Saan Kätilöopistolla luettavaksi
artikkelin
”Muutos lentosuunnitelmassa”.
Siinä verrataan downin syndroomaisen
lapsen syntymistä
siihen, että Italiaan menon sijasta
olisikin päätynyt Hollantiin.
En ymmärrä vertausta.
Ei minun lentoni päätynyt
tulppaanipellon laitaan,
me rysähdimme sisämongolialaiselle
arolle
missä korviini ei kaiu oopperaa eikä
chansoneita tai motetteja
vaan möreää kurkkulaulantaa.
Eikä minulle tarjota vaaleaa
vehnäolutta
italialaisen viinin asemesta
vaan suuhuni kaadetaan väkipakolla
kumissia, käynyttä tammanmaitoa
eikä täällä ole kanavia
kuten Venetsiassa tai Amsterdamissa
vaan tomua niin kuin Örgöössä, Ulan
Batorissa
enkä hakemallakaan näe maisemassa
arkkitehtonisia aarteita
vain pyöreitä jurttia
kuin vihreälle kankaalle pudonneita
vanhanaikaisia nappeja,
kiiltäväselkäisiä hyönteisiä.
Mutta älkää ymmärtäkö minua
väärin,
älkää tuomitko suvaitsemattomana:
Ei tässä mitään pahaa ole.
Minä rakastan omasta siemenestäni
siinnyttä
ja pidän näistä aavoista aroista,
näistä vikuroivista hevosista
tästä vääräsääristen,
vinosilmisten
matalakalloisten ihmisten lajista
mutta antakaa minulle aikaa sopeutua,
todellisia vertauskuvia mihin
samaistua.