Ilmat käyvät kylmemmiksi. Öisin hätyytellään pakkasrajaa. Talostamme puuttuu yhä neljännes alakerran eristeistä, viidennes yläkerran eristeistä. Eristämätön eteinen tuntuu lämpöisemmältä kuin keittiö, olohuone ja makuuhuone sillä vain yksi valtavan kokoisista sähköpattereista on käynnistynyt termostaattinsa herättämänä.
Kylmyys herättää lapset aina vain aikaisemmin. Kaikki köhivät ja niiskuttavat. Se ei ole mukavaa. Tyttö punkee vanhempiensa väliin ja herättää jutustelullaan Pojan. Dynamic Duomme aloittaa välittömästi tuttisodan. He ryömivät vuoronperään Äidin yli ja repivät tutin toisen suusta. Se on hauskaa. Nousemme. Kello on 6:45. Äiti pukee paksut villasukat jalkoihinsa ja laittaa Isotädin tuoman villatakin harteilleen. Sen olkatoppaukset muistuttavat 1980-luvusta. Mieleeni nousee Patrick Swayzen tähdittämä tanssielokuva Dirty Dancing. ”Nobody puts Baby in the corner,” sanon mielikuvitus Babyn isälle ja laitan tulet kaakeliuuniin. Sellaisten taiat opittuamme se on alkanut palaa sellaisella huminalla että Swayzen kessukin taitaisi jäädä toiseksi.
On mukava katsoa töihin lähtiessä kuinka piipustamme savu kohoaa. Se muistuttaa mieliin Kardemumman yöt, Leipuri Hiivan. Perinteinen perheenisän sunnuntaileipäkin on unohtunut, muistan samalla. Lähinnä sitä on muistuttanut ainoastaan puurokuorrutettu Poika, tuo Pinokkion ja kalakukon lennokas risteymä. ”Gepetto, miksi minut tällaiseksi loit, harteilla jököttää umpipuupää” syyllisti Kumikamelin Pinokkio luojaansa parisenkymmentä vuotta sitten. Meidän ei, ainakaan vielä. Onneksi.
Moottoritiellä on taas aikaa kuunnella mitä viisasta radion miehillä ja naisilla on sanottavanaan. Aina ei ole mitään. Tänään on eräs niistä aamuista. Radio Helsingin yleisökilpailun mukaan onnellisen ja pitkän elämän raaka-aineina voisivat olla lasillinen piimää joka aamu ja kainalopieru sopivaan väliin. En pidä piimästä enkä keksi kainalopierullekaan muuta sopivaa väliä kuin kainalon. Siellä sen onkin syytä pysyä, tuon hienhajuisen rupsahduksen. Säädän kanavaa ja löydän uutiset. Niissä mainitaan lakialoitteesta joka estäisi tupakoinnin yksityisautoissa silloin kun kyydissä on alle kahdeksantoistavuotiaita lapsia. En oikein tiedä mitä aloitteesta ajattelisin. Lapsia on toki suojattava kaikelta, myös savun passiiviselta rappiolta. Mutta silti. Kuinka valvonta toteutettaisiin? Laitettaisiinko lapsiin neuvolassa jonkinlainen savuanturi takaraivoon joka ilmiantaisi lähellä käryttäjän? Muistelen lapsuuttani. Tätiäni ajamassa huivi päällä välikoppa Escortilla tupakki huulessa röyhyt en. Minä takapenkillä, naama etupenkin selkänojassa kun törmäsimme kuorma-auton kylkeen. Muistelen, että ei se tupakki minua silloin satuttanut. Eikä se ollut se paljon puhuttu vauhtikaan, kuten ei myöskään matka vaan äkkipysäys ja pellin rysäys, nenän lysäys. Uutinen jatkuu, ja radioääni kertoo, että autossa tupakoinnista ei kuitenkaan toistaiseksi aleta sakottamaan. Se on hyvä. Samalla muistan, että kesäkuussa Ikaalisissa ottamani nopeusvalvontakameran kuva on yhä maksamatta. Siitä huolimatta, että en kuvaa ikinä itselleni saanut. Mietin kuvaa. Mietin maksua. Mietin autossa tupakointia. Sitä ennen harrastinkin. Ehdin tupakoida yhdeksäntoista vuotta. Ihmekö siis, jos keuhkot ovat romuna, kuiskaa hentoääninen omatunto. Pöh, sanon sille. Keuhkokuume se keuhkoni kuumensi, ei savu lain. Tuumin hetken tupakoinnin uudelleen aloittamista. Jos ottaisi piipun nyt. Sen kanssa ei välttämättä saisi tunnistettavaa kuvaakaan kun tulosteessa olisi vain valtava piippu ja savuhattara. Päätän olla tupakoimatta toistaiseksi, mutta harkita piipun sytyttämistä mahdollisten lastenlapsien syntyessä. Siihen on vielä aikaa ja ehkä yhteiskunta on jo rappeutunut siihen mennessä niin, että on jokaisen oma asia josko keuhkojaan tervaa. Tai sitten tupakointi tapahtuu 1930-lukuisen New Yorkin tyyliin salaluolissa. Niihin kuljettaisiin kolmen ilmatiiviin hajulukon lävitse ja poistuttaisiin otsonoinnin kautta. Olisi salaisia koputuksia ja salasanoja. Kuvittelen itseni 65-vuotiaana laulamassa pieneen ovi-ikkunaan tunnuslaulua: ”Näen piipusta kun savu kohoaa”.
Seuraavaksi uutisissa kerrotaan amerikkalainen näyttelijän Patrick Swayzen kuolleen haimasyöpään. Se palauttaa vaeltavan mieleni vartalooni. Swayzen syöpä oli diagnosoitu jo tammikuussa 2008 joten puolitoista vuotta Patrick sen kanssa ehti elellä. Se oli sitten sen Dirty Dancingin loppu, ajattelen. Kuinkahan kummassa juuri se elokuva aamulla mieleeni tulikin? Olkatoppauksista, muistan sitten. Toista rooliaan, Ghostin kummitusta Patrick voisi sen sijaan vielä esittää jos sellaiseksi päätyy. Harmaaksi ektoplasmaksi, savupilveksi. Huhupuheiden mukaan Patrick oli kova tupakkamies, kahden askin päiväpössyttelijä. Mitäpä siinä. Samanpa verran taisi olla omakin annokseni. Muistan, että lopettamisestani ei taida ollakaan vielä kuin vähän yli kolme vuotta. Se on vähän.
Viikin kohdalla lauma naakkoja nousee ilmaan Prisman tornin liepeiltä. Ne pimentävät auringon nanosekunniksi. Edellä jonottavien autojen pakoputkista noruu vettä ja nousee savua. Oivallan, että nekin ovat eräänlaisia piippuja. Taivaalla lentää lentokone vanaa perässään vetäen. Katson sitä ja ymmärrän: Lentokone ei ole piippu. Se on sikari.
Kylmyys herättää lapset aina vain aikaisemmin. Kaikki köhivät ja niiskuttavat. Se ei ole mukavaa. Tyttö punkee vanhempiensa väliin ja herättää jutustelullaan Pojan. Dynamic Duomme aloittaa välittömästi tuttisodan. He ryömivät vuoronperään Äidin yli ja repivät tutin toisen suusta. Se on hauskaa. Nousemme. Kello on 6:45. Äiti pukee paksut villasukat jalkoihinsa ja laittaa Isotädin tuoman villatakin harteilleen. Sen olkatoppaukset muistuttavat 1980-luvusta. Mieleeni nousee Patrick Swayzen tähdittämä tanssielokuva Dirty Dancing. ”Nobody puts Baby in the corner,” sanon mielikuvitus Babyn isälle ja laitan tulet kaakeliuuniin. Sellaisten taiat opittuamme se on alkanut palaa sellaisella huminalla että Swayzen kessukin taitaisi jäädä toiseksi.
On mukava katsoa töihin lähtiessä kuinka piipustamme savu kohoaa. Se muistuttaa mieliin Kardemumman yöt, Leipuri Hiivan. Perinteinen perheenisän sunnuntaileipäkin on unohtunut, muistan samalla. Lähinnä sitä on muistuttanut ainoastaan puurokuorrutettu Poika, tuo Pinokkion ja kalakukon lennokas risteymä. ”Gepetto, miksi minut tällaiseksi loit, harteilla jököttää umpipuupää” syyllisti Kumikamelin Pinokkio luojaansa parisenkymmentä vuotta sitten. Meidän ei, ainakaan vielä. Onneksi.
Moottoritiellä on taas aikaa kuunnella mitä viisasta radion miehillä ja naisilla on sanottavanaan. Aina ei ole mitään. Tänään on eräs niistä aamuista. Radio Helsingin yleisökilpailun mukaan onnellisen ja pitkän elämän raaka-aineina voisivat olla lasillinen piimää joka aamu ja kainalopieru sopivaan väliin. En pidä piimästä enkä keksi kainalopierullekaan muuta sopivaa väliä kuin kainalon. Siellä sen onkin syytä pysyä, tuon hienhajuisen rupsahduksen. Säädän kanavaa ja löydän uutiset. Niissä mainitaan lakialoitteesta joka estäisi tupakoinnin yksityisautoissa silloin kun kyydissä on alle kahdeksantoistavuotiaita lapsia. En oikein tiedä mitä aloitteesta ajattelisin. Lapsia on toki suojattava kaikelta, myös savun passiiviselta rappiolta. Mutta silti. Kuinka valvonta toteutettaisiin? Laitettaisiinko lapsiin neuvolassa jonkinlainen savuanturi takaraivoon joka ilmiantaisi lähellä käryttäjän? Muistelen lapsuuttani. Tätiäni ajamassa huivi päällä välikoppa Escortilla tupakki huulessa röyhyt en. Minä takapenkillä, naama etupenkin selkänojassa kun törmäsimme kuorma-auton kylkeen. Muistelen, että ei se tupakki minua silloin satuttanut. Eikä se ollut se paljon puhuttu vauhtikaan, kuten ei myöskään matka vaan äkkipysäys ja pellin rysäys, nenän lysäys. Uutinen jatkuu, ja radioääni kertoo, että autossa tupakoinnista ei kuitenkaan toistaiseksi aleta sakottamaan. Se on hyvä. Samalla muistan, että kesäkuussa Ikaalisissa ottamani nopeusvalvontakameran kuva on yhä maksamatta. Siitä huolimatta, että en kuvaa ikinä itselleni saanut. Mietin kuvaa. Mietin maksua. Mietin autossa tupakointia. Sitä ennen harrastinkin. Ehdin tupakoida yhdeksäntoista vuotta. Ihmekö siis, jos keuhkot ovat romuna, kuiskaa hentoääninen omatunto. Pöh, sanon sille. Keuhkokuume se keuhkoni kuumensi, ei savu lain. Tuumin hetken tupakoinnin uudelleen aloittamista. Jos ottaisi piipun nyt. Sen kanssa ei välttämättä saisi tunnistettavaa kuvaakaan kun tulosteessa olisi vain valtava piippu ja savuhattara. Päätän olla tupakoimatta toistaiseksi, mutta harkita piipun sytyttämistä mahdollisten lastenlapsien syntyessä. Siihen on vielä aikaa ja ehkä yhteiskunta on jo rappeutunut siihen mennessä niin, että on jokaisen oma asia josko keuhkojaan tervaa. Tai sitten tupakointi tapahtuu 1930-lukuisen New Yorkin tyyliin salaluolissa. Niihin kuljettaisiin kolmen ilmatiiviin hajulukon lävitse ja poistuttaisiin otsonoinnin kautta. Olisi salaisia koputuksia ja salasanoja. Kuvittelen itseni 65-vuotiaana laulamassa pieneen ovi-ikkunaan tunnuslaulua: ”Näen piipusta kun savu kohoaa”.
Seuraavaksi uutisissa kerrotaan amerikkalainen näyttelijän Patrick Swayzen kuolleen haimasyöpään. Se palauttaa vaeltavan mieleni vartalooni. Swayzen syöpä oli diagnosoitu jo tammikuussa 2008 joten puolitoista vuotta Patrick sen kanssa ehti elellä. Se oli sitten sen Dirty Dancingin loppu, ajattelen. Kuinkahan kummassa juuri se elokuva aamulla mieleeni tulikin? Olkatoppauksista, muistan sitten. Toista rooliaan, Ghostin kummitusta Patrick voisi sen sijaan vielä esittää jos sellaiseksi päätyy. Harmaaksi ektoplasmaksi, savupilveksi. Huhupuheiden mukaan Patrick oli kova tupakkamies, kahden askin päiväpössyttelijä. Mitäpä siinä. Samanpa verran taisi olla omakin annokseni. Muistan, että lopettamisestani ei taida ollakaan vielä kuin vähän yli kolme vuotta. Se on vähän.
Viikin kohdalla lauma naakkoja nousee ilmaan Prisman tornin liepeiltä. Ne pimentävät auringon nanosekunniksi. Edellä jonottavien autojen pakoputkista noruu vettä ja nousee savua. Oivallan, että nekin ovat eräänlaisia piippuja. Taivaalla lentää lentokone vanaa perässään vetäen. Katson sitä ja ymmärrän: Lentokone ei ole piippu. Se on sikari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti