Talvi mataa hitaasti eteenpäin. Se on jättimäinen etana jota toisinaan tarjoillaan valkosipulimarinadissa ja josta toisinaan näkyy pelkkä limainen vana. Se maistuu aina sille, millä se on maustettu ja narskahtaa hampaissa hivenen epämiellyttävästi.
Pienen lapsen vanhempana oppii, että väsyneenä ei kannata pelata muistipeliä. Ei ainakaan lapsen kanssa. Eikä rahasta. Jo alle kaksivuotias muistaa hämmästyttäviä asioita. Kuin Meedio Tyttö tietää aina missä mikäkin on. Siitäkin huolimatta, tai juuri sen takia, että itse niitä sinne tänne ripottelee.
Viikon loppu ennen viikonloppua on Äidille ja Lapsille mukavaa. Torstaina käy Tytön kummitäti, perjantaina Pojan kummitäti. Isän kummitätiä ei ole näkynyt sitten kevään 1977. Hän ei saavu lauantainakaan. Sen sijaan paikalle tulee Isän Kummipoika Keski-Suomesta perheineen. Se on hauskaa. Emme nykyisellään näe kovinkaan usein eikä tämä varmasti tule muuttumaan Taloon muutettuamme. Äiti tekee meille kaikille kookoskanaa ja riisiä sekä salaattia. Me miehet istumme keittiönpöydän ääressä ja juomme kahvia. Joskus oli sellainenkin aika, että kahvi ei maistunut lain. Silloin ei kait tarvinnut väen väkisin pysyä hereillä kahtakymmentäkolmea tuntia vuorokaudessa, ajattelen. Kummipojalla on Tyttöä kolme kuukautta vanhempi pikkusisko. Kaksi Pikkutyttöä löytää pian yhteisen sävelen ja he aloittavat yksinleikinnän kahdessa eri paikassa. Satunnaisiin pieniin yhteisleikkeihin kuuluu muun muassa lelujen lattialle kaataminen ja nukkuvan Pojan ihmettely.
Sunnuntaina leivon pitkästä aikaa. Sukuni tradition mukaan perheen miespuolinen päähenkilö leipoo tuoreen leivän aina sunnuntaisin. En edes muista koska olisin viimeksi niin tehnyt eikä Pojasta ole vielä asettamaan perinteiden leipurinhattua hennoille hiuksilleen. Tilaan kaupungissa bilettävältä Äidiltä lehtitaikinaa. Sisuksen suunnittelen tekeväni kaikesta siitä, mitä kotoamme sattuu löytämään. Eroteltuani ei-syötävät aineet syötävistä saan aikaan seuraavanlaisen tahnan piiraan sisään: Eilisen riisin jäysteet (noin kolme desiä), kourallinen kalamata-oliiveja, pussillinen John West -tonnikalamönjää, pari lusikallista eilisestä jäänyttä salaattijuustoa. Lisäksi keitän työpaikalla näkemäni lohipiiraan tyyliin taikinakuoren sisälle kolme kananmunaa. Vielä kun voitelen kuoren munalla ja paistan viitisentoista minuuttia niin a vot. Tyttö kaivaa roskakorista munankuoria ja hihkuu innoissaan.
Yöllä nukun huonosti. Viisitoista vuotta sitten kuollut koirani käy unessani. Se on kasvanut, noussut kahdelle jalalle ja opetellut puhumaan. Aamulla asia kaivelee minua hieman sillä en muista mitä asiaa sillä oli. Koira oli paimenkoira. Otaksun asian liittyneen jollain tavalla lauman paimentamiseen.
Maanantaina otan varovaisesti sähköpostitse yhteyttä tulevan kotimme asukkaaseen. Kaipailemme rakennuspiirustuksia ja mittasuhteita. Saamme vastauksen, että viikonloppuna saattaisi olla mahdollista tulla kotia katsomaan. Entinen omistaja lupaa samalla näyttää myös vesimittarit ja kaikki muut tarpeelliset. Tämä on mielestäni erittäin hyvä idea siksikin, että en enää tunnu muistavan talon sisäosista juuri mitään. Tekniset yksityiskohdatkin ovat kadoneet eetteriin. Tiedän, että talossa on sähköt ja sinne tulee vesi mutta en mitenkään saa mieleeni esimerkiksi lämpöpattereita. Oliko niitä? Mahdollisesti.
Iltapäivällä kurkin verkosta Annetaan / Lahjoitetaan -ilmoituksia. Rovaniemellä annettaisiin kolme kappaletta sohvia vaikkapa koirien käyttöön. Emme taida ottaa. Tampereelta saisi vuodesohvamekanismin. Emme taida ottaa. Oulusta saisi sohvalle koiran. Ilmoitusotsikon mukaan se on "susikoira". Itse ilmoituksessa tarkennetaan, että ei ole tarkkaa tietoa, että mitä muuta rotua on, mutta ihan susikoirasta menee. Kuvittelen susikoiran kaltaisen koiran rovaniemeläiseen retkottamaan, pää tassujen väliin, sohvanruskeisiin silmiin anovan katseen. Kuvittelen kaksi muutakin rovista olohuoneeseemme ja makuuhuoneeseen vuodesohvamekanismin, mikä se sitten onkin. Sitten kuvittelen Tytön iloiset silmät koiran nähdessään: "Koija!" Hän huutaisi. Ja kuvittelen Äidin poika käsivarrellaan laskemaan kauppakassit maahan, katsomaan vuoroon Isäntää ja vuoroon koiraa. Päätän, että emme ota koirakaan. Sen nimeksi olisi tullut Roi. Tai Rollo. Tai Rova.
Illalla käymme kaupassa. Tyttö on sanellut Äidille ostoslistan sillä tällä hetkellä hänellä leikkaa selvästi parhaiten. Listalla on maitoa, suklaata, banaaneja, jukurttia ja voita. Niiden kirjoitusasu on seuraava: Maitoo. Kukula. Paani. Jutti. Voi. Tämän lisäksi ostamme Äidin suosituksesta perunoita ja lantun.
Paluumatkalla pysähdymme rautakauppaan. Äiti puntaroi pitkään kahta eri maalivaihtoa mutta ostaa viimein vesiliukoista pohjamaalia emännänjatkeen maalaukseen. Emännänjatke en ole minä eikä Tyttökään vaan metallijalkainen keittiöjakkara. Se pitää maalata sillä se unohtui hassusti toviksi etupihan mutaan syksyllä.
Myöhemmin hautaudumme tiskivuoren alle etsimään kadonneita tutteja.Väsyttää. Seinäjoen Mummu laittaa viestin jossa muistuttaa kuun olevan täysi. Muistutus tuli tarpeeseen. Se karistaa unen silmistäni ja aamuun on vielä pitkä matka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti