Mitä se sitten on? 

Ainakin Avellan tuntee käyttämänsä sanan alkuperän huonosti. Arjalaisperäinen tyyliniekka, Arman Alizad, lähettää Viiville Mtv3:n nettisivuilla terveisiä. Niissä hän kertoo arjalaisten oikeasti olevankin mokkakikkeleitä. Nimi arjalainen on merkinnyt alkuaan nykyisten Intian ja ja Iranin alueiden muinaisia indoeurooppalaisia kansoja. Natsit kaappasivat termin omaan käyttöönsä luodessaan käsitettä ylivertaisesta herrarodusta, omaa sukupuutaan laatiessaan. Wikipedian mukaan Kolmannessa Valtakunnassa arjalaiset kuvattiin useimmiten sinisilmäisiksi, vahvoiksi, vaaleahiuksisiksi ja pitkiksi. Ikävä kyllä suomalaiset eivät näistä tunnusmerkeistä huolimatta natsien rotukriteereitä täyttäneet. Meidät luokiteltiin itäiseksi, vähemmän kehittyneeksi roduksi. Sitä kutsuttiin suomalais-mongoloidiseksi. Suomalaisten rotumääritystä tarkennettiin talvisodan jälkeen Suomen liittyessä yhtenäissotaan Kolmannen Valtakunnan rinnalla. 

On vaikeaa ymmärtää Avellanin lausuntojen tarkoitusta jos kyse ei ollut rasismista. Silkkaa hassutteluako? Skandaali sai alkuna suorassa radiolähetyksessä. Sattuiko Viiville vahinko kun paikalla ei ollutkaan teleprompteria? 

 

Toinen Kokoomuksen ohivuotaja oli Helsingin Pelastuslautakunnan puheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu Pauli Leppä-Aho. Hän sohii tiistain Helsingin Sanomissa letkullaan pientalojen palotarkastuksia kuin ylimielinen Gulliver. Leppä-Ahon mukaan niiden palotarkastukset ovat turhia sillä pientalopaloissa on hänen mukaansa yleensä kyse humalaisen sammumisesta tupakka suussaan. "Spurgut olivat huumeissa ja kännissä tupakoineet pahnojensa keskellä ja sammuneet sinne ja ja palaneet sinne" kertaili Leppä-Aho maaliskuista tulipaloa espoolaisessa päihdehuollon asuntolassa. Siinä kuoli viisi ihmistä. Eilen Leppä-Aho oli jo ehtinyt katumapäälle. "Olen asunut 16 vuotta ulkomailla. Välillä on vaikea löytää sanoja tämän päivän asioille."  Missäköhän Leppä-Aho on kaikki nuo vuodet viettänyt? Kolmas Valtakuntakin kesti vain kaksitoista vuotta.

Iltapäivällä syömme tytön kanssa jugurttia, teemme pieniä puutarhahommia. Minä kastelen etupihan mudan ja takapihan tuntemattomat sirkkalehdet. Tyttö riipii voikukkia pihalaattojen väleistä, heittelee rattaiden alalokerosta sinne unohtuneet Kelan paperit kepeään tuuleen.

Äidin päästyä töistä lähdemme Porvoon maaseudulle katsomaan erästä taloa. Esitteen mukaan se on punainen. Perunamaata siihen ei kuulu. Eikä barokkipuutarhaa. Sellaiset joutuisi perustamaan itse.

Auto nykii moottoritiellä, on sammua liikennevaloissa. Muistan ilmanputsarissa olleen jotain häikkää pari kuukautta sitten. Vaihdoimme silloin siihen täysin toisen auton suodattimen. Oikeaa ei löytynyt. Minun piti tilata se. Unohdin. Tämä varalla oleva on paljon oikeaa pienempi, se päästää ilman ikään kuin virtaamaan ohi...

 

Talo on oikein kaunis mutta melko mökkitasoinen. Se on ollut aikanaan kansakoulu. Päätämme illalla laskea mahdollisuutemme sen kunnostamiseen. Mutta siihen asti emme ikinä pääse. Minikasvihuonetta varastosta kaivaessaan vaimo pudottaa posliiniset lampunvarjostimet kaapin päältä ja Koti-isä on ainoa syytetty. 

Ehkä on parempi taas unohtaa haaveet omasta paikasta. Kokoomuslaisten hölmöilyjä pohtiessa oppii, että joskus onkin viisaampaa olla tekemättä mitään. Silloin ei joudu myöhemmin korjailemaan. Tavaratkin kun yleensä tulee korjattua aivan väärään paikkaan. Eikä niitä sen jälkeen saa enää millään ehjiksi.  

Mutta minikasvihuone on viimein toiminnassa!

Pääministerin kuuma peruna

Toisina aamuina satumainen onni kohtaa nukkujaa, toisina aamuina Onni nukkuu Satumaisen ohi. Koti-isälle annettiin tänään mahdollisuus levätä pidempään äidin ja tyttären syödessä aamupalaa yhdessä. Nousen kuitenkin jo ennen seitsemää. Aurinko paistaa puskien läpi Vantaanjoen suunnasta. Takapihalla on vielä hieman kuuraa, linnut laulavat. Tyttö leikkii pienellä rasialla josta painettaessa kuuluu kissan naukaisu. Äiti lukee lehteä, kahvinkeitin porisee. 

Koti-isä saa astua tällaiseen harmoniaan harmillisen harvoin. Jo tunnin lisäuni tekee ihmeitä. Olo on kuin maratoonarilla kaksi viikkoa ennen starttia: Olen itsevarma ja voitokas. Päätän aamiaisen jälkeen kastella etupihan mutaan istuttamamme nurmikon siemenet ja alustaa minikasvihuoneen. Sitä ennen ehdin vielä kuitenkin uppoutua hetkeksi päivän lehteen. Tytär saa luettavakseen puutarhaliikkeen mainoksen. Pian innostuneen repimisen ääni täyttää olohuoneemme. 

Itämeren aika- artikkelissa seurataan tällä kertaa merentutkimusalus Polluxin-matkaa. Alus kartoittaa merenpohjaa venäläis-saksalaiselle kaasuyhtiölle Nordstreamille joka aikoo laskea merenalaisen kaasuputken Itämeren poikki. Kaasuputken mahdollisesti aiheuttamista haitoista ei puhuta mitään. Sen sijaan artikkelin mukaan laajat alueet Itämeren pohjasta ovat jo nyt täysin kuolleita. Suuri murtovesiallas on tavallisisia vesialueita herkempi. Maataloudesta jokiin ja niistä mereen valuvat kemikaalit ovat suurin saastuttaja. Kun yhtälöön vielä lisätään laivojen tuomat tulokaslajit ja kaikki mereen tahallisesti upotettu niin on suuri ihme, että Itämeressä ylipäänkään elää enää yhtään sinne alkuperäisesti kuuluvaa lajia. Mereen on lisäksi yhäkin kadonneena noin 115 000 merimiinaa. Ne kylvettiin sinne 1900-luvun sotien aikana. 

Kuin sattuman oikusta tämän päivän lehden kannessa on myös Tallinkin uuden, vihreänä mainostetun pikalaivan mainos. Mainoksessa laiva jyskyttää kelmeän väristä merta hikisen merilinnun huohottaessa kieli poskella limaisella kivellä. Mainos on vastenmielinen. Eilisessä lehdessä aluksella matkustaneet moittivat "Vihreän" aluksen kertakäyttöastioita. Pestäviä aluksessa ei ole laisinkaan. Muovi kulkee kestävän kehityksen kärjessä. Se kestää sukupolvelta toiselle.

Ulkomaanosastolla puidaan maailman ruokakriisiä kahden artikkelin voimin. Pienemmässä Britannian pääministeri Gordon Brown sanoo pitävänsä ruoan hinnannousua maailmanlaajuisen luottokriisin kaltaisena uhkana joka saattaa ajaa miljoonia kehitysmaiden ihmisiä äärimmäiseen köyhyyteen. Brown toteaa, että kaikki keinot vahvistaa ruokaa tuottavaa maataloutta täytyy käyttää. Lisäksi hän esittää, että biopolttoaineiden tuotannon vaikutus ruoan tuotantoon pitäisi arvioida uudestaan. Hyvä Brown! Enää pitäisi vain siirtyä sanoista tekoihin. Me kasaamme tänään minikasvihuoneen, se on jo päätetty!

Maailma lautasella-sarjan lautaselle on katettu perunaa. Artikkelissa pohditaan perunan roolia tulevien nälänhätien ehkäisijänä. Perunan todetaan olevan ravintoarvoltaan erittäin tasainen ja viljeltynä siitä saadaan peltopinta-alaan nähden huomattavasti enemmän satoa kuin viljasta. Meille Suomeen peruna kulkeutui sotilaiden repussa Pommerin sodasta suurin piirtein tulevan kaasuputken linjauksen mukaisesti. Perunan suomenkielinen nimi oli alkuun joko potates tai maan pärona. Suomen sana peruna onkin kehittynyt ruotsin päärynää tarkoittaneesta. Alkuun perunaa nimitettiin siellä jordpäroniksi, maapäärynäksi. Eräissä toisissa euroopan maissa perunaa kutsutaan yhä maaomenaksi. 

Suomeen saavuttuaan peruna on muutamassa sadassa vuodessa noussut tärkeimmäksi pääruoka-aineeksemme. Perunan juurtumista Suomeen helpotti erityisesti sen helppokätyttöisyys viinanpolton raaka-aineena. Nykyään Suomi tunnetaan erityisesti puhtaasta siemenperunatuotannostaan. Kylmässä eivät taudit jyllää. Siksi kai Suomi kutsuttu mukaan Kansainvälisen perunakeskuksen (CIP) toimintaan. Se toimii erittäin sopivasti Perussa.

Äiti ja tytär menevät takaisin nukkumaan ennen kahdeksaa. Jään lueskelemaan. Kastelen mudan. Isovanhemmat soittavat Tampereelta. He ovat lähdössä tutkimaan taloja puolestamme. Toiveemme eivät tunnu menevän yksiin. Haluaisimme löytää vanhan talon maalta, oman pihan ja pellon. Isovanhemmat tarjoavat meille uudehkoja taloja taajama-alueilta. He kieltäytyvät tarkastamasta erästä ehdottamaani taloa. "Sehän on täysin Jumalanselän takana. Siellähän on niitä susiakin!" Vastalauseeni kaikuvat kuuroille korville. Meille siis käydään katsomassa 1940-luvulla rakennettua taloa tuhannen neliön tontilla 1900-luvun maatalon ja puolen hehtaarin tontin asemesta. Tilaan siitä itse lisätietoja sähköpostitse.

 

Äiti ja tytär heräävät juuri kun olen lähdössä ulos homesuojaamaan puutarhakalusteita. Kuuntelen radiota kuulokkeilla ja ihmettelen hetken äidin suuta. Se jauhaa jotain, kuin erittäin isokokoista purukumipalloa. Otan kuulokkeen pois ja kuulen marmatusta siitä, että Äitiä ei ikinä kuunnella.

Lahosuoja-ainetta mainostettiin ekologisena vaikka se onkin pakattu tukevasti muovipulloon. Se haisee kuvottavalta. Jos lahossa on mitään älyllistä elämää ei se jää näin pahanhajuiseen puuhun. Haju on sama kuin tytön kestovaippakeräyslaatikossa silloin kun olen unohtanut ne pestä. Useimmiten siis. Pakkausselosteen mukaan tuotteen teho perustuu pieniin sähköisiin reaktioihin eli elektrolyyseihin. Ne tarvitsevat toteutuakseen suoloja joita on... Ureassa. Olen siis roiskinut kalusteemme ja itseni märäksi kusella. Mitäpä siitä. Kyllä kesä kuivaa ja haju haihtuu. Ruostesuojasin kerran vanhan autoni pellavaöljyllä. Pahalle sekin haisi, ei tosin näin pahalle. Sillä ei silti voinut hajun takia ajaa yli kahteen viikkoon. Mutta ruostuminen loppui. Pellavöljy hikoili kosteuden pois ja kun auto vuotta myöhemmin möyhentyi Tampereen palolaitoksen tankkiauton alle niin sen runkopalkeissa ei ollut pistettäkään ruostetta!

Penkkejä suojaillessani mietiskelen vanhempiani. Tyttö jyskyttää ikkunaan sisäpuolelta ja irvistää. Sitten oivallan vanhempieni innon löytää meille pienitonttinen, valmiiksi remontoitu talo. Heille utopiani omavaraisuudesta on jälleen vain yksi lihavan pojan villitys. Aikuisiän judo. Idea lähteä kauppaamaan hervantalaisia keinohampaanjuuria Chileen. Kuulen isäni äänen mielessäni: "Mamma. Ymmärtääköhän se poika minkälaista on oikeasti asua ruutukaava-alueen ulkopuolella. Ei siellä ole katuvaloja. Tämä taitaa olla nyt se viimeisin hullutus. Mitähän se seuraavaksi mahtaa keksiä? Muuttaa asumaan jurttaan?" Mamma päässäni pudistaa päätään surumielisesti.

Sukututkimuksen mukaan lähin maata viljelevä esi-isäni vuokraviljeli Yyterin kartanon peltoja Kolumbuksen aikoihin. Hän ei perunasta ehtinyt eläessään kuullakaan. Sivuhaaroista maajusseja löytyy läheltäkin. Urbaanius ei Suomessakaan ole mielestäni mikään meriitti itsessään. Itse vietin omituisen rikkaan lapsuuden maalla kaupungissa ja tehdasalueen sisällä. Tuo omituinen yhdistelmä oli mahdollista koska asuimme Tampereen Valmetin Lentokonetehtaan aitojen sisäpuolella keskellä vanhaa keittiönpuutarhaa. Ympärillämme oli useita vanhoja omenapuita, kymmenien metrien mittaisia vadelmapensaita, viinimarjapensaita, karviaisia, perunamaata, kasvihuone... Opin kotitarveviljelyn siis ikäänkuin äidinmaidossa, monta tylsistyttävää hetkeä pihassa raataen. 

Iltapäivällä Järjestysmiehen arkkivihollinen, Epäjärjestystyttö, iskee keittiömme kaappeihin. Kaikkien alakaappien sisältö on hetkessä levitetty lattialle ja jääkaapin alaosasta revitty irti jonkinlainen suojalevy. Niiden takaisin laittaminen on aikaa vievää. Varsinkin kun pikku apulainen innosta hihkuen tyhjentää niitä samaa vauhtia uudestaan. Lataan yhden alakaapin täyteen lattialta löytyvää sekalaista romua tytön kaivokseksi ja teippaan muut lujasti kiinni.

 

Välivuorosta kotiinpalaavalle vaimolle teen meidän aikamme poliittisesti eroottisinta ruokaa: Pääministerin kuumaa perunaa. Se on helppoa herkkua jonka makua voi muuntaa tarpeen mukaan lisukkeilla ja jolle voi aina tehdä kuroset eli keksiä sille uuden nimen jos se alkaa kuulostamaan liian tylsältä. Ja jos ei jaksa keksiä täysin uutta, niin jo vanhaan palaaminenkin tuo kaivattua hohtoa. Tässäpä on uunimaapäärynäsi, ole hyvä!

Uuniperunoiden valmistamisessa on kaksi oppisuuntaa. Toinen käärii käärii perunan folioon, toinen lämmittää omansa ilman. Folioperunan etuna on nopea valmistuminen, alastoman taas rapea kuori. Minä en kuulu kumpaankaan koulukuntaan. Minun tapani on ensin liottaa perunoita suolavedessä pari tuntia ja sitten kääriä ne folioon. Noin puolen tunnin lämmityksen jälkeen otan folion pois ja palautan potut pottuina uuniin. Näin ne kypsyvät nopeasti sisälle asti sekä saavat rapean pinnan. Kosteus folion sisällä ikäänkuin keittää perunan.

Peruna on meille suomalaisille tärkeä. Se pitää tehtaiden rattaat liikkeellä, rakennusmiehet telineillä. Raskasta ja harmaata työtä tekevälle poliitikollekin on tärkeää, että käsien ulottuvilla tai ainakin tekstiviestin päässä on jotain keveää ja ruusuista. Jotain nopeasti sulavaa, helppoa suuhunpantavaa. Jotain, mitä saa joka marketista mutta ei sentään Ikean hyllyltä. Kuten perunaa.

Halkaisen punertavan, höyryävän perunan pitkittäin halki. Lappaan aukileeseen voita ja tonnikalatahnaa. On pakko myöntää, että sulavan rasvan valuessa sen reunoja se on eroottisinta mitä näin nälkäisenä voi nähdä.

Illalla saan välittäjältä lisää kuvia tilasta. Sen pihaan on rakennettu miniatyyrikokoinen barokkipuutarha. Omistajan kertoman mukaan siitä saa erityisen hyviä perunoita. Äkisti mieleni tekee hurjasti pastaa.

Sielunmessu unelle

Eri ihmiset tarvitsevat eri määrän unta. Unen tarve vaihtelee elämäntilanteen ja terveydentilan perusteella. Ihmisten vuorokausirytmitkin ovat yksilöllisiä. Meillä Äidin vuorokausi on tasan kaksikymmentäneljä tuntia pitkä. Omani on noin kaksikymmentäseitsemän tuntinen. Rakkaan lapsemme vuorokausi taas kestää kaksikymmentäkolme tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia. Kuinka meidän rytmimme siis sopivat toisiinsa? Erittäin huonosti.

Tein vuosikaudet vuorotyötä. Suurimman osan aikaa kaksivuorotyötä. Mukaan mahtui myös muutama pelkkää yövuoroa tehty vuosi sekä kaksi vuotta hektistä kolmivuorotyötä. Poikamiehenä ei ollut niinkään väliä vaikka valvoi yöt ja nukkui päivät. Sosiaalisia kontakteja se hankaloitti, teki virastoissa juoksemisen helvetilliseksi. Yritin useimmiten hoitaa asiani heti viraston avauduttua, suoraan yövuoron jälkeen. Sotkuahan siitä tuli. Piti jatkuvasti lähettää selväjärkisiä selvityksiä ja ruksittaa uusia lokeroita esitäytettyihin lomakkeisiin.

 

Lapsen syntymä on pakottanut nukkumistani toisenalaisiin uomiin, yrittänyt standartoida vuorokausirytmiäni. Hankalaa se on. Yhä. Jokaisen pitkään nukutun aamun jälkeen valvon illalla myöhempään ja taas ylösnouseminen venyy... Päiväunet voisi ottaa kun lapsi nukkuu. Se taas onnistuu vain todella harvoin. Useimmiten aloitan massiivisen kahvinjuonnin heti aamusta. Iltapäivään mennessä alkaa närästää. Väsymys sekoittuu kofeiinin keinotekoiseen pirteyteen. Illalla, kun pitäisi mennä nukkumaan, olen useimmiten niin väsynyt, että mieluiten vain katsoisin televisiota. Sen hypnoottinen sini on tuossa tilassa nukkumista helpompaa.

Elän siis jatkuvassa väsymyksen kierteessä. Ja paikkaan sitä stimulanteilla. Kahvin lisäksi niihin kuuluvat makeat välipalat; suklaat tai keksit. Ainaisessa kiireessä oma ruokailu on vähemmän tärkeää. Väsymyksen, keinotekoisen pirteyden, nälän ja nousevan painon kehässä on helppo samaistua niihin 1960-luvun kotiäiteihin jotka teknologisen kehityksen huumassa yrittivät pitää itsensä laihoina ja kotinsa siisteinä amfetamiinipohjaisten laihdutusvalmisteiden avulla. Muutaman vuoden takaisessa menestyselokuvassa Unelmien sielunmessu katsojien eteen räväytetään tällainen piristeäiti kaikessa surkeudessaan. Hänen lapsensa ei tosin enää ole lutuinen vauva vaan on jo kasvanut yhtä ja samaa televisiota aina uudelleen kanittavaksi nistiksi. Eikä aikakausikaan ole 1960-luku vaan kotoinen 2000-lukumme. Mutta. Vuorokaudessa on vain rajallinen määrä tunteja. Ne eivät vastaa  tarvitsemaani tuntimäärää. Päivää on siis jatkettava unen kustannuksella. Parhaiten se onnistuu vahvalla kahvilla. Samalla yöt vaikeutuvat; on hankalaa yrittää nukahtaa kofeiiniyliannostuksen kourissa. 

Tänä aamuna makailen rauhassa silmiä avaamatta tyttären aloitettua aamutoimensa. Minä olin se, joka sankarillisesti pelasti koko nukkuvan maailman nousemalla eilen kello 5:45. Tänään on siis vaimon vuoro, ajattelen. Turha toivo. "Sä oot saanut maata naama homeessa koko viikonlopun. Ole kerrankin mies. Nouse!" Sitten vaimo alkaa haaveilemaan paksuista pimennysverhoista. Ehkä lapsi nukkuisi pidempään jos meillä olisi sellaiset... Minä haaveilen moposta jolla voisi ajaa kauas. Tai asuntovaunusta. Jos hankkisi jostain vaikka sellaisen vanhan ja rämänkin. Sen voisi hinauttaa parkkipaikalle ja siinä voisi salanukkua. Tai jos saisi jostain käsiin sellaisen  Ajankääntäjän kuin Hermione Grangerilla on nuortenkirjassa Harry Potter ja Azkabanin vanki. Mutta sellaistapa ei oikeasti taida ollakaan. Laittomiin huumeisiin taas en kajoa. Minun piristeeni on kahvi. Siispä lapsi kainaloon ja kahvinkeittoon. Keittiössä katson kelloa. Se on 5:30...

Tytön syötyä lueskelen lehteä. Helsingin Sanomien mukaan muslimioppineet haluaisivat Mekan ajan maailman ainoaksi oikeaksi ajaksi. Greenwichin aika on heidän mukaansa kolonialistinen jäänne. En oikein ymmärrä artikkelia. Onko heidän tarkoituksenaan poistaa aikavyöhykkeet kokonaan vaiko vain saada Mekka keskusajaksi? Aikavyöhykkeiden poistossa olisi hohdokasta mielipuolisuutta ja se todellakin palvelisi globalisaatiota! Suomeen nähden heittoa Mekan ajassa on vain yksi tunti joten me emme saisi nukkua juurikaan pidempään, jos yhtään. Meidän tyttömme kun ei niin ulkoisista ajanmääritteistä välitä.

Kotimaan sivuilla on juttu leipäjonoista. Ruoan hinnan nouseminen on kasvattunut avunhakijoiden määrää Hurstin pisteessä Kallion Helsinginkadulla noin kolmellasadalla hengellä per jakokerta. Jonottajia on nyt noin tuhat. Osa heistä lienee päihdeongelmaisia, osa mielenterveysongelmaisia tai muuten syrjäytyneitä. Mutta suuri osa on melko tavallisia lapsiperheitä.

 

Artikkeliin on haastateltu nimettömästi viiden lapsen äitiä Vantaan Louhelasta. Hän kertoo olleensa hoitovapaalla jo kymmenen vuotta. Hänen pienin lapsensa on alle kaksivuotias. Lapset ovat syntyneet kuin kellon koneiston liikkeelle laittamina aina kahden vuoden välein. Äiti kertoo saavansa kotihoidon tukea noin 350 euroa kuukaudessa. Hän kertoo myös, että suurperheen rahat eivät riitä vaikka mies käykin töissä. Eivät varmasti riitä, ajattelen. Sitten alan ihmetellä lukua. Se kun tuntuu mielestäni kovin pieneltä. Sitten ymmärrän. Haastateltava kertoo tuloikseen ainoastaan kotihoidon tuen. Luvusta puuttuu pääkaupunkiseudulla automaattisesti maksettavat kuntalisät. Ne maksetaan silloin kun toinen vanhemmista hoitaa kotona alle kolmevuotiasta lasta. Sama raha on luvattu maksaa minullekin, jo ensimmäinen kesäkuuta kuluvana vuonna! Tarkastan luvut Vantaan kaupungin sivulta. Kuntalisä Vantaalla on 294,28 euroa. Eipä summa silloinkaan ole kovin kummoinen. Yhteensä 644,25 euroa. Lisänä tulevat tietenkin lakisääteiset lapsilisät. Ja mahdollisesti vielä ne ansiosidonnaiset joihin minulta vaadittiin lisäselvitystä. Lasken nopeasti lapsilisien viidestä lapsesta olevan 665 euroa kuukaudessa. Ei aivan vähän. Täytyy heillä kyllä menojakin olla. Pitää saada uusia vaatteita kasvaville lapsille. Ja harrastukset. Nepä eivät nykyään olekaan edullisia.

 

Lapsiperheen kotihuoltajana oleminen ei olekaan unelma-ammatti johon vain murto-osa yrittäjistä ylenee ja josta maksetaan huikeaa palkkaa. Ei se ole ammatti ollenkaan. Jonkinlainen valinta, lähinnä. Näillä tuloilla ei kannata lähteä Sveitsin Wollerauhun veropakolaiseksi. Matka katkeaisi varojen loppumiseen jo kauan ennen Tanskan salmia.

Kello on vasta puoli kahdeksan aamulla kun tyttö alkaa vaikuttaa väsyneeltä. Vien hänet äidille nukutettavaksi. Jään itsekin sängylle toviksi. Ja nukahdan. Havahdun kahta tuntia myöhemmin. Kuin piestynä. Lihakseni ovat jumissa. Aivonikin. Lisää kahvia, huutaa elimistö. Muutaman tunnin lisätorkut tuntuvat vain syventäneen väsymystä. Nousen.

Piristeilläkään ei voi valvoa loputtomiin. Ihmisen fysiikka laittaa menolle jossain vaiheessa stopin. Viime keväänä pidettyjen Aivoviikkojen nettiartikkelin mukaan "pitkään valvotettu ihminen näkee harjoja ja äärimmäiseen unenpuutteeseen voi kuolla." Ihmettelen tietoa. Keskellä olohuoneemme lattiaa lojuu Äidin sotkuinen hiusharja. Pitäisikö minun olla huolisssaan? Ehkä ei vielä. Luultavasti Aivoviikkojen nettisivuille on vain pujahtanut kirjoitusvirhe. Niin käy helposti kun on kovin väsynyt. Harhoja sen sijaan saattaa nähdä jo parin vuorokauden valvomisen jälkeen. Niinkin pitkä valvominen jopa stimulanttien voimalla on kuitenkin erittäin harvinaista. Ihminen nukahtaa tarpeeksi väsyneenä tahtomattaankin. Muistan amfetaministien kertoneen kuinka ovat sammuneet seisaalleen piriputken päätteeksi. Sitten muistan tätini kertoneen minun nukahtaneen seisaalleni kolmevuotiaana. Tyttäreni nukahtaa usein silmänräpäyksessä. Hänessä onkin pajon samaa kuin minussa pienenä. Nukkuminen erottaa lapsen muista, lopettaa tekemisen. Pienelle se on pelottavampaa kuin hyppy pimeään. Vanhempana hänkin oppii nukahtamaan. Todennäköisesti viimeistään silloin, kun itse saa lapsia eikä enää ehtisi sitä tekemään. Sellaista kiertokulkua tavataan sanoa elämäksi.

 

Alan miettiä varhaislapsuutta psykologisena tilana. Yllätyksekseni huomaan siitä löytyvän joitain yleensä päihteisiin liitettyjä piirteitä. Ehkä huumeidenkäyttö onkin kaipuuta takaisin kapaloihin? Pienillä lapsilla on loputtomasti energiaa, aivan kuin piristeidenkäyttäjillä. Heiltä molemmilta puuttuu pitkäjänteisyys. Keskittymiskyky on olematonta. Toisaalta, molemmat voivat innostua pienistä yksityiskohdista ja näprätä niiden parissa loputtomiin. Lapsuudesta löytyy myös useita viittauksia psykedeeleihin: Kyky olla vilpittömän innostunut meille aikuisille sinänsä triviaaleista yksityiskohdista. Siis kun tästä painaa niin tonne syttyy valo. Vau! Psykedeeleihin osoittaisivat myös äkilliset itkukohtaukset tai hillittömät ja näennäisen aiheettomat naurut. Entäpä sitten huono tasapaino ja halu liikkua sen takia mieluiten vertikaalisesti sekä tarpeiden tekeminen omiin housuihin? Aivan kuin tolkuttomasti ryypänneet kanssaveljemme ja -sisaremme. 

Usein päihdeongelmainen hakeutuu jossain elämänsä vaiheessa hoitoon missä joku toinen hoitaa häntä. Antaa asiat valmiina. Tekee ruoan. Jättää tilan omalle kasvulle. Parantuva päihdeongelmainen joutuu opettelemaan monet itsestäänselvät asiat uudestaan. Jatkuvaa oppimista. Aivan kuin lapsen elämää. 

Aamupäivällä ennen Äidin töihin lähtöä käymme koko perhe retkellä. Ensin läheisessä rautakaupassa, sitten kauppakeskuksessa. Minikasvihuone vaatii multaa ennen kuin sitä kannattaa edes ottaa ulos paketista. Ostamme multaa ja puunkäsittelyainetta lainaksi saamiimme vanhoihin puutarhakalusteisiin. Sitten ostamme isoja ruukkuja. En tiedä mitä niihin istutamme. Ostoskeskuksen marketissa katselen haaveillen isoja kaasugrillejä. Kyllä Koti-isän kelpaisi niillä ruokaa laittaa. Vertailen eri merkkisiä. Luciferit vaikuttavat jämeriltä. Grillaa helvetin hyvin voisi olla niiden mainoslause. Tai Grillaa makkarasi aidoissa helvetin lieskoissa! Tiedä vaikka menekki näinä infernaalisen hevin kulta-aikoina näin kasvaisikin. Saatanan hyvä grilli!

Tyttö on loppupäivän hyvin rasittava toveri. Hän vastustaa kaikkea. Osoittaa käytöksellään olevansa kyllästynyt sisällä oloon. Hän puree minua kun puen ulkovaatteita. Ulkona hän ei suostu nukahtamaan. Eikä sisällä leikkimään. Eikä syömään. Hän ottaa lusikasta kiinni ja heittää ruoat lattialle. Ja pyyhkii sitten mössön silmiinsä ja vaatteisiinsa. Konttaaminenkaan ei tänään oikein onnistu. Tämä on ilmeisestikin jälleen jokin välivaihe. Nyt opitaan jotain isoa, jotain mullistavaa. Ehkä jopa kävelemään? Konttausasentokin uudistuu. Siihen liittyy nyt suorana pidettävä jalka. Liikkuminen on taas todella liikuttavan näköistä. 

Laitan lattialle mukillisen rusinoita kuin haaskaksi ja paikalle nilkuttaa susien kasvattama sotkunaamainen villikko. Tunnen syvää itsesääliä. En haluaisi olla ilkeä alistajaisä joka kostaa omaa turhautumistaan. Tyttö ei sellaista tunnu ajattelevan. Hän syö kovalla ruokahalulla. Päivän sana onkin: Mä! Kaikki on saatava jo nyt tehdä itse. Ajattelen väsyneenä tulevaisuutta. Uhmaikää ja kaikkea sellaista.

En jaksa enää laittaa ruokaa kun viimein saan tytön nukkumaan. Tungen uuniin valmiiksi pari grahamlihapiirakkaa. Lämmitän ne sitten kun äiti pääsee töistä. Vasta sen jälkeen on Koti-isän aika käydä nukkumaan. Kofeiiniyliannostuksen väsyneenä uhrina se ei ole helppoa. Nukahtamisesta on taas tullut jotenkin pelottavaa, kuin tuntemattomaan mustaan hyppäämistä. 

Tyttö ja rollaattori

Saimme viettää vuorotyöntekijöille harvinaisen kokonaisen vapaaviikonlopun.  Pääsimme käymään Tampereella, tapaamaan sukulaisia. Isälle myönnettiin vapaailta henkilökohtaiseen käyttöön. Hän laski sen Teatterikahvilan pisuaariin.

Viikonlopussa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Tyttö vietti perjantai-iltapäivänä muutaman tovin Kallen Kävelykoulussa uuden Taaperokärrynsä kanssa ja oppi tuota pikaa taapertamaan! Hän vaappui huoneen toiselta laidalta toiselle onnellinen hymy kasvoillaan. Takapuoli puolelta toiselle heiluen hän toi mieleen lonkkavikaisen mummelin rollaattoreineen. Aivan ilman vanhempien apua taapertaminen ei onnistunut: Täyskäännökset vaatisivat vielä enemmän voimaa. 

Lauantaina päätämme lähteä Tampereelle sillä sattuman kautta olen saanut yhden lipun loppuunmyytyyn "Kohti kylmempää"-näytelmään. Tarkoituksemme oli lähteä liikkeelle aikaisin aamulla mutta kummallisesti kello on lähempänä kahta kun viimein sulloidumme autoon. Keväinen päivä on kaunis ja kuuma. Päätämme tehdä pienen lenkin Pälkäneelle katsastamaan erästä myytävää maataloa. Myyjä ei paikalle vaivaudu vaan meille on annettu lupa katsella pihaa sekä kurkistella ikkunoihin ja avoinna oleviin piharakennuksiin.

Hyvinkään kohdalla auton alta alkaa kuulua kummallista ääntä. Se on jonkinlaista läpsytystä joka tuntuu tulevan kuljettajan istuimen alapuolelta. Pysäytämme auton, konttaan maassa takapuoli muodikkaista matalalantiofarkuista vilkkuen. Auton alla ei näy mitään. Ehkä läpsyttäjä putosi, tuumaamme, ja jatkamme matkaa. Nopeuden kiihtyessä se alkaa uudestaan. Ensin heikompana, sitten niin kovana että sitä ei voi peittää edes radiolla. Pysähdymme uudestaan. Jokin roikkuu kuljettajan puoleisesta eturenkaasta. Kaistale kumia. Repäisen sen irti ja havaitsen kolmenkymmenen sentin pituisen ja kahden sentin paksuisen viipaleen irronneen renkaan keskeltä. Soitan vaarille tarkistaakseni renkaan turvallisuuden. "No nythän teillä on kunnon vesiura siinä" hän sanoo. Pinnan irtoaminen ei kuulemma aiheuta välitöntä räjähdysvaaraa eikä tilaa säästävää pientä vararengasta kannata vaihtaa kuin korkeintaan parinkymmenen kilometrin ajoa varten. Saan ohjeen vaihtaa rengas ehjään ensimmäisen tilaisuuden koittaessa sekä soittaa renkaan valmistajalle valmistusvirheestä. Tarkastaessa rengasta huomaan sen olevan pinnoitettu TALVIRENGAS. Onneksi kesärenkaamme ovat vanhempieni huvilalla Valkeakoskella. Täytyneepä vaihtaa...

Hämeenlinnasta käännymme aina vain pienemmälle tielle kunnes pitkän ajan ja monen käännöksen jälkeen ajamme mutaista soratietä. Olemme keskellä Hämeen synkimpiä korpia. Ohitamme laajoja peltoalueita ja isoja taloja. Umpeenkasvaneita niittyjä ja mökinröttelöitä. Viimein saavumme pieneen kyläpahaseen. Aukion laidoille on kasaunut puolenkymmentä taloa. Keskimmäinen, keltainen vanha talo, on kohteemme. Emme koe tulleemme kotiimme. Kuljemme silti talon ympäri. Äiti käy koeponnistamassa ulkohuoneen.

 

Ehdimme Tampereelle viideksi. Tapaamme nopeasti tyttären Tampereen serkun perheineen Pikku Kakkosen puistossa. Tyttö pääsee elämänsä ensimmäistä kertaa keinuun. Hän seuraa serkkuaan tarkasti ja alkaa pian nytkyttämään itse lisää vauhtia!

Teatteriesitys on loistava. Joku vieressäni salista poistuva määrittelee sen termillä: "Psykedeelinen farssi." Jään esityksen jälkeen muutamalle tuopille teatterikahvilaan. Päädyn lopuksi samaan pöytään näytelmän ohjaajan Leea Klemolan kanssa. Lähtiessäni olen vielä esityksenjälkeisessä onnenhehkussa ja kiitän häntä kädestä pitäen. Klemola on otettu kehuistani.  "Hienoa että pidit. Mutta kuka sä oot?" En osaa vastata koska en tiedä sitä enää itsekään. Matkalla mummolaan koen takauman, aivan kuin olisin kävellyt saman matkan yösydännä aiemminkin... Vaimoa lepytän puolikkaalla Bic Macilla. Kylmänäkin se on parasta mitä voin hänelle tarjota.

 

Sunnuntai on kaunis. Tyttö herää kuudelta mutta isän annetaan marinoitua omassa liemessään aina kahdeksaan asti. Silloin marinadi on jo hieman liian kuivaa. Pakkaamme tavarat ja haemme huoltoasemalta esipaistettuja patonkeja sekä erilaisia viinereitä. Ne mukanamme menemme tyttären serkun luo brunssille. Ulkona paistaa aurinko. Patongit ja viinerit katoavat pian pöydältä. Raukeassa sunnuntaissa on jotakin herkkää, jotakin särkyvää. Kuin syksyn tuulahdus kesken kauneimman kevään, tietoisuus sunnuntaita aina seuraavasta maanantaista. Tyttö kiukuttelee autossa koska leikit ovat jääneet kesken. Avaan radion. Kuulemme yhdeksän suomalaisen turistin kuolleen edellisenä päivänä Malagassa sattuneessa onnettomuudessa.

Pysähdymme Valkeakoskelle vaihtaamaan renkaat. Tyttö pääsee elämänsä ensimmäisen kerran istumaan maahan. Hetken ihmettelyn jälkeen hän alkaa ensin nyppimään ruohoa, sitten tunkemaan sitä suuhunsa.

Maanantaina tyttö herää tavallistakin aikaisemmin, jo 5:45. Syytän lintujen lisäksi aurinkoa. Siihen tarvitaankin jotain ilmakiväriä tehokkaampaa. Nousen. Äidin lähtiessä töihin kahta tuntia myöhemmin tyttö heiluttaa ovelle viisitoista minuuttia kunnes nukahtaa. Nukun itsekin tunnin. Tämä on sellaista koti-isänä oloa mistä töissä ollessani haaveilin mutta mitä ei ole juurikaan tapahtunut.

Myöhemmin työntelemme vaunut Oulunkylän asemalle ja koestamme paikallisjunan. Vanhanmalliseen junaan on todella vaikeaa päästä vaunujen kanssa. Onnekseni rapuissa sähläävä isä saa runsaasti sympatiaa. Auttamisestani suorastaan kilpaillaan. Taitaa olla niin, että muut matkustajat pelkäävät junan jäävän paikalleen jos juutun sen oviin.

Seikkailemme muutaman tunnin Malmilla. Käymme Malmin torilla missä muutama optimistinen kauppias myy epämääräisen näköisiä vaatteita ja ostoskeskuksissa molemmin puolin rataa. Jotenkin oudosti lännenpuoleinen osa, Malmintori on asiakaskunnaltaan nuhjuisempi kuin itäinen veljensä, Malmin Nova. Johtuneeko siitä, että Malmintorin keskusaukiolla on penkkejä kun taasen Novassa istua saa vain kahvilassa? Me menemme maitohuikalle Malmitaloon. Kirjasto on remontissa, mutta aulassa mukava istua.

Takaisin kotiin tulemme bussilla. Teemme äidille päivälliseksi fetalla jatkettua vuohenjuustokeittoa sekä paistettua makkaraa ja makaroonia. Jotenkin oudosti aterian raaka-aineiden koostumus tuntuu jakautuneen kahtia. Aivan kuin kauppakeskukset Malmilla.

Otteita Koti-isän mietelausekirjasta

***

Pessimistin ja optimistin makuuhuoneessa on aina juuri sopivasti kitkaa

*

Jos yhdistää puolityhjän ja puolitäyden niin saa ylitseläikkyvän vajaan

*

Et voi hankkia lapsia jos pelkäät likaavasi kätesi

*

Et voi hankkia lapsia jos pelkäät likaisia käsiä

*

Et voi tehdä sitä yksin jos pelkäät käsiäsi

*

Käyttäydy kuin aikuinen jos haluat, että sinua kohdellaan kuin sellaista

***

Blitzkrieg Blog

Joey Ramonen äänellä:

Hey, ho, let's go! 

Hey, ho, let's go!

Hey, ho, let's go! 

Hey, ho, let's go!

Te luette mun juttuu

niin kuin jotain tuttuu

mut´tänään teksti puuttuu

Blitzkrieg Blog

Mä menen Tampereelle

menen kahville tai teelle

sitten kolmosoluelle

Blitzkrieg Blog

Hey, ho, let's go.

Nyt  nopeus on valttii

kielioppi turhaa malttii

blogi valmiiksi ja kone kii!

Te luette mun juttuu

niin kuin jotain tuttuu

mut' tänään teksti puuttuu

Blitzkrieg Blog

Mä menen Tampereelle

menen kahville tai teelle

sitten kolmosoluelle

Blitzkrieg Blog

Hey, ho, let's go.

Nyt nopeus on valttii

kielioppi turhaa malttii

blogi valmiiksi ja kone kii!

Te luettu mun juttuu 

niin kuin jotain tuttuu

mut' tänään teksti puuttuu

Blitzkrieg Blog

Mä menen Tampereelle

menen kahville ja teelle

sitten kolmosoluelle

Blitzkrieg Blog

Hey, ho, let's go!

Hey, ho, let's go!

Hey, ho, let's go!

Hey, ho, let's go!

Blogin kursiivilla olevat osat yhdysvaltalaisen Ramones-yhtyeen kappaleesta Blitzkrieg Bop.

Puuroa ja mangohilloa

Koti-isän aamut ovat aina lähes samanlaisia. Nahkavekkari herää uudesta aamusta innoissaan. Siinä ei ole hellävaroista torkkuherätintä vaan se vaeltelee ympäri vuodettaan kunnes jompikumpi vanhemmista herää. Sitten herätetään isä. Tämä hieroo unet silmistään, ottaa tyttären kainaloon ja astuu kynnyksen yli kaksion tupakeittiöön. Puuroveden kiehuessa tytöllä tulee kakat. Vaihdon jälkeen syötetään puuro ja sitten keitetään kahvi. Jos isä on oikein onnekas niin tytär leikkii ruoan jälkeen hetken yksin. Silloin isä avaa Helsingin Sanomat. Isä elää Henry Fordin standardoimaa liukuhihnaelämää jonka ainoita muuttujia voivat olla:

A) Kevään pienet lintuset herättävät lapsen normaalia aikaisemmin (ilmakivääri ja kasa luoteja, kiitos)

B) Äiti hoitaa aamutoimet

C) Puuron väri vaihtelee siihen lisättävän hillon mukaan

Tänä aamuna tyttö herää jo ennen kuutta lintujen liverrykseen. Äiti ei jaksa kuunnella isän valitusta väsymyksestä vaan toteaa: "Sähän oot aina ihan väsynyt. Ei se mihinkään muutu vaikka sä nukkuisit!" Mitä voin sanoa? Emansipaatio on todellakin mennyt liian pitkälle. Veljet, nouskaamme yhdessä rintamassa kapinaan! Ääneen en sano mitään. Minulta puuttuu yhteisrintaman tuki ja joukkovoima. Vaikkakin olen mies, olen vain yksi mies. Nousen siis kiltisti ylös. Tyttärellä tulee kakat. Vaihdan. Puuro valmistuu. Lisään siihen mangososetta ja se näyttää aivan Solero-jäätelöltä! Kuinka pienestä voi tullakaan taas hyvälle mielelle. Päätän ostaa Soleron heti 1.6.2008 kun Pirjon lupaamat rahat tulevat tililleni.

 

Tänään on onnen päivä ja pääsen lukemaan rauhassa lehteä. Helsingin Sanomissa on muutama erityisen mielenkiintoinen artikkeli. Maailma lautasella -sarja jatkaa ruokakriisin ruotimista. Tämänpäiväisessä jutussa pohditaan lihansyönnin lisääntymisen aiheuttamaa suurta muutosta. On arvioitu, että kymmenen vuoden päästä naudanlihaa syödään kolmannes nykyistä enemmän ja sianlihan kulutus tulee samassa ajassa kaksinkertaistumaan. Lihakarjan kasvattaminen syö enemmän viljaa ihmisiltä kuin mitä sen lopputuotteella voitaisiin ruokkia. Kehä on siis sama kuin biopolttoaineiden valmistamisessa: Näiden kasvien viljeleminen vähentää suoranaisesti ihmisten ruokintaan tarkoitettujen peltojen pinta-alaa. Minikasvihuone muistuu mieleeni. Täytyypä kasata se. Ja pitää selvittää mitä taloyhtiön säännöt sanovat sikojen pidosta takapihalla. 

 

Syvemmällä artikkelissa todetaan lihansyönnin lisääntyvän varallisuuden kasvun mukaan. Runsassatoiset viljalajikkeet pysyvät köyhien pääruoka-aineina kunnes bruttokansantuote ylittää 1500 dollaria vuodessa. Ihmettelen tätä. Me olimme täysin kasviksia kun olimme vielä muodikkaasti DINK (Double Income, No Kids). Lihaa emme kumpikaan syöneet yli kymmeneen vuoteen. Sitten lihanhimo yllätti vaimoni. Sen jälkeen meille tulikin lapsi eikä minusta ollut yksin vegaaniperinteen vaalijaksi. Toisaalta. On aivan eri asia olla kasvissyöjä muodin tai eettisten syiden kuin köyhyyden takia.

Päivän toinen mietityttävä artikkeli on Ilkka Malmbergin "Suomen Sota" -sarjaa. Tänään tuon kaksisataa vuotta sitten käydyn sodan kuvauksessa on ehditty Gotlannin ja Siikajoen tapahtumiin. Kummassakin paikassa on todettu seuraavana talvena syntyneen lapsia joiden isistä ei oikein ollut tietoa. DNA-testejä ei tuolloin tunnettu. Eikä veriryhmiin perustuvia isyystestejä. Lapsien alkuperiä arvuuteltiin lähinnä ulkonäön perusteella. Gotlantilaista sodanjälkeistä sukupolvea kutsuttiin ryssänkakaroiksi, Siikajoella taas puhuttiin Mauritzin pojista suomalaisen komentajan, ylipäällikkö Klingsporin mukaan. Malmberg kirjoittaa varsinkin venäläisten sotilaiden eläneen elämiään varikoilla aina ilman daamiseuraa. Ihmekö siis että lapsia syntyi missä sota miehiä niitti. Ehkä raiskausten, ehkä romanssien kautta. Miehet otettiin armeijaan nuorina ja palvelus saattoi kestää jopa 25 vuotta. Tuskin kovinkaan moni palasi; tuskin kovinkaan monen morsian odotti. Muistan sukututkimuksen paljastaneen suvustamme useita ammattisotilaita suoraan ylenevässä polvessakin. Upseereilla taisi olla enemmän aikaa ja mahdollisuuksia normaaliinkin elämään. Herrojen on kelvannut, kautta aikojen!

Ennen äidin töihinlähtöä käymme vielä nuuhkaisemassa aiemmin viikolla katsomaamme taloa. Nuuhkaisemassa, todellakin, ja vielä kiinteistönvälittäjän itsensä kutsumana. Laadin tarjouksen mukaan otettavaksi. Ehdot käsittävät normaalin kuntotarkastuksen lisäksi huolellisen tutustumisen niin sanottuihin sekarakentamisen riskikohtiin. Tällaisia muodostuu kun vanhoja puutaloja korjataan öljypohjaisin menetelmin. Muovikalvo puun päällä kun hengittää kovin kitsaasti.

Haisteltava kaappi on pieni tavaransäilytystilan ja sulakekaapin sekoitelma. Siinä viipyilee heikko pistävähkö löyhähdys. Se tuo etäisesti mieleen laimean kissanpissan. Perinteisen kosteusvaurion makeahkoa ominaistuoksua emme neniimme saa. Jätämme siis tarjouksen. Mielestäni se on maltillisen toiveikas, vain hieman yli kymmenen prosenttia alle pyyntihinnan. Alkuun innostunut välittäjä laimenee ehtojemme selvitessä. Hivenen kärsimättömästi hän toteaa: "Tää teiän tarjous on nyt kuitenkin niin paljon alle ton pyyntihinnan että en tiiä vienkö tätä edes myyjälle... En tiiä viittinkö." 

Paluumatkalla tyttö nukkuu ja me aikuiset riitelemme. Saman kolikon eri puolina meillä on jatkuva sotatila puolityhjän ja puolitäyden välillä. Vaimo on jo masentunut koska pelkää tarjouksemme jäävän riittämättömäksi. Minä puolestani pelkään sen voittavan.

Oulunkylän asukaspuistossa on tänään asukaspäivä. Pysähdymme tarkastamaan tilanteen. Vaimon työpaikka on lähellä joten voimme jättää hänet sinne. Puisto on täynnä suuntaan jos toiseenkin viipottavia lapsia. Ja äitejä. Ja puistotätejä. Jokunen isäkin vilahtaa taustalla. Pöydillä on kirpputoritavaroita, parakin kulmassa sähkögrilli ja termoksessa kahvia. Vaimo kyselee vaatteista. Käytetyt 90 senttiset haalarit maksavat 50 euroa! Voi herranen aika sentään. Niiden täytyy olla luonnonsilkkiä ja kasmirvillaa tuumin, ja niissä on pakko olla aitokultaiset napit! Miten käytetty tavara voi olla näin kallista? Epäilen ääneen, että housuissa piilee kosteusvaurio enkä siksi tee niistä tarjousta. Vaellan puiston kulmaan ja syön makkaran. Tunnen itseni vieraaksi tässä iloisessa lapsi-, äiti-, puistotäti- ja isämeressä. Minulla ei ole mitään sanottavaa toisille koti-isille. En halua istua altaan reunalle keskustelemaan kestovaipoista. Haluan karata. Haluan elää toisenlaista elämää. Jotain muuta. Elämää.

En kuitenkaan pääse karkuun yksin. Saan mukaani vaunuissa nukkuvan tytön, uskollisen seuralaiseni. Yhdessä käymme kohti paremman väen markettia. Kostona kaikelle ostelen edesvastuuttomasti. Kärryihin lastautuu vuorellinen ruokatarvikkeita: Tuoreita mansikoita ja vadelmia, luomujauhelihaa, tortillakuoria, fetaa, vispikermaa... Minulla on rahaa, melkein. Koska olen nähnyt tililleni tulevan summan jo paperilla leimoineen on se todellisempaa kuin luottokortin luottoraja. Ja kun nuo kaksi yhdistetään. Voilá! Illalla vietämme fiestaa. Oikeita naudanlihatortilloita ja jälkiruoaksi marjoja kermavaahdolla. Työnnän täyteen lastattuja vaunuja kotia kohti bandiitin ryöstön jälkeisellä ylpeydellä. Me olemme kapinallisia. Oulunkylän Bonnie ja Clyde, Thelma ja Luise aivan kuilun reunalla.

Kiinteistönvälittäjä soittaa illalla. Hän sanoo ettei edes vienyt tarjoustamme ostajalle. Että toinen tarjous oli "huomattavasti korkeampi." Mitäpä siitä. Kyllä tämä asuminen näinkin käy. Ja vaikka tililläni on vain kaksinumeroinen summa niin numeroiden edessä on sentään ainakin vielä plus-merkki.

Koti-isän palkkapäivä

Vanhan sananlaskun mukaan paha saa aina palkkansa. Koti-isän palkanmaksun kanssa asiat ovat heikommin. Kuka oikeastaan edes maksaa koti-isän palkan? Ja kuka on koti-isän työnantaja? Lapsiko? Kuinka hän osaa hoitaa Tel:lit ja Lel:lit ja kaiken muun sellaisen, kun tuskin on oppinut vasta konttaamaan?

"Sen ei syödä pidä joka ei työtäkään tee" toteaa taasen luterilaiseen työetiikkaan pohjaava sananlasku. Kohdallani tämä on käymässä todeksi. Kävin jättämässä paperini Kansaneläkelaitoksen toimistoon puolisentoista kuukautta sitten. Mukanani kannoin kaikki mahdolliset tositteet mitä kuvitella saatoin. Minulla oli todistus palkattomasta vapaastani, koko edellisen vuoden kattava tilinauha, vaimon viimeisin palkkakuitti ja edellinen verotustodistukseni. Nämä kaikki siis vietiin uudestaan laskettaviksi hoitovapaan ajalle vaikka tammikuussa olin saanut laskelman ja korvauksen silloiseen isäkuukauteeni.

 

Jo eilen sain Kelasta kaksi kirjekuorta. Ensimmäisessä tiukattiin lapsen hoitajaa 1.6.2008 jälkeen. Tuo ensimmäinen kesäkuuta oli alkuperäisen työhänpaluuni päivämäärä. Hakemusta jättäessäni kerroin virkailijalle jatkavani kotona vielä elokuuhun asti. Nyt se oli tiedoistani hukkunut. Ikäänkuin olisimme antamassa lapsen pois vapaani päättyessä. Ehkä virkailija onkin lapseton joka adoptialasta kaipaavana postitti kuoreni toiveikkaana ja sydän pamppaillen... Toisessa kirjekuoressa taasen tivattiin tiukkasanaisesti lisää tietoja taloutemme tilasta. En ymmärtänyt miksi. Kasasin siis taas kaikki mahdolliset paperit uuteen kasaan Kelaan vietäviksi. 

 

Kelaan asti pääsemisen näin koti-isänä ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Sitä ennen sain palkan niin pahoista töistäni kuin eilisestä  ahneudestani. Kiitin onneani ja itseäni siitä, että eilinen harrastusilta ei tarkoittanut esimerkiksi olutharrastamista vaan vietin illan vakavan kulttuuriseuran hallituksen kokouksessa. Mieleni on täysin tyhjä vaihtaessani aamun ensimmäisiä vaippoja seitsemän aikaan. Mahalaukkuni sen sijaan on elossa. Aivan täynnä. Ylikansoitettu. Yökähdys ja yökötys! Tällaista siis voisi olla aamupahoinvointi, ajattelen.

Vaimo tuo tyttären takaisin aamupäiväunille valmistautuessaan töihin lähtöön. Ehdimme kuitenkin molemmat herätä ennen kuin hän pääsee ovesta ulos. Tyttö itkee hieman äitinsä perään. 

 

Aamupalaa syödessämme huomaan tytön oppineen jälleen jotain uutta: Käden ulottuvilla olevat tavarat pudotetaan alas ja odotetaan isän noukkivan ne takaisin. Komento on kovaa jos näin ei heti tapahdu. Esimiehenä tyttäreni totisesti osoittaa työntekijälleen tämän paikan: Se on lattialla, aivan johtajan syöttötuolin jalan vieressä. 

Nostaessani lattialta maitopulloa kopsahtaa sulkapallo päähäni. Kalpeat viktoriaaniset kasvot tuijottavat hyisinä punakkaa työläisennaamaani. "Herra O´Daddy," mielikuvitusääni sanoo, "olkaa hyvä ja viekää sulkapallo keittiöön ja keitättäkää se nyt kun se on koskenut maata. Emmehän halua että siitä tarttuu meihin mitään ikävää, emmehän, herra O´Daddy?" Samassa viktoriaaniset kasvot muuttuvat ruoantahrimaksi roomalaiseksi ylimykseksi. Rasva kiiltää kaulapoimuissa. Ruokalappu on paksun patinan peitossa. "Galigula Minus Isyys, " kasvot sanovat. "Kun nyt konttaat siellä lattialla niin kerää minulle samalla hämähäkinmunia höyrytettäväksi!" Kertakaikkiaan, murahdan itsekseni. Samassa kuitenkin rauhoitun. Lapseni onkin minä itse pienenä. Sitten äitinsä. Ja sitten jälleen oma itsensä. Tuo rakas pikku olento! Ojennan hänelle maitopullon ja sulkapallon. Ne putoavat lattialle. "Nouki!" Käskevät pienet silmät.

Syömisen jälkeen kasaan uloslähtöön tarvittavat tavarat ja puen tytön. Hakiessamme vajasta vaunuja muistan, että ne ovatkin automme takakontissa. Auto taasen on... No se on. Jätin sen eilen vanhalla asukaspysäköintiluvalla vanhan asuntomme luo. Jotenkin ajattelin näet kulttuuriyhdistysten kokouksissa juotavan olutta... Joudun siis kaivamaan retrorattaat varaston perukoilta. Ne ovat vielä hieman liian isot pienelle tytölle. Fyllaan tytön peitolla istuvaan asentoon.

 

Matkalla bussipysäkille tarkastamme postin. Joku on muistanut meitä. Kela! Kuoressa on päätös, jonka mukaan olen sittenkin oikeuttu saamaan sekä hoitorahaa että niin sanottua kotihoidon kuntalisää. Yhdessä ne tekevät jo mukavan summan kuussa. Suunnittelen ostoksiani. Menen parturiin ja uudet kengätkin voisi hankkia. Sitten käännän paperin. Virkailijani, Pirjon, päätöksen mukaan koko summa maksetaan tililleni 31.5.2008! Kuuden viikon päästä. Mitäköhän Pirjo on ajatellut meidän syövän siihen asti? Näitä päätöksiä ja lisäselvityspyyntöjä ilmeisesti. Minun on mentävä Kelaan. Tuskainen hiki nousee otsalleni ajatellessani Kelan tiskirivejä ja toinen toistaan omituisempaa lisäselvitystä kaipaavaa virkailijaa. "Herra Lindblad. Ennen kuin voimme tehdä päätöksen haluaisimme saada tietää oletteko te ympärileikattu. Voitte vastata omin sanoin oheisella kaavakkeella."

Matkalla kaupunkiin paneroimme ilmoitustauluja ja muuntajia kulttuuriyhdistyksen klubimainoksella. Hyppelemme rattainemme busseihin ja niistä ulos aina parin pysäkin välein.

Kelaan päästyämme virkanainen yllättää meidät hymyllä. Hän onkin itse ystävällisyys. Hän oikoo minulle termit joita en ymmärtänyt. Olen siis saanut päätöksen hoitorahasta ja kuntalisästä mutta ansiosidonnainen hoitolisä on se, mistä jotakin on puuttunut. Hän lupaa ainakin osan rahoista tililleni jo tämän kuun aikana. Kiitän.

 

Hakiessamme autoa yritän kurkistella vanhan asuntomme ikkunoista sisään. Turha toivo. Kaihtimet ovat kiinni. Autossa tyttäreni muuttuu taas viktoriaaniseksi neidiksi. Hörhelöihin puettuna hän istuu kantotuolissaan takapenkillä kunnes saa arvolleen sopivan hysteriakohtauksen. Joudun pysäyttämään auton ja rauhoittelemaan häntä maitopullolla.

Mitään ruokaa emme tänään kotiäidille tee sillä eilisillä reisillä ja perunoilla voisi vielä ruokkia kylällisen viktoriaanisia maatyöntekijöitä. Emme myöskään ehdi tänäänkään minikasvihuoneen kimppuun. Siemenpusseille on tosin löytynyt hyvää käyttöä. Tyttö pitää niitä helistiminään! 

Illalla lueskelen netistä Franz Kafkan elämästä. Minkähänlaiseksi hänen tuotantonsa virkamieskuvaus olisi muodostunut jos hän olisi joutunut asioimaan Suomen Kelassa? Entäpä sitten Muodonmuutos? Olisi kyllä hienoa muuttua yön aikana kuoriaiseksi. Voisi kipittää lattialistan alle koko päiväksi ja antaa vaimon hoitaa komentelevaa lasta!