Talvi nilkuttaa hitaasti eteenpäin. Se on raajarikkoinen vanhus jonka verenkierto on hidasta, ruumiinlämpö alhainen ja pakkanen lautasellinen sen tarjoamaa kylmää keittoa. Lämpötila laskee ja laskee ja pysyttelee sitten reilussa kahdessakymmenessä asteessa. Lasten ulkoilut laitetaan jäihin. Äidin ulkoilut laitetaan jäihin. Isän kengät jätetään porstuaan ja ne jäätyvät sulaen hiljalleen aamubussin hikiseen lämpöön. Parasta pakkaspäivissä ovat huikaisevat kirkkaat siniset taivaat. Niitä ei ole.
Toppatakit ja – lakit valtaavat kaupungin. Lumi ja pakkanen ovat sodassa keskenään. Ne odottavat toisensa väsymistä ja iskevät heti, kun siihen on tilaisuus. Lapioitavaa riittää, kolattavaa olisi jos olisi kola. Naapurilla on. He tekevät puolikkaansa nopeaakin nopeammin. Meillä hiki virtaa, kirot karkaavat.
Maalattu eteinen tuntuu maalaamatonta lämpöisemmältä. Väitteen todenperäisyyttä ei voida todentaa, sillä ainoa sisätiloissa käytettävä lämpömittari on parkkeerattu lasten ammeen asemesta yläkertaan lämminvesivaraajan päälle. Siinä sen onkin mukavaa lökötellä: Uusi patteri on nostanut yläaulan lämpötilan jo kesäiseen kahdeksaantoista asteeseen. Ikävä kyllä. Ikävä siksi, että lämpö syö energiaa ja energia imee seteleitä taskuistamme vaikka niitä ei siellä juurikaan ole.
Tykkylumi muodostaa hurjia hahmoja tienylisen naapurin kuusiaidan jäänteisiin. Niitä paetaksemme alamme tutkia peruutuspaikkoja talven lämpölennoille. Isän mielestä voittavat paikat olisivat Meksikossa, Äidin Thaimaassa. Kompromissiksi valitsemme harppimme sisään kuuden tunnin lentosäteen, asetamme koneen nokan kohti lämpöä. Vaihtoehdoiksi nousevat Egypti, Kanariansaaret ja Madeira. Kun matkakumppaneiksi vielä ilmoittautuvat Seinäjoen Mummu ja Vaari niin matkakuume valtaa toden teolla pakkasen ja puulämmityksen samentamat mielemme. Ne eivät ole enää kotikoivun alla vaan uiskentelevat jo villasukkien peittämän lattian asemesta häikäisevän kirkkaissa vesissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti