tiistai 13. tammikuuta 2009

Pii pii pikkuinen lintu

Poika on alkanut nukahtaa jo ennen puolta yötä ja nukkuu aamulla Tytön kanssa yhtä pitkään. Tällä hetkellä kriittinen hetki on noin kymmeneltä aamulla.

Perjantaina loppiaisen jälkeen nousemme Tytön kanssa laittamaan Äidille kahvia. Aurinko on noussut takapihan pöheikön takaa, on kirpeä pikkupakkasaamu. Kolme lihavaa mustaa lintua nokkii jotakin pensasaidan juuristosta. Yht'äkkiä aamun rauhaisuuden rikkoo kova jysäys. Se tulee jostain läheltä, heiluttaa koko taloa ja ravisuttaa ikkunaa. Naapuri, ajattelen, veti takapihan oven kiinni.

Äidin noustua huomaamme takapihalla ikkunan alla liikkumattoman punarinnan. Se on lentänyt ikkunaa vasten ja makaa nyt kuolleena lumella. Tyttö tuijottaa sitä vääjäämättömästi ja sanoo "nukkuu lintu." Poikaa ei linnun kuolema niin kiinnosta sillä Poika on mustan lampaan taljalla makaava Mooses jonka olemme juuri nostaneet ohi virtaavasta joesta.

Seuraavana päivänä Tyttö puhuu kuolleesta linnusta heti aamusta. "Kuolilintu," Tyttö sanoo ja osoittaa takapihaa, "tuolla." En tiedä miten Tyttö kuoleman ymmärtää mutta liikuttuneelta hän vaikuttaa. On soitettava Pii-pii pikkuinen lintu monta kertaa levyltä ja muisteltava maassa maannutta lintua.

Lintu unohtuu hetkeksi kun lähdemme Kaupunkiin aamiaiselle. Olemme saaneet joululahjaksi lahjakortin jonka nyt käytämme. Hyvä niin sillä tällaiset kortit ovat yleensä voimassa vain vuoden ja useimmiten ne ehtivät meillä mennä vanhaksi.

Tyttö on tohkeissaan päästyään Kaupunkiin. Hän juoksentelee pöytien välissä ja laulaa rallattelee. Ja levittää munankuoret lattialle ja sanoo sitten viattomasti: "Muna." Tai pihistää ruokaa lautasiltamme ja sotkee ne vaatteisiinsa.

Kotiin palattua saan hetken vapaata. Luen netistä miehestä joka kavalsi tamperelaiselta homoravintolalta 100 000 €. Selvityksen mukaan mies oli käyttänyt varat ostamalla muun muuassa juustoa ja morttelin. Artikkelissa ei kerrota edellä mainittujen tuotteiden laatua. Epäilen silti, että kyseessä ei ole ollut maailman kallein gorgonzola eikä mortteli ollut tehty kullasta. Se olisi voinut olla kivestä, tuumaan. Sen mausta kavaltaja olisi saattanut pitää.

Iltapäivällä päätämme lähteä uudestaan retkelle sillä on lauantai. Käymme Vantaan kierrätyskeskuksessa katsomassa tulevan kotikaupunkimme tarjontaa. Siellä tulee surullinen olo. Kierrätyskeskus on täynnä. Ihmisiä. Romua. Tyttö ottaa kierrätyslaatikosta rikkinäisen hehkulampun paljaaseen käteensä, puristaa sitä ja sanoo: "muna." 

Kierrätyskeskuksen takapihan kasasta löytyy Tytölle polkupyörä. Se on valmistettu Neuvostoliitossa. Se on futuristisen hieno, siinä on alumiinilokasuojat ja kuvioitu satula. Muistan nähneeni täysin samanlaisen yli 30 vuotta sitten. Tyttö ihastuu fillariinsa aivan kuin isänsä aikoinaan. "Pyöjä," hän huokaa eikä suostu lähtemään auton luota peläten pyörän katoavan sen takaluukusta samalla tavalla kuin kaikki muutkin metalliesineet neuvostoliiton alueelta heti valtiojätin romahdettua.

Kotimatkalla pysähdymme kirjastossa palauttamassa kauan karhutut kirjat. Äidin sakko on kuusi euroa, minä en edes uskalla kysyä omaani. Tämän siitä saa kun on kirjastonhoitajan poika, ajattelen. Sittemmin äitini muuntui informaatikoksi ja minä menetin lainausoikeuden useimpiin Tampereen tieteellisiin kirjastoihinkin.

Illalla saan ilmestyksen. Olen Josef Egyptissä avaamassa auki faaraon painajaisunta: On tuleva vielä jäljellä kolme lihavaa mutta mustaa vuotta ja sitten tulee äkkipysäys. Kaikki sopii mayojen käsitykseen ajan lopusta, se tapahtuu 21.12.2012 mutta kellonaika on yhä avoinna. Päätänkin tehdä itselleni voileivän sillä aikaa on vielä. Ja sen omenapuun mistä Lutherin väitetään puhuneen, sen aion istuttaa vasta kesällä.

Ei kommentteja: