Maailman vähiten korruptoitunut maa

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan Suomi on maailman vähiten korruptoitunut maa. Se tuntui hienolta, lämmitti rinnassa kuin huikka tiskin alta esiin kaivettua. Sittemmin Vantaa on virrannut paljon vettä. Uusi tutkimuskin julkaistiin. Siinä Suomi oli jo pudonnut viisi pykälää.

Maailmalla jylläävä sikainfluenssa tai jokin muu yhtä sikamainen tauti saavuttaa meidät jo ainakin toistamiseen. Se lapsiperheen elossa onkin hauskinta: Taudit kiertävät kehää kuin Räikkönen asfalttirataa. Tosin Räikkönen tajusi heittää hanskat tiskiin saatuaan ajokengän kuvan haalarinsa takamukseensa ja muhkean pääoman tililleen.

Ensin sairastuu Äiti. Voimat häviävät äkkiväkkiä kuin bensa loppuisi tai säädöt menisivät sekaisin tai vain hydrauliikka pettäisi. Lehdistötilaisuutta ei kuitenkaan pidetä joten lopullinen selitys jää kuulematta. Vuode vetää Äitiä puoleensa kiihtyvällä voimalla. Sitten voimaantunut vetovoima alkaa kiskomaan räkää sieraimista. Sitä tulee, tulee ja tulee. Kaikki on taas kovin hankalaa. Ikkunoiden takana lumi sulaa sulamistaan. Parkkipaikkojen laitamien keot sulavat alhaaltapäin ja muistuttavat pian thaimaalaisia hiekkakivisaaria hiekoitushiekkahuippuineen.

Tautihuippu saavutetaan viikonloppuna. Tytölle nousee kuume lähelle kolmeakymmentäyhdeksää astetta. Se on paljon, enemmän jopa kuin kaiken huippuna käytettävä Isän iän numeraalinen arvo. Lauantai-iltana sairastuu Poikakin. Yht'äkkiä jo viikon pyjamassa patsastellut Äiti huomaa olevansa juustosakkaisen maito-oksennuksen peittämä. Isä rullaa matot ja saa käskyn lähteä kuumemittarin patteria hakemaan. Helpommin sanottu, sanoo jälkiviisas. Palaan kaksi kertaa kotiin väärät patterit paketissa. Lopulta ajaudun epätoivoiseen kujanjuoksuun joka johdattaa minut Korson, Koivukylä, Jokiniemen, Tikkurilan ja muutaman muun paikan kautta Töölöön. Koska patteria ei saa, on ostettava uusi mittari, järkeilen. Sellaisia saakin päivystävästä apteekista. Huvikseni kysyn myös patteria. Käy ilmi, että niitä ei apteekissakaan myydä. Sen sijaan sieltä voi ostaa vielä pienemmän patterin joka käy pelkästään apteekissa myytäviin suurennuslaseihin. Me emme sellaista tarvitse. Lattiallamme olevat roskat ovat niin suuria, että ne näkee ilman lasejakin malkan silmään sattuessa.

Poika oksentelee kuin Old Faithul aina maitoa saatuaan ja kieltäytyy sitten juomasta kokonaan. Se ratkaisee oksennusongelman mutta luo uuden: Pikkulapset saattavat kuivua rajussa taudissa piankin. Huijaamme hieman vaihtamalla nukkuvalle tutin tuttipulloon. Tämä onnistuukin.

Alkuviikosta taudit hieman laantuvat. Isä käy normaalisti töissä. Töissäolo on kuitenkin eräänlaista päivystystä, varuilla oloa. Tulee samalla tutkittua työaikalainsäädäntöä tällaisen tilanteen varalta. Sen viesti on selvä, ainakin kunnallisalalla. Sairasta lasta hoitaa kotona oleva vanhempi vaikka itse sairaana olisikin. Lakikirja tuntee vain kaksi poikkeusta: Sairaalahoidon tai kertausharjoituksen. Äiti ei ole kummassakaan.

Torstaina Pojan kuume palaa. Pojan posket palavat kuumeisina ja Isä saapuu kuin eläköityvä F1-stara perhefarmarilla kotiin. Koivukylän terveysasemalla on rauhallista. Näemme lääkärin vain tunnin odotuksen jälkeen ja siitä viidentoista minuutin päästä pääsemme jo häntä tapaamaan. Lääkäri tutkii Pojan ja antaa diagnoosin: H1N1, sikainfluenssa. Diagnoosi tehdään vain pintapuolisesti, mitään vasta-ainetestiä ei lääkärin mukaan tarvita. Lääkäri kirjoittaa lisäksi Isälle sairaslomaa perheen hoitoon ja määrää Pojalle kauden ihmelääkettä, Tamifluta.

Palautan Pojan kotiin ja päräytän Tytön kanssa uuteen megamarkettiin. City sen nimessä hämää, hirvitys kun sijaitsee lähiössä. Mutta kuka haluaisi mennä Lähiömarketiin tai Taajamakeitaaseen? Agrimarket sen sijaan on ja hyvä niin. Marketissa on jäätelömaistajaiset. Maistettavana on kuutta laatua. Tyttö maistaa kahta. Kun kysyn hänen suosikkiaan niin vastaus on varma: "No ne kaksi!" Ostamme molempia.

Apteekissa on uusi hieno lääkerobotti. Se ei tosin lääkettä valmista vaan ainoastaan sen ihmisten ilmoille tuottaa. Meidän tapauksessamme farmaseutti joutuu kuitenkin kävelemään koko kahden metrin matkan sillä jostain syystä Mekaaninen käsi ei viivakoodia tunnista. Farmaseutti kertoo, että Tamifluta ei koske Kela-korvaus. Se on siis itse korvattava, kelattava, että sen arvoista se on. Vai onko? Ruskeassa pullossa lilluva harmaa neste maksaa hieman yli 43 euroa.

Kotona ilmenee pian, että Poika ei tamista välitä. Se ei mene raakana eikä mitenkään miksattunakaan. Koetamme mustikkahilloa sekä Pojan (lue: Isän) suosikkia lakritsijäätelöä mutta lääke ei vain alas mene. Kuume sen sijaan laskee. Illalla lukemat ovat taas normaaleja. Samalla pääsemme lukemaan netistä tarpeetonta tietoa. Selviää, että Tamiflu on otettu käyttöön suhteellisen nopeasti (ilman suurempia testauksia) ja että tehotakseen sen käyttö olisi aloitettava neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluttua oireiden ilmaantumisesta. Lisäksi se ei oireita vie pois, pikemminkin lyhentää taudin kestoa noin vuorokaudella. Luemme lisäksi Tamiflun aiheuttamista vakavista sivuvaikutuksista. Sellaisia ovat painajaiset, sekavuus ja jopa kohonnut itsemurhariski. En tiedä miten tällainen voisi vaikuttaa vuoden vanhaan mutta käyn kuitenkin korjaamassa Pojalta pois sähköjohdot joita yrittää puuhellaan tunkea.

Perjantai menee kotona. Kaikki nukkuvat pitkään ja hartaasti. Iltapäivällä menemme koko porukka taas uuteen markettiin. Nyt siellä tarjotaan kakkua ja kahvia. On siis oivallettu se maailmanlaajuinen laki, että mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa. Jos siis haluat minun ostavan jotain tekee pieni lahja siitä liukuvampaa. Kyse ei kuitenkaan ole lahjonnasta, enemmänkin ystävällisestä eleestä. Kakku on hyvää, luikahtaa käytävään kepeästi. Sitten Poika heittää omansa ostoskärryyn ja tapahtumaa ihmettelevä Äiti pudottaa omansa. Samassa Tytönkin kakku putoaa ja huomaamme seisovamme kakkukasassa. "Ei teitä voi julkiselle paikalle viedä," sanon naurussa suin. Se ei riitä. Onnistun suututtamaan lastenystävätädin. "Ei lapsia voi syyttää," hän opastaa. "Kyllä kaikille sattuu" ja voivoivoipieniälutulapsosia" kaikuu korvissamme kun koetamme paikalta luikahtaa.

Lauantainakin Isä pääsee sujahtamaan internetin ihmeelliseen maailmaan. Virukset eivät siellä meitä vaivaa, tänään. Luen, että Tamifluta Suomeen tilannut THL on saanut lääkkeen kehittäjältä GlaxoSmithKlineltä reilun "tuen." Tuen määrä on ylittänyt joinakin vuosina eräiden lähteiden mukaan jopa Sosiaali- ja terveysministeriön tuen. Onneksi elämme eräässä maailman vähiten korruptoineessa maassa, mietin. Muualla oltaisiin voitu kuvitella, että tämä tuki olisi jonkinlainen lahjus. Mutta ei täällä, herran tähden, missä dopingiin turvautuneet urheilijatkin puhtaille anteeksi aikanaan antavat. Luen lisäksi, että osa lääkkeistä vanhenee jo tuota pikaa. Niitä suunnitellaankin lahjoitettavaksi johonkin köyhään maahan. Se on hyvä ja sellainen Suomestakin nopeasti tulee.

Salaliittoteorioille tällaiset laiskat aamut ovat suurenmoisia. Voi antaa mielikuvituksen lentää kun ei tarvitse itse lentää. Otetaan siis paha virus ja siihen lääke. Annetaan tietotoimistoille runsaasti uhkakuvia etukäteen jotta voidaan luoda tietynlainen ilmapiiri. Sitten tilataan jokaiselle kansalaiselle lääke ja rokote. Annetaan taudin ensimmäisen aallon tulla suuren hysterian vallassa. Itse sairastin tuon mystisen taudin jo ensimmäisessä aallossa, elokuussa, lääkärin mukaan. Mitään testiä ei silloinkaan tehty. Lääkärin mukaan se ei ollut "pandemian tässä vaiheessa tarpeellista." Toisen aallon saapuessa ihmisiä aletaan rokottaa kuin karjaa. Pakotetaan ihmiset menemään rokotettaviksi terveyskeskuksiin missä varmasti on sairastuneia. Annetaan lehdistölle epämääräisiä tiedotteita. Hysteria kasvaa kun kuolemasta tehdään julkinen. Rokotejonoissa tapellaan. Tarvitaan vartijoita. Ihmiset sairastuvat ja terveyskeskuksiin tulee lisää jonoja. Diagnooseja ei tehdä, annetaan reseptejä. Tätä lääkettä vain ei voi kilpailuttaa sillä kilpailijaa ei ole. Kätevää. Eikä lääkkeen toimivuudestakaan ole sen enempää takeita kuin itse taudistakaan. Onko sitä olemassakaan, voisi kuulua seuraava kysymys.

On kuitenkin mieltä ylentävää tietää, että tämä kaikki tapahtuu maailman kuudenneksi vähiten korruptoituneessa valtiossa. Millaista meno tällä hetkellä esimerkiksi Pakistanissa? Sitä me emme tiedä. Jos hyvin käy, saattavat sikäläiset kuitenkin piakkoin saada lentopostissa vanhentuvia lääkkeitä. Täällä niitä ei enää tarvita sillä tänne ostetaan uusia.

Talven tuntu

Maanantaina maailma on sumussa. Heräämme englantilaisessa maalaismaisemassa. Nurmi vihertää yhä. Puiden lehdet ovat pudonneet. Sumu riippuu yllämme kuin kostea huopa.

Työmatka kuluu sumussa kuin sumussa omalla autolla. Laitalähiön väylät pumppaavat hitaasti mutta moottoritiellä pulssi kiihtyy. Ampaisen kiihdytyskaistalta sekaan ja olen kolauttaa edellä matavan Passatin takapuskuriin. Väistän sen hasardiheilahduksella viereiselle kaistalle Volvon eteen. Sumu roikkuu kymmenessä metrissä ja moottoritien valot ovat kummallisen liskon fluorisoiva selkäranka. Me olemme sen mahassa omissa pikku peltikapseleissamme kuin sulamistaan odottelevat pillerit.

Töiden jälkeen tapaan pihassamme odottavan sähkömiehen. Olen viisitoista minuuttia myöhässä koska oletin sähkömiehen tekevän niin. Tämä on noloa mutta tapahtuu. Sähkömies sanoo, että ei odottelu haittaa mutta en oikein tiedä. Katsomme loppuviikon sähkötyöt pikaisesti ja lähdemme Laajasaloon Pelastusarmeijan kirpputorilla komuutteja katsastamaan. Löytyy oikeanlainen mutta se ei ole meille sopiva.

Illalla luen netistä lehtiä saadakseni selville mitä maassa tapahtuu? Ilmeisesti ei mitään, jollei sikainfluenssarokotushärdelliä voida tapahtumana pitää. Syyrian kurdi Ebdi Mihemmed kiertää Suomea Pensselisetänä. Onko tämä nyt sellaista lamakulttuuria minkä puutetta on ihmetelty, mietin. Panutytön riipputissit ja löysänahkabaarit sen sijaan ovat onnellisesti jääneet 1990-luvun puoliväliin huonon sätkätupakansavuiseen keskikaljabaariin. Oi niitä aikoja. Ei niitä osaa kaivata, eikä haluakaan.

Tiistaiaamuna sataa lisää lunta. Se tykkyyntyy oksille, aidoille ja talojen katoille. On lähdettävä julkisilla töihin. Pipoa ei löydy mistään eikä hanskojakaan. Improvisoin kiireessä. Oikeaan käteen löydän oikean oikean käden hansikkaani eteisen lattialta. Hakkaan sitä hetken kaapinkulmaan jotta suurin osa sahanpuruista putoisi ennen käteen vetoa. Vasempaan laitan Äidin melko samanvärisen ja näköisen kintaan. Ulkona kiitän onneani siitä, että on yhä hämärää. Pysäkilläkään ei tuttuja näy. Se on hyvä.

Bussimatka raskaana putoavassa lumisateessa tuo jotenkin mieleeni Narnia-sarjan ensimmäisen kirjan. Bussi on Lucy joka kohtaa pian Faunin, me olemme Lucyn vatsassa. Vajoan omituisiin ajatuksiin. Se on omituista.

Lunta putoilee koko aamupäivän. Tunnen olevani ylösalaisin käännetyssä lumihiutalepallossa. Äidiltä tule tekstiviesti tuoda havuja kotimatkalla. En tiedä mistä sellaisia saisi. Metsästä? koettaa varovainen vuohenjalkainen fauni lampun luota. En kuuntele sitä.

Illalla porstuan johdosta roikkuva lamppu irtoaa johdosta ja sammuu. En osaa kytkeä sitä takaisin. Naulaan pari lautaa koolingiksi seuraavaa panelointikohdetta varten. Sitten avaan internetin. Luen englantilaisen miehen saaneen kaksitoista facebookin kautta tapaamaansa naista raskaaksi. Facebook taitaakin olla nykypäivän mopo, mietin. Pian sitäkin täytyy käyttää kypärä päässä. Mutta sitä ennen. Menen nukkumaan.

Ajankulua

Syksy kosii talvea ja saa viimein myöntävän vastauksen. Maa puetaan valkoiseen huntuun ja puut ravistelevat lehtiään maistraatin rappusille. Rukkaset jäävät tarpeettomiksi ja siksi ne voidaankin pukea Lapsille mutta Lapset hukkaavat ne ja joudutaan hankkimaan uusia ja yhä uusia rukkasia. Näin elämä soljuu eteenpäin omissa uomissaan. Niiden reunat ovat liukkaat ja pohja on täynnä teräviä kiviä. Me ajelehdimme uomassa ajopuuteorian heitteleminä, vain välillä päämme pintaan saaden.

Päätämme eräänä viikonloppuna pitää vapaata talopuuhista. Ajamme ensin Tampereelle minne Äiti ja Lapset jäävät päiväksi. Isä jatkaa yksin Virroille. Kyydissä on Vesihiisi-nimisen leikkilaitteen loppuosat ja takaisin on tarkoitus tuottaa lisää polttopuita. Mökillä on kylmää, lahden vesi jo jäässä. Rautavene jököttää tulevan laiturin päässä. Appi eli Vaari on jo paikalla. Ei paljoa puhella. Tämä on miesten maailma missä kiroaminen ja viinanjuonti eivät kuulu asiaan. Nyt tehrään töitä. Ja niitä tehdään.

Kahdessa tunnissa leikkiosat ovat päätyneet omaan läjäänsä leikkimökin ja rannan väliselle kaistaleelle ja halot peräkärryyn. Lastaamme tällä kertaa hieman vähemmän kuoripuuta sillä säilytystilamme alkavat olla niin sanotusti tapissa. Varastoja toki on, ei siitä ole kysymys. Kysymys on enemminkin siitä, että kaikki ne varastot ovat jo täynnä. Tarpeellisia tavaroita. Tarpeettomia tavaroita. Tavaroita. Rojua.

Takaisin Tampereella Mummu ja Pappa hoitavat Lapsia hetken. Saamme Äidin kanssa viimein kaivatun hetken kahden. Menemme Vatialaan läheisen haudalle. On pyhäinpäivän ilta ja hautausmaa kaunis kynttilämekossaan. Tuntuu jotenkin absurdilta, että se lienee ainoa paikka koko Suomessa missä kammottava Ameriikasta kantautunut Halloween-villitys ei lyö avokämmenellä kasvoille.

Seuraavana sunnuntaina Isän ystävä Englannista tulee kylään. Isä hakee hänet lentokentältä ja tuo kotiin syömään. Matka porstuan halki on vaaroja täynnä. On paneelia, on villaa, on kummallisia laatikoita. Laatikoita tarkemmin tutkittaessa ilmenee, että ne ovat täynnä kirjoja, lehtiä ja kesämökin tuoksuja. Mökin tuoksu niihin on tullut koska niitä on kylmässä säilytetty.

Talvi sakenee ja tuuli riepottaa kuorilautapinon päälle asetettua pressua. Laudat kastuvat vähintään kaksi kertaa viikossa. Se vaikeuttaa niiden polttamista. On siirryttävä kolmiportaisesta neliportaiseen puunkuivatusjärjestelmään. Se hankaloittaa kaikkea homeenhajuisten puupinojen vallatessa alati lisää alaa.

Talon virittely jatkuu miedolla lämmöllä. Se tuntuu kiehuttavan lähinnä naapuritalojen asukkaita. Heillä onkin meihin verrattuna yksi huono puoli: Epäsiisti naapuri. Onneksi armelias lumi peittää pihagrillimme, päivänvarjomme, ruosteiset polkupyörälaumamme, pihalla säilöttävät varaikkunat, lahot puut, lahoavat puut, laudat, panelit, halot, työpöydän, pihatyökalut ja muutamat muut pihalla lojuvat tavarat. Ihmeellisen paljon tavaraa näinkin pieneen pihaan mahtuu, mietin. Samalla mietin myös sitä onnenpäivää, kun kaikki maailmalla evakossa oleva romumme kotiin saadaan. Se tuleekin olemaan näky. Moottoripyöriä. Lisää polkupyöriä. Sohvia. Pöytiä. Tavaroiden määrä on valtava ja se murskaa mielikuvituksellisena mielikuvituksenikin, muuttaa mieleni puolikkaan mielipuoliseksi kuvastoksi, romuläjäksi.

Saapuu taas sunnuntai. Nyt se on isänpäivä ja se pyhitetään Isälle. Isä ei saa nousta ennen kuin aamiainen on laitettu vaikka olisikin hereillä jo ennen lasten nousua, niin harvinaista kuin se onkin. Aamainen on kuitenkin ikimuistettava kuten myös pienoishunnien hyökkäys hämärään makuuhuoneeseen. Saan lahjaksi hienon t-paidan jossa on Daddy Linen -linja-autonkuva sekä Tytön maalauksen ja Pojan piirustuksen. Nekin ovat kovin hienoja.

Iltapäivällä menemme Lasten kanssa pihalle. Äitikin on pihalla ja jää siksi yöpuvussaan sisälle. Kaivamme esiin pulkan ja puhdistamme keinun istuimen. Lapset ovat ensin pulkkajunan kyydissä vuorotellen niin, että toinen odottaa vuoroaan keinun juna-asemalla toisen kiertäessä pihaan muodostunutta raidekahdeksikkoa. Järjestely on kuitenkin rasittava ja niinpä päätämme siirtyä yhteen vuoroon: Ensin Poika istuu Tytön sylissä pulkassa, sitten Tyttö Pojan sylissä. Pihaa kiertäessämme näemme aina Äidin keittiönikkunassa puhelimeen puhumassa. Naapuri vetää verhon olohuoneensa ikkunaan.

Punaposkiset lapset ovat oivaa saalista puuroa syöttävälle Äidille ja niinpä laitankin heidät kurahousuissaan Grimmin saduista tuttuun keittiöömme. Itse siirryn huokoisten puukuitulevyjen maailmaan. Pienenä unelmani oli kirjoittaa kirja ja levyttää. Nytkö ne on sitten tehty, kysyn itseltäni. Mitä tästä eteenpäin? Tyhjyyttä, vastaa omantunnon pieni ääni. Saan nopeasti levytettyä melkein koko levytettävän alueen. Vain pieniä aukkoja jää sinne tänne kuitulevylakeudelle. Eteisen lämpötila tuntuu olevan samalla nousussa. Ihmekös tuo, toisaalta. Ei lämpö karkaa kun ei ilma virtaa, olisivat voineet muinaiset suomalaiset todeta jos asiaa heiltä olisi kysytty. Mutta kun ei kysytty, mietin.

Joka ilta tämä sama toistuu.

Ensin vanha mies huristaa sähköpyörätuolilla
talomme ohi
puku päällä,
kravatti suorana
päättäväinen ilme
uurretuilla kasvoillaan.

Hän jättää jälkeensä
kalliiden hajuvesien tuoksun,
sikarinsavua.

Hieman myöhemmin
ruosteista rollaattoria työntävä mummo
laahustaa tietä pitkin
ikälopun susikoiran kanssa.

Heidän perässään ei leiju tuoksujen vanaa,
vain surullisuus
vain joka askeleella
kumiseva tyhjyys.

En tiedä minne mies menee.

Nainen käy puistossa
ja kusettaa koiran.