Äiti hermostuu aamulla vaikka sanoikin illalla nousevansa yhtä aikaa Tipujen ja Kukon kanssa. Ei auta, se oli Kukko joka tämän homman nyt muni, tuumin. Jätämme Äidin pimeään. Poika istuu sitteriin, Tytön puuro palaa pohjaan. Sekoitan siihen runsaasti appelsiininmakuista mehukeittoa, Tytön mukaan miukeittoa, kitkeryyttä poistamaan. Osuu ja uppoaa, ajattelen Tytön lapioidessa seosta suuhunsa.
Pojan nukahdettua palautan hänet jälleen hämärään hiljaisuuteen ja vaivaan puolen litran leipätaikinan. Sitten teen aamiaissalaatin paprikoista, palasta kurkkua, parista basilikanlehdestä, kourallisesta salaattijuustokuutioita sekä pienistä senegalilaisista tomaateista. Äidin herättyä muovaamme Tytön kanssa leivät ja paistamme Äidille pekonia. Sitten, viimein, saan kiskoa vuosikaudet kaapissa olleet Haltin urheilukerrastot ylle. Tai en täydellisesti: Jostain syystä kaapista tulee ulos vain yläosa. Paikkaan tilanteen yli vuosikymmenen vanhoilla pitkillä kalsareilla. Niiden päälle löydän Äidin pari kesää sitten velj. Keskiseltä hankkiman Niken ulko-oloasun. Niiden täytyy tuoda onnea koska ovat Tuurista, järkeilen.
Suksien voitelu onkin hankalampi juttu. Aktiiviaikanani voiteet olivat huulirasvamaisia putkiloita joissa oli iloisenvärisiä sisältöjä. Ja sitten on nämä voitelualueet mistä Paakki kaupassa luennoi. Ne on merkitty punaisilla täplillä ja ne jakavat suksen kolmeen osaan. Koetan ensin muistella mutta päätän sitten soveltaa omaa ajatusta koska parempaakaan ei päähäni tule. Suihkutan siis pitovoidetta toisen sukset ylä- ja alaosaan ja levitän keskikohdalle luistoa kengänkiillotusainetta muistuttavasta purkista. Varmuuden vuoksi kanssa toimin päinvastoin toisen suksen kanssa.
Ladulla huomaan tehneeni virheen. Useita virheitä. Olen varmasti ainoa ladullaolija jolla on lasikuituiset lyly ja kalhu, luistava ja pitävä suksi. Ymmärrän myös miksi suksieni merkki on Splitken eikä Fischer. Nimi on annettu suksien pitämän äänen vuoksi. Näistä ei kuulu rauhallista fiischeer, fiischeer, fiischeer -suhinaa vaan nopeaa, aggressiivista splitkensplitkensliptkensplitkeniä. Olo on kuin tuvasta singonneella kirnulla. Ladutkaan eivät ole oikein priimakuntoisia. Itse asiassa, ne eivät taidakaan olla oikeita latukoneella tehtyjä latuja vaan innokkaiden hiihtäjien Ei talvikunnossapitoa- lenkkipoluille raapimia viiltoja. Ne ovat matalia, jäisiä ja niissä on sekä juuria että havuja. Marjo Matikaisella ei olisi täällä mitään hätää, tuumin.
Laskettelen auraamalla alas Vantaanjoen rantaan ja lähden splitkuttelemaan lentokenttää kohti. Latu on osittain hyvässä kunnossa, osittain hiekoitettu. Eläkeläinen ohittaa minut. Monta eläkeläistä ohittaa minut. Eläkeläismummotkin ohittavat minut. Eikä niillä kaikilla ole edes suksia. Mutta mitäpä siitä. En jaksa hermostua sillä on mukavaa olla ulkona, liikkua. Ajattelen hiihdon filosofian eroottista opetusta: Pitkiä rauhallisia vetoja, piitkiiä rauhallisia vetoja. Rytmi. Rytmi. Rytmi. En pääse siihen. Hiihdän Tuomarilan kartanon laturisteykseen ja käännyn takaisin. Splitkutan hitaasti, juutun pienen puistikon keskelle. On otettava sukset jalasta ja kannettava ne. Visaisten pulmien ystävänä selvitän siteiden lukituksen melko pian. Samalla muistelen kuinka eräs tyttö lukiossa kokeili mopokypärääni enkä kertonut miten pikalukitus avataan. Tyttö vietti kokonaisen saksantunnin iso punainen kypärä päässään. Se oli ilkeää, on pakko myöntää. Silti se naurattaa. Yritän äkkiä miettiä jotain muuta sillä huomaan omaavani lihaksia ihmeellisissä paikoissa ja nauraessa niitä lihaksia särkee. Kerta kaikkiaan.
Päivä kuluu nopeasti vaikka onkin hirmuisen pitkä. Särkee ja kolottaa, kolottaa ja särkee. Ja sitten yht´äkkiä on ilta. "Pikulle yökkärit," huutaa Tyttö ja juoksee nukuttamaan nukkeaan.
Illalla luen tekstitelevisiosta Anssi Koivurannan kironneen suksensa huonosti menneen hiihtonsa jälkeen. Koskahan tämä on tapahtunut, mietin. Ja ei kai niitä vain viety sen jälkeen Tapiolan Intersportiin jälleenmyytäviksi?
Myöhemmin selviää, että Marionin johtama kuoro putoaa kuorosodasta. Marion on räjähtänyt Mike Monroe. Timo Kotipelto ja Mikki Kauste jatkavat. Rock´n´roll tuntuu käyvän heiltä hyvin, muistelen Suomen Talvisota 1939 -yhtyettä. Mutta mitenkähän on hiihtämisen laita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti