tiistai 27. maaliskuuta 2012

Homo vandaensis

Työvapaalla sen huomaa, liikkuvaa toimistoa pystyttäessä. Irrallisten vuosien jälkeen havaitsee pysyvänsä päiväkaupalla kotikaupunginrajojen sisällä, kunnassa.

Työskentelen keskiviikon Korson Lumossa, monitoimitilan ruokalan ikkunanurkassa. Aamu on hiljainen. Ovien luona etäisesti somalialaistaustaiselta vaikuttava nainen selaa papereitaan, pari harmaatukkaista mummoa hörppii kahvejaan. Katselen ikkunasta seurakuntatalon suuntaan, likaiselle aukiolle. Varis lennähtää siivet auki pyöräkatoksen alle nokkimaan jotain näkymätöntä, toppatakkimies ottaa siivut läpinäkyvästä salapullostaan. Ajattelen kirjailija Juhani Peltosta. Hän asui vanhaa taloa, Orrelaa, jotakuinkin näillä main. Käsitykseni mukaan talo jyrättiin juuri tämän nykyisyyden, harmaan kehityksen tieltä.

Lukiolaisten kirmatessa lounaalleen evakuoin itseni kirjastoon. Siellä on rauhallista, kovin rauhallista. Otan mukaani sekalaisen kasan tietolähteitä ja astun lukusaliin. Ateriansa ahmineet lukiolaiset vyöryvät pian sinnekin joten päätän rohkeasti mennä vastavirtaan, alas lounaalle itsekin.

Ruoan jälkeen luen uusimman Tiede -lehden. Kiintoisin artikkeli kertoo esi-ihmisten risteytymisistä. Artikkelin mukaan Eurooppaan edettyään homo sapiens sai alueellisilta pöpöiltä suojaavan, vahvistavan geeniruiskeen neandertalilta, Aasiaan astuttuaan vastalöydetyltä denisovanihmiseltä. Denisovanihmistä käsitellään artikkelissa enemmänkin. Se on juuri tunnistettu omaksi alalajikseen siperialaisesta luolasta löytyneestä sormesta eristetyn DNA:n perusteella. Oikeastaan koko lajista ei ole enempää löydettykään, oivallan. Koetan muistella teoriaa, jonka mukaan rajattomassa ajassa mitä tahansa saattaa kehittyä ja pulpahtaa minne tahansa. Kuten valtava keskusaivo universumeiden liitoskohtaan tai sitten ihmislaji, joka muodostuu vain yhdestä sormenluusta. En kuitenkaan muista teoriasta enempää jos oikein sitäkään.

Kotona atomit ovat törmäyslinjoilla keskenään. On tapahtumassa sekä fuusio- että fissioräjähdyksiä, osin hallitsemattomasti. Ne mutatoivat minut homo vandaensikseksi, vantaanmieheksi, joka sisäänkitisevien jälkeläistensä kylmänhytistessä lapioi jälleen yhtä ja samaa lunta, taas hieman etäämmäksi talosta. Olen höyryävä alkuihminen, myskimies, jonka puhe on sarja ähkäisyjä ja ärjäisyjä. Naapurit sulkevat kaihtimiaan, laittavat tuuletusikkunoitaan pienemmälle. Mölyä tehostaakseni pidän päätäni kallellaan kuten alueellemme nimen antanut Anders Räckhals, Antero Kenokaula. Onko hienompaa antaa nimensä kaupunginosalle kuin tulla nimetyksi laukaalaisen talon tai keravalaisen omakotialueen mukaan, kysyn itseltäni. En osaa vastata. Joka tapauksessa, mietin, jos antaa pahalle pikkusormensa niin se saattaa löytyä vuosituhansia myöhemmin arkeologisilta kaivauksilta muovikassien ja muun töhnän seasta.

Yö uuden lajimme hautomossa on vaikea. Poika herää dramaattisesti nuuskuttaen. Nenä on totaalin tukossa ja vaatii nasevia nasaalisia toimia. Noudan keittiöstä nenäsuihkepullon ja kaappaan karkuun pyrkivän Pojan kiinni. Vastustuskyvyn kasvattamisen lisäksi hän vastustaa nykyään kaikkea, periaatteesta kai. Poika kipuaa Äidin viereen ja nukahtaa uudestaan vaivalloisen kuuloisesti. Jätän valot päälle, luen Äidin laukusta pihistämäni Donna Leon -dekkarin loppuun. Sen loppuhuipennus tuntuu huiputukselta. Vaivalloinen, sivukaupalla kestänyt venetsialainen juonenkehitys kanavineen jyrätään alas ja uudisrakennetaan latteaksi kuin suomalaisen taajaman keskusta.

Koetan olla katkeroitumatta Donna Leonille ja ajattelen taas Juhani Peltosta. Kokoelmassaan ”Näköisveistos ruumiskirstusta” hän pohdiskeli isän olevan useimmiten tarpeeton, paitsi öisin kun muut eivät tule ajatelleeksi. En tiedä onko asia näin, tulen ajatelleeksi itse, ja mietin, josko juuri nyt olen tarpeellinen jostain kumman syystä. En keksi vastausta. Sitä vastoin katselen jälkeläisiäni joista jostain oikusta johtuen olen päättänyt tehdä vantaalaisia. Syyllistynkö johonkin karmeaan siinä, mietin. En tiedä.

Sammutan valot ja kuuntelen yötä. Eri sävelasteissa vinkuvat hengitykset herättävät vanhan ajatuksen lattiarakenteiden homeisuudesta. Mahdollista, vastaan dekkareihin taas mieltyneelle itselleni. ”Home, sweet home”, sanoisi engelsmanni. Makeaa tai ei, jotain on tehtävä. Joskus, päätän ja koetan nukahtaa.



keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Pallona meressä

Torstaina lähdemme taas reissuun. Tällä kertaa kyseessä ei ole Thaimaa vaan Tukholma eikä mukaan lähde Mummu eikä Vaari. Heidän asemestaan kanssamme risteilee Eno, Täti ja Serkku. Esikoinen saa nukkua heidän hytissään, on siitä kovin tohkeissaan.

Pakkaamme tavarat Äidin kanssa tutusti edellisenä yönä. Päivällä koetamme epätoivoisesti siivota taloa sillä on niin kivaa palata siistiin kotiin. Iltapäivällä olemme uupuneita. Ja myöhässä. Ajamme autolla paikallisasemalle ja siitä lähijunalla Helsinkiin. Rautatientorilta otamme taksin. Kuljettaja ja auto tuoksahtavat viiniltä, kuljettajan kieli kuulostaa tahmealta. Eno, Täti ja Serkku ovat satamassa, ihan täpinöissään jo, hihkuu Äiti.

Liput saatuamme puserrumme karjanerotteluparsia muistuttavan portin läpi yhdystunneliin. Mairea valokuvaaja sliipattuine avustajineen odottaa meitä sen toisessa päässä. Lapset haluavat kuvauttaa itsensä. Suostumme.

Hyttimme ovat kymmenennessä kerroksessa. Ahtaudun Kuopuksen ja vaunujen kanssa hissiin neljän ammattiliiton tiedotuspäällikköä muistuttavan rouvan seuraksi. Heillä on meno päällä, kyselevät saldoani. En ymmärrä, osaa vastata. ”Siis montako sulla on tällä matkalla mukana,” eräs selventää. ”Jaa, kahdeksan,” vastaan tylsämielisenä ja saan korvilleni hissillisen ylöskuplivaa naurua. ”Ei ne kaikki oo kyl lapsii,” koetan jatkaa. Tätejä naurattaa entistä enemmän. Jään Kuopuksen kanssa hissistä.

Majoittumisen jälkeen menemme syömään. Buffet on uudistunut sitten viime käyntimme. Yhä kaikkea on runsaasti, yhä jokainen lapsi pitää vessattaa tai pestä kesken ruokailun.

Ruoan jälkeen vapautamme lapset pallomereen. Esikoinen ja Serkku menevät isojen puolelle, Poika ja Kuopus pienten. Se tuntuu masentavan Poikaa. ”Oon mä jo iso,” hän sanoo ja livistää toiselle puolen. Tyttärentytärtään videokuvaava mummo potee leikkipaikkaraivoa, käyttäytyy uhkaavasti noutaessani nuorinta geenijälkeäni liukumäen portaista. Pallomerestä siirrymme suoraan laivan yökerhoon, lasten Muumidiskoon. Muumi itse ja Pikku Myy ovat paikalla. Serkku tanssii hienosti ja innostaa Esikoisenkin lavalle. Poika seisoo kuin keskiverto suomalainen mies lavan reunalla Kuopuksen koettaessa kiskoa häntä tanssimaan. Irrotan heidän kätensä ja sanon ”naistenhaku” nauruun purskahtavalle naisporukalle.

Illalla Poika haluaa nukkua yläsängyssä. Tilaamme neuvonnasta lisälaidat, tarjottimen kokoiset vanerit joihin on spreijattu ”SERENADE”. Valojen sammuttua Poika haluaakin alas. Kuopus taas ei tahdo pysyä lastensängyssään joten vaihdamme Pojan siihen, Kuopus pääsee Äidin kainaloon. Yöllä heräämme tärinän tunteeseen. Jostain kuuluu helikopterin säksätys. ”Maarianhamina,” epäilen, ja nukahdan uudestaan. Aamulla Kuopus ja Poika herättävät meidät kahdeksan aikaan Suomen aikaa, seitsemältä paikallista. Kuopuksen silmät ovat rähmineet umpeen, muurautuneet kerrassaan. Pian hyttimme oveen koputetaan ja Eno kertoo muidenkin jo heränneen. Päätämme lähteä aamiaiselle.

Hissiaulassa katson ulos ikkunasta. Siinä, missä aikataulun mukaan pitäisi näkyä Tukholman saaristoa pittoreskeine huviloineen, näkyykin pelkkää harmautta. Harmaata merta, harmaita pilviä, sumunriekalaita.

Kahdeksalta, kun olemme syöneet aamiaistamme lapsia viivytellen ja kaikkien slow food- maneerien mukaisesti noin neljäkymmentä minuuttia, kuuluttaa laivan kapteeni aluksen olevan kolme tuntia myöhässä ”pelastusoperaatioon osallistumisen vuoksi.” Kapteeni kertoo, että korvauksena myöhästymistä laivayhtiö tarjoaa kaikille ilmaisen brunssin. Juuri nautitun valtaisan aamiaisen jälkeen tarjous tuntuu solvaukselta. Käyn kysymässä josko aamiaisen jo nauttineille tarjottaisiin jotakin muuta mutta vastaus on kieltävä. Vaadin kapteenin pakeille, saan pakit ja asiakaspalautekaavakkeen.

Kemikaalikaupassa myyjä tietää jonkun pudonneen yöllä mereen. ”Merilaki vaatii meitä pysymään paikalla kolme tuntia,” hän sanoo, väsyneesti. Viivästyksen viivyttäminä päätämme mennä tutustumaan laivan kylpylään. Sen allasosasto käsittää muutamia pieniä lasikuituiseen kallioon upotettuja porepaljuja. Serkku, Esikoinen ja Kuopus laskevat vesiliukumäkeä, Poikaa jännittää liikaa. Saunan jälkeen huomaamme Pojan kanssa jonkun varastaneen pyyhkeemme. Myöhemmin kuulemme Äidiltä samoin käyneen heillekin. Valitusaikeistani huolimatta menemme lohdutusbrunssille. Hississä kuulemme jonkun miehen puhuvan kännykkäänsä seitsemänneltä kannelta yöllä mereen hypänneestä naisesta. Se tuntuu surulliselta, kovin lopulliselta.

Tukholmassa päätämme ajaa metrolla Sergelin torille. Käymme Kulturhusetin alakerrassa sijaitsevassa Design Torgetissa ja ostamme keittiöön uudet valaisimet. Sitten kävelemme sillan yli Kungsholmenin puolelle Tabbouli House -nimiseen sisustusliikkeeseen sillä olemme netistä lukeneet heidän myyvän todella hienoja käsinmaalattuja kaakeleita. Ikävä kyllä kaakelit ovat sementtisiä ja noin kolme senttiä paksuja. Keraamisia kaakeleita kaivanneena emme ala niitä kotiin kantamaan. Palaamme Sergelin torin seutuville. Käymme Granit -nimisessä sisustusliikkessä Hötorgetin laidalla ja otamme metron takaisin satamaan. Kulkuputkessa väijyvät valokuvaajat eivät tee elettäkään meitä kuvatakseen. Ammattiliiton tiedotuspäällikön oloinen nainen on liimannut itsensä Muumipeikon vartaloa vasten kuin suuteloa odottaen ja Pikku Myy yrittää repiä häntä irti. Stuertti lähestyy hiljalleen, takakautta, laivan ovelta kun nainen viimein päästää solvaten Muumista irti. ”Ei tippaakaan inhimillisyyttä, ei inhimillisyyttä,”, hän hokee.

Illallisella viereisen pöydän mies saa naksut kuultuaan, että viinihanan käyttö hänen kohdallaan on sitten loppu. Miehen kolme lasta painavat päänsä isän haukkuessa tarjoilijaa, vaimo kehottaa poistamaan salista. Koko loppuaterian nainen syö puolittain ovelle kääntyneenä, miestään takaisin kaivaten tai peläten.

Toinen aamu laivalla on edellisen toisinto tai sitten tulevan etiäinen jos laivalla viettäisi kolmannenkin yön. Kuopuksen silmät vain rähmivät edellisaamua enemmän. Lähtiessämme syömään buffetin eilinen naapurin mies vinolaukkaa lähihytistä käytävälle. Askelluksestaan päätellen suuntaa siksakkia peräkannen pubiin, ajattelen. Me menemme aamiaiselle vaikka buffet tuntuukin jo pakkotäytöltä. Juon kuusi kuppia kahvia, syön neljä pikkuista karjalanpiirakkaa, munavoita ja emmentalia.

Helsingissä jonotamme kiltisti taksiin vaikka olisimme viisihenkisenä ryhmänä oikeutettuja tilataksiin jonon ohitse. Kuskimme on juuri ensimmäistä päiväänsä ajava, kertoo opiskelevansa hammasteknikoksi. Lupaan opastaa hänet rautatieaseman taakse, Kaisankujalle, mutta matkamme päättyy juuri siitä syystä betoniporsaiden eteen Kämp-hotellin ovien luo. Annan kuskille 90 senttiä juomarahaa ja kävelemme loppumatkan. Ateneumin edessä romanipariskunta esittää meille Lambadan tamburiinilla ja hanurilla.

Kotona puulattia notkuu jalan alla kuin laivan kansi aallokossa. Chilin, tomaatin, paprikan, ruusukaalin ja munakoison siemenet ovat itäneet. Jättisipulin lootassa on jotain härmän näköistä, rähmän kaltaista. Pyyhkäisen sen pois kostutetulla vessapaperilla, varsin tottuneesti.