Torstaina heräämme aikaisin V:n
älypuhelimen mekaanisten kukkojen kiekaisuihin. Ulkona on pimeää,
lunta on satanut lisää, sumu noussut kuruista laakson ylle. Hevonen
värjöttelee ulkona omenapuun alla, kalkkunat ovat jo heränneet,
parveilevat metallisissa portaissa. Katolta liukuu lunta, tiellä on
pari senttiä jäistä loskaa.
Emäntäkin on noussut, laittanut kystä
kyllä. Tarjolla on Svanetian liha- ja sipulitäytteistä hatsapuria
ja teetä. Onneksemme olemme pakanneet laukut jo edellisenä iltana
sillä marsruthka eli joukkoliikennetaksi pörähtää portille
hieman odotettua aiemmin, kesken toisen teekupin. Jätämme
jäähyväiset kotimajoitukselle, emäntä jää pakkaamaan
hatsapuria mustaan muovikassiin mutta emme sitä ehdi mukaamme ottaa.
Marsun takapenkillä nuokkuu japanilainen pariskunta. Georgialaiset
automiehet ajavat äärirajoilla, sen takana, eikä tämäkään
kyyti tee poikkeusta ja pääsemmekin yhdessä hujauksessa Mestian
keskustaan. Siellä meidät siirretään toiseen marsuun, valkoiseen
Mercedes Sprinteriin. Mersun etupyörät ovat sileät kuin formulan
renkaat ja ajatus jäisestä, lumisesta vuoristotiestä sellaisilla
kuvottaa, kääntää vatsaa. Odottelemme bussiasemalla noin tunnin
ennen kuin pääsemme matkaan. Siinä ajassa auto on käynnistetty
pari kertaa, ajettukin muutama metri ja Zugdidiin menevien reput on
kaivettu takatilasta, heidät siirretty harmaaseen farmariautoon.
Siinä on EU-standardit ylittävät urat renkaissa, huomioin
kateellisena.
Pysähdymme seuraavan kerran
poliisiasemalla, noin 500 metriä bussiasemalta. Kuski käy
ilmoittamassa jotain poliisille ja sitten Zugdidin auto savuaa
paikalle. Ihmeekseni kuskit alkavat tapella keskenään. Mukaan
liittyy joukko muitakin miehiä, paikalle ajaa jopa toinen pikkubussi
jonka kuski ja apukuski liittyvät riitaan, hotellien ikkunat
avautuvat ja turistit videokuvaavat mekkalaa kännyköillään.
Toivon sydämestäni, että kyseessä ei ole riita siitä, kestääkö
Sprinterin kunto koko matkan, mutta riidan syy ei selviä. Lopulta,
erittäin kovan huutamisen jälkeen, kuskimme kiipeää Opelin
katolle ja alkaa potkia sieltä lunta alas kuin ripaskaa tanssisi.
Tovin päästä Opelin kuski tulee meidän autoomme ja lähdemme
matkaan, kuskeja siis vaihtaen. Nyt etenemme sata metriä. Apukuski
näkee avoimen kaupan ja käy ostamassa askillisen Pirveliä. Minäkin
poikkean, ostan litran vihreää tarhun- eli rakuunalimonadia. Askin
saatuaan apukuski ja eräs toinen paikallinen matkustaja jäävät
kauppaan vetelemään laheita savuja, pelaavat vielä jotain
rahapeliäkin. Kaikki alkaa tuntua toivottomalta, en usko, että
pääsemme ikinä pois tästä sumun peittämästä lumisesta
laaksosta ja alan ajankuluksi kuvailla lumenpeittämiä laitumia,
satonsa alla taipuvia omenapuita. Apukuski kerää kourallisen
kastanjoita ojasta, jakaa niitä paikallismatkustajille ja sitten
jatkamme taas.
Opelin kuski ajaa edellämme, soittelee
jatkuvasti kuskillemme ja ilmeisesti sopii lisäkyytiläisistä.
Puolen kilometrin jälkeen apukuskilta vaikuttanut kaveri jää pois,
muutama koulutyttö ja vanha mummo tulee kyytiin. Lasken 18
matkustajaa ja kiitän itseäni siitä, että varasin paikan ikkunan
vierestä, yksittäispenkiltä. Mutta matkustajia tulee kylistä
lisää ja hitsatut lisäpenkit otetaan käyttöön. Jossain
vaiheessa autoon tungetaan useita laatikollisia omenoita ja
seisomapaikatkin otetaan kovasti protestoiden käyttöön. Nyt istun
yksittäispenkillä mutta sylissäni on seisovaa esittävä
vihreätakkinen mummo ja viereeni on laskettu alas taitettava penkki
jolla istuu kaksi matkustajaa.
Kahden ja puolen tunnin matkanteon
jälkeen olemme edenneet kymmenen kilometriä. Maisemat ovat toki
kauniit ja niitä kelpaa katsella, pidemmänkin aikaa yksityiskohtiin
tutustuen. Aurinko tunkee säteensä sumun ja pilvien läpi ja
terävät, jäätikköhuippuiset vuoret piirtyvät sinistä taivasta
vasten. Mestian laakson viimeisten talojen kohdalla kuski pysäyttää
vielä kerran ja erään talon portti aukeaa, taistelujen arpeuttama
mies kantaa hänelle höyryävän lasin ja pullon vettä joka
kaadetaan konepellin uumeniin. Pari matkustajaa jää vielä pois ja
lasken matkustajamääräksi nyt 28 ihmistä. Nousemme ensimmäisille
serpentiineille ja kuski näyttää kyntensä kuin tallipaikkaa
kyttäävä nuori lupaus: hotelli Mestian neliveto nousee edessämme
mutta svanetian Räikkönen polkaisee jalkansa lattiaan, ehkä sen
läpikin ja tunkee Sprinterin ohi. Tai ei aivan, tarkalleen ottaen,
sillä osumme ja peilinpalaset vain lentelevät. Kuski pysäyttää
ja pui nyrkkiä ohi kaasuttavalle hotellin autolle. He eivät uskalla
jäädä kisailemaan, korjailevat vain peiliään ikkunasta käsin,
huomaan.
Hieman myöhemmin aurinko on tullut jo
kunnolla esiin, lumi sulaa noroina, puroina, alas rinnettä.
Saavutamme eilisen, uutisissakin mainitun maanvyörymän ja on
odotettava. Jäämme letkan hännille mutta Sprinterin käsijarru on
viallinen, auto valahtelee nykien kunnes joku juoksee isot kivet
renkaiden alle. Odottelemme noin 15 minuuttia ja käydessäni ulkona
on paikkani viety. Kuka itsensä nostaa, se paikkansa menettää,
taidettiin jossain sanoa. Nyt saan istua kurttuisen, hivenen lannan
tuoksuisen, mutta ystävällisen mummon vieressä taitettavalla
lisäpenkillä. Maanvöyry on ollut iso, tuhoisa. Rinnettä on tullut
alas noin 500 metrin matkalta, useiden kymmenien metrien korkeudesta.
Tielle on pudonnut mutaa ja henkilöauton kokoisia kiviä joiden
väliin raivausmiehet ovat tehneet eräänlaisen pujotteluradan jonka
slalomporttien ja puuttuvan tienreunan välistä kuljemme.
Loppumatka on joutuisampi.
Georgialaiseen tapaan kuski tuntuu otaksuvan, että äänimerkin
käyttö ennen mutkaa auttaa torjumaan kolarin mahdollisten
vastaantulevien kanssa. Laskeudumme hitaasti Enguri-joen uomaa
seuraten kunnes käännymme isommalle tielle kohti Zugdidia ja
nousemme taas rinteille, nyt smaragdinvihreän Jvari- tekoaltaan
reunoja seuraillen. Tien reunalla on siellä täällä ristejä,
muistomerkkejä tieltä pudonneiden muistoksi. Silloin tällöin
Zugdidin Opel tai valkoinen, saksalaisen puusepänliikkein logoin
varustettu pakettiauto ohittaa meidät tai me heidät.
Viimein saavutamme Kaukasuksen laidan,
tulemme tasangolle. Svanetitornin kaltainen raunio seisoo viimeisellä
harjanteella, terävät lumihuiput jossain kaukana sen takana. Kuvaan
vieressä istuvan mummon siluetin Kaukasusta vasten, mummo kaivaa
valtavan, ruosteisen puukon laukustaa ja viipaloi sillä omenan,
tarjoaa palasen. Pidämme tauon Zugdidissa ja saavumme Kutaisiin noin
kello 14:00, seitsemän tunnin ja 230 kilometrin, 1700 metrin
laskeutumisen jälkeen. Rinkkani on osin lannan peitossa kun se
kaivetaan tavaratilasta. Käymme syömässä Kutaisin Trade
Centerissä. Kahvila Maksi tarjoilee hauskoja pitsoja: juuston ja
oreganon asemesta niissä on majoneesia ja tilliä. Tutkailemme
keskusta hetken ja ostan kenkälankkia kenkäkaupasta. Asemalla nuori
georgialaismies on sammunut passi rinnalleen, vanhempi pukuherra
tulee innoissaan kättelemään meidät kuin vanhat tutut ja hän
saattaa hyvinkin olla oikeassa.
Jatkamme Kutaisista marshrutkalla
Khashuriin, noin kaksi tuntia, ja otamme sieltä taksin 30 kilometrin
päähän Borjomiin. Tie seuraa Mktvari-joen uomaa ja taksikuski
revittää nestekaasukäyttöisellä Mercedeksellä Pirveliä
röyhytellen keskimäärin 140 kilometrin tuntinopeudella 70
kilometrin nopeusrajoitusalueella. Koetamme laittaa turvavöitä
mutta georgialaiseen tapaan niissä ei ole lain vastakappaleita
eivätkä pelkät vyöt paljoa turvaa tarjoa. Taksikuski innostuu
kuultuaan, että meillä ei ole majoitusta ja kuljettaa meidät
Borjomin keskustan asemesta suoraan kaverinsa luo. Majoitus maksaisi
10 laria per henkilö mutta emme oikein ole tarjontaan tyytyväisiä,
lähdemme kävelemään kohti autosta havaitsemiamme halpoja
hotelleja kun paikallinen nuori nainen tulee tiedustelemaan, josko
tulisimme kuitenkin hänen majoitukseensa. Käymme katsomassa paikan,
jäämme yöksi, varikolle.