Työvapaalla sen huomaa, liikkuvaa toimistoa pystyttäessä. Irrallisten vuosien jälkeen havaitsee pysyvänsä päiväkaupalla kotikaupunginrajojen sisällä, kunnassa.
Työskentelen keskiviikon Korson Lumossa, monitoimitilan ruokalan ikkunanurkassa. Aamu on hiljainen. Ovien luona etäisesti somalialaistaustaiselta vaikuttava nainen selaa papereitaan, pari harmaatukkaista mummoa hörppii kahvejaan. Katselen ikkunasta seurakuntatalon suuntaan, likaiselle aukiolle. Varis lennähtää siivet auki pyöräkatoksen alle nokkimaan jotain näkymätöntä, toppatakkimies ottaa siivut läpinäkyvästä salapullostaan. Ajattelen kirjailija Juhani Peltosta. Hän asui vanhaa taloa, Orrelaa, jotakuinkin näillä main. Käsitykseni mukaan talo jyrättiin juuri tämän nykyisyyden, harmaan kehityksen tieltä.
Lukiolaisten kirmatessa lounaalleen evakuoin itseni kirjastoon. Siellä on rauhallista, kovin rauhallista. Otan mukaani sekalaisen kasan tietolähteitä ja astun lukusaliin. Ateriansa ahmineet lukiolaiset vyöryvät pian sinnekin joten päätän rohkeasti mennä vastavirtaan, alas lounaalle itsekin.
Ruoan jälkeen luen uusimman Tiede -lehden. Kiintoisin artikkeli kertoo esi-ihmisten risteytymisistä. Artikkelin mukaan Eurooppaan edettyään homo sapiens sai alueellisilta pöpöiltä suojaavan, vahvistavan geeniruiskeen neandertalilta, Aasiaan astuttuaan vastalöydetyltä denisovanihmiseltä. Denisovanihmistä käsitellään artikkelissa enemmänkin. Se on juuri tunnistettu omaksi alalajikseen siperialaisesta luolasta löytyneestä sormesta eristetyn DNA:n perusteella. Oikeastaan koko lajista ei ole enempää löydettykään, oivallan. Koetan muistella teoriaa, jonka mukaan rajattomassa ajassa mitä tahansa saattaa kehittyä ja pulpahtaa minne tahansa. Kuten valtava keskusaivo universumeiden liitoskohtaan tai sitten ihmislaji, joka muodostuu vain yhdestä sormenluusta. En kuitenkaan muista teoriasta enempää jos oikein sitäkään.
Kotona atomit ovat törmäyslinjoilla keskenään. On tapahtumassa sekä fuusio- että fissioräjähdyksiä, osin hallitsemattomasti. Ne mutatoivat minut homo vandaensikseksi, vantaanmieheksi, joka sisäänkitisevien jälkeläistensä kylmänhytistessä lapioi jälleen yhtä ja samaa lunta, taas hieman etäämmäksi talosta. Olen höyryävä alkuihminen, myskimies, jonka puhe on sarja ähkäisyjä ja ärjäisyjä. Naapurit sulkevat kaihtimiaan, laittavat tuuletusikkunoitaan pienemmälle. Mölyä tehostaakseni pidän päätäni kallellaan kuten alueellemme nimen antanut Anders Räckhals, Antero Kenokaula. Onko hienompaa antaa nimensä kaupunginosalle kuin tulla nimetyksi laukaalaisen talon tai keravalaisen omakotialueen mukaan, kysyn itseltäni. En osaa vastata. Joka tapauksessa, mietin, jos antaa pahalle pikkusormensa niin se saattaa löytyä vuosituhansia myöhemmin arkeologisilta kaivauksilta muovikassien ja muun töhnän seasta.
Yö uuden lajimme hautomossa on vaikea. Poika herää dramaattisesti nuuskuttaen. Nenä on totaalin tukossa ja vaatii nasevia nasaalisia toimia. Noudan keittiöstä nenäsuihkepullon ja kaappaan karkuun pyrkivän Pojan kiinni. Vastustuskyvyn kasvattamisen lisäksi hän vastustaa nykyään kaikkea, periaatteesta kai. Poika kipuaa Äidin viereen ja nukahtaa uudestaan vaivalloisen kuuloisesti. Jätän valot päälle, luen Äidin laukusta pihistämäni Donna Leon -dekkarin loppuun. Sen loppuhuipennus tuntuu huiputukselta. Vaivalloinen, sivukaupalla kestänyt venetsialainen juonenkehitys kanavineen jyrätään alas ja uudisrakennetaan latteaksi kuin suomalaisen taajaman keskusta.
Koetan olla katkeroitumatta Donna Leonille ja ajattelen taas Juhani Peltosta. Kokoelmassaan ”Näköisveistos ruumiskirstusta” hän pohdiskeli isän olevan useimmiten tarpeeton, paitsi öisin kun muut eivät tule ajatelleeksi. En tiedä onko asia näin, tulen ajatelleeksi itse, ja mietin, josko juuri nyt olen tarpeellinen jostain kumman syystä. En keksi vastausta. Sitä vastoin katselen jälkeläisiäni joista jostain oikusta johtuen olen päättänyt tehdä vantaalaisia. Syyllistynkö johonkin karmeaan siinä, mietin. En tiedä.
Sammutan valot ja kuuntelen yötä. Eri sävelasteissa vinkuvat hengitykset herättävät vanhan ajatuksen lattiarakenteiden homeisuudesta. Mahdollista, vastaan dekkareihin taas mieltyneelle itselleni. ”Home, sweet home”, sanoisi engelsmanni. Makeaa tai ei, jotain on tehtävä. Joskus, päätän ja koetan nukahtaa.