Sataa sataa ropisee (pilipilipom)

Harmaa päivä harmaassa maailmassa. Sade on syönyt värit ihmisten kasvoilta, vaatteet ovat kesän kauhtamia. Raitiovaunujen ja linja-autojen sisäikkunat ovat höyryssä. Ihmiset ovat uitettuja koiria ja haisevat märiltä koirilta. Uitetut koirat ovat märkiä ja haisevat märiltä koirilta. Mikroaaltouuni kilahtaa: Makaronilaatikkohan se siellä, ihan yksinään, syötävän näköisenä. Ovesta pöllähtää pieni hajuton ja mauton höyrypilvi josta tiivistyy pieni märkä koira. Se on ateriani ja etiäinen kaikista tulevista mikroaterioista. Lisäksi se on sääennuste seuraaville viidelle kuukaudelle: Aurinkoista odotettavissa aikaisintaan maaliskuussa 2009.

Aamuherätyksistä on taas tullut vaikeita: Ne alkavat olla todellisia ylösnousuja, paluita lihan ja kipujen maailmaan pumpulisista unista leppeän rupsun tuoksuisissa makuusaleissa. Inkarnoidun tähän märkyyteen hieman yli kuudelta mutta nousen vuoteesta vasta seitsemän jälkeen. Seison suihkussa puoli tuntia ja annan kuuman veden virrata ylleni. Laulan hetken The Doorsin Rain songia: Let it rain, baby, rain, let it rain, baby rain, all night long... kunnes ymmärrän, että sellaista laulua ei ole olemassakaan. Jimin ja Rayn olisi pitänyt tehdä sellainen, sanon peilikuvalleni. Se nyökkää. Ajan siltä parran ja se minulta.

Töissä keitän kahvit jotta saisin edes jotain ruskeutta tähän harmauteen. Sitten ajan Malmille tapaamiseen. Sataa. Asiakas on pukeutunut harmaaseen mutta hänen sateenvarjonsa on kuin trooppinen lintu leivitettynä. Se piristää.

Äiti soittaa kotoa heti Malmin tapaamisen jälkeen. Hänellä on palkaton lomapäivä sillä me olemme moniongelmainen perhe joiden luona lastenhoitajat viihtyvät yhtä hyvin kuin muusikot Timo Tolkin bändeissä. Nyt Äiti on matkalla synnytyssuunnitteluun mutta on jäänyt bussista sateeseen. Niin käy toisinaan sillä HKL:n ohjeen mukaan linja-autoon saa ottaa vain kahdet lastenvaunut. Se onkin tavallaan hyvä, sillä olen kerran ollut bussissa missä oli yli kymmenet vaunut. Mutta nyt Äiti on jäänyt pysäkille sateeseen. Häntä kiroiluttaa. Taustalta kuuluu sateen ropinaa ja Tyttären laulua: Laiva, laiva, minnekä laiva menee... Jostain syystä kaikissa lastenlauluissakin mainitaan sade tai ainakin vesi. Tuli sade rankka, Sataa, sataa ropisee... Muistelen eilistä CSI New Yorkin jaksoa. Siinä harhainen huijari rakensi Nooan arkkia. Ehkä hän ei ollutkaan harhainen, ehkä lastenlauluihin on koodattu viestejä. Ehkä pitäisi ostaa vaneria ja pari hamsteria, kania, papukaijaa ja pari sikaa. Pidän sioista sillä ne ovat usein inhimillisempiä kuin useimmat ihmiset jotka saattavat taas olla hyvinkin sikamaisia. CSI New York taasen on lempisarjamme heti tavallisen CSI:n jälkeen. CSI Miamista sen sijaan pidämme vain lähes yhtä paljon kuin Jopet Show:sta. Erittäin vähän, jos ollenkaan, siis.

Töihin palattua huomaan keittimessä mustaa töhkää jonka saan vain vaivoin valumaan kuppiin. Lisään siihen hieman päiväysvanhaa maitoa. Se jättää pinnalle kalvon mutta kun sekoitan sitä tuhjuisella lusikalla tapahtuu ihme: Tuplaekspresso vuohenmaidolla!

Vatsani on jostain syystä kipeä loppupäivän. Karhunpoika sairastaa laulaa jokin kieroutuma sisälläni. Päätäkin alkaa kivistää. Näytön kirkkaus ei himmene vaikka ulkona olisi kuinka harmaata. Vesi valuu ikkunaa pitkin ja kieroutuma vaihtaa laulua: pienen nallen varpaille, pili pili pom pom pom, pienen nallen varpaille, pili pili pom.

Missä on aurinko, missä on rock´n´roll? Kaliforniassa kaiketi. Paitsi että The Red Hot Chili Peppers on tainnut ehtiä jo vesittämään nekin. Kirottua. Pidin Pepperseistä vuosia sitten. Vuosikymmen sitten. Mitäköhän heille tapahtui? Kuinka he eppunormalisoituivat? Ehkäpä kaikki menivät naimisiin ja saivat lapsia. Ja muuttivat Oulunkylään. Ja alkoivat pienviljellä chilien sijasta tomaatteja. Ehkä. Kysymyksiä on liikaa ja vastauksia liian vähän jos ollenkaan. . Tästä saan kuitenkin ajatuksen: Onko globaali ilmastonlämpeneminen syynä chilipippurien laimenemiseen? On syytä ottaa heti yhteyttä yhdysvaltain entisiin varapresidentteihin ja varmistaa sekä sanan tomaatti oikeinkirjoitus että ilmastonmuutoksen vaikutus aitotumaisiin, koppisiemenisiin putkilokasveihin.

Kotiin palatessani löydän Tytön ja Äidin makuuhuoneesta. Molemmat ovat jotenkin, no, pölähtäneen näköisiä. Tyttö on väsynyt ja  Äiti itkenyt. Hänellä kun on kaikki mennyt tänään pieleen. Se bussi, se oli vain osa vastoinkäymisistä. Kaiken huippuna Äiti on vielä kaatunut ja loukannut jalkansa.

Syömme hieman juuresmuhjua ja lähdemme katsomaan erästä taloa... Ulkona sataa rankasti. Otan Tytön syliin ja Äiti ottaa sateenvarjon. Kastumme kaikki sillä klenkkaavan kantajan varjo nousee ja laskee kuin tropiikin aalto.

Pitkällisen ajelun päätteeksi päädymme talon pihaan pääkaupunkiseutua ympäröivällä maaseudulla. Tunnistan välittäjän, hänkin tunnistaa meidät vastaantullessaan. Välittäjän ilme hapantuu kuin viili kesäyössä ja hänen askeleensa lyhenee. Olemme tutustuneet jo vuosi sitten...

Pihapiiri on oikein mukava. Talo taasen, no, kuinka sen nyt oikein korrektisti muotoilisi: Kaamea! Paikassa on ollut paljon sellaista mistä pidämme, mutta ei oikeastaan enää. Osa seinähirsistä on ruskeaksi maalattua uretaania ja puuhella on pihalla romukeossa. Osa talosta on lautaa, osa lekaharkkoa ja vain pieni osa esitteessä mainittua hirttä. Julkisivulaudoituksia on parikin päällekkäin ja lautaosan purueristeitä on valunut maahan asti. Mietimme välittäjän kanssa kuitenkin maalla asumisen plussapuolia. Tyttö sylissäni laulaa maalle, maalle laivalaulunsa sävelin.

Kotimatkalla jäämme maalle ajamaan ympyrää ja silloin se tapahtuu: Pilvipeite hajoaa ja halkaistu sitruuna työntyy esiin greippimerestä. Auringonvalo on melkein rikollisen kirkasta sen heijastuessa märästä asfaltista, viljapellot höyryävät. Odotan merkkiä, ilmestystä, odotan palavaa pensasta, kiinteistövälitysyhtiön kylttiä ohjaamaan meidät oikeaan pihaan. Omaan pihaamme. Pian taivaalle kohoaakin ensin kaksi sateenkaarta, sitten vielä kolmas. Lähdemme ajamaan niiden suuntaan. Muille maille, omenoita ostamaan laulaa Tyttö takapenkillä. 

Jotenkin, en tiedä miten, päädymme Länsi Pakilaan. Kirottua, ajattelen, rahamme eivät millään riitä taloon sieltä. Talon ostamisen asemesta käymmekin S-marketissa ja ostamme mehua. Se on tarjouksessa. Siihen varallisuutemme riittää. 

Äidin nukuttaessa Tyttöä tarkastan vielä asunnot internetistä. Saisimme 12 neliön yksiön Kampista. Se olisi kyllä hienoa: Asuisimme aivan keskustassa emmekä Keskustan valtakunnassa.

15.8.2008 / Vielä virtaa

Pitkällisen suunnittelun ja useiden turhien työtuntien jälkeen perheemme automobiili on taas saatu toimimaan. Tuntui juhlavalta istua siinä tänä aamuna. Se tuoksui unohdukselta, märältä hautakaivannolta, ylellisyydeltä ja turhalta pröystäilyltä. Katsellessa pysäkillä värjötteleviä ihmisiä tuntui typerältä istua autossa yksin ja tuprutella hiilipäästöjä taivaan tuuttiin. Radiossa Serj Tankian lauleskeli että sky is over (us). Niinpä. Mikäpä muukaan?

Auton toimintaan saattaminen kesti kauan sillä oli hankalaa saada ketään auttamaan akun noudossa. Ensin kunniakummisetä katosi Kongo Kinshasaan, Pappa lähti Mummun kanssa Viroon, entinen työtoveri ei uskaltanut vastata Helsingin kaupungin numerosta soitettuun puheluun ja vasta sitten Äidin työtoveri kuljetti Isän ruotsalaisperäiseen varaosaliikkeeseen. Myyjien ystävällisesti neuvoma akku oli kuitenkin tuuman liian korkea. Ne ameriikan mitat! Seuraavaksi Isän työtoveri kuljetti Isän ja Tytön akkua vaihtamaan. Nyt ampeereitakin tuli enemmän; seitsemänkymmentä seitsemän. Korkeassa mallissa niitä oli 66. Ilmeisesti amperitunnit ovatkin enemmän matalia kuin korkeita, ajattelin. Akkua asennellessani lauleskelin Dannyn laulua Seitsemän kertaa seitsemän.

Töissä on rauhallista. Ketään ei näy. Ensimmäinen sähköposti tulee vasta melkein tunnin töissöolon jälkeen. Huolestuttavinta tässä on se, että kiinnitän asiaan mitään huomiota. Koska on taas perjantai ja meno on casual, päätän kollegani kanssa leipoa kakun. Oikeastaan se on entisen työntekijämme tilaama. Hän lähetti viestin jossa kertoi tulevansa käymään jos teemme Hämähäkkimieskakun. Ja me teemme. Seitit mukaan luettuina.

Kakkupohjaohjeet voi tässä vaiheessa bloginpitoa kaivaa näppärästi omista arkistoista, tässä tapauksessa kesäkuulta. Mukavasti ovaalinmallisen Hämiksen lärvin saamme Pyrexin uunivuoasta ja väriaineet apteekista. Mustaa seitteihin ei ole mutta sen sekoittamisen ei pitäisi olla ongelma: Sekoitetaan kaikkia väriaineita runsaasti keskenään. Tulos ei ole musta. Ei harmaakaan, eikä oikein vihreäkään. Mitä tahansa se onkin, se näyttää kuvottavalta.

Virosta hetkeksi Suomeen palannut Tampereen Pappa on ollut tänään hoitamassa Tyttöä. Hän jaksaa ajella autolla tämän kaupunkien välisen matkan parikin kertaa viikossa sillä työvuosinaan matkusti yli kaksisataa päivää vuodessa. Sellainen jää päälle. Sitä ei voi lopettaa, se loppuu. Päästän hänet kotimatkalla kahden jälkeen. Palaan vielä hetkeksi töihin, näyttämään Tytölle mitä Isä on tehnyt. Osa seitistä on sulanut ja Hämähäkkimiehen suupielestä valunut tummaa kuolaa.

Illalla olen poikki. Täysin vetämättömissä. Taas.

Maanantai

Maanantai. Ilma on harmaa ja syksyinen. Äiti on töissä, Isä on töissä, Kummi Kongossa ja Pappa Virossa. Tyttö on isän mukana töissä ja Tytöllä meno päällä. ik k eöiwfn9bbbrbhg67ewr 65td qz•Aan hän kirjoittaa Isän työkoneelle.

Olo on kummallisen tyhjä: Päässä ei liiku mitään mutta sitä särkee hivenen. Se tulee työpisteen huonosta valaistuksesta yhdistettynä näytön sijoitukseen. Näyttö sijaitsee ikkunan edessä, vinottain kelmeään loisteputkeen. Näyttöä katsoessa joutuu aina siristämään.

Sähköposteissa ei ole mitään, ne ovat kuin pääni. Ilman tuota särkyä, tietysti. Jollei sellaiseksi sitten voida laskea roskaposteja. Niitä on useita: Melkein kaikki voittokirjeitä mielikuvitusarvonnoista. Kunpa edes yksi niistä olisi aito. Tuhoan ne kaikki sillä miljoonien voitto saattaisi tuhota hauraan mielenterveyteni.

Aamupäivä kuluu nopeasti. Koetan tehdä töitä ja Tyttö karata toimistosta. Erityisesti keittiö tuntuu kiinnostavan. Ja laitosapulainen: Häntä Tyttö seurailee Äitiä välillä iloisesti huudellen.

Syömme Tytön kanssa lounaaksi Nestlén tähtipastaa. Se on melko mautonta, kaipaisi ainakin suolaa ja pippuria mutta niitä ei kaiketi lastenruoissa viljellä. Lounaan jälkeen maastoudumme toimistoon; Tyttö kaivautuu työopaikan lelulaatikkoon ja piirtelee liiduilla paperin viereen lattialle.

Iltapäivällä saamme odottamattoman asiakkaan. Joudun pyytämään laitospulaista katsomaan hetken Tytön perään. Asiakastapaaminen jää kuitenkin lyhyeksi: Käy ilmi, että hän sekoittanut useita eri asioita, ei ainoastaan aikaa ja paikkaa.

Myöhemmin Tyttö kaivelee työpöytäni laatikoita. Erityisesti leimasimet ja klemmarit tuntuvat kiinnostavan. On iso työ pestä pois kaikki leimausmuste tulevan byrokraatin käsistä. Vaatteille leimoja ei ole onneksi osunut: Olisi voinut olla hankalaa selitellä vaatteiden omistujuutta leimoja ihmetteleville.

Töistä lähtiessä muistan, että Tyttö ei olekaan nukkunut tänään päiväunia. Ei hätää: Autoon nostettu Tyttö nukahtaa turvaistuimeen nanosekunnissa. Hän ei herää edes kauppareissulla. Onneksi matkarattaat ovat takaluukussa, nostan Tytön niihin retkottamaan. 

Pikaisen kotonakäynnin jälkeen suuntaamme Tytön kanssa viereiseen kaupunkiin katsomaan erästä taloa. Äiti ja Tytär kävivät siellä jo viikko sitten ja olivat vaikuttuneita. Talolle on pitkä matka. Tyttö rallattelee takapenkillä ja ruiskii mehua tuttipullostaan. 

Talo on oikein mukava ja siinä on itse asiassa kaksi asuntoa: Perinteinen rintamiestalo jossa on neljä huonetta ja keittiö ja erillinen kaksio lisäsiivessä. Kaikki on kovin siistiä mutta olen aistivinani tuoksahduksen eteisessä. Palailen eteiseen toivoen saavani hajusta kiinni. En saa. Se tuo mieleeni pesukoneesta vasta nostetut pyykit, huuhteluaineen ja märän puun. Ikkunan takana Finnairin MD 11 nousee omituisesti suristen taivaalle. Sillä on valtava vatsa ja sinivalkoinen F-peräsimessä. "Laiva, laiva, minnekä laiva menee? Muille maille..." laulaa Tyttö sylissäni.

Kaksiokin on kiva. Itse asiassa meidän kannattaisi muuttaa siihen ja vuokrata talo jos kaupat tekisimme. Talossa ei nimittäin ole ollenkaan WC:tä vaan se sijaitsee laajennusosassa. Vaikka siihen kuljetaankin suoraan päätalosta niin mielestäni järjestely on hivenen hankala, varsinkin, kun meillä aivan pian on kaksi pestävää ja vaipoitettavaa. Kaksiossa on iso pesuhuone ja klassinen IDO 59-vessanpönttö. 

Kävelemme Tytön kanssa vielä talon ympäri. Finnairin Airbus nousee jylisten taivaalle. Sen vatsa on pienempi kuin MD:n. Tyttö hihkuu ja osoittelee: "Ka, ka, ka!"

Illalla olo tyhjä. Päässä ei liiku mitään mutta sitä särkee hivenen. Vuoteessa teen liikkeen vaimoni suuntaan. Olen suurivatsainen lentokone joka koettaa nousta ilmaan kummallisesti suristen. Nostan tehoa mutta kone on liian painava. Laskeudun alas, kierähdän omalle puolelleni. Silmäluomet ovat raskaat, tuntuu, kuin niiden alla olisi santaa. Eikä se ikävä kyllä taida olla unihiekkaa.

Kivi, sakset, isä

Lapsiperheissä pelataan usein kivi-sakset-paperia. Sillä määritellään kuka tekee mitäkin. Eräänlaista lyhyimmän tikun vetämistä siis. Meillä tuo peli on saanut uuden muodon: Me pelaamme kivi-sakset-isää. Sakset voittaa kiven joka voittaa isän. Isä on paperia johon voidaan kirjoittaa päivän tehtävälista, liuta kirosanoja. Isä on paperia jolla pyyhitään. Isä on paperia joka voidaan rypistää ja viedä kierrätyslaatikkoon. Isä on paperia, jota tehdään koko ajan lisää ja jollaisia myydään riiseittäin kaupoissa.

Lapsi on alkukantainen möykky: Kivi. Kivi runnoo. Se vain on. Se painaa. Kivi muuttuu, mutta hitaasti. Äidille on jätetty nykyperheen terävin osa: Äidillä leikkaa. Äiti on puukko joka viiltää. Paperiakin. Äiti on hyvät sakset. Sellaiset, jotka jakavat asioita tasan. Äiti voittaa. Aina; nykysaksilla voidaan leikata jopa kiveä.

Nykyään miestenkin on muotia olla feministejä. Naiset ovat sitä olleet kauan. Miehiset miehet kuolevat pian sukupuuttoon. Tai sitten niistä tulee jonkinlaisia sirkusfriikkejä; vähän kuin Teräsbetoni tai Frederik. Hassuja ja paijattavia jotka nousevat toisinaan lavalle ja melskaavat: "Huh hah, huh hah!"

Miksi en sitten nosta tassuani, miksi en karjaise? Ei minun suustani tule kuin hentoa kahinaa. Minä olen paperitiikeri. Minusta kuuluu "vuh" vain silloin, kun minut sytyttää tuleen.

Värähtelyä

Toisen lapsen syntymä lähestyy. Aika- avaruusjatkumossa on outoa värähtelyä: Kaikki on kuin juuri Ensimmäisen syntymän jälkeen. Äiti on väsynyt. Isä on väsynyt. Lapsi itkee usein. Asunto peittyy moskamereen, jääkaapissa on jotain elävää: Sen ovi aukeilee käymiskaasujen voimasta.

Syysilma on kirpeä ja kuulas, toisinaan trooppinen ja hiostava. Kaikki muuttuu sadasosissa. Kuin ihmisen mieli. Asuinalueesta on tullut mauseloumi: Hautajaiskynttilät palavat Leikkipuistossa, Friendly Burgerin ikkunanpielistä roikkuu lasinsiruja.

Takapihasta on taas tulosssa mutapelto; lyhyen elämän saanut nurmi on hukutettu. Tomaatinvarret kiemurtelevat kuin sairaat käärmeet joilla on pienet vihreät silmät. On hiljaista, kaikkialla valmistaudutaan muutokseen. Syksyyn.

Saapas

Pienen lapsen vanhempana alkaa huomaamattaan pukeutua aina vain konservatiivisemmin. Pukeutumisesta tulee enemmän tarkoituksenmukaista kuin huomiota hakevaa. Värit ja kuositkin muuttuvat: Vanhemmuus saa ihmisen tekeytymään lähiön seinäksi tai nuhjaantuneeksi sohvaksi. 

Minä yritän silti epätoivoisesti ylläpitää jotain coolia vaikka tiedänkin tyttäreni paheksuvan sitä kaikkea jo hetken päästä. Annan Conversen tossujen vaihtua Naturalistan luonnonmukaisiin hippisammakkojalkineisiin, maihinnousukenkien muuttua kumisaappaiksi. Vain yhdessä en anna periksi: Mielestäni kumisaappaiden varret on ehdottomasti pidettävä housunlahkeiden sisäpuolella. Lapsen Äiti edustaa vastakkaista sukupuolta ja koulukuntaa: Saappaidenvarsien on oltava housunlahkeen ulkopuolella. Muutoinhan koko lahje kastuu! Ja minkälaista esikuvaa tuollainen antaa lapsillesi? Jupisen itsekseni mutta annan lahkeiden peittää varret. Tämähän on melkein kuin 29 vuotta sitten! Ja juuri kun luulin päässeeni tästä kaikesta.

Tänään on ollut jälleen Isän päivä kotona. Aamulla nukuskellaan myöhään, heräillään epämääräisiin soittoihin. Kunniakummisetä on jättänyt aikaisin viestin, että ei sitten päässytkään eilen auttamaan akun hakemisessa koska on juuri lähdössä Kongo Kinshasasaan mutta unohti sen toissapäivänä sanoa. Mitäpä siitä, näitähän sattuu. Erikoista on, että viesti on koko pituudeltaan kuiskattu. Me emme ilmeisesti olleet ainoita jolle se on unohtunut sanoa.

Pappa soittelee myös ja lupaa tulla katsomaan tämän hetken ykköstaloa kanssani. Sitä ennen lupaan vielä lukea huolella välittäjän toimittaman kuntoarvion. Huomaan siinä välittömästi jotain erikoista: Raportin mukaan talon seinähirsien ja julkisivulaudoituksen alla on bitumihuopaeriste; toisin sanoen sinne on asennettu kattohuopaa. Tämän on ollut tarkoitus estää lämmön karkaamista ja ilmavuotoja seinän läpi. Muistelen pikaisesti kaikkea vuoden aikana oppimaani: Höyrysulun on oltava rakenteen sisäpuolella. Hirsitalo hengittää, hirsitalo on kuin villasukka. Nythän hirsiseinä päästää kosteuden sisältä ulos aina kattohuopaan asti.

 

Alan muistella. Hämärästä nousee mielikuva, vaikkakin laho sellainen: Papan ja mummun talossa sellainen oli, muistelen, yksi seinä peitetty kattohuovalla. Kaikki hirret bitumin sisällä olivat lahonneet. Minäkin olin niitä vaihtamassa. Hirsitalossa se on onneksi mahdollista mutta... En tiedä, haluanko hassata kaikkia rahojamme potentiaaliseen pommiin. Nyt raportti alkaa muutoinkin näyttää erilaiselta: Talon pohjoispäädyn julkisivulaudoitus pullistunut. Alimmissa hirsikerroissa ulkoapäin tarkastellessa pehmeää, sisäpuolelta hirsi ehjä. Bitumihupa suositellaan poistettavaksi julkisivulaudoitusta seuraavan kerran uusittaessa jolloin myös mahdollisten vaurioiden laajuus voidaan tarkastaa.

Ulkona alkaa sataa. Olimme juuri lähdössä hiekkalaatikolle. Se on nyt mahdotonta. Onneksi Tyttö tietää jo, mitä sadepäivinä tehdään. Hän kaivaa kaapin alta palasen kuivaa sämpylää ja lempikirjansa. Siinä on kissoja. Ne mukanaan hän mönkii makuuhuoneeseen, kiipeää vanhempien sänkyyn. Tyttö asettuu Äidin puolelle ja alkaa lukea kirjaansa onnellisesti naukuen. Aina välillä hän nuolaisee härskiä voita sämpylästään. Aah autuutta. 

Myöhemmin sade lakkaa. Puen Tytön, laitan saappaat jalkoihini: Varret tungen lahkeisiin. Roiskimme Siwalle halki lätäköiden, kuraojien ja märkien nurmialueiden. Ostelemme maltillisesti; mukaan tarttuu vain juustoa, ruisjauhoa, lastenruokaa ja maitoa. Ja hieman suklaata...

Takaisin kävellessä Pappa soittaa. Kerron hänelle bitumista. Hänen äänensä vakavoituu; eläkeläisestä kuoriutuu taas se piinkova liikemies jollaisena hänen lankonsa hänet aikanaan oppivat tuntemaan: Tämä saattoi olla nyt ratkaisevaa... Isä soittaa uudestaan parin minuutin kuluttua: Kuule, soitin Timolle. Kyllä tämä nyt vähän huonolta kuulostaa... No niin kuulostaa. 

Potkaisen maassa lojuvaa tupakka-askia. Kaksi puoli vuotta ilman; nyt savut maistuisivat. Totuus vyöryy ylitseni kuin mikä tahansa epämiellyttävä asia: Talo on todennäköisesti täysin pommi. Tai ainakin korjattava. Tai ainakin mahdollisesti. Tai sitten siinä ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa. Olemme ostamassa sikaa säkissä eikä totuutta voi tietää rakenteita avaamatta. Lauseet sinkoilevat päässäni: Bitumihuopa suositellaan poistettavaksi... julkisivulaudoitus pullistunut... hirsitalo on kuin villasukka joka päästää hien läpi ja bitumi kuin kumisaapas joka estää sen haihtumisen... puntin päällä vai sisällä... Inhottaa. Kuten aina, kun joku ideani kaatuu. Tunnen itseni tyhmäksi. Saappaaksi, vaikka saapas ei olekaan tyhmä. Se toimii juuri niin kuin sen pitääkin. Oikein käytettynä. Mutta mistä löydämme talon, minnä päädymme?

Iltapäivällä teen ruisleipätaikinan. Märät lahkeet tuntuvat kylmiltä pohkeisiini mutta mitä sitä ei tyylin takia kärsisi. Äiti tulee töistä hieman myöhemmin. Punaiset kumisaappaanvarret punttien päällä kuin punamullattu pieni mökki missä on resorinvalkoiset reunuslaudat. Kaikki tämä. Oikeaoppisesti eristettynä.

Pieniä iloisia uutisia

Koti-isän keittokirja sai eilen palautetta. Palautteen antaja oli bloginpitäjän oma äiti, Tampereen Mummu. Kritiikin teränä toimi toive kuulla iloisia uutisia. Että kaikki ei olisi aina niin synkkää ja väsynyttä koska elämässä on iloisiakin asioita ja monessa sontaläjässä kasvaa kaunis kukka. Ilmeisesti Tampereen Mummu on siis ehtinyt unohtaa jotain: Lapsiperheen arki on kutisevia silmiä ja silmäpusseja. Se on katkonaista unta ja painavia kauppakasseja. Se on tiskivuoria ja perheriitoja. Se on pohjaan palaneita ruokia ja kaamean hajuisia roskalaatikoita. Se on revittyjä kirjoja, kaadettuja kukkapurkkeja, sotkuja vaatteilla ja päreiden uusimista. Toivotammekin Mummun tutustumaan lapsiperheen mielenkiintoiseen arkeen itse sopivaksi katsomanaan ajankohtana!

Blogi on saanut myös oikeaa palautetta. Historiansa ensimmäisen kommentin! Se tuli Isän entiseltä työtoverilta. Kommenttia juhlistettiin syömällä Tytön kansa kouralliset suklaarusinoita. Ne ovat meidän molempien herkkuja, Äidinkin. Toisaalta Äiti ja Syntymätön tuntuvat olevan melko liberaaleja syömistensä suhteen. Riittää, että on tarjolla. Mieluiten runsaasti.

Raskauden alkuvaiheissa himoaineita oli kolme: Pilsneri, pistaasit ja pehmis. Ne ovat siis ne aineet, mistä tuleva lapsi on rakennettu. Vielä emme tosin voi tietää tarkkaa koostumusta joten sukupuolikin on hämärän peitossa. Tyttöhän on pitkälle kasattu poronlihasta, puolukasta, ja satunnaisesta (herkkuliha)pyörykästä. Voisikin siis vetää johtopäätöksen, että lapsen valmistamiseen kuluu pääasiassa p:llä alkavia aineita. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata mahdollisen Kolmannen rakentumista. Epäilemättä silloin syödään pastilleja, perunoita ja pitsaa.

Tyttö itse on aiheuttanut ilonaiheita ottamalla elämänsä ensimmäiset askeleet! Se tapahtui viime viikolla ja oli niin jännittävää, että astelu on sittemmin saanut taas jäädä. Potalla käynti sujuu myös melko kivasti. Toisinaan Tyttö itse ilmoittaa että nyt on mentävä mutta useimmiten arvio on tehtävä naaman punaisuuden ja ähkinnän perusteella.

Ja jos iloisia uutisia oikein väkisin kaivelee niin tänään oli pitkästä aikaa mukavaa nousta myös siksi, että asunnossa oli siistiä ja ulkona paistoi aurinko. Asian eteen oli eilen tehty asia jos toinenkin. Kas kiinalaiset olympiaisännätkin sen tietävät, että aurinkoisen sään varmistaminen on vähintään yhtä työlästä kuin lapsiperheen kaksion siivoaminen.

Työmatka sujuu nyt ekologisesti bussilla. Yhteydet ovat niin hyvät, että käveltävää jää vain satoja metrejä. Bussimatka taitaa olla lisäksi autoilua nopeampaakin: Busseille on jyrätty aivan omat kaistat.

Lounastunnin jälkeen lainaan työpaikalta polkupyörän ja ajelen parin kilometrin päähän Pääkalloluolaan tapaamaan esimiestämme. Tuntuu mukavalta, että meidän pienen toimipisteemmekin olemassaolo muistetaan ja yhden miehen delegaatiomme otetaan vastaan. Matkalla pysähdyn syömään pieneen kahvilaan joka sijaitsee Alkukotimme lähellä. Siellä ei aikoinaan näkynyt ikinä ketään. Ei näy nytkään. Itse kahvila on täytetty romulla. Tilaan sämpylän. Se maksaa 6,50€! Limunaati tekee kolme ekua lisää. Johan on. Miten tästä voi keksiä mitään iloista kerrottavaa? Samassa näen pienen tussilla kirjoitetun lapun oven pielessä: Intialainen ravintula. Tulen heti hyvälle mielelle, ymmärrän mistä hyvä mieli kumpuaa: Toisten virheistä ja vastoinkäymisistä.

Ulkona paistaa yhä aurinko. Pilvet ovat pumpulia ja pehmoisia lampaita joita Pasilan TV-torni vahtii. Sämpylästä valuu rasvaa paidanrinnuksilleni ja limsa on lämmintä. Tämä on elämää. 

Olympiarauhaa

Kahdennetkymmenennetseitsemännet kesäolympialaiset avattiin Kiinan Pekingissä perjantaina. Maailman katseet kiinnittyivät televisioruutuihin. Isännät olivat luoneet valtavan spektaakkelin: Stadionin yllä leijuvia hahmoja, paperikääröjä ja ilotulitusta. Ensimmäisinä suomalaisina huippuosaajina tulikokeeseen joutuvat vuosia ankarasti harjoitelleet selostajat: Kuinka kaipaankaan 1970-lukua ja kaikkia niitä omintakeisia tapoja lausua sana olympialaiset. Samaan aikaan toisaalla: Venäjä kyykyttää Georgiaa Abhasiassa. Konflikti laajenee avoimeksi sodaksi. Stadionin ylle repeää punaisia tulikukkia jotka himmenevät nopeasti Pekingin saasteisiin. Vuorokautta myöhemmin Japanin Nagasakissa muistellaan puolestaan Fat Mania ja vuotta 1945. Kaikki muistuttaa kummasti Kummelin Montreaux -sketsiä The World in flames - Meanwhile in Sweden.

En ehdi seuraamaan avajaisia teeveestä. En henkilökohtaisesti juuri muutenkaan pidä siitä, että Kiinassa pidetään suuret urheilukilpailut. Mutta kuten hyppelijä Tommi Evilä viisaasti sanoi, on maailmassa paljon muutakin kuin ihmisoikeudet. Evilää ei sentään Amnesty International kepittänyt protestoimaan kuten suomalaisia heittäjiä Tero Pitkämäkeä ja Teemu Wirkkalaa. Onneksi he ehtivät perua protestinsa ennen kuin mitään peruuttamatonta tapahtui.

Perjantai on melko normaali työpäivä. Mitä nyt Äiti soittaa iltapäivällä hermoromahdus äänessään. Ajan autolla kotiinpäin ja löydän hänet Tyttöä, kauppakassia ja omaa kassiaan raahaten puolimatkasta. Otan Tytön tunniksi töihin sillä meillä voi toisinaan poiketa vaikkapa lettujen syönnin merkeissä. Casual friday everyday!

Lauantain olen Tytön kanssa kotona. Satelee. Osa naruihin hirtetyistä tomaateista on mennyt poikki, lehdet alkaneet kuivua. Paistan paistinpannulla keskiviikkoista kasvispataa. Se maistuu omituiselta, marinaadi on hionnut lihakimpaleiden pintaan. Illalla ajamme rattailla Nesteelle ostamaan Nestlén suklaata. Aah. Niin kotoisan ylikansallista. Töistä palaava Äiti löytää minut apaattisena sohvalta. Tekstitelevision mukaan tilanne Georgiassa on paha; Suomen ulkoministeri Alexander Stubb on lähetetty sinne Etyjin tarkkailijana. Pekingissä taasen paikallinen mies on puukottanut kahta amerikkalaisturistia ja tehnyt sitten itsemurhan.

Sunnuntaina käymme Tytön kanssa maaseudulla katsomassa taloa. En haluaisi mennä, mutta Äiti soittaa töistä ja pakottaa... Vähässä on suomalaimiehen itsenäisyys, oi hellahuoneet, peräkammarit ja vinttien sivukaiset! Talolle on pitkä matka ja Tyttö nukahtaa punaisessa, froteisessa karhupuvussaan. Jos kisat olisi pidetty Kiinassa ennen vanhaan olisi Tyttö voinut olla kisamaskotti; iloinen, pieni Ni Hao-karhu.

Ajelemme aina vain pienempiä teitä ja mieleeni muistuu Tytön serkun toteamus Kintauden mökkitiestä: Mitä sitten, jos tie muuttuu pienemmäksi ja pienemmäksi? Tuleeko siitä lopulta vain molekyyli? Kyllä tulee, sanoo viisas Eno. Molekyylin päässä on viimein etsimämme talo. Ei kuitenkaan Etsimämme Talo, vaan talo, jota tänään etsimme. Se ei ole tuleva kotimme vaikka onkin vanha hirsitalo.

Talon eteisessä haiskahtaa. Välittäjän mukaan se johtuu vessassa olevasta kissanpurkista. Mutta vessassa ei haise. Vain eteinen haisee. Talossa on paljon kivaa. Mutta taas paljon sellaista mistä en pidä. Kuten hiekalla täytetty kuistinperustus. "Kuolemanlaatta. Tapaamme siis jälleen," tuumin. Lisäksi talossa on kummallisen "valkaistunut" kellari joka tuoksahtaa etäisesti, hmmm, homeelta? Toinen puoli talosta on välittäjän mukaan "kengitetty", eli alimmat hirret on vaihdettu. Saman puolen lattia myös tehty kokonaan uudestaan ja väliseinän hirsiä sahattu seinän avaamiseksi. Alapohjan tarkistusluukut on muurattu kiinni. Muistan myyjän kertoneen puhelimessa talossa sijainneen aikanaan sisäsaunan. Sitä ei enää ole. Olisivatko korjaukset tehty vanhan saunan osioon? Ehkäpä. Sitä meille ei kuitenkaan kerrota.

Pihalla on omenapuita, marjapensaita, kioskin näköinen rakennelma ja koirankoppi. Tyttö kävelee tukemanani ja hihkuu. Nuori pari nousee pihassa sijaitsevan pienen kallion päälle. Miehen kasvoilla on tuskallisen näköinen hymy. Hän näyttää Alexander Stubbilta. "Nasu", hän sanoo ääni väristen,"tää on ihan täydellinen!" Nainen hymyilee takaisin ja hyväilee omenapuunoksaa. Hänellä on liian pienet hunajanväriset ratsastushousut. Ne ovat imeytyneet hänen haaruksiinsa. Otan Tytärtäni kädestä sillä kaikki on liian rivoa ja on muutenkin jo aika lähteä. Autossa ajattelen Georgiaa ja Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa ja Venäjää ja sukupuolielimiä ja sukupuolielämää ja toivon, että Etyjin tarkkailija Stubb pärjää Georgiassa kaksoisolentoaan paremmin.

Illalla leikkaan pensasaitamme ja etupihan kituliaan nurmen. Sitten siirryn takapihalle. Se on viidakko. Etanat rutisevat jalkojeni alla kuin toisinajattelijoiden luut. Äiti ja Tyttö tekevät rahkaa sisällä. Uutisissa mellakkapoliisi hakkaa tiibetiläisiä Katmandussa. Matti Vanhanen kertoo keskustelleensa tiukasti ihmisoikeuksista Kiinan johtajien kanssa. Vanhanen on Olympialaisten avajaisissa tavannut nopeasti myös Venäjän entisen presidentin Vladimir Putinin mutta ei ilmeisesti ehtinyt muuta kuin huikata nopeat privyetit. Vaihdamme kanavaa: Subin pseudoviihdetuutista tulee Rokkarille morsian. Se hämmentää mutta on kuitenkin mukavaa vaihtelua Stubbtv:n tarjontaan.

Maanantaina olen täysin vetämättömissä. Auton akkukin on mystisesti tyhjä. Istun kuskinpenkillä ja painan pääni rattiin. Ei äänimerkkiä! Avaan konepellin. Akun kengät ovat kauniiden hapettumien peitossa. En viitsi harjata niitä pois sillä ne ovat korallia. Jostain syystä negatiivinen napa on sininen ja positiivinen rusehtava.

Myöhästyn bussista kolmellakymmenellä sekunnilla. Se vilahtaa edestäni mutta en jaksa edes heiluttaa. Haen kioskilta kahvia ja istun pysäkille. Olen töissä puoli tuntia myöhässä. Kukaan ei huomaa. Olen näkymätön. Kuulen Henri Häkkisen ampuneen pronssia. Hopeaa ampunut kiinalainen itkee pettymyksestä. Hän hävisi kotiyleisön edessä mutta ei se mitään. Onneksi Kiina on nykyään vapaa ja sivistynyt valtio, maailman keskus ja Keskustan valtakunta. Siksipä Matti Vanhanenkin on siellä ja Alexander Stubb Georgiassa.

Marionetit

Koti-isän kuolema on osoittautunut Lapselle kovaksi palaksi. Hänestä on tullut sylinkipeä, huonosti nukkuva öisinkin Koti-isää etsivä rassukka. Tomaatitkin ovat väsyneitä. Ne makaavat pitkin pituuttaan patiolla tuetuista kohdista omituisesti taittuen. Osassa on jo pieniä tomaattejakin: Kovia pieniä pallukoita, vielä vihreitä.

Keskiviikkona on Isän vuoro olla Lapsen kanssa kotona. Alku on rankkaakin rankempaa: Lapsi itkee yön läpi tunnin välein heräillen mutta nousee jo ennen kahdeksaa. Koetan jatkaa unia, onhan Äiti vielä paikalla. Turha toivo. Sovinismini jyrätään kukkakassin heilahduksella. Mikäköhän Syntymättömän sukupuoli mahtaa olla?

Viemme Äidin töihin ja käymme kaupassa. Kerran Äidin kanssa ja kerran ilman. Pää on pesusieni ja aivot emmentalia eikä ostoslista viihdy reikäisessä juustossa. Potan kanssakin käy kuin Pekalle susien kanssa: Parin väärän hälytyksen ja potalla istumisen jälkeen vaippa täyttyy ja pysyy täynnä. Koko kesän kestänyt kuivaksi kouluttaminen uhkaa valua kuiviin. Muistan, mitä kitaransoiton opettajani sanoi parin vuotta sitten kun kerroin hänelle käyneeni musiikin teoriatunneilla useiden vuosien ajan: "Kaikki se aivan turhaan!"

Iltapäivällä Tyttö nukahtaa. Siivoan. Pesen astioita. Muistan koneeseen unohtuneet pyykit: Ne ovat olleet märkinä koneessa vain alle vuorokauden joten ummehtuneen hajun saanee pois pelkästään kuivattamalla. Ripustan vaatteet telineille ja ovien päälle. Väsymys piirittää minua kuin susilauma divisioonastaan eksynyttä saksalaissotilasta Stalingradin liepeillä. Menen hetkeksi lepäämään, suljen silmäni ja vajoan. Vajoan jonnekin pehmeään. Siellä ei ole isejä eikä äitejä, ei lapsia, pesukoneita, likaa lattialla, tomaattejakaan. Sitten joku kuiskaa pienellä äänellä "täällä" ja henkeni imaistaan takakautta takaisin ruumiiseeni. Palaan pumpulista todellisuuteen: Kipujen, särkyjen, kolotusten ja väsymyksen maailmaan. Silmäni pyrkivät sulkeutumaan mutta sängyn laidalla hihkuva Tyttö hieroo unihiekat luomiin: "Jos nukahdat, Tyttö putoaa ja joudutte päivystykseen" huutaa neuroottinen suojelusenkeli. On noustava. Kiroan. Viiden minuutin unet ovat vain pahentaneet tilannetta.

Myöhemmin ajamme linja-autolla kaupunkiin. Vaunut ovat kesän aikana jotenkin lätsähtäneet. Ihmekös tuo, ne olivat kahden kuukauden ajan sullottuina inkontinenssista kärsivään takakonttiin.

Käymme Musiikki Fazerilla katselemassa soittimia. Kaikkea voisi ostaa jos olisi rahaa. Kuten teräskielisen puoliakustisen kitaran. Tai kiiltävän kauniin dobrokitaran. Tai symbaalit. Tai pari tinapilliä. Munniharpun, sähkösellon tai urut. Ostamme paketin kitarankieliä. Ne ovat Darcot, maksavat tarjouslaatikossa 6 €.

Fazerilta ajamme vaunuilla alas Rautatientorille tapaamaan Yhdistyksen puheenjohtajaa. Istumme Aleksis Kiven patsaan auringon puoleiselle jalustalle odottelemaan. Kiven varjopuolet ovat jo täynnä. Niillä istuu kirjailijannäköisiä miehiä tölkit käsissään. He ovat sisäistäneet Erno Paasilinnan lausahduksen kirjailijaksi tulemisesta hyvin mutta eivät ole vielä alkaneet kirjoittaa. Osalla on taas työhaalarit yllään. He ovat todennäköisesti viettämässä varjopekkasta. Silloinhan mennään aamulla töihin, puetaan haalarit ylle mutta työkalupakin asemesta avataankin juomat.

Illalla laitan pitkästä aikaa ruokaa. Teen kasvisgratiinia jota piristän sianlihalla. Bussimatkan nukkunut Tyttö on huomionkipeä ja äreä. Hän roikkuu jaloissani ja sanoo "tuhma!" kun otan vuoan uunista. Hyvin on näemmä oppi mennyt perille!

Kevyt kasvisgratiini

Vajaa kilo pottua

Pari porkkanaa

Pari sipulia

Puolikas kesäkurpitsa

800 grammaa marinoituja sianlihavartaita

Puolikas kesäkurpitsa

Tötteröllinen ruokakermaa

Garam masalaa

Timjamia

Juustonjämät

Lämmitetään uuni kahteensataanviitenkymmeneen asteeseen.

Viipaloidaan perunat ja porkkanat ja halotaan sipulit. Keitetään tovi.

Revitään tikut sianlihavartaista ja leikataan vartaat saksilla pienemmiksi.

Otetaan vuoka johon edellä mainitut aineet sekä kesäkurpitsan viipaleet sijoitellaan vapaamuotoisesti.

Raastetaan ja siivutetaan päälle runsaasti juustoa kesän yli jääkaapissa muhineista juustonkannikoista.

Sekoiteetaan hieman timjamia ja masalaa ruokakermaan. 

Lorotellaan kerma komeuden ylle.

Haudutellaan uunissa tunnin verran. Jäähdytetään. Syödään.

Syönnin jälkeen tunnen olevani vanhanaikainen siannahkainen jalkapallo. Se on täytetty sianlihalla. Vaapun ulos laittamaan tomaatintaimia kuriin. Sidon kalastajanlankaa räystään alalautaan ja tomaatit lankaan. Ne seisovat kuin asennossa ikkunamme alla mutta löpsähtävät heti kun laitan oven kiinni. Tyttö laittaa Barcelona Buss Turisticin kuulokkeet päähänsä ja yrittää tunkea toista päätä pistokkeeseen. Hämärä laskee. Tomaattien varjoista tulee pelottava nukketeattiryhmä ulkoavaruudesta. Emme kuitenkaan jää katsomaan esitystä. Me menemme nukkumaan.

Väsymyksen paluu

Tähän on taas tultu: Loputtomaan ja kaikensyövään väsymykseen. Siihen putoaminen on nopeaa ja siksi rankkaa. Puolen vuoden Koti-isyys ja sen mukana tullut mielenvirkeys pyyhkiytyvät pois. Häviän jälleen yhden taistelun apatiaa vastaan. Muutun umpioksi, sulkeutuvaksi osterinkuoreksi.

Ensimmäinen töistäpaluu saa aikaan vielä sankarin vastaanoton. Isää ollaan kaivattu ja odotettu! Serpentiiniä, serpentiiniä! Syöttötuolissa istuu pieni hymyilevä naama joka innoissaan esittelee uusia palikoita. Äiti on ruoanlaittopuuhissa, kirjastossakin käynyt. Hiukset pestyinä, puhtaissa vaatteissa. Juhlavaa. Ja niin väliaikaista. Ikävä kyllä.

Leikin Lapsen kanssa Äidin valmistaessa ruokaa. Syönnin jälkeen kaivamme kylpyankat laatikosta ja Tyttö kylpee innoissaan. Mieleeni muistuu samalla, että olenkin viimeksi kylvettänyt Tytön kaksi asuntoa sitten. Se oli vielä, niin koskas se olikaan? Taisi ollakin viime vuoden puolella... Mitenkähän tässä on näin päässyt käymään?

Tytön nukuttaminen kestää yli tunnin. Hän heräilee jatkuvasti, itkee ja huutaa "Isää". Hampaitakin on taas tulossa mutta tämä taitaa olla eroahdistusta. Annamme varmuudeksi Panadolia. Se ei auta. Tyttö heräilee läpi yön noin tunnin välein tarkastaakseen että Isä on paikalla. Isä heräilee noin tunnin välein tarkastaakseen että Tyttö hengittää. Tämä tarkoittaa puolen tunnin unia kerrallaan. Mutta mitäpä siitä. Tämä on sitä, mitä kutsutaan elämäksi.

Aamulla töissä keitän ensimmäisenä kahvit. Sitten avaan koneen. Olen saanut yhden sähköpostin. Syksyn ensimmäinen hankkeeni on hyväksytty. Olen palannut! Budjetti on 19,68 €. Siitä on jo poistettu ALV. Sähköpostin luvun jälkeen vilkaisen salaa Mtv3:n nettisivuja. Otsikko kertoo, että herpes jyllää nuorten ranskalaisten osterien joukossa. Kasvuolosuhteiden ollessa loistavia ne ovat keskittyneet kasvattamaan vain sukupuolielimiään immuunijärjetelmänsä unohtaen. Ulkona on syksyistä. Nettiradiosta raikaa ranskalaiseen vesialtaaseen niin ikään aikoinaan jäykistyneen Jim Morrisonin lopunajan ääni: Summer's almost gone... No niinpä on. Ja nuoret osteritkin sen tuntuvat tietävän.

Koti-isän kuolema

Kesä on päättymässä. Harmaat pilvet peittävät taivaan. Sateen uhka leijuu yllämme. Pihjalanmarjat loistavat punaisina. Koti-isyys on ohi.

Palasin työhön tänä aamuna. Fiilis ei ole kaksinen. Ei se ole työn vika, ei työnteonkaan vika. Koti-isänä olo oli vain jotain sellaista, mistä ei haluaisi luopua.

Lapsen kanssa kotona oleminen on helpottanut aamuherätyksiäni. Ainakin tänään. Aloitin työt jo seitsemältä. Vai aloitinko sittenkään? En, jos työksi lasketaan vain tuottava toiminta. Kyllä, jos työksi lasketaan työpaikan seinien sisällä oleilu. Hommien aloittamista haittasi erilaisten salasanojen salaperäinen unohtuminen. Ainoa laite, jonka sain käyntiin ennen kello kahdeksaa oli kahvinkeitin. Hyvä niin. Olisi ollutkin ikävää odotella tyhjä kahvikuppi kädessä kollegaa
joka muistaisi kahvinkeittimen salasanan.

Äiti ja Tytär soittelevat puolenpäivän aikaan. Hommat ovat jo käynnistyneet. Kotona. Tytär on etsiskellyt Isää joka puolelta ja messuaa kovasti puhelimeen. Erotan sanan "äiti". Se on Tytön nykyinen lempisana "isän" lobbauksesta huolimatta.

Päivän tunne on haikeus. Se hiiviskelee siellä täällä vanhan talon nurkissa, ujeltaa peltikaton liepeissä, heiluttelee työhuoneen ikkunan alaisen vaahteran lehtiä. Mietiskelen Tyttären tekemisiä, ajattelen Syntymättömän syntymää. Laadin pari päiväämätöntä loma-anomusta myöhempiin tarkoituksiin. Olisiko syytä täyttää parit hoitorahahakemukset Kelalle sitten aikanaan postittaviksi? Kantapään kautta opittuna tiedän nyt, että hakemukset on syytä laittaa liikkeelle hyvissä ajoin. Mikäköhän virkailijani nimi oli? Taisi olla Pirjo. Kesä- ja heinäkuun Kelakorvauksethan ovat tulossa perjantaina saamani päätöksen mukaan jo 31.8.2008! Hienoa.

Kesä oli mukava mutta se loma... Sen me viettänemme näillä näkymin joskus vuoden 2020 tienoilla. Ilmastonlämpenemisen ansiosta silloin voi myös paremmat kelit kuin tänä vuonna. Nehän olivat: Sadetta, tihkusadetta, kaatosadetta, raekuuroja ja erittäin paksua sumua. Jos jotain, niin saimme kuitenkin kokea sadetta eri paikoissa. Istuimme autossa Hiidenmaalla kaatosateessa. Luimme dekkareita tihkusateessa Virroilla. Vietimme viikon Kintaudella jatkuvassa sateessa. Sinä aikana Ylä-Kintausjärven pinta nousi kolmekymmentä senttiä. Mökkipihasta tuli suo. Järvestä tuli suo. Automme haisi suolle. Vettä tuli niin paljon, että sain hinattua vanhan jollan polkua pitkin viisisataa metriä yläpihalle ja kaatopaikkakuormaan.

Kesken pahimman sateen saimme kutsun Uuratjärvelle sukulaisten mökille. Siellä paistoi aurinko. Ihmiset nauttivat ulkoilmasta ilman masokistisia taka-ajatuksia. Drinkkiin ei tarvinnut laittaa varjoa vain että se ei laimenisi. Se oli kummallista. Myöhemmin palasimme oman pilvemme alle ensin Kintaudelle ja sitten Uurasjärven rantamille. Niin pienestä voi ihmisen onni olla kiinni. Yhdestä kirjaimesta.

Mitä kaikkea hienoa menetimmekään huonojen säiden takia? Ajoimme Palokan Kunnallistekniikan museon ohi sateessa mutta emme viitsineet poiketa. Nyt meidän on odotettava aina ensi kesään jos haluamme nähdä miten palokkalainen ulkohuussi edistyi sisävessaksi ja miten avoviemärit ja ojat saatiin kulkemaan siististi maan alla.

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Ulkokasveja ei ole juuri tarvinnut kastella tänä kesänä ja ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen Kintaudella ei tarvinnut kantaa tiskivesiä järvestä. Riitti, kun laittoi ämpärin pihalle. Se täyttyi. Kymmenessä minuutissa.

Tyttären kävelynopettelua huono kesä taisi hidastaa. Vaiko sittenkin nopeuttaa? Onhan epämääräisen huojuvia askelia helpompaa ottaa kun koko jalkaterä on tukevasti juntattu märkään mutaan. Muutoinkin Tytön leikit alkoivat hauskan mökkiloman loppuvaiheissa olla jo oikeastaan aika huolestuttavia: Lattian pesua omalla rätillä ja steariinin kaivamista tikulla lämpökynttilästä syöntiä varten. Oli lähdettävä pois ennen vauvamaisten kaulapoimujen muuttumista kiduksiksi ja nahan kasvamista varpaidenväliin. Reikänä emmentalissa Kintauden mummunmökin rantasaunasta löytyi vielä kosteusvaurio. Se ei juuri silmäkulmiamme kostuttanut. Ihmeellisempää olisi kai ollut löytää sieltä mitään kuivaa, omat korvantakuset mukaanluettuina.

Edellä kirjattuja ajatellen paluu töihin ei sittenkään tainnut tulla huonoon hetkeen. Tai oikeastaan. Se ei olisi voinut tulla pahempaan hetkeen: Palasin töihin kuukausi ennen kuin Äiti jää seuraavalle äitiyslomalle. Ja kukako Lasta hoitaa tämän väliajan? Me tietysti, Isä ja Äiti sillä Koti-isä on kuollut. Hän uhrasi itsensä kapitalismin alttarille eikä siitä ollut mitään hyötyä. Siis kauan eläköön Koti-isä!

Virrat, 28.7.2008

Hornet raapaisee

vanan yllemme:

Liitua

taivaan siniseen

tauluun