Uudenvuoden taikoja

Elämä Joulun jälkeen on kankeaa. Iso maha hankaloittaa kulkua ja ovet pitää avata sivuttain. Autossa haisee kerosiini ilmajokisen vetokoukkuasentajan jäljiltä. Kotona on hiljaista. Äiti, Tyttö ja Poika ovat yhä Seinäjoella.

Sotalesken osa on kova. Elän yksin hiljaisessa, pimennetyssä asunnossa. Tämä siksi, että asuntomme kosteidentilojen (keittiön ja kylpyhuoneen) loisteputket ovat salaperäisesti loman aikana palaneet. Lisäksi Salaperäinen Napsu on palannut. Se kiertelee minua, napsahtelee milloin missäkin. En tiedä mikä se on. Ehkäpä haljennut ja lattian alle vuotava lattialämmitys, ajattelen.

Piha on täynnä kummallisia kuoppia. Makuuhuoneemme ikkunan alla on sekä omituinen kuoppa että eriskummallinen röykkiö. Kellään ei ole kiirettä siivota niitä pois sillä me emme ole osakkeenomistajia. Ja jos olemmekin, emme omista heidän yhtiönsä osakkeita vaan kaikkia outoja hippiosakkeita kuten purjelaiva Estellen ja Uusituuli ry:n kannatusosakkeita. Niiden paras puoli on se, että niiden hinnat eivät voi ikinä laskea koska ne alkujaankin ovat olleet lähinnä nimellisiä.

On vaikeaa nukkua kun saa kerrankin nukkua yksin ja niin poikittain kuin vain haluaa. Käperryn sikiöasentoon sängyn kulmaan ja pingotan Äidin yöpuvun tyynyliinaksi. On pimeää. Tuuli ulvoo ja Napsu napsahtelee ympäri olohuonetta ja tupakeittiötä. Mahtaakohan se sittenkin liittyä talon halki kulkevaan maankuoren repeytymään, siirtolinjaan, ajattelen. Olen Kalle irtautumassa päätalosta, paritaloksi haikaileva rivitalonpätkä.

En saa mitään tehtyä töissä. En saa mitään tehtyä kotona. En saa mitään tehtyä näiden kahden välillä.

Illalla avaan television ja viimeisen konvehtirasian. Tuijotan dokumentteja. Tuijotan sarjoja. Tuijotan mainoksia. Tuijotan, tuijotan. Äkkiä huomaan konvehtirasian ensimmäisen kerroksen tyhjäksi. Oksettaa. Ikeniä särkee. Silmiä särkee. Pesen hampaat jollakin kaapista löytämälläni ekologisella mönjällä. Se maistuu homeelle ja siitä jää ikäviä rakeita hampaisiin. Ikenistä vuotaa verta. Jälkipesen hampaat uudelleen Tytön muumitahnalla. Sitten käperryn vuoteenkulmaan ja pidättelen oksennusta. Aamuun asti.

Joulutukki

Joulu painaa päälle maalta, mereltä ja ilmasta. Siltä ei voi välttyä missään. Se tunkee korviin autoradiosta ja sumentaa näkökentän katujen yllä riippuvilla valoilla. Se on hajutonta ja mautonta kaasua, häkää, joka leijuu kaikkialla kuin pahanlaatuinen hernerokkasumu.

Me lähdemme Joulunviettoon jo Sunnuntaina. Ensin matkaamme Valkeakosken tienoville Tampereen Mummun ja Papan huvilalle. Ja siellä jos jossain, ajattelen, ilmassa leijuu jotain. Ilma on lisäksi keväisen lämmin, nurmi vihertää. Parkkipaikan vieressä ojassa on muutama päivänkakkara täydessä terässä. Tästä ei talvea tule, tuumin. Olen yhtä väärässä kuin aina. Jo ensimmäisenä yönä pakkanen laskee ja maa peittyy hennon lumiharson alle. Me huomaamme sen vasta aamulla. Illan tuijotamme liekkiiin, kuuntelemme kuinka makkara paistuu, rasva pihisee ja kuoret halkeavat. Tyttö innostu dippaamaan omaa palastaan vahvaan Turun Sinappiin ja Poika huutaa silloin tällöin pienet kannustushuudot.

Maanantaina poikkeamme Tampereeelle shopittelemaan. Siellä on kaameaa. Tavarataloissa pimputtuu joulurallatusten raiskaukset ja kaikkialla on liikaa ihmisiä. Me olemme pääkaupungista tulleita metsäläisiä. Ainakin Isä, minä siis. Koetan paeta Mummolaan. Karkumatkani huomataan ja yht´äkkiä pakoauton takapenkillä onkin epämääräinen luku lapsia. Äiti jää Pojan ja Tampereen Tädin kanssa kaupungille korttia vinguttamaan. Kiitän onneani, että kyseessä on postikortti eikä mikään luotollinen muovinpala.

Palaamme kaupungista vasta hämärän laskettua. Ideapark on omituinen kaupallinen tekokuu joka vilahtaa ohitsemme männynrunkojen lomasta.

Huvilalla Tyttö repii lastenkirjoja. Se tuntuu pahalta. Yksi eteeni ajelehtiva sivu on Richard Scarryn englanninkielisestä lastenkirjasta. Hassu eläinhahmo kiskoo perässään tukinviipaletta. Sen nimi on Yule Log, joulutukki. Oikeammin vielä joulupölkky. Muistelen, kuinka isäni aikanaan käänsi suomalaista joulutraditiota englanniksi kanadalaiselle vaihto-oppilaalle. Siitä pitäen meillä onkin vieraillut Jouluvuohi, Christmas Goat. Katson wikipediasta mitä se tuntee pölkyn alkuperästä. Yllättäen kyse ei olekaan juhojuntus-tyylisestä hassujutusta vaan totisesta traditiosta joka tulee yhtä syvältä Euroopan pakanallisesta historiasta kuin kotoinen pukkimmekin. Mietiskelen tukin alkuperäistä funktiota, pukkihan oli ilkeä hahmo joka kiersi talosta taloon viinaa kerjäten. Ehkäpä tukin tehtävä oli laulun sanoin tuoda valo pimeään, ajattelen.

Aattona teemme Papan ja Tytön kanssa kierroksen Tampereen Mummun ja Papan ystävien luo. Joulutukkeja ei näy ja pukkeja olemme me. Tyttö innostuu huomatessaan kissan eräässä lahjapisteessämme. Isäntä innostuu tästä ja näyttää meille täytetyn metson sekä pulun. Lintu Tyttö ääntää oikeaoppisesti. Myöhemmin poikkeamme Ideaparkissa. Se on juuri sellainen kuin sen kuvittelinkin olevan enkä usko sinne enää meneväni.

Joulupäivänä karavaanimme siirtyy Seinäjoelle. Tämä on inhimillistä aiempiin jouluihin verrattuna. Silloin olemme ajaneet tuon välimatkan jouluyönä. Viime vuonna Tyttö heräsi Parkanossa ja itki koko loppuyön. Ja radiosta tuli jostain syystä vain joululauluja sekä Juice Leskistä. Niin nytkin. Surffaan kanavia mutta en pääse irti Siasta, Mustan auringon noususta enkä muistakaan Leskisen lauluista.

Seinäjoella meitä odottavat notkuvat pitopöydät. Ne notkuvat herkkujen painosta, eivät silkkaa löysäjalkaisuuttaan niin kuin kotona. "Jos vaari olisi täällä niin hän kyllä ruuvaisi jalat isolla avaimellaan" muistaa Äiti aina sanoa. No nyt ollaan Vaarin luona. Eivätkä jalat notku. Edes Vaarilla.

Neljän päivän tukevan syönnin jälkeen palaan kotiin. Olo on kuin kolmen erämaassa vietetyn ryyppyviikon jälkeen: Tunnen itseni kuivan pöhöttyneeksi. Olen pöydälle unohtunut suolakurkku joka himoitsee nestettä. Ruiskin suuni kauttaa sisääni virkistäviä vesiä enkä kaipaa ruokaa lain. Loppuvuotena. Eikä radiostakaan enää tule joululauluja, pelkkää Leskistä vain. Mutta ei se mitään sillä Sika olen minä.

Lelut olemme me

Kaasu pörisee Pojan suolistossa. Poika itkee iltaisin. Hampaat kyhnyttävät Tytön ikeniä. Tyttö itkee öisin. Äiti on valokuva Romanialaisesta aaveesta. Isä pirinarkkarin lailla sinne tänne säntäilevä kofeinisti. Suurimmat erot hänen ja amfetaministin välillä ovat pilkun paikka vartalon rasvaprosentissa.


Keskiviikkona ajamme Lelukauppaan. En tiedä mitä odottaa ja hämmästyn silti. Jo matkalla valtavan parkkipaikan toiselta laidalta toiselle vartija huutopysäyttää meidät mahtavalla karjaisulla. Meitä ei onneksi pidätetä. Eikä puhutella. Vauvan peitto vain oli pudonnut ja vartija halusi sen meille ilmoittaa. Hyvä niin. Pidätyskykyni ei olekaan enää nykyään kummoinen. Kiitos kaiken sen kahvin.

Kauppa on valtava. Täynnä lirputtimia ja lärpyttimiä, muovia, kumia ja erilaisia naamioita. Tyttö hihkuu innoissaan, Poika maata retkottaa ostoskärrynsä turvakaukalossa ilmeettömänä kuin kaiken nähnyt kalpea buddhapatsas. Rullaamme kärryillä lelusoitinosastolle. Siellä on oikeita sähkökitaroita, kosketinsoittimia ja diskopalloja. Paukuttelen rumpukonetta innoissani ja kilkuttelen etydeitä samanlaisella flyygelillä kuin Tenavien Amadeuksellakin on. Saan Tytöltä aplodit, Äidiltä pahan silmän. Missä nämä lelut olivat seitsemänkymmentäluvulla, mietin. Käsittääkseni leluni koostuivat sokerikorpuista, porkkanoista ja kuulakärkikynän jousista. Myöhemmin sain kirveen ja tein hyppykengät olohuoneen sohvan joustimista.

Siirrämme karavaanimme nukkehyllyyn. Tyttö hihkuu innoissaan nähdessään katossa voimailevan apinan. Kännykkään pälpättävä rouva koettaa varastaa Pojan. "Hei," hän huutaa kännykkänsä, "joku on hylännyt kärryt tänne! Mä otan ne!" Onnistun hakemaan Pojan takaisin häkeltyneeltä rouvalta mutta olen sokeutua kännykkään pälpättävän papan neuvojen ohjaaman mummon etusormeen. Tämä ei ainakaan suoranaisesti nostata joulumieltä, tuumin.

Nukkehyllyjen luona kolme Äiti Teresan Rakkauden Lähetyssisaret -nunnajärjestöön kuuluvaa nunnaa tutkii Bratzeja. Me kierrämme katsomaan autoratoja. Scalextrics olisi hyvä ostos, mietin. Sen moduulit kun ovat säilyneet muuttumattomina vuosikymmeniä.


Kaupassa on myös puuleluja. Mutta niitä on vähän. Niitä on niin vähän, että jos tulisi joltain toiselta planeetalta niin voisi kuvitella muovin olevan Suomessa puuta yleisempää. Muistelen kuinka isäni vei minua toisinaan Lentokonetehtaan propelliveistämön jätelavalle rakentelupuita hakemaan. Tuntuu, kuin se olisi ollut kokonaan toisella vuosituhannella, ajattelen. Sitten ymmärrän sen olleen.


Rullailemme kassalle ja olemme törmätä kikattelevaan nunnalaumaan. Tällä kertaa he ovat tutkimassa Barbeja. Kassan vieressä on puisessa kehikossa pattereilla toimivia käveleviä eläimiä. Tyttö katsoo niitä ihmeissään. Ne ovat kuluneita ja nuhjuisia ja ne ovat jotenkin ajautuneet kehikon keskelle toisiaan kyhnyttämään


Kotipihassa naapurin mies on juuri nousemassa autostaan. Satumme parkkipaikalle usein samaan aikaan. Hän on taloyhtiömme puheenjohtaja. Hän katsoo meitä kummissaan Tytön tervehdittyä häntä sanomalla "Hei, apina!" Siihen on vaikeaa lisätä mitään. Edes sitä, että eihän tässä nyt Isän mielipiteitä maailmalle kuuluteta vaan kerrotaan juuri nähdystä leluapinasta.

Porvoon mitalla

Aika ottaa muodon. Ensin se on suorakaide mutta alkaa pian käyristymään. Siitä tulee half pipe jonka reunuksilla väsyneet vanhemmat tekevät temppuja.

Perjantaina Eno tulee kylään. Tytön mielestä se on hauskaa. Tyttö kutsuu Enoa ensin Sedäksi ja sitten Vaariksi. Poikaakin naurattaa. Toisinaan. Hymyn hyydyttääksemme sullomme koko kerhon autoon ja kierrätämme Enoa katsomassa kuluneen vuoden aikana katsomiamme taloja. Ensin poikkeamme Papan talolla. Se on rintamamiestalo 1940-luvun lopusta. Siinä oli rosteriset putket, kummallinen elintasomöhkylä, paha mätävika huonosti suunnitellussa alapohjassa, öljyn läikittämä piha ja pihasauna. Se on sittemmin remontoitu. Ikkunat on vaihdettu uusiin. Julkisivu on maalattu. Piha on asfaltoitu. Sauna sahattu kahtia ja takapihalle on rakennettu kaksi toisiinsa kytkettyä erillistaloa. Toisessa palaa valot. Papan talolta ajamme takaisin ohi Kolmen vesivahingon rivitalon. Sen välittäjä muisti meidät monta kuukautta. "Hei, te olette ne jotka haistelee!" No. Vesivahingosta jää haju asuntoon. Sellainen makea tuoksu, imelletyn joululaatikon löysä lemu. Ohitamme vanhan VR:n huvilan sementtialapohjineen ja vesivahinkoineen. Ja sen Matarin talon jonka tarjousta tehdessä myyjä lakkasi hymyilemästä ja sanoi: "Tää on nyt kyllä niin huono, että en edes tiedä viitsinkö viedä tätä eteenpäin." Eikä vienyt. Sielläkin asuu joku muu. Ohitamme vielä pienen punaisen hirsitalon jonka piharakennukseen hirsi oli perinnekorjauksen mukaisesti tehty maalatusta uretaanista ennen kuin palaamme takaisin kotiin.

Lauantaina pakkaudumme perhefarmariin ja ajamme Porvooseen. Kaupunki on kuin kaunis karamelli joka alkaa jossain vaiheessa särkemään hampaita. Kävelemme. Katselemme. Tyttö on patapumissa selässäni, poika vaunuissa selällään. Äiti ja Eno kiertelevät liikkeitä. Me liikkeiden edustoja. Kiinnitän huomiotani liikkeiden ikkunoita enemmän itse kaupunkiin, sen arkkitehtuuriin, rakennusten kuntoon. Ikkunoihin. Maalipintoihin. Kattoihin. Kivijalkoihin. Niihin kiinnitän huomiota helpoiten. Talojen kivijalkoihin. Olen kumarassa kulkeva Notre Damen kellonsoittaja jonka kyttyrällä on oma ja itsepäinen luonne. Ja pienet jalat jotka potkivat selkääni. Onneksi niissä ei ole kannuksia, ajattelen. Toisaalta, jos olisi, niin olisin varmasti ne ansainnut. Patapumin vatsaremmiä ei ole suunniteltu mahakkaille ja Porvoossa on kylmää. Pakkanen puraisee makkaroitani ja niitä alkaa kutittaa. Poikkeamme kahvilla.

Sunnuntaina käymme Tuomaan markkinoilla. Tänne ei Epäilevä Tuomas mahtuisi, ajattelen. Ainakaan kulutusyhteiskuntaa kyseenalaistava Tuomas. Vaan eipä sellaisia taida ollakaan. Poika nukkuu taas vaunuissa, Tyttö tapittaa rävähtämättömin luomin kojuja. Ostamme kalalautasen grillimakkaralla. Takanani seisova täti kääntyy pois sillä hänen mukaansa paikan annokset ovat aivan ylisuuria. Mutta hänpä ei tiedäkään, että meidän annoksellamme ruokitaankin neljä ihmistä. Sitä ei tiedä edes toiveikkaasti grilliteltan katolle ulostava suuri merilokkikaan. Kolme ihmistä suoraan ja yksi välillisesti.

Yksinäinen Vietnamin lippu liehuu Aleksanterinkadulla jouluvalojen alla. Se verhoaa vanhan Vakuutusyhtiö Salaman tekstiä niin, että kaksi ensimmäistä kirjainta peittyy. Lama. Kultaisin kirjaimin. Tästäkö se Sarasvuo uneksi? Emme tiedä. Me nousemme juuri ilmaan half pipen reunalta. Kellumme hetken ilmassa ja käännymme takaisin alas. 

Lumiukon karvat

Eräänä päivänä sataa taas lunta. Sitä alkaa ripsuttelemaan heti aamusta ja sade jatkuu iltaan asti. Ei sitä kovin paljoa tule, ihan niinkuin lumeeksi vain. Silti sekin tekee hyvää. 

Työpäivät venyvät ikuisuuden mittaisiksi. Terveellinen dieetti on unohtunut. Isän ravinto koostuu lähes yksinomaan eri teurasjätteistä prässätyistä mikropitsoista. Tyttö ei tahdo nukahtaa iltaisin. Hänen nukuttamisensa on nyt Isän velvollisuus. Yleensä Tyttö viedään nukkumaan hieman yhdeksän jälkeen mutta hän nukahtaa vasta tunnin kuluttua. Isälle tämä on hankalaa. Bloginpidolle tuhoisaa. Tunnin nukutuksen jälkeen Isä hoippuu olohuoneeseen unesta sekaisena mutta elpyy puoleenyöhön mennessä taas ylivirkeäksi.

Keskiviikkona Äiti vie Tytön ja Pojan ulos. Isä on töissä. Poika nukkuu vaunuissa ilman kantokoppaa sillä se on autossa ja auto Isän työpaikan edessä. Äiti ja Tyttö rakentavat tukevan, lyhytkasvuisen lumiukon. Tytön mukaan sen nimi on Mummu. 

Taloyhtiön pari viikkoa aiemmin kaivamat salaojakannet ovat yhä avoinna. Niiden päällä on lumenpeittämiä lankkuja. On ihme, että kukaan ei ole pudonnut sellaiseen, ajattelen. Taloyhtiön kerhotilan oven yläpuolisen lampun kupu on tippunut alas. Oveen on liimattu keltainen post it -lappu: Viherkokous siirretty. Olen flunsassa / kuumeessa. Jaakko.

Lumen sulaessa taloyhtiön huoltomies puhdistaa käytävät polttomoottorilingolla. Hiekkainen nuoska lentää harvojen lingon tieltä syksyllä kaatamatta jääneiden syreenien päälle.

Ilman yhä lämmetessä lumiukko kallistuu taaksepäin ja sen raajat aukeavat. Hiekka paljastuu lumipinnan alta kuin tuhruisen härski karvoitus. Pojat ajavat mopoillaan Mikkolantietä yöhön. Meillä valvotaan.

Kiinalainen maitojauhe

Hitaasti kuin jokilaiva etenemme kohti vääjäämätöntä. Kohti lumetonta joulua, kohti pimeyden sydäntä. Laulu- ja soitinyhtye Northern Kings julkaisee albumillisen kikkeliheviksi muunnettuja vanhoja rallatuksia. Ne valtaavat radioaallot. Blogin pitäminenkin vaikeutuu. Tuntuu, että pienet asiat kasvavat kunnes niistä tulee ylitsepääsemättömän isoja. Ja kaiken lisäksi sataa. Jatkuvasti.

Tiistaina varaamme Pojalle ajan lääkäriin. Pääsemme vastaanotolle jo torstaina sillä kyseessä on yksityinen vastaanotto.

Lääkärikeskuksen valotaulussa surisee siivekäs hunajaa keräävä hyönteinen. Ne ovat olleet aiemmin ahkeruuden esimerkkieläimiä, nyttemmin kaiken katoavaisuuden kuvia. Vastaanottotilassa kuhisee kuin pesässä. Me olemme myöhässä, kuten tavallista. Virkailijaa se ei haittaa sillä täällä eletään markkinatalouden mukaan. Vuoromme on annettu eteenpäin ja joudumme odottamaan. Odotan Pojan kanssa puoli tuntia ennen kuin vuoromme uudestaan sattuu kohdalle. Sitä ennen ehdimme nähdä paljon sairautta ja surkeutta, monia kyyneleisiä silmiä ja alas painettuja päitä. Tohtori tutkii Pojan kertomani perusteella ja sanoo sitten, että koliikkia vain esiintyy eikä tässä välttämättä ole mitään lääketieteellistä syytä. Sitten lääkäri tutkii Pojan nenän ja kuuntelee sydänäänet ja kertoo, että nykyään on voitu todeta monen koliikin johtuvan kuitenkin erilaisista allergioista. On siis mahdollista ostaa kokeeksi kallista äidinmaidon vastiketta ja katsoa, miten uni alkaa maistumaan. Tämän lisäksi tohtori ehdottaa vatsalaukun röntgeniä. Se kuulostaa kalliilta ja sitä emme nyt ota. Autolla Äiti ja Tyttö ovat nukahtaneet höyrynpeittämien ikkunoiden taakse. 

Ajamme Itäkeskukseen ja ostamme apteekista äidinmaitovastiketta. Se maksaa 57 € ja siitä saa kolme litraa valmista juomaa. Kotona sekoitamme pienen koe-erän. Se haisee karmealta. Mutta sitä juotuaan Poika ei itke. 

Seuraavana päivänä vaippaan on tullut runsaasti kakkaa. Se ei ole makeantuoksuista, toffeenkaltaista vauvankakkaa. Se on kirkkaan vihreää ja siinä on kovia ryynejä kuin pieniä muovikuulia. Päätämme lopettaa jauheen antamisen. Vastineeksi Äiti lopettaa kaikkien maitotuotteiden käytön. Kokeeksi.

Täysikuu

Täysikuu. Ja unettomuus. Lapset ovat levottomia ja heräilevät itkien.

On yhä pimeää kun astun ovesta. Olen sopinut asiakastapaamisen jo puoli kahdeksaksi eikä minulla ole ollut aikaa tehdä eväitä. Sinihaalarinen mies huikkaa morjekset ärrää sorauttaen. Hän etsii vesimittaria. En osaa auttaa.

Asiakas on jo ovella kun pääsen perille. Onneksi tapaaminen ei kestä kovin kauaa. Jo vajaan minuutin päästä olen matkalla markettiin ostamaan mikroruokaa. En osaa päättää ostanko jauhelipitsan vaiko jauhelihametvurstipitsan. Ostan molemmat. Minä. Entinen kasvissyöjä.

Lauantaina luulen saavani nukkua myöhään. Luulo on väärä. Nousen Tytön kanssa jo ennen Pikku Kakkosta. Tiskaan. Vaihdan Tytölle kuivat. Lämmitän puuron ja syötän. Sitten saan hetken rauhan ja teen itselleni valtaisan metvurstileivän. Sen rasva imeytyy suoraan verisuonieni seiniin. Valkoista, kovaa rasvaa. Se antaa lämpöä, se antaa jaksamista päivän töihin.

Pojan vatsahieronta on edennyt viimeiseen kertaan. Menemme kaikki. Tyttö rynnistää heti hierojan lelulaatikolle. Hieronnan jälkeen ajamme Vantaanjoen tulvaniittyjen halki Haltialan kotieläinpuistoon. Näemme kaksi lehmää, sonnin, lampaita, varpusia, kalkkunoita ja kanoja. Tyttö on tohkeissaan. Poika nukkuu.

Haltialasta jatkamme Vantaan Rekolaan. Menemme katsastamaan siellä myytävää taloa päivänvalossa. Päivänvalon lisäksi olen varannut mukaani uuden taskulampun. Talo näyttää kivalta harmaasta kelistä huolimatta.  Lupaamme miettiä tarjoammeko. 

Kotona uneksimme taloja. Mietimme Rekolan taloa, Tuomarilan taloa, Siuron taloa, Porvoon taloa, Matarin taloa ja kaikkia muitakin taloja. Poika itkee. Koko yön.