maanantai 14. syyskuuta 2009

Maan korvessa kulkevi johtosen tie

No onkos tullut kesä laulavat pikkulinnut lauantaina. Ilma on kaunis ja Äiti lähtee kaupunkiin kaunistautumaan. Hän lähtee  jo seitsemältä vaikka kampaamoaika on 9:15 eikä kaupungissa ole mikään muukaan auki lauantaina ennen kello yhdeksää. Paitsi kauppahalli.

Siksipä kai Äiti soittaa Hakaniemen hallista jo hieman jälkeen kahdeksan ja hehkuttaa aamuisen kaupungin kauneutta, ihmisvilinää oranssien telttojen kupeessa. Me olemme nyt kotiväki, me emme vaikutu. Poika syö puuroa ja kakkaa. Tyttö suo muroja ja kakkaa. Minä olen Isä ja minä syön leipää.

Äiti tulee kotiin vasta päivällä. Hänellä on uusi tukka. Ja meillä uusi look: Koko koti on sisustettu puurolla, leivänpaloilla ja pureskelluilla haloilla. Koti-isä kaatuu salaista kunnioitusta Äitiä kohtaan puhkuen sohvalle päivän lehden kimppuun. Se on omituisen ryppyinen ja siinä on banaania.

Sunnuntaina lähdemme retkelle Fallbackan kotieläintilalle. Serkutkin tulevat paikalle. Näemme lampaita. Vuohia. Ankkoja. Pupuja. Ponin. Hevosia. Isompi hevonen viedään navetan viereen suittavaksi ja pienempi huutaa sydäntäsärkevästi toverinsa perään. Koetan muistella M.A Nummisen laulua Hevoseni ja minä mutta saankin mieleeni samalta Taisteluni –levyltä oleva rallatuksen Jos jäsennämme. Se on lempilaulujani. Hevosen hirnahdus palauttaa mieleni Fallbackan pihaan vaikkakin hirnahdus muistuttaa jotenkin myös M.A:n tavaramerkillistä kiekaisua. Hevonen nostaa häntäänsä ja kakkaa. Lähdemme kävelylle halki peltojen ja pienten metsäisten kumpujen.

Fallbackasta poikkeamme Tapanilaan kiinalaiseen ravintolaan. Äiti toteuttaa hyväksi havaitsemaansa mallia ja vaihtaa Isän tilaamat ruoat ristiin. Sikäli oiva veto, että Isän Äidille tilaamassa ruoassa on neljä pikkuruista chili-merkkiä kuvaamassa ruoan tulisuutta. Isän itselleen tilaamassa niitä ei ole yhtään. Isän onnistuu syödä ruoka vasta kun oivaltaa, että jokainen nautittu vesihuikka vain lisää tuskaa.

Ruoan jälkeen menemme Serkuille jäätelökahville. Ne nautitaan pianon, kuivauskoneen ja pesukoneen paikoilleen nostamisen ja Koti-isän rappion runtelemien keuhkojen tasaantumisen jälkeen. Se kestää.

Palaamme kotiin illan jo hämärtyessä. Hiljennän autoa tonttimme kulmalla: Maakaapeli kulkee syvässä urassa jossa on kolmekymmentä senttiä vettäkin. Kaivannon reunalla on kovaksi tallautunutta harmaata savea johon on tarttunut läheisestä männystä varisseita kellastuneita neulasia. Katkoinkohan sittenkin liikaa juuria, ajattelen syyllisesti. 

Sisällä syyllistä ei tarvitse etsiä. Ne olemme me. Koko keittiö on peittynyt moskaan ja valtavat laumat banaanikärpäsiä lepattaa sinne tänne. Ne ovat hunnilaumoja, kaikensyöviä muurahaisia. Soitan niille Youtubesta Jacques Belin version kappaleesta Amsterdam ja asetan ansan: Etikka-sokeri-vesi-astianpesuaineliemen. Aamulla siihen on vajonnut kuusi viatonta siipiparia. En tunne syyllisyyttä. Lähden töihin.

Ei kommentteja: