Home

Poika tuhisee yöt rinnalla kuin maitolähteen löytänyt kiiltäväturkkinen pieneläin. Tyttö kalauttelee päätään uuden vuoteensa laitoihin ja kääntyy viimein poikittain, itä-länsi suuntaisesti. Muistan joskus lukeneeni lehmien nukkuvan aina napa-akselien suuntaisesti. Artikkelin mukaan lehmät tekivät poikkeuksen ainoastaan voimajohtojen lähellä. Silloin ne asettivat linjastonsa johdon mukaan. Mietin, miten tyttäreni lehmiin liittyy, miten lähellä mahtaakaan linjat kulkea? Lapset hengittävät pimeässä, vaimo puhisee. Kuuntelen heitä. Ja valvon.

Elämä kahden lapsen kanssa asettuu uomiinsa. Äidin mielestä nukun joka ainoa yö kuin viaton lapsi. Ja viattomat lapset sekä Äiti heräilevät keskimäärin tunnin välein. Äidin mukaan, siis. Ulkona on syksy, pian talvi. Sisällä asunnossa vuodenaikoja ei ole. Jääkaappiin muodostuu omituista hometta: Kirkkaan valkoista ja harsoista, kuin haurasta jäätä enkelien siivistä.

Torstaina lähdemme matkaan kohti pohjoista. Olemme etukäteen vaihtaneet renkaat uuteen autoon ja tankanneet sen. Tarkoituksena on tutkailla uuden auton keskikulutusta. Perjantaina ohitamme blogimerkinnän "Evakot". Seinäjoella on talvi, lunta putoaa taivaalta raskaina pyyhkeinä. Tyttö, Tampereen serkku ja Mummu rakentavat takapihalle lumi-ilveksen jolla serkukset ratsastavat. Arvostan Pohjanmaan Mummun elettä: Näinkin voi kunnioittaa lastenlasten hämäläisiä juuria.

Lauantaina käymme tapaamassa pohjanmaan kantaemoa vanhainkodissa ja piipahdamme puolisonsa haudalla. Vaimoni isoisä on kuollut vuonna 1988, vain pari kuukautta ennen omaani. Kaksikymmentä on pitkä aika leskenä, mietin. Siinä ajassa ehtii jo unohtaa toisen.

Sunnuntaina on alettava miettiä paluuta normaalielämään. Maanantai on jo työpäivä. Äiti päättää jäädä lasten kanssa vielä kyläilemään.

Hyppään autoon viiden aikaan iltapäivällä. Mittarin mukaan bensiiniä on vielä jäljellä hieman alle puoli tankillista. Kepeässä kahdessa tunnissa olen Tampereella. Pysähdyn pariksi tunniksi, jatkan siinä yhdeksän aikaan kotia päin. Bensavalo syttyy Hämeenlinnan kohdalla. Vanhaan autoon verrattuna tämä on erikoista. Mittariin kertyy lopulta 680 kilometriä ennen kuin pysähdyn tankkaamaan. Bensiiniä menee tankkiin 50,5 litraa joten keskikulutukseksi sadalle kilometrille saadaan omituisien laskukaavojen kautta seitsemällä alkava luku. Ei lainkaan hassumpaa. Sen kunniaksi päätän ostaa pussillisen täytelakuja. Hassumpaa onkin se, että tankkauksen jälkeen huoltoaseman myyjä kertoo luottokortin menneen umpeen pari päivää sitten. Ostotapahtumaa ei voida siis hyväksyä. Puristan lakritsipussia. Käsken myyjää imemään bensat takaisin. Mutta ei hätää. Myyjän mukaan ongelma on yleisempi kuin yleensä uskotaankaan. Yleistä on myös se, myyjä kertoo, että asiakkaaseen saadaan yhteys tankkauksen jälkeen vasta Jyväskylän tasolla maksun "unohduttua." Niinpä. Sellaista voitaisiin kutsua "saarelan" tekemiseksi. Saan maksuaikaa pari päivää. Ja saan pitää bensat sekä ennen kaikkea lakritsit. Hyvä. Ne ovat hyviä.

Pääsen kotiin vasta yöllä. Kotona tuntuu kummalta. Siellä on omituisen elotonta, hiljaista. Jääkaapissa on kummallinen haju. Home, sweet home. Sitä on kaikkialla, kaikissa sateenkaaren väreissä ja erilaisissa olomuodoissa. Teen syntiä syömällä lisää lakritsia ja juomalla mehukeittoa tölkistä. Haa haa, nauraa Simpsonien paksu kiusaaja minussa, näkisittepä minut nyt!

Aamulla kello herättää kello 7:00. Painan kellon torkkuhälyttimelle ja herään uudestaan kymmentä vaille yhdeksän. Ei hätää, tuumin, ja laitan töihin pikaisen viestin: "Nukuin pommiin, tulen töihin kello 10:00."

Hitaan aamiaisen ja suihkun jälkeen lähden töihin. Ruuhkaa ei ole. On harmaata, niin harmaata. Koskelan opiskelija-asunnot kiiltävät sumussa kuin Neuvostoliitosta irronneet toivottomuuden saarekkeet. Kuitenkaan koulusurmaajien sairas epätoivo ei tunnu nousevan sellaisista vaan enemminkin keskiluokkaisista perhearvoista, ajattelen. Perillä töissä saan kummastelevia katseita aamutoimissaan olevilta kollegoiltani. Kello on 9:03. Herätyskelloni on vielä kesäajassa. Kaksi viikkoa kellojen siirtämisen jälkeen.