Tytön Täti, Äidin sisko, on ollut meillä kylässä eilisestä. Tyttö on innoissaan. Hän pitää Tädistä. Hän pitää kaikista, mutta erityisesti eilen ja tänään Tädistään. Täti katsoo Tyttöä kun Äiti menee ultraäänikuvaan katsomaan Syntymätöntä. Isälle päivä on kurkistus mahdolliseen ammatilliseen kasvuun: Hän on hakeutunut ammatilliseen lisäkoulutukseen koska Isän harrastusten tulee lisääntyä kumulatiivisesti aina uuden perheenjäsenen syntyessä. Olen siis pakkoraossa, voisi sanoa. Jotain on keksittävä, mielellään jo pian! Aamulla aikaisin, jo ennen Tyttären heräämistä lähden yksinäni Kaupunkiin. Olen pukeutunut parhaimpiini. Housut antoi Vaari koska niissä on omituiset siniset salamat pakaroissa, tahrat paitaan teki Tyttö.
Oppilaitoksen aulassa on ahdasta. Nimemme huudetaan ja kuin Punainen Meri massa jaetaan kahtia. Huomaan olevani pahasti alakynnessä XY-kromosomeineni. Siellä täällä XX-meressä pilkottaa jokunen kohtalonveli. Emme uskalla sanoa mitään. Täällä meidät olisi liian helppoa tallata. Meidät viedään auditorioksi kutsuttuun tilaan. Se tuo mieleen maanalaisen jumppasalin ja sellainen se onkin. Valkokankaat roikkuvat raskaina kuin hakaristiliput Nürnbergin valtiopäivillä vuonna 1936. Turkulainen psykologitiimi kertoo meille päivän kokeista sillä Turku on suomen saksa. Meidät jaotellaan ensin pienryhmiin ja sitten taas kokoamaan iltapäivän vaativiin kokeisiin. Siellä meistä erotellaan akanat, etsitään Über Studenteja.
Pienryhmäni aloittaa 10:15 luokassa 316. Meitä on ryhmässä kolme. Olemme aakkostetut. Kaksi muuta ryhmässäni ovat ämmiä, minä ännä. Koti-isä, ryhmän ainoa Nainenko? Ennen testiä hörppään kahvit aulassa. Juttelen parin muun hakijan kanssa. Toinen on tällä hetkellä moottoritiehommissa Lohjalla. En oikeammin välitä moottoriteistä. En mainitse sitä moottoritiemiehelle. Sen sijaan puhumme Lohjanharjun herkästä luonnosta, soraharjuista, kouluihin hakemisesta. Moottoritiemies tuntuu olevan asiantuntija niissä asioissa. Ensi viikolla hän on menossa aivan toisenlaisen koulutuksen pääsykokeisiin. "Kun tuli nyt haettua..."
Kahvin jälkeen spottaan työpaikkani huoltomiehet kahveelta ja käyn morjestamassa. Sen jälkeen dallaan entisen kotimme viereiseen kulmakioskiin toiselle kahville. Vaihdan Ossin kanssa kuulumisia. On mukava olla kaupungilla, vapaana, ihan itsenään, tavata muita. Ihminen on sosiaalinen eläin. Minä olen ihminen.
Pienryhmäkoe on miellyttävä: Parrakas opettaja murahtaa nimekseen Chewbacca ja nörtti sisälläni alkaa välittömästi hymistä Tähtien Sodan tunnusmusiikkia. Pidän erityisesti The Imperial Marchista. Se on Darth Vaderin teema. Olisin halunnut soittaa sen Tyttären syntyessä. Onneksi en muistanut.
Iltapäivän psykologinen testi on uuvuttava. Se kestää monta tuntia. En ehdi Syntymättömän Lapseni ultraäänikuvauksiin. Toivottavasti saan häneltä joskus anteeksi. Sen sijaan mustaan ympyröitä, ratkaisen tehtäviä, vastaan samaan kysymykseen aina uudesta näkökulmasta. Palikkatesti menee paremmin, olen saanut oppia ammattilaiselta: Tyttäreltäni. Olen nähnyt, että neliö ei mene kolmioon ei mene pyöreään, että kolmio ei mene neliöön ei mene pyöreään eikä pyöreä mene kolmioon ei mene neliöön. Eikä teesihvilä mene mihinkään, eikä kattila mene mihinkään. Paitsi jos kääntää laatikon toisinpäin. Palikkatestipaperin toinen puoli on tyhjä. Sinne ei voi laittaa mitään koska siihen mahtuu kaikki.
Pääsen lähtemään 15:15. Ultraääni on alkanut kello 14:30. Psykologitiimi kertoo vielä, että vain viidentoista euron hinnalla saisin tutkimusten tulokset postitse kotiini. En halua. En kaipaa viidentoista euron psykologista analyysia itsestäni. Saan sellaisen Pikku Vallilan Jussilta tuopin hinnalla jos tarvitsen. Oppilaitokselle kokeista on varmasti hyötyä; eniten turkulaiselle psykologitiimille. Se on keksinyt itselleen oivan tarkoituksen, melkein yhtä varman kuin Raksystems kiinteistöalalla. Asian ydin on kuitenkin sama: Asioista on saatava ympäripyöreä, haasteenkestävä lausunto ennen kuin kaupat voidaan solmia. Niin siis minustakin on tehty kuntotarkastus.
Äiti, Tytär ja Täti ovat Itäkeskuksessa hummaamassa kun palaan. Nautiskelen itsenäisestä yksinäisyydestä. Strippaan sukat jaloistani, astun takapihan pehmeään nurmeen paljain anturoin. Ajattelen eilistä dokumenttia Vancouverin katunarkkareista. Olen nähnyt sen aiemminkin. Vancouverissa rapanistit tykittävät kokaiinia suoniinsa. Yksi tujaus maksaa kymmenisen kanadan taalaa. Eräs naisnarkomaani on raapinut olkavarteensa jotain melko härskiä: Se on kuin suoraan Matkahuollon eriön seinästä repäisty karikatyyri, inha lihavako jonka hän on kaivertanut synnyttääkseen mielikuvitustoukat ihostaan. Siinäpä huumeiden gloria kaikessa karuudessaan: Mätää lihaa, kuolioita ja aikaisia kuolemia. Kovin koukuttavaa.
Kuulen ultraäänen tapahtumista Äidin ja Tyttären palatessa kotiin. Äitiä on kauhistettu pienipäisyydellä ja pitkulaisessa päässä lymyävillä pienillä aivoilla, niskaturvotuksella. Ja sitten todettu: "Jahas. Kaikki on aivan kohdallaan. Nähdään taas!" Nyt huolestun minä. Mistä me saamme tarpeeksi pienen ja pitkulaisen ylioppilaslakin? Konditoriastako? Kakun koristeko hänen kutreilleen on laskettava?
En pidä sairaaloista, en liiemmin pidä tutkimuksista. En fysiologisista enkä psykologisista. Mutta niissä vain on käytävä. Ja sairaaloissa me synnymme ja kuolemme nykyään. Siinä välissä yritämme elää: Miehet keskimäärin 74,6 vuotta ja naiset vajaat 7 vuotta enemmän. Sairaalat ovat jotekin kuin oppilaitoksia joissa joutuu yksin odottamaan psykologisen testin alkua. Pitkiä käytäviä. Kiiltävää linoleumia. Loisteputkia. Ensimmäisiä hönkäyksiä, viimeisiä henkäyksiä. Tarkemmin asiaa ajatellen ei ole ihme, että puhutaan tunnelista jonka päässä siintää valo. Ei se ole kuolema, ei syntymä. Se on sairaalan käytävä eivätkä siellä kaiu askeleet. Siellä viedään sängyllä. Siellä Miehestä ajellaan karvat halutuista paikoista, vedellään naama täyteen erivärisiä viivoja. Niiden risteyskohdat merkitään sinisellä; tatuoinnit pysyviin koordinaatteihin. Sitten Miehen pää laitetaan Koneeseen; Euroopan ainoaan lääketieteelliseen atomivoimalaan. Tohtori on insinööri ja insinööri painaa nappulaa ja räjäyttää tunkeutujan. Se on Death Star. Massa hajoaa, atomit katoavat.
Iltapalan jälkeen katson vielä Syntymättömän ultraäänikuvia. Yhdessä hän poseeraa sivuttain, hauis pullistettuna: "Biitsi on tuolla, beibet!" Toisessa kellii selällään masun pohjalla. Selkäranka kuvassa on kuin vetoketju, kuplakin kuvaan on kellunut.
Tänä iltana aion laittaa käteni ristiin. Kaikkien särkevien ja särkyvien pienten päiden puolesta. Haluan poistaa kärsimyksen ja hädän, stressin ja vatsahaavat. Haluan poistaa nälän, pelastaa ympäristön. Haluan nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti