keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Käänteisnerokkuutta

Käymme kevään kunniaksi Tukholmassa. Risteilyaluksella. Terminaalissa sukkuloi hillitön vaunupaljous, pienten ensiaskelkenkien töpötys täyttää laivaankulkuputken. Laivan jousiorkesteri soittaa kauniita säveliä astuessamme ovista sisään. Se tuntuu titanicmaiselta, painostavalta.

Hyttimme on sisäkävelykadun, Promenadin päällä. Siinä on ikkuna, vessa, kerrossängyt ja pieni pöytä. Tandemvaunumme täyttävät suurimman osan vapaasta lattiapinta-alasta.

Laukkujen purkamisen jälkeen käymme kävelyllä. Astelemme Promenadia kuin dromedaarit keinahdellen vaikka laiva ei juurikaan kallistele sillä se on yhä satamassa. Käymme lastenhuoneessa. Siellä on kaamea meno. Vinoa, aggressiivista toimintaa. Vanhempien kesken. Jostain kumman syystä ikäiseni vanhemmat, itse mukaanlukien, eivät näytä osaavan antaa lastensa leikkiä keskenään vaan valvovat perillisen jokaista liikettä. "Jasmin, Jasmin, Jasmin!" huutaa paksu pukumies pienelle räkänaamaiselle tytölle. "Helmi, Helmi, Helmi, älä tee noin!" kiljuu jakkupukunainen. Jollain on kakat housussa. Poika laskee liukumäkeä pallomereen ja jää paikoilleen istumaan. Liukumäkeen tulee jonoa. Aikuiset ohjeistavat. Huudellaan retronimiä, kysellään kakoista. Tyttö jämähtää isomman liukumäen eteen kun se tuntuu niin hurjalta. Mustasilmäinen tyttö työntää hänet sivuun ja katoaa alas.

Tukholmassa on aurinkoista. Ja lumista. Ajamme metrolla keskustaan ja poikkeamme DesignTorgetilla tutkailemassa ruotsalaista disainia. Sitten kävelemme vanhankaupungin läpi Slussenille lempikirpputorejamme tarkastamaan. Niistä tarttuu mukaan keraamisia purnukoita joissa voinee säilyttää jotakin.

Illalla ahdamme sisäämme melkoisen määrän ruokaa seisovassa pöydässä. Tai oikeastaan. Vain minä. Satsaan kaviaaria kolmesti enkä ylenkatse ravintopiirakan muitakaan viipaleita.

Seuraavan yön oksennnan. Ja ripuloin. Erikseen, yhtä aikaa ja vuorotellen. Kerrosänkyni vingahdus herättää alakerran väen jo ennen ensimmäistä korahdusta. Säälittelen itseäni siitä, että en vaivautunut asettamaan tikasta kunnolla ja joudun siksi vaivalloisesti loikkimaan pöydän ja vaunujen yli matkallani helpotukseen. En saa silti yhtään sympatiaa sillä tautini diagnosoidaan itse aiheutetuksi, omaksi viaksi, mitäs menit muuttumaan siaksi. Se kirvelee mieltä kuin mätimuna nenää.

Matkan jälkeen paranen mutta muut sairastuvat. Heille tulee norovirus. Olen ainoa joka siltä säilyy. Aivan kuin ylensyöntini olisi tahtomattaan aiheuttanut immuniteetin, ihmettelen Äidille. Tämä ei vastaa vaan kumartuu kohti Arabiaa.

Mahojen alettua taas toimimaan alkavat nenät vuotaa. Aivan kuin ne olisivat jotenkin synkronisoitu, tuumaan, ja pyyhin paksut vihreät Pojan alahuulelta.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Outo naapuri

Kevään ensimmäinen aurinkoinen päivä
villitsee miehen.

Puen lapset miten sattuu,
kaappaan
tuhkatkin pesästä.

Aurinko sattuu silmiin, lumi
ja kaikki se kirkkaus.
Kaadan tuhkat takapihalle
kuivuneen omenapuun
ja puoliksi kaatuneen halkopinon viereen.

Talo on talven jälkeen surkea näky:
Satavuotias vanha rouva
kasvoille kuivuneissa meikeissään,
jäiset lumikasat kulmiensa alla
ja katolle jätetty turvaköysi
kattotikkaissa
kuin kuivuneen ihon uurre.

Kaivan Fiskarsin pöykystä
ja annan lapsille
pikku hiekkalapiot.
Poika itkee
toppahattu myssyn päällä,
tyttö ymmärtää kevään
ja lapioi vakavana.

Naapurin murrosikäinen
palaa koulusta tovereineen
kun heittelen katolta
seinän viereen pudotettuja
jääkökköjä
pääni
ja jälkeläisteni yli
tuhkalaikkuisen lumen hautaaman keinun suuntaan.
"Teillä on outo naapuri"
kuulen kirkkaan äänen sanovan
enkä voisi olla
vähempää
eri mieltä.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Syöttötuolisurrealistit

Lapsille siirtyminen surrealismin epätodelliseen maailmaan on todellisempaa kuin mikään, mitä aikuinen voi edes kuvitella.

Koti-isänä koetan kannustaa Lapsia taiteen tekememiseen, luomiseen. Tyttö onkin innokas maalari, piirtäjä ja omakeksimien laulujen rallattelija. Pojalle piirtämistä ja maalaamista tärkeämpää on vielä tutkia, miltä mikäkin väri maistuu. Sävy sävyyn hän mutustelee vahavärejä, imeskelee vesiväriä pensselistä ja kaivelee harvoja hampaitaan puukynillä kun sellaisen käsiinsä saa. Puolueettoman arvion mukaan vahavärit väristä riippumatta ovat parhaita. Niitä Poika nakertaa heti kun vain tilaisuuden saa. Toki paperiinkin väri tarttuu, seiniinkin toisinaan.

Ruoallakin leikitään, nesteilläkin, enemmän kuin Isä oikein tahtoisi. Tiistaina Poika hihkuu innoissaan keittiössä: hän on kiivennyt tuolille, kaatanut pöydälle litran maitoa ja lilluttaa siinä teepussia. "Tiitä!" Poika huutaa ja imeskelee teepussia. Siitä ilmeisestikin liukenee vielä jotakin, paljonkin, niin vauhdikas Pojan iltapäivä on.

Tyttö taasen hörppää ruokapöydässä maitoa mukistaan ja löräyttää sen sitten leukaansa pitkin rinnuksilleen. "Ei se mitään," hän kommentoi toruttaessa, "laitetaan vaan sitten nää vaatteet koneeseen kun Äiti tulee." Uhmaa enemmän lause taitaa kuvata Tytön huonoa luottamusta Isänsä pesukoneen käyttötaitoihin. Mikäpä siinä. Isä huovuttikin juuri Äidin uudet hienot Ruskovillan mustat villahousut pesemällä ne valkopyykin seassa 90-asteessa ja tänään vuorossa oli 80-senttisen villabodyn kutistaminen noin 50-senttiseksi. Senttien mukana katoaa kokonaisia euroja, muistaa Äiti muistuttaa kotiin palattuaan.

Eräänä päivänä Äiti käy parturissa. Kotona olemisen villiinnyttämä Isä riehaantuu saatuaan Lapset nukkumaan ja alkaa poistaa laminaatteja. Kalustetusta huoneesta. Kolinan herättämä Tyttö seuraa myllerrystä kulmat kurtussa ja kertoo uusitukkaiselle Äidille ensimmäisenä: Isi on rikkonut lattian! No niinpä tekikin. Onneksi laminaatin alla oli aivan kelvollinen lautalalattia. Laminaattiadrenaliininen Isä riehantuu vielä sorkkimaan sorkkaraudallaan seinän lastulevyjäkin. Levy irtoaa soirona, aukeaa railona. Se on kuin portti jonka alta paljastuu hirttä mutta onneksi Äiti ei Isää vielä sellaiseen vedä.