Vielä kun saisi jonkun palvelun tuottamaan sylyksellisen halkoja postilaatikkoon joka päivä niin kaikki olisi mainiosti, ajattelen syli halkoja täynnä. Toisaalta, edellisten asukkaiden jälkeensä jättämät kuusipöllitkin palavat iloisesti ritisten kunhan ne vain joku romuvarastona toimivasta autotallista esiin kaivaa, pienii ja sisälle kantaa. Se on se työ, kaikessa, ajattelen. Varsinkin näin toipilaana. Asuntoyhtiötyyppinen omakotiasuminen tuntuisi nyt oikein järkevältä ratkaisulta samoin kuin huoltoyhtiöiden käyttö. Niiden ongelma on luonnollisesti vain ja ainoastaan se, että ne maksavat. Itse tehty on olevinaan ilmaista vaikka ei sekään ole. Sydän kuluu ja saattaa hajota, päähän alkaa ottaa ja ruokaa pitää syödä aina vain enemmän.
Pöllit ovat kauttaaltaan jonkin puuta syövän jumin saastuttamia. Lajinmäärityksemme perusteella toukkien ei pitäisi kuitenkaan pystyä talomme rakenteissa elämään. Tiedä siitä sitten. Otukset ovat jyrsineet kaarnan alista nilaa ja itse puukin on kanavien halkoma. Silloin tällöin kirves osuu toukan kammioon ja pölkylle putoaa noin sentin mittainen valkoinen kuoma. Niillä on härskit mustapartaiset suut ja takaruumis pölyn peitossa. Ennen sisälle viemistä halot saavat vielä tuleentua ja kuivua pinossa. Se riittää kuivattamaan toukat. Ne muuttuvat kuivuessaan kellertäviksi ja taittuvat kaarelle.
Selkä kaarella yskin itsekin keltaista tiistai-aamuna. On autoton päivä ja siksi työmatka suoritettava linja-autolla. Sikäli tämä ontuu, että autohan se linja-autokin on. Kuitenkin se on ekologisempi vaihtoehto kuin istua yksin omassa autossa ruuhkaisella tiellä, olen ymmärtänyt. Ehdin juuri ja juuri pysäkille. Tupakkamies verkkatakissaan on jo paikalla, samoin pukuherra. Bussi tulee pian ja viittaamme kaikki yhdessä sille kintaalla. Sanon hyvät huomenet kuskille mutta tämä tuijottaa jonnekin tien laidan pusikkoon. Autossa on enemmän tilaa kuin koskaan aiemmin. Suurin osa matkustajista on naisia. Minulla on mukanani Charles Bukowskin runokokoelma Amerikan Matadori. Siinäkin on naisia. Lisäksi sen ensimmäisellä sivulla todetaan ”maailman olevan täynnä klassikkonsa lukeneita varastotyöntekijöitä”. Bussikuskeja ei mainita. En tiedä mitä ajattelisin. Vanha Kalle kirjoitti lauseen Los Angelesissa. Me olemme Vantaalla, parahultaisesti Helsinkiin juuri siirtymässä. Mahdollista sekin tietenkin on. Ehkäpä kuski ei huomannut vastata tervehdykseen koska oli juuri miettimässä Rikoksen ja rangaistuksen juonikuvioita, pohtimassa vanhanaikaisia korulauseita. Ajat ovat muuttuneet sitten Bukowskin Losin, mietin. Suurin osa klassikkonsa lukeneista kuskeista täällä koivun ja tähden alla lienee lukenut klassikkonaan ensisijaisesti Koraanin.
Bussi pullauttaa minut kyljestään työpaikan viereen. Se sijaitsee erään kaupungin vilkkaimman sisään- ulosmenoväylän varrella. Ruuhka on kamala. Jokaisessa autossa istuu yksi klassikkonsa lukenut mies. Useimmat heistä näyttävät niin kiireisiltä autojaan kaasutellessaan, että epäilen klassikoiden olleen Valittujen Palojen kirjavalioita. Kävelen tien yli. Tunnen itseni alastomaksi ilman kiillotetun pellin suojaa. En ole klassikko eikä minulla sellaista edes ole. Edes sellaista, mistä Kari Hotakainen kirjassaan ”Klassikko ” kirjoittaa.
Töissä ei autoja ole. Autottoman päivän iltapäivällä pysäkille satelee vettä. Kastun hieman. Pääsen kirjoineni takapenkille istumaan. Siellä se matka taittuu. Kotona Poika ja Tyttö tappelevat verisesti Legoautosta.