lauantai 28. syyskuuta 2013

Svanetian Grand Prix




Torstaina heräämme aikaisin V:n älypuhelimen mekaanisten kukkojen kiekaisuihin. Ulkona on pimeää, lunta on satanut lisää, sumu noussut kuruista laakson ylle. Hevonen värjöttelee ulkona omenapuun alla, kalkkunat ovat jo heränneet, parveilevat metallisissa portaissa. Katolta liukuu lunta, tiellä on pari senttiä jäistä loskaa.

Emäntäkin on noussut, laittanut kystä kyllä. Tarjolla on Svanetian liha- ja sipulitäytteistä hatsapuria ja teetä. Onneksemme olemme pakanneet laukut jo edellisenä iltana sillä marsruthka eli joukkoliikennetaksi pörähtää portille hieman odotettua aiemmin, kesken toisen teekupin. Jätämme jäähyväiset kotimajoitukselle, emäntä jää pakkaamaan hatsapuria mustaan muovikassiin mutta emme sitä ehdi mukaamme ottaa. Marsun takapenkillä nuokkuu japanilainen pariskunta. Georgialaiset automiehet ajavat äärirajoilla, sen takana, eikä tämäkään kyyti tee poikkeusta ja pääsemmekin yhdessä hujauksessa Mestian keskustaan. Siellä meidät siirretään toiseen marsuun, valkoiseen Mercedes Sprinteriin. Mersun etupyörät ovat sileät kuin formulan renkaat ja ajatus jäisestä, lumisesta vuoristotiestä sellaisilla kuvottaa, kääntää vatsaa. Odottelemme bussiasemalla noin tunnin ennen kuin pääsemme matkaan. Siinä ajassa auto on käynnistetty pari kertaa, ajettukin muutama metri ja Zugdidiin menevien reput on kaivettu takatilasta, heidät siirretty harmaaseen farmariautoon. Siinä on EU-standardit ylittävät urat renkaissa, huomioin kateellisena.

Pysähdymme seuraavan kerran poliisiasemalla, noin 500 metriä bussiasemalta. Kuski käy ilmoittamassa jotain poliisille ja sitten Zugdidin auto savuaa paikalle. Ihmeekseni kuskit alkavat tapella keskenään. Mukaan liittyy joukko muitakin miehiä, paikalle ajaa jopa toinen pikkubussi jonka kuski ja apukuski liittyvät riitaan, hotellien ikkunat avautuvat ja turistit videokuvaavat mekkalaa kännyköillään. Toivon sydämestäni, että kyseessä ei ole riita siitä, kestääkö Sprinterin kunto koko matkan, mutta riidan syy ei selviä. Lopulta, erittäin kovan huutamisen jälkeen, kuskimme kiipeää Opelin katolle ja alkaa potkia sieltä lunta alas kuin ripaskaa tanssisi. Tovin päästä Opelin kuski tulee meidän autoomme ja lähdemme matkaan, kuskeja siis vaihtaen. Nyt etenemme sata metriä. Apukuski näkee avoimen kaupan ja käy ostamassa askillisen Pirveliä. Minäkin poikkean, ostan litran vihreää tarhun- eli rakuunalimonadia. Askin saatuaan apukuski ja eräs toinen paikallinen matkustaja jäävät kauppaan vetelemään laheita savuja, pelaavat vielä jotain rahapeliäkin. Kaikki alkaa tuntua toivottomalta, en usko, että pääsemme ikinä pois tästä sumun peittämästä lumisesta laaksosta ja alan ajankuluksi kuvailla lumenpeittämiä laitumia, satonsa alla taipuvia omenapuita. Apukuski kerää kourallisen kastanjoita ojasta, jakaa niitä paikallismatkustajille ja sitten jatkamme taas.

Opelin kuski ajaa edellämme, soittelee jatkuvasti kuskillemme ja ilmeisesti sopii lisäkyytiläisistä. Puolen kilometrin jälkeen apukuskilta vaikuttanut kaveri jää pois, muutama koulutyttö ja vanha mummo tulee kyytiin. Lasken 18 matkustajaa ja kiitän itseäni siitä, että varasin paikan ikkunan vierestä, yksittäispenkiltä. Mutta matkustajia tulee kylistä lisää ja hitsatut lisäpenkit otetaan käyttöön. Jossain vaiheessa autoon tungetaan useita laatikollisia omenoita ja seisomapaikatkin otetaan kovasti protestoiden käyttöön. Nyt istun yksittäispenkillä mutta sylissäni on seisovaa esittävä vihreätakkinen mummo ja viereeni on laskettu alas taitettava penkki jolla istuu kaksi matkustajaa.

Kahden ja puolen tunnin matkanteon jälkeen olemme edenneet kymmenen kilometriä. Maisemat ovat toki kauniit ja niitä kelpaa katsella, pidemmänkin aikaa yksityiskohtiin tutustuen. Aurinko tunkee säteensä sumun ja pilvien läpi ja terävät, jäätikköhuippuiset vuoret piirtyvät sinistä taivasta vasten. Mestian laakson viimeisten talojen kohdalla kuski pysäyttää vielä kerran ja erään talon portti aukeaa, taistelujen arpeuttama mies kantaa hänelle höyryävän lasin ja pullon vettä joka kaadetaan konepellin uumeniin. Pari matkustajaa jää vielä pois ja lasken matkustajamääräksi nyt 28 ihmistä. Nousemme ensimmäisille serpentiineille ja kuski näyttää kyntensä kuin tallipaikkaa kyttäävä nuori lupaus: hotelli Mestian neliveto nousee edessämme mutta svanetian Räikkönen polkaisee jalkansa lattiaan, ehkä sen läpikin ja tunkee Sprinterin ohi. Tai ei aivan, tarkalleen ottaen, sillä osumme ja peilinpalaset vain lentelevät. Kuski pysäyttää ja pui nyrkkiä ohi kaasuttavalle hotellin autolle. He eivät uskalla jäädä kisailemaan, korjailevat vain peiliään ikkunasta käsin, huomaan.

Hieman myöhemmin aurinko on tullut jo kunnolla esiin, lumi sulaa noroina, puroina, alas rinnettä. Saavutamme eilisen, uutisissakin mainitun maanvyörymän ja on odotettava. Jäämme letkan hännille mutta Sprinterin käsijarru on viallinen, auto valahtelee nykien kunnes joku juoksee isot kivet renkaiden alle. Odottelemme noin 15 minuuttia ja käydessäni ulkona on paikkani viety. Kuka itsensä nostaa, se paikkansa menettää, taidettiin jossain sanoa. Nyt saan istua kurttuisen, hivenen lannan tuoksuisen, mutta ystävällisen mummon vieressä taitettavalla lisäpenkillä. Maanvöyry on ollut iso, tuhoisa. Rinnettä on tullut alas noin 500 metrin matkalta, useiden kymmenien metrien korkeudesta. Tielle on pudonnut mutaa ja henkilöauton kokoisia kiviä joiden väliin raivausmiehet ovat tehneet eräänlaisen pujotteluradan jonka slalomporttien ja puuttuvan tienreunan välistä kuljemme.

Loppumatka on joutuisampi. Georgialaiseen tapaan kuski tuntuu otaksuvan, että äänimerkin käyttö ennen mutkaa auttaa torjumaan kolarin mahdollisten vastaantulevien kanssa. Laskeudumme hitaasti Enguri-joen uomaa seuraten kunnes käännymme isommalle tielle kohti Zugdidia ja nousemme taas rinteille, nyt smaragdinvihreän Jvari- tekoaltaan reunoja seuraillen. Tien reunalla on siellä täällä ristejä, muistomerkkejä tieltä pudonneiden muistoksi. Silloin tällöin Zugdidin Opel tai valkoinen, saksalaisen puusepänliikkein logoin varustettu pakettiauto ohittaa meidät tai me heidät.

Viimein saavutamme Kaukasuksen laidan, tulemme tasangolle. Svanetitornin kaltainen raunio seisoo viimeisellä harjanteella, terävät lumihuiput jossain kaukana sen takana. Kuvaan vieressä istuvan mummon siluetin Kaukasusta vasten, mummo kaivaa valtavan, ruosteisen puukon laukustaa ja viipaloi sillä omenan, tarjoaa palasen. Pidämme tauon Zugdidissa ja saavumme Kutaisiin noin kello 14:00, seitsemän tunnin ja 230 kilometrin, 1700 metrin laskeutumisen jälkeen. Rinkkani on osin lannan peitossa kun se kaivetaan tavaratilasta. Käymme syömässä Kutaisin Trade Centerissä. Kahvila Maksi tarjoilee hauskoja pitsoja: juuston ja oreganon asemesta niissä on majoneesia ja tilliä. Tutkailemme keskusta hetken ja ostan kenkälankkia kenkäkaupasta. Asemalla nuori georgialaismies on sammunut passi rinnalleen, vanhempi pukuherra tulee innoissaan kättelemään meidät kuin vanhat tutut ja hän saattaa hyvinkin olla oikeassa.

Jatkamme Kutaisista marshrutkalla Khashuriin, noin kaksi tuntia, ja otamme sieltä taksin 30 kilometrin päähän Borjomiin. Tie seuraa Mktvari-joen uomaa ja taksikuski revittää nestekaasukäyttöisellä Mercedeksellä Pirveliä röyhytellen keskimäärin 140 kilometrin tuntinopeudella 70 kilometrin nopeusrajoitusalueella. Koetamme laittaa turvavöitä mutta georgialaiseen tapaan niissä ei ole lain vastakappaleita eivätkä pelkät vyöt paljoa turvaa tarjoa. Taksikuski innostuu kuultuaan, että meillä ei ole majoitusta ja kuljettaa meidät Borjomin keskustan asemesta suoraan kaverinsa luo. Majoitus maksaisi 10 laria per henkilö mutta emme oikein ole tarjontaan tyytyväisiä, lähdemme kävelemään kohti autosta havaitsemiamme halpoja hotelleja kun paikallinen nuori nainen tulee tiedustelemaan, josko tulisimme kuitenkin hänen majoitukseensa. Käymme katsomassa paikan, jäämme yöksi, varikolle.

Ei kommentteja: