Olen hereillä suurimman osan yöstä. Tyttäreni laulaa pimeässä huoneessa loputonta hittipotpuria. Siitä voi erottaa sanoja ainakin seuraavista lauluista: Dodo-sorsa, Piippolan vaari, Laiva laiva, Tuu tuu tupakkirulla, Muumilaulu, Vipusen vakava vesivahinko, Jos sul lysti on ja Elsa. Laulujen lisäksi listaillaan sukulaisten ja ystävien nimiä. Aamulla on pakko tarkastaa josko ollaan jo täydessä kuussa. No ei. Kuuhulluuskin ilmeisesti paranee polvi polvelta. On laskevan puolikuun yö.
Teen eväät ja astun ulos. Tyttö jää leikkimään munakennolla eteisen lattialle, Äiti seisomaan apaattisena WC:n oven eteen. Ulkona on raikkaan viilää. Ja pimeää. Aamuisin on yhä pimeämpää sillä olemme matkalla kuun pimeälle puolen. Ja lehtien pudotessa etupihan melutaso kasvaa. Tuntuu kuin Kehä Ykkönen hiipisi yö yöltä lähemmäksi. Auton ikkunat ovat höyryssä. Astun sen sisään, annan automaattivaihteenvalitsimen olla asennossa P ja käynnistän auton. Sitten astun ulos kuivaamaan ikkunoita. Automme on melko erikoinen olllakseen turkoosi farmarimallin Mondeo manuaalivaihteella. Se on nimittäin graffitinharmaa Mitsubishi Lancer automaattivaihteella.
Lähdin eilen töiden jälkeen hakemaan Autoa kaupasta kuten oli sovittu. Myyjä otti minut vastaan hivenen oudosti, kätteli kyllä mutta alkoi sitten selittelemään. Liikkeen pojat kun olivat pesseet uutta autoamme hieman liian tehokkaasti ja auto oli kuulemma kuivumassa. Väsyneessä mielessäni kuvittelin turkoosin Mondeon roikkuvan pyykkipoikien varassa narulla. Kävimme katsomassa. Sen penkit oli irroitettu, sisällä kuumailmapuhallin. Ovea avatessa vastaan läikähti lämpimän kostea tupakantuoksuinen höyry. Mutta penkit olivat jo kuivat eikä verhoilu enää haissut. Mieleni ailahteli kahden vaiheilla: Irtisanoako sopimus vai pyytääkö jotain hyvitystä? En päätynyt kumpaankaan vaihtoehtoon.
Mitäpä tuosta kaikesta. Onpahan auto ainakin pesty myös sisältä, ajattelen töihin ajaessani. Vanhan kaupungin lahden yllä roikkuu taas usva sillä merivesi on yhä lämpimämpää kuin ilma. Vaahterat liekehtivät, tiilirakennukset tuovat mieleen jonkin toisen maan. Intia? Muistan lokakuisen aamun Rishkikeshissä. Vuosi saattoi olla 1994 tai 1995. Joka tapauksessa, Maharishi Maheshi Yogi ja Beatlesit Ringon ruokalaukkuineen olivat jo kauan sitten menneet. Rikshakuskilla oli päässään Hämeen putken lierihattu. Aamiaisen, papuja paahtoleivällä, jälkeen lähdin kävelemään. Astuin viidakkoon joen yläjuoksulla, viettävää rinnettä alas Gangesin rantaan ja yllätin pyhän miehen arkisella askareella virtaavan veden ääreltä. On vesi, mutta missä klosetti, ajattelin. Nuori joki oli syvän vihreä, uuden automme värinen. Gangesko siihenkin virtasi?
Töissä kaikki on entisellään eikä mikään ole ikinä samaa. Tämä on ongelma minkä joutuu kokemaan kun seisoo virrassa. Keitän kahvit, avaan ensimmäisten leipien kääreet. Juustoa ja voita. Leipien tekijä ei todellakaan ole käyttänyt mielikuvitustaan näiden kuvatusten tekoon ja se olen minä. Kuitupitoinen ruokavalio tekee kummia ruoansulatukselle, suolistoni toimii kuin junanvessa. Kymmeneltä saan Äidiltä viestin. Hän kertoo Tytön käyneen pitkästä aikaa potalla omatoimisesti. Hienoa. Se kannustaa minuakin parempaan suoritukseen työpaikkani henkilökunnan saniteettitiloissa. Ne ovat niin pienet, että istunnolla on pidettävä roskalaatikkoa sylissä. Sadhu Gangesin yläjuoksulta palaa taas mieleeni, punainen kaapunsa kuin Arabian vaahterat. Kyllä hänen kelpasi kykkiä!
Töiden jälkeen käyn taas vaihtamassa auton. Se on neljäntemme kahden viikon sisällä. Ja viimeinkin tämä on omamme, tumman turkoosi Mondeo. Se haisee lentokoneen turistiluokalta pari vuotta lentotupakoinnin kieltämisen jälkeen. Takaluukussa on valkoisia koirankarvoja ja takapenkin matot ovat pesuveden laikuttamat. Auto tuntuu hyvältä ajaa mutta kytkimeen ja kaasuun on totuttava ajan kanssa. Enää meillä ei ole ameriikan mallia ja siksipä moottorinteho on pienentynyt auton koon kasvaessa.
Uudesta perheenjäsenestä innoissamme lähdemme autoretkelle ruoan jälkeen. Ajamme Espooseen serkkuja katsomaan. Tyttö nukahtaa alle kilometrin päässä kotoa ja hetkeä myöhemmin Äidin pää retkahtaa taustapeilistä.
Tyttö on yliväsynyt kun palaamme kotiin. Hän lauleskelee Robotti Vipusta ja itkee ennen kuin nukahtaa. Ja sitten, aivan huomaamatta on taas yö. Juna viheltää mennessään pohjoiseen. Kehä kolmosen lailla pääratakin lähenee syksyn edetessä. Me olemme jäämässä saarroksiin niiden väliin, samanlaiselle rauhalliselle saarekkeelle kuin mikä Suomikin finanssikriisin myllertämässä meressä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti