Arto Paasilinnan muinaisessa menestysromaanissa muuan turhautunut toimittaja, Kaarlo Vatanen, murtautuu järjestelmästä ja tsuppaa pupun kanssa vapauteen. Kirja on hauska ja Risto Jarvan ohjaajama elokuva hykerryttävä. Tosielämässä taasen muuan Ari Vatanen haluaa väkisin liittää itsensä järjestelmään ja citykanit ovat kuin raamatun heinäsirkkalaumat.
Paasilinnakin on kunnostautunut taas viime aikoina. Kuuluisuuden kirot ovat kasvaneet niin isoiksi, että on tartuttava kurkusta kauppakeskuksessa. Viimeisten vuosien aikana mies, jota on käännetty melkein viidellekymmenelle kielelle, on aiheuttanut lehtien lööppien mukaan skandaalin ainakin Englannisa, Etelä-Afrikassa, Norjassa, Westendissä ja Imatralla. Ystävätkin aktivoituvat keltaisiin lehtiin: Arto on maailman yksinäisin mies, julistaa eräs ja tekee kirjailijasta surullisen satiirin keskushenkilön. Sellaisen roolihahmon, mikä varsinkin ranskassa herättää lukevassa kansassa pitkän huokauksen. Ach... Se mösjöö on kyllä 'auska.
Vatanen sen sijaan, itse Ari, on kääntänyt maitolasin jälleen ympäri ja pyrkii Euroopan parlamenttiin taasen kotosuomesta ja Kokoomuksen listoilta. Pahojen radiokielien mukaan Vatanen pyrkii viime kertaisen Ranskan asemesta nyt Suomesta koska hänet on laitettu ranskalaisella vaalilistalla niin alas, että sikäläisellä demokratialla hän ei ikinä pystyisi uusimaan paikkaansa parlamentissa. Oi vapaus, veljeys ja tasa-arvo.
En muista Vatasen aikaansaanteja parlamentissa. Muistan maitolasia skoolanneen miehen, muistan hämärän kohun kummallisesta laiturista, muistan ison onnettomuuden ajoilta jolloin autot olivat lasikuitua ja huiman tehokkaita. Ja sitten muistan pari päivää sitten Iltalehdessä ilmastonmuutosta vastaan puhuneen miehen joka kuulosti lähinnä Timo T.A. Mikkosen viimeisimmältä vaimolta. Aurinko lämmittää maapalloa eikä ihminen, sanoi Vatanen ja latasi, että tämä ilmastonmuutoksella pelotteleminen on hänen elinaikansa suurin hype sitten kommunismin. Suuri hiilijalanjälki tarkoittaa hyvinvointia. Miksi ihmisiä syyllistetään materiaalisesta hyvinvoinnista? Hyvinvointi on aina tarkoittanut lämpimämpää kohti menemistä. On ihan absurdia, että ihminen tietäisi miten ilmasto muuttuu. Ei kukaan tiedä minkälainen sää on ensi lauantaina. Lämpimiä jaksoja on tullut ja mennyt ihmiskunnan historian aikana. Lämmin on hyvä asia, kylmä on paha asia. Kylmällä ilmalla ihminen voi kuolla flunssaan. Paitsi tämä sikainfluenssa joka kehittyi lämpimässä ilmanalassa, ajattelen. Sitten muistan, että eihän siihen ole kuollutkaan niin montaa ihmistä kuin alkujaan pelättiin. Että sellaisia ne lämpimien maiden flunssat sitten tuppaavatkin olemaan. Leutoja kuin Suomenlahden etelätuuli kesä- heinäkuun taitteessa. Mutta mitäpä Vatanen niistä tietäisi, Ranskassahan mies on jo pitkään asunut. Jäniksen vuosikin on siellä tehty elokuvaksi. Siellä se nimettiin Vatasen elämäksi.
Lehtiä lukiessa on syytä pitää mielessä, että Vatasen suurin taustavaikuttajatyhmä todennäköisesti on ranskalainen autoteollisuus, muistutan itseäni. Sen me pidämmekin. Tyttö sen sijaan ei EU:hun hingu. Hän on kotoinen kosmopoliitti joka osaa sanoa hevou ja tietää, että kippis kertoo mistä kana pissii hollanniksi. Tytön tapa kippistellä on muutenkin hauska siinä missä Paasilinna keskittyy mukin kumoamiseen ja Vatanen muinoin maidon läikyttelyyn. Tyttö kippistää kaikkea samanlaista. Lasilla voi kippistää lasia, makaroonilla makaroonia ja keksillä keksiä, kengällä kenkää.
Syöminenkin on taas edistynyt. Pojallakin. Poika syö kaiken minkä tassuihinsa saa. Aivan kuin pullea, karvaton kani. Tyttö sen sijaan jo osaa kysellä. Saako tätä syödä, Äiti, saako tätä syödä? hän kysyy ja hän kaivaa Pojan suusta sinne kuulumattomia objekteja. Niitä ovat muiden muassa halot, sinkkiämpärit, sanomalehden riekaleet ja sukat. Erikoista. Tai sitten ei. Hampaat möyryävät leukaluusta vääjäämättömästi kuin sirkkalehdet pihastamme, kutittavat ikeniä kuin ihmiset maapallon pintaa.
Ilmastonmuutosta tai ei mutta ilmoissa ei paljon muutoksia tunnu tapahtuvan. Vatasen mukaan ihmiskunta on aina pyrkinyt lämmintä kohti ja kesää päin tässä taaskin mennään. Rajallamme kasvava koivu on saanut lehdet oksiinsa ja havisee heleästi tuulessa. Siitä muistan, että piankin on taas syksy ja sitten se kaamea talvi. En tiedä miksi esi-isäni tänne tölmäsivät, huomaan tuumivani. Aurinkoko heidän mielensä oli polttanut niin, että etsivät lumesta virkistystä, mietin. Vatanen tosin jos kuka tietää, että etelämmässä kaikki on hyvin sillä käsitykseni mukaan hän on ajanut useita kertoja autolla Pariisista aina Dakariin asti. Ja se onkin jo melkein päiväntasaajalla.
Siitä mieleeni juontuukin, että vanha kunnon Paasilinna voisi soveltua punaisine puvuntakkeineen paremmin astahtelemaan Euroopan parlamentin käytäviä kuin Vatanen konsanaan. Ja asioiden riistäytyessä käsistä Arto jos kuka sopisi pitämään Suomineidon puolta, ottamaan kuristusotetta lipevän Monsieur Euroopan kaulalta. Pienen kun on pidettävä meteliä että tulee huomatuksi. Oli sitten kuinka kuuluisa tahansa.
