keskiviikko 26. marraskuuta 2008

(Toinen) Päivä neuvolassa

Poika hilluu valveilla neljään asti. Istun rävähtämättömät luomet sylissäni olohuoneen sohvalla ja tuijotan pimeää risukkoa. Tästä on sohvaantuminen kaukana, tuumin itsekseni. Äitikin on levoton. Hän ei saa nukuttua Pojan ja Isän valvoessa vaan tulee sohvalle viereemme. Hänen ihonsa näyttää pelottavan kalpealta kuunvalossa. Äiti on sulautumassa asunnon tapetteihin, muuttumassa tuulessa heiluvaksi lakanaksi.

Jostain syystä tiistaina on taas neuvolapäivä. Nyt tarkastetaan, Äiti, Tytär ja Poika. En tiedä miksi isejä ei tarkasteta. Ehkä herra Ylppö ei nähnyt siihen mitään syytä? Herra Ylppöä ajatellessa mieleeni tulee toinen kalju herra Ylppö. Koskahan Maj Karmalta pölähtää uusi levy markkinoille? Neuvolantätien mukaan kaikki ovat kunnossa. Tytön painopituuskäyrä kulkee omaa linjaansa hieman keskiverron alle, Pojan painolinja on ylöspäin töröttävä viiva. Painoa onkin tullut viikossa yli kaksisataa grammaa. Hienoa. Kyllä siihen on huulet ruvella imettykin.

Vantaanjoki on haaleaa kahvia jonka pinnalla on vaahdotettua maitoa kun ajamme neuvolasta kotiin. Lähden toviksi takaisin töihin ja sitten menemme katsomaan taloa Espoon keskuksen ja Tuomarilan väliin. On pimeää kun pääsemme perille. Ajamme alas Kirkkojärven entiseen rantaan. Jalkapallokenttien nurmi vihertää, katuvalot loistavat keltaisina Tuomarilan aseman viereen rakennettujen uusien talojen edustoilla. Eksymme hieman. Viimein oikea talo löytyy synkän kuusiaidan takaa. Se on harmaa, rapattu rakennus ja todella kiva. Se ei ole vain kodinaihio vaan kalusteitamme vaille valmis sellainen. Siinä on 1950-luvun tyyliset keittiönkaapistot, lautalattiat ja iso leivinuuni. Se ei ole hirttä eikä siinä ole puuhellaa. Mutta sitä jotakin siinä on. Kerromme välittäjälle, että haluaisimme tulla katsomaan taloa uudestaan valoisalla. Välittäjä ilahtuu. Lähdemme kotiin. Tuomarilan asemaa ohittaessamme näemme liekkien roihuvan asemalaiturilla. Näen poikajouokon leikkien ympärillä. Joku heittää jotain liekkeihin kuin tulta sammuttaakseen mutta liekit roihahtavat vain isompina. Mietimme omia lapsiamme Tuomarilan teineinä, nuorina aikuisina.

Vantaanjoki on suklaanruskea kaula johon lenkkipolun valot heijastuvat helminauhana. Poika huutaa koko yön, Tyttö nukkuu Isän ja Äidin vuoteessa kuivuneessa äidinmaitolammikossa.

Keskiviikkona soitamme Tampereen Papalle ja pyydämme hänet mukaamme uusintanäytölle. Olemme pyytäneet sen torstaiksi sillä silloin on taas isyysloman aika. Mutta torstai ei tahdo tulla; Poika itkee melkein koko yön ja Tyttökin heräilee tunnin välein.

Torstaina havahdumme junan tuloon. Me olemme Oulunkylässä, juna ja Pappa Pasilassa. Onneksi Papalle maistuu vielä kupponen kahvia, yksi päivän monista.

Talon omistaja on tullut myyjän kanssa paikalle. Kierrämme ensin pihaa, sitten taloa keskeltä ylös ja alas. Paikka on viehättävä. Ja hyvin tehty. Omistaja on dokumentoinut työvaiheita ja työ on tehty vanhaa kunnioittaen. Katsomissamme kohteissa tämä on harvinaista herkkua. Pappakin on vaikuttunut. Palaamme kotiin sillä Pojalla on vyöhyketerapia. Hierontapaikka ei ole suljettujen verhojen takana Vaasankadulla vaan säällisesti pakilalaisen autotallin perällä. Poika huutaa koko hieronnan. Ja illan, ja suurimman osan yötä karmeita pieruja päästellen. Haisee ihan Vaarilta, Äiti sanoo nostalgisesti.

Perjantaina laskemme rahkeitamme, mietimme menoja, tutkimme tuloja. Päätämme tehdä tarjouksen. Varovaisen toiveikkaan tarjouksen. Saadaksemme kodin, soman kodin, ikioman kodin, juuri meille sopivan kodin. Välittäjä antaa Tytölle valkoisen pupun. Pupulle koti, Tyttö sanoo.

Perjantai-ilta on pitkä. Seinäjoen Mummu on mennyt virtuaaliseksi; hän laittaa facebook-minälleni viestin: Ookko saanu yhtään nukuttua. No oonhan mä, vastaan. Mutta vähän. Poika on huutanut melkein koko yön, Äiti istunut Poika sylissä sohvalla. Lauantai-iltana saamme välittäjältä viestin: Myyjä on esittänyt vastatarjousta. Se on melko korkea. Oikea kauppahinta lienee näiden kahden välissä, mietin. On maamme köyhä, siksi jää muistan jonkun joskus perustelleen veden kiinteää olomuotoa kotimaassamme. Vastatarjous tuntuu musertavalta mutta samalla jotenkin vapauttavalta. Poika nukkuu koko yön itkemättä, ensimmäisen kuukauteen.

Sunnuntaina palaamme radallemme, meidän tapauksessamme asuntonäytöille. Ulkona tupruttaa lunta. Se on paksua ja märkää, tiet ovat liukkaita. Ajamme Espoon perämetsiin, Kauklahteen saakka. Siellä kas kun on nähty yksinäinen hirsitalo. Se sijaitsee omassa rauhassaan korkean kallion päällä, vuoden 2006 asuntomessualueen vieressä. Alue on hieno mutta siellä on useita myyntiesittelykylttejä. Variston 1977 messualue palaa mieleeni. Ja sitten muistan kaikki muut talot joita olemme vuoden aikana käyneet katsomassa. Taloja, joiden ovenpieleen on ruuvattu Vuoden puutarha -kylttejä 1960- ja 1970- luvuilta. Kaikki rappeutuneet talot, raunioituneet talot ja kaikki talot jotka on peruspilattu muovilla. Ja vastapoolina vastatarjoustalo: Talo, jossa kaikki on tehty huolella ja rakkaudella, oikeilla materiaaleilla ja ylös kirjaten.

Illalla katsomme vielä netistä taloja. Löydämme jälleen uuden hirsitalon. Tutkailemme sitä. Ulkona tuiskuttaa. Äiti laittaa jouluvalon keittiön pöydälle. Kuvaan ikkunan takana raivoavaa lumimyrskyä. Pojan sieraimessa heiluu kuivunut räkäpallukka. Laitan kameran pois. Tämä kuva vellijauheineen ei saa päätyä yleisen syyttäjän nähtäviin. Ja sitten, aivan yht'äkkiä on hiljaista. Poika on nukahtanut. Ulkona lumisade yltyy. Samaistun jouluun. Soitan netistä Johanna Kurkelan Jouluyö, juhlayön ja menen itsekin nukkumaan.

Ei kommentteja: