Yöllisiä kauhukohtauksia

Vaikeinta kahden lapsen kanssa kotona olossa lienee päiväunet. Kahta eri-ikäistä kun tuntuu olevan hankalaa saada väsytetyksi yhtä aikaa. Tytön ollessa virkeimmillään päivän touhuissa on Poika jaloissa itkevä toukka. Ja kun Poika herää innosti pihisten, on Tyttö sikiunessa sihisevä sähistin joka suuttuu veljensä veljellisistä herätyshalauksista. Ja sitten kun Lapset ovat ihqun virkeitä ja tarkkana kuin porkkana pitäisi Isän saada levätä.

Parhaimmillaan elämä kotona on kyllä ihanaa auvoa ja lämpimässä jäätelössä köllimistä. Tässä mallissa Lapset ovat keskenään kujertavia kyyhkysiä, iloisia pikku apureita, punaposkisia pienokaisia. Ikävä kyllä tämä vain tuntuu tapahtuvan aika harvoin jos koskaan. Useimmiten asiat menevät pahasti pieleen jo yöllä. Isän kannalta, siis.

Poika on saanut viime aikoina yöllisiä kauhukohtauksia. Niissä Poika itkee, unessa. Syliin nostaminen vain syventää huutoa mutta valvomaton pikkumiekkonen heiluu holtittomasti ja on jatkuvasti hakata itseään sängynlaitaan. On siis valvottava, valvottava toisen tekemisiä. Isän, siis. Äiti sen sijaan saattaa koettaa nukkua nostalgisesti nyyhkyttäen sillä tällaisissa tilanteissa rakkaus täyttää Äidin: "Siis se suree niin mun töihinlähtöä et herää yöllä itkemään... Lutusta." Sitten kun huuto lakkaa voi Pojan nostaa viereen. Voi pojat. Koiranunta nukkuva tai hereillä oleva Poika nipistelee, raapii ja tunkee sormia vieressä nukkuvan sieraimiin. Tai oikeastaan. Ei kukaan voi tunkea sormia nukkuvan sieraimiin. Siis Poika tunkee sormia nukkumista yrittävän sieraimiin. Koeta siinä sitten. Edes yrittää.

Yön mentyä ketuilleen on päivä melko lailla pulkassa jo ennen auringonnousua. Huonosti nukkunut lapsi tarkoittaa väsynyttä Isää. Äidin on saatava nukkua, luonnollisesti, jotta jaksaa töihin raahautua. Tämä on normaalia evoluutiota. Vahvemmasta tehdään vielä vahvempaa ja Isä on nykyajan heikompi astia joka ei jaksa pienintäkään lastia.

Torstaina Äiti on vielä aamun paikalla ja syöttää puurot Lapsille. Tyttö valittaa ensin olevansa kipeä ja oksentaa sitten syliinsä. "Inhottavaa," hän sanoo ankean oloisena. Puuro auttaa kuitenkin, hieman, ja hetken leikittyään Lapset nukahtavat uudestaan. Isä koettaa siivota, viuhtoa menemään, mennä, tulla ja vaikka mitä. Välillä on oltava kaamea omakotitalokyttä joka käy huutamassa sähkökaapin päältä hankeen hyppiville naapuruston pojille ja sitten taas palattava sisälle sisäkön tai oikeastaan isäkön rooliin.

Päiväunien jälkeen Lapset lapioivat talkkunabanaanijugurttia syliinsä ja lattialle. Sitten mennään. Pihalle. Pukeutumisen salat alkavat olla Isällä melko hyvin hanskassa mutta silti kaikki ei voi aina onnistua. Kuten ei tänään. Kun on ensin lämmitetty neljä tuntia puuhellaa niin ei kannattaisi välttämättä pukea itseään valmiiksi ennen kuin Lapset ovat edes osittain puettuja, oppii hikinen Isä. Ainakaan jos lapsia siis puetaan tämän kuumana hehkuvan hellan edessä.

Ulkoilu on tänään viimeistä huutoa, sananmukaisesti. Pystymme silti hakemaan postin kymmenen metrin päästä laatikosta ennen pakollista poistumista. Sisällä uloslähtöä neliraajajarruttanut Tyttö vastustaa kaikin voimin sisäänpaluuta ja Poika makaa lumessa ankarasti itkien. Uudetkin jugurttibanaanitalkkunat valahtavat ties minne ja molemmat Lapset nukahtavat uusille päiväunille. Isä pesee pyykkiä ja tyhjentää astianpesukoneen sekä koettaa hiljaa hyssytellen noutaa lisää halkoja porstuan laatikosta.

Uusi ylösnousu tapahtuu vasta lähempänä neljää iltapäivällä. Syömme taas jugurttibanaanitalkkunaa sillä sadistisen säästäväinen Isä on sen jääkaapissa säilyttänyt. Nyt se maistuukin. Lapsille.

Ennen Äidin kotiinpaluuta ehdimme vielä takaisin lumihankeen huutamaan. Koetamme valmistaa rattikelkalle ajorataa hankeen mutta lunta on liikaa. Lisäksi itkevää Tyttöä puuterilumesta pelastava Isä astuu lumen alle itse unohtamiinsa alumiinitikkaisiin ja on katkaista jalkansa. "Isi, miksi sä laitoit mut lumeen makaamaan," Tyttö kysyy tuskaisen Isänsä jouduttua laskemaan hänet käsiltään. Isä ei voi vastata sillä kipu on syönyt sanat. Ne kaikki, voimakkaimmatkin.

Äiti otetaan vastaan kuin suuri sankari mikä tämä onkin fanfaarein, ilonkiljahduksin ja pasuunoin. Äiti ottaa poikueensa siipiensä suojiin ja Isä kiipeää katolle lumia pudottelemaan. Sekään ei tahdo sujua. Ainoa pudokki on olla Isä itse.

Iltapalamakkaran jälkeen Tyttö kertoo Äidille kuinka ovat nukkuneet kahdet päiväunet. "Isikin vaan lepäili," sanoo Tyttö. Syöttötuolissaan ketsuppinaamainen Poika nyökkää ja sanoo "nii-i."

Soiva vessa

Suunnilleen viime laman aikaan suomalaiseen katukuvaan alkoi ilmestyä niin sanottuja soivia vessoja. Ne olivat kolikkokäyttöisiä, graffitipintaisia pömpeleitä. Niihin oli alkujaan asennettu mekaniikka, joka avasi oven tietyn sisällä olon jälkeen. Tällä kaiketi haluttiin välttää se, että joku vessassa alkaisi majailemaan. Toivo oli turhaa. Käsittääkseni tämänmallisia vessoja kutsutaan Helsingin seudulla nykyään "viidenkymmenensentin yksiöiksi" juuri niiden asumismukavuuden ansiosta.

Kävelemään hienosti oppinut Poika opettelee nyt potalla käyntiä. Pojan potta ei ole soiva vessaa vaan Für Eliseä soittava potta. Ensimmäisen onnistuneen käyttökerran jälkeen se hämmästyttää meidät molemmat. En alkuun ymmärrä soiton alkuperää. Ei taida Poikakaan.

Kolmannen kotipäivän jälkeen kaikki on jo rutiinia. Osaan heti aamulla kopata Pojan kainaloon ja näin saamme kaikki nukkua hieman pidempään. Tänään se tarkoittaa vartin yli kahdeksaa. Se on noin 45 minuuttia kauemmin kuin mitä Isä sai nukkua työaamuina. Ylösnoustua pärähtää potta soittamaan Für Eliseä. Se saa potalla istuvan Pojan tanssimaan, aiheuttaa Tytölle pottakateuden. Hänenkin on saatava nähdä oma neste, vesiklosetti on nyt auttamattomasti out ja passé.

Myös hoitajan vessassakäynnit ovat uudella tavalla jännittäviä kun hoidettavia on kaksi. Viime syksynä poistettu väliseinä on avannut näköalan vessan ovelta suoraan läheiselle kävelytielle ja päinvastoin. Pahaksi onneksi vessassamme ei ole lukkoa. Oikeastaan. Vaikka vessassa olisi lukko ei sitä voisi käyttää sillä istunnolla on oltava koko ajan korva tarkkana, valmiina pyyhkimään pikaisesti ja säntäämään apuun milloin minnekin. Siispä usein käykin kuten soivissa vessoissa niiden tultua: Ovi aukeaa kesken istunnon seuraavan "asiakkaan" tölmätessä sisään tai vain pöntöllä istuvaa ihmettelemään. Ja vaikka Poika osaakin jo melko auttavasti puhua ei ymmärrys tunnu riittävän oven sulkemiseen pyydettäessä. Tai oikeastaan. Kasvoille leviävä virnistys paljastaa, että ymmärrystä kyllä on. Kuten tahtoa pikku kujeiluunkin. Sitä vain silti toivoisi, että ymmärrystä riittäisi myös niillä, jotka lenkkipolulla valaistun ikkunamme ja valtaistuimellaan istuvan pönäkän buddhan ohittavat.

Jatko-osa

Melkein päivälleen kaksi vuotta Koti-isän syntymän jälkeen on jatko-osan aika. Muidenkin jatko-osien tapaan syyt tässäkin ovat tuotannollistaloudelliset. Ohjaaja pysyy samana eikä juonessakaan juuri muutoksia ole.

Päivät ennen kotiinjäämistä palavat kirkkaasti. Töissä on kiire sillä kaikki on saatava valmiiksi, kotona on kiire koska töissä on kiire. Tämä on itseään ravitseva ympyrä joka laukeaa vasta Isän jäätyä kotiin.

Ensimmäisenä aamuna Lapset nukkuvat pitkään, jopa puoli yhdeksään asti. Se on hyvä, sillä yöllä he ovatkin nukkuneet hieman vähemmän. Poika varsinkin. Koska kotiinjäävä vanhempi on siirretty Pojan viereen nukkumaan ovat Isänkin unet jääneet vähintäänkin puolittaisiksi. Pojalla on huonojen unenlahjojen lisäksi vähintäänkin mielenkiintoinen tapa nipistellä käsivarresta vieressään nukkujaa tahi nukuttajaansa. Viimeisinä hetkinään ennen heräämistään Isä taistelee vastakalastetusta lohesta pienen mustan karhun kanssa. Karhu taistelee omituisesti, kuin sen kynnenraapaisut kirvelevät unessa. Isä herää Tytön herätessä aamiaiselle, Pieni Karhu ruskeassa yöasussa voittaa lohen herruuden ja jää siksi vielä tuhisemaan.

Muiden jatko-osien tapaan tämäkin alkaa suoraan toiminnalla. Emme jää saappaastamme roikkumaan kallionkielekkeeseen mutta muutoin päivä osoittautuu vilkkaaksi. Siihen mahtuu erilaisia vaippoja, vessan pienennysrenkaita, tuleen syttyviä pölynimureita ja syötyjä sormivärejä. Ennen päiväunia, siis. Ennen päiväunia ehdimme myös seurata naapuruston elämää. Eläkeläismies auraa ensin lumet ajotieltään vastapäisen naapurin kuusiaitaan, kävelyttää sitten koiransa ja lähtee tumma salkku kainalossaan eläkeläistyöhönsä kuin Jyrki Kataisen salainen haaveuni. Luhtitalon pienlapsiperhe käy yhteiskävelyllä. Aikuisilla on yhteensopivat toppapuvut ja vaunuissakin näkyy samaa peitettä. Me katsomme maailmaa vanhojen, valuneiden ikkunalasien takaa. Niiden hämärästä heijastuksesta havaitsen muuttuneeni harmaasta pienbyrokraatista sotkutukkaiseksi kotihengettäreksi. Vain neljässä tunnissa.

Iltapäivällä lapset maalaavat vesiväreillä ja Isä koettaa valmistaa perunamuusia ja lihapyöryköitä. Niistä tulee melko surrealistisia mutta tarkoituksensa ne täyttävät. Ajatuksena seesaminsiemenissä kieritellyt pyörykät kyllä kuulostavat herkullisilta, se on pakko myöntää.

Kotiinpalaava Äiti löytää kotinsa kuhisevana kuin muurahaispesän. Hänen päivänsä kuulostaa olleen melko miellyttävä. Syömme.

Kiire

Sanotaan, että kiire työmaalla on ammattitaidottomuuden merkki. Tiedä hänestä. Ainakin se usein kumpuaa ajankäytön huonosta suunnittelusta, asioiden kasaantumisesta.

Keskiviikkona Äidillä on aamulla meno, Isällä palaveri ja Lapsilla normipäivä. Äiti hilppaa hereille jo ennen kukon kiekaisua, hieman kuuden jälkeen. Harjaantumaton heräilijä ei vielä taida aamuista pakoa makuuhuoneesta Isän lailla ja herättää siksi Lapset. Tytön uudelleen nukuttaminen ei ole iso tehtävä. Kehotus painaa pää tyynyyn ja silmät kiinni tehoaa. Pojalle tällainen peli ei vetele. On otettava kainaloon, koetettava rauhoittaa takaisin uneen. Toimenpide on tehota melkein heti, nukuttajalle. Poika sen sijaan takertuu rauhoittajan käteen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän raapii, kynsii, nipistelee ja puree. Ja viimein: Nukahtaa.

Siinä yhdeksän aikaan viimein nousemme. Yöllä on satanut taas parisenkymmentä senttiä lunta ja valtava kirkkaus täyttää ikkunat. Kaadan lapsille lautasille maitoa ja kourallisen riisimuroja. Ne ritisevät hiljalleen, poksuvat. Helsingin Sanomissa ei ole mullistavia uutisia, maailma jatkaa hidasta kuoloaan. Napsautan kahvinkeittimen päälle ja kuulen takaani lorinaa. Poika on vetänyt murolautasen syliinsä ja napsii löllääntyneitä muroja ruokalapustaan. Että tällaista, tuumin.

Vaipanvaihto on onnistua. Ongelmaksi muodostuu biohajoavien ekovaippojen liian nopea biohajoavuus. Niiden kiinnityslaipat tai siivekkeet tai mitkälieovatkaan eivät voi mitenkään venyä ylittämään vaadittua napa-aluetta. Eivätkä ne venykään. Ne repeävät. Tällä kertaa onnistun toisella yrittämällä mutta ilo jää lyhykäiseksi Pojan turautettua puhdas vaippa välittömästi täyteen. Soitan palaverin pitäjälle ja sanon olevani myöhässä. Puoli tuntia, kolme varttia maksimissaan. Uusi vaippa vaihtuu keveästi. Lavuaarinpesun ajaksi vaipoitta hihkuva Poika katoaa eteisen suuntaan.

Aikataulu alkaa tässä vaiheessa polttelemaan kuin liiaksi juotu kahvi mahalaukkua. Kehotan kirjaa lukevaa Tyttöä pukemaan ylleen välihaalarit ja pujotan uudet, puhtaat vaipat Pojan jalkaan. Laippa, siiveke tai mikälie repeytyy jälleen irti. Samoin käy hätäpäissään haetulle seuraavalle vaipalle. Nyt, tuumin itsekseni, on improvisoitava. Aikaa uuden hakemiseen ei ole, on vain tavaran täyttämä olohuone, kiireinen aikataulu, isä ja kaksi lasta. Nappaan tavaramerestä käteeni rullallisen maalarinteippiä ja nykäisen tukevan kerroksen teippiä vaippaa kiinni pitämään.

Lasten saatua haalarit ylleen on Isä hien kastelema ihmisraunio. Omista kengistä on nauhat kiskottu eikä tänään voi laittaa kumisaappaita jalkaan. Eteisessä ne tosin olisivat kätevät sillä joku on sinne ehtinyt pissat lattialle lirauttamaan. Ehkä parempi näin, tuumin lattiaa pyyhkiessäni, säästyy ainakin yhdeltä rasittavalta vaipanvaihdolta.

Ulos päästyämme Isä jakaa sotajoukkonsa harjojen ja lapioiden varteen. Ikävä kyllä paksuihin toppa-asuihin puetut lapset ovat notkeudeltaan Michelin-miehen tasoa ja vain kaatuilevat sinne tänne. Portista ulos käynnin jälkeen molemmat karkaavat tielle josta Äidin hahmo pian saapuukin. Kolmesta ja puolesta avioliittovuodesta huolimatta Isä saa yhä kyyneleet vaimonsa silmäkulmiin. Tyttö on empaattinen ja sitä ihmettelee.

Autosta on soitettava palaveriin ja ilmoitettava jatkomyöhästymisestä. Ikävä kyllä sekään ei riitä. Kaupunki on luminen kaaos ja perhefarmari juuttuu joka kinokseen. Loppumatka mennään peruuttaen, se on aina mahdollisuus minkäänlaiseen etenemiseen. Mutta siihen kiire sitten loppuukin, siihen mistä se alkoikin. Helmikuun hankeen.

Tähtien sotaa

Häränpyllyä heittäneet kelit ovat vuoroin hyytävät, vuoroin jäätävät ja vuoroin sakeat. Tuntuu, kuin ilmassa olisi kolmesta termistä huolimatta vain kaksi vaihdetta: Kirkas pakkassää tai lumen tuiskutus. Black Sabbathin klassikkolevyn Vol. 4 kipule ”Snowblind” nousee pään sisäisen jukeboksin soitetuimmaksi lauluksi vaikka tässä ei taivalletakaan Los Angelesilaisen kokaiinipilven sisällä vaan kotoisammin Vantaa – Helsinki – Vantaa väliä. Tutkijaryhmältä taivaan tuuliin karanneet sähköpostit kummittelevat ihmisten mielissä, ihmisten kielissä. Varsinkin aamun linja-autossa kuulee usein ilmastonmuutosväitteitä mollaavia väitteitä. Kuulee siellä tosin kaikkea muutakin mutta niistä lienee viisaampaa vaieta.

Pakkasilla linja-autot ovat myöhässä, useimmiten kymmenestä viiteentoista minuuttia. Se ei haittaa kun on kunnolliset varusteet. Koti-isällä niitä ei ole. Jostain kumman syystä kolmen vasenkätisen taloudesta tuppaavat aina vasemman käden hansikkaat katoamaan. Oikean käden hansikkaistakaan ei välttämättä löydy kahta lämmintä. Ja jos tänään löytyykin, niin huomenna taatusti ei. Koti-isästä tuleekin eräänlainen Darth Vader, toisen kätensä jonnekin tuhrannut murheellisen tumma hahmo.

Kotonakin tuntuu toisinaan kuin koko Perhe ympäristöineen olisi siirtynyt George Lucaksen seikkailusarjan 1970-luvun osiin. Poika mörisee kuin Wookie, Han Solon perämies ja Tyttö on lauma sinne tänne sukkuloivia ewokeja, Isä raskaasti hengittävä Darth Vader. ”I am your father.” hän huutaa mekastukseen mutta kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. On siirryttävä siis taas voiman paremmalle puolen ja valmistettava aamiaista. Tällä kertaa se on muroja.

Lapset ovat erityisen innostuneita lapsille suunnatuista ylikansallisen murofirman tuotteista. Ne poksuvat, raksuvat ja naksuvat kun niihin kaataa maitoa. Poika kaataa syliinsäkin hieman ja kuuntelee tarkkaavaisesti. Mitään ei silti kuulu jollei lattialle litisevän maidon lirinää sellaiseksi lasketa. Eikä sitä lasketa.

Tytön syntymästä tulee pian kolme vuotta, oivaltaa nostalgisuuteen toisinaan vajoava mieli. Koti-isän syntymästä taas kaksi. Alkuperäinen Tähtien sota –trilogia sai uuden osan aina muutaman vuoden välein. Tähtien sota-trilogian lailla Koti-isänkin koti-isyys on saava jatkoa. Kuinka paljon ja kuinka kauan, ovat nyt avainkysymyksiä. Samoin kuin se ”miksi?” mikä on Tyttären suosikkisanaksi kohonnut. Vastausta ei ole, sitä ei tiedetä eikä varsinkaan paljasteta. Koti-isä ei kuitenkaan ole aivan yhtä ovela kuin George Lucas aikanaan eikä hänellä siten ole yksinoikeutta omien oheistuotteittensa myyntiin.