tiistai 31. maaliskuuta 2009

Iso M

On hankalaa palata taaksepäin, edes muutamaa päivää sillä yhtäkkiä kaikki päivät ovat yhtä pötköä. Yö ei ole pimeä päivä, lauloi CMX – yhtye vuosia sitten. No ei ole, ei, tuumin, ajaessani tyhjentämistä vartovan peräkärryn kanssa uudelta talolta vanhaan kotiin. Eikä päivän pitäisi olla valoisa yö, sanoo ääni sisälläni. No ei pitäisi, ei sitäkään, ajattelen. Mutta sellaisiksi ne tuntuvat venyvän. Olen autoileva unissakävelijä, päivänvalon kestävä kuutamourakoitsija. Isä, aviomies, opiskelija, esimies ja alainen. Kaikki tämä. Yhdessä ja samassa mustelmaisessa mutta kovin reikäisessä nahkapussissa.

Toisaalta tämä on mukavaa. Tunnen itseni tarpeelliseksi, Mieheksi isolla Ämmällä vaikka naisia ei sellaisiksi enää saakaan kutsua. Lihakset ovat kipeitä omituisista paikoista. Omituiset lihakset ovat kipeitä omituisista paikoista. Omituista, tuumin. Yhtä kaikki, ajaessani vinhaa vauhtia vaappuva vanerivaunu perässäni Vantaalta tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin. Radio soittaa Dave Lindholmin kipaletta Näinä öinä ja virkistyn niin, että alan ajatella kirjoittamista. Siteeraan jopa itseäni kolme lausetta sitten.

Tavaroiden keräily taloon jatkuu omalla painollaan painavasti. Haen kerrostalon kellariovia Kampista, kaapinovia Kierrätyskeskuksesta. Kaapinovien hinta on kummasti taas noussut. Nyt ne maksavat 15 € kappale. Pienet yläovetkin! Hermostun myyjälle. Hän kehottaa menemään Metsänkylän Navettaan, Rakennusapteekkiin. Kerron niissä käyneeni. Myyjä kehottaa tutkimaan uuden peilioven hintaa. Kerron senkin tehneeni. Vastineeksi kerron myyjälle, että on törkeää hinnoitella ihmisten ilmaiseksi tuomia tavaroita lärviperusteisesti, että on törkeää rahastaa sellaisessa paikassa kuin Kierrätyskeskus. Saan alennusta. Seitsemänkymmenenviiden euron ostokset maksavatkin vain kolmekymmentäviisi euroa.

Seuraavaksi on varattava töistä vapaapäivä ja haettava lisää keittiökaapiston osia Tampereelta, ikkunoita Äetsästä. Kaiken tämän kotiseutumatkailun lisäksi on ehdittävä Mäntsälän sahalle paneelikeskusteluun, vietävä ekovillaa talolle, käytävä töissä, poikettava tutkimuksen maassa ja oltava isä. Onneksi appivanhemmat, Seinäjoen Mummu ja Vaari tulevat kylään.

Loppuviikko menee unenomaisessa tilassa ilman unta. Talosta häviää paneelia kiihtyvällä vauhdilla, lasivillaa kannetaan ulos. Eräänä päivänä myös Lankomies saapuu apuun. Tuloksena on peräkärryllinen jätettä ja paljaat seinät.

Poikkeamme talolle koko perheen voimin lauantaina. On kaunis ilma. Kaikki on pölyn peitossa. Pinnoilla on harmaata pölyä, keltaista pölyä. On ekovillaa ja lasivillaa. On sahanpurua, on Gyproc-purua. On saunan ikkunoiden alta esiin kömpiviä kärpäsiä. Ja on Poika, jolla on allerginen tapa tutustua maailmaan.

Pojan nenä menee välittömästi tukkoon. Seuraava yö on tuskaisaa kuunneltavaa, Äidille. Isä nukkuu kuin viaton lapsi mikä hän onkin. Poika viheltää kuin vesipannu, kuin hitaasti vuotava kumivene.

Sunnuntai-aamuna Tyttö herättää muun porukan hyväntahtoisella rallattelulla. Taas. Ulkona on harmaata mutta se ei haittaa sillä ikkunamme ovat harmaammat. Mummu ja Vaari ovat lähteneet ja tavarat valuneet takaisin lattialle.

Poikkeilemme talolle pitkin päivää ja iltaa. Poika viheltää, Tyttö hihkuu omiaan. Illalla Äiti käy kaupasta maitoa ja karkkia. ”Kaakkia aamupalaks,” toivoo Tyttö. Turha toivo. Hän saa karkkiaskin heti. Tytöstä on tullut jo kovin iso, ajattelen tämän laittaessa Puuha-Pete askia kauluspaitansa rintataskuun syöttötuoliin nojaillen. Kuin se olisi Työmies- tai Norttiaski, tuumin. Poika viheltää kuin tehtaan höyrypilli. Se muistuttaa: On päivän toimet aika lopettaa.

maanantai 30. maaliskuuta 2009

Kirkkaan sininen taivas

Kevät. Aurinko on kirkkaan sinisen keltainen pupilli ja hanget hohtavat kloorattuina hiilivetyketjuina. Jokin ei silti sovi kuvaan. Pakkanen. On kuin iso käsi olisi työntänyt tämän pesäpallomme syöttöalueelta sivuun. Aamuisin lämpötila on -10 vaikka mennään jo maaliskuun loppua.

Keskiviikkona aikataulu on tiukkaakin tiukempi. Jos aikataulu olisi vastaan kiitävä rekka ei sen ja Koti-isän väliin mahtuisi ohiajotilanteessa postimerkkiäkään.

Tutkimuksessakaan asiat eivät suju toivotulla tavalla. Heti tunnin alussa selviää, että tänään keskustellaankin harjoitteluun liittyvistä ajoista. Allekirjoittaneellahan harjoittelu on katsottu hyväksiluetuksi. Olen siis tunnilla turhaan. Taas, sanoo sarkastinen ääni moraalistani vasemmalle. En tunnista ääntä. Kanssaopiskelijat pulisevat kiitäessäni koulun kahvioon. ”Ja kerrankin kun olet tänne tullut,” sanoo eräs. Niinpä. Jos olisin ollut edellisellä tunnilla, olisin tämänkin tiennyt. Kerta kaikkiaan.

Illemmalla meininki oppilaitoksessa sakenee. Joudun ryhmätyön imemäksi ja päädyn kertomaan tehtävästä luokan eteen. Se menee mainiosti vaikka en asiasta tiedäkään. Vanhoista improvisaatioharjotuksista on yllättävää hyötyä omituisissa paikoissa, ajattelen.

Kotona on kaikki kunnossa. Ehdin syödä lautasellisen soppaa ennenkuin on aika siirtyä talolle. Rakennusrestauroija on restauroinut pois ullakolla sijainnutta saunaa. Vinttikäytävä ja yläaula ovat roskaa täynnä. Kannan sitä ulos pari tuntia ja huomaan entisen saunan ikkunoiden höyrystyvän umpeen. Liikatiiveys. Vaarallisin vastustajani. Avaan hieman ikkunan alisen lasivillaviipaleen kulmaa ja huomaan tiiviin uretaanisauman. Niinpä. Seinissä on lasivilla ja höyrynsulkumuovi ja ikkunakarmeissa uretaani. Tiivistä, tiivistä, tiivistä. Nämä sanat ovat 1980-luvun remontin ohjesanat. Ja hyvät ovat olleetkin. Kaikki on vieläkin kovin tiivistä. Vaikka ei saisikaan. Puutalon pitäisi hengittää. Meidän on muovipussiin sukeltanut lapsi, sinisenä ja henkitoreissaan, mutta yhä vielä hengissä.

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Ihana elämä

Blogin yksivuotispäivä alkaa olla käsillä. Toimituksessa puhallellaan pölyjä samppanjalaseista, asetellaan serpentiinejä. Tutkitaan vanhoja tekstejä. Mietitään, pitäisikö ensimmäinen, julkaisematon blogiteksti julkaista jälkijättöisesti.

Perjantai-iltana Äiti kiehnää aihetta kuin puurolautasta ja loihee viimein lausumaan: ”Ootko huomannu, että sun teksti on muuttunut rumemmaksi viime aikoina?” On pakko vastata, että en ole. Asiaa selventääkseen Äiti tekee viittauksia historiankirjoihin, lukee ääneen vanhoja blogeja.

Lauantaina paistaa aurinko. Sininen taivas on omituisen tahrainen kun sitä katsoo makuuhuoneesta tai olohuonekeittiöstä. Siinä on pieniä sormenjälkiä ja hilloa, pienen nenän painamia. Meitä se ei haittaa sillä nyt on vapaapäivä.

Isä saa nukkua myöhään. Tänään se tarkoittaa varttia vaille yhdeksään asti. Sitten syömme hyvän aamiaisen. On mehua kuin tuhannen auringon voima yhdessä lasissa, on leipää, joka on tummaa kuin mustin multa. Sen syötyäni huomaan paatokseni menneen yli. Palaan piirun verran takaisin.

Myöhemmin lähdemme talolle. Ajamme Helsingin pitäjän kirkonkylän kautta. Aurinko heijastuu punamullatuista taloista, Vantaanjoesta. "Kylläpä on” Äiti aloittaa ”Ihanaa!” sanoo Tyttö viereiseltä penkiltä. Poika ei sano mitään. Hän nukkuu sininen pipo päässään.
Pysähdymme omituiseen vahinkotavarakeskukseen LVI Mönkkösen viereen. Sen pihalla on kolhiintuneita ilmalämpöpumppuja, jääkaappeja, tikkaita, polkupyöriä ja kaikkea muuta tarpeellista. Sisällä haisee vesivahinko mutta hiilihapotonta pullotettua vettä ei ole myytävänä. En osta mitään.

Talolla Äiti maalaa makuuhuoneen kaappiin uuden kerroksen. Vihreä alkaa häipymään, valkeus nostaa päätään. Poika ei päätään nostele, nukkua köllöttää lampaantaljalla kuin pikkuruinen mutta kovin vantterarakenteinen luolamies. Tyttö leikkii muovisella rupikonnallaan, "maalaa" keittiönkaapin ovia ja lueskelee Myyrän seikkailuja. Minä toikkaroin ympäri taloa täydellistä lausetta etsien, ympäröivän maailman kauneudesta humaltuen. En löydä sitä. Palaamme vanhaan kotiin.

Sunnuntaina käymme taas talolla. Takaisin tullessa haemme pitsaa. Ne ovat omituisia. Asiakkaita saadakseen pitserioiden on kehitettävä jatkuvasti uusi omituisia tuotteita. Ja me ostamme. Toisen pitsan pinnalla on häränlihasiivuja ja bearnaisekastiketta, toisessa nachoja ja chilikastiketta. Se osoittautuu mausteista pitävälle Tytölle turha tymäkäksi.

Illalla koetan etsiä Koti-isän ensimmäistä blogitekstiä. Sitä ei ikinä julkaistu eikä siitä ole jälkiä koneellakaan. Muistan sen itse. Se meni seuraavasti. "Helmikuu. Ensimmäinen blogimerkintä, kiire. En ehdi. Prkl!" Mietin hetken, että tätäkö Äiti tarkoitti vanhojen tekstien kauneudella. En tiedä vastausta. Menen nukkumaan.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Turmion tiede

On työpäiviä ja kouluiltoja. On vapaapäiviä ja vapaailtoja. On lastenhoitajia ja vanhempien yhteisiä hetkiä. Meillä niitä ei ole.

Satunnaisen iltavuoron jälkeen kotiin ehtii vasta ennen puoltayötä. Siksipä netissä surffaaminen ja kaikenlainen oheistoiminta on kutistettava minimiin. Sitten on kyseltävä kuulumiset, kehuttava kotiväkeä. Yleensä epäonnistun surkeasti ja saan jäädä nukkumaan häntä omien koipieni välissä.

Aamulla olo on piesty. Töissä asiat ovat vajonneet näennäiseen muuttumattomuuteen. Muutan sitä keittämällä kahvia. Sekään ei piristä, tekee olosta vain vielä entistä sähköjänistävämmän. Se ei haittaa sillä oikeatkin jänistävät. Ikkunan alla citykanit puputtavat pensaita, kukanvarsia ja kipsiä seinistä. Ne ovat raamatullisia heinäsirkkoja, moolokin kitoja. Orapihlajaakin ne pikku turriset näyttävät maistelleen. Ja ovat sitten valuneet verta okaan silpomista mahasistaan valkealle lumelle. Näkymä ikkunasta on kuin Raatteen tie muinoin. Raakaa, ajattelen.

Selviän töistä. Jotenkin. Siirtymä oppilaitokseen sujuu nopeasti puhallusvillatussa perhefarmarissa. Hansikaslokero on täynnä rakentamiseen liittyviä kuitteja. Lasivillapöly ja puhallusvillapöly sekä sahanpuru ovat peittäneet auton sisäosat sisäänsä. Kuppitelineestä on lorahtanut kahvia keskikonsoliin. Siinä on pölyn tukeva levätä, ajattelen.

Istun tunnilla kuin hai. Silmäni ovat auki ja kuljen virran mukana eteenpäin mutta aivolohkoni ovat unessa. Yksi kerrallaan.

Torstai on toivoa täynnä. Steinbeckin romaanissa, ehkä, ajattelen. Pahkasiassa muistaakseni oli sarjakuva Toivon lapamadosta. "Toivossa on hyvä elää," se totesi monimielisesti. Isälle torstai on arkinen työpäivä. Äidille torstai työpäivä arjessa. Tyttö on tyttö ja Pojalla kaksi hammasta. Pappa ehtii onneksi tulla käymään ja Tyttökin saa vaihteeksi raitista ilmaa.

Tullessani kotiin on Äiti täynnä intoa. On tyhjennetty varastoa, on viety tavaraa roskiin. Sorkkaraudoitettua päätäni vihlaisee Äidin kertoessa mitä poistoon on joutunut. Mikäli ymmärsin oikein, on kaikki poistettava ollut roskaa. Ongelma vain voi piillä lauseen asettelussa. Mikä onkaan roskaa ja mikä ei, kas siinä vasta pulma olisi vanha kunnon Shakespeare voinut kirjoittaa. Vanhan totuuden mukaanhan toisen roska on toisen aarre. Eniten Äiti ihmettelee laatikossaan köllöttelevää Stiga-merkkistä jalkapallopeliä jonka on varastosta löytänyt. Muistan napanneeni sen autoon vuoden 2004 remontin aikana Kivikon jäteasemalla käydessäni. Kerron Äidille koestavani pelin toimivuuden heti ensi tilassa. Äiti lamaantuu tiedosta.

Illalla poikkeamme koko perheen voimin talolle ihmettelemään. On tehty seinää vanerista. On laitettu lattiat takaisin. On siivottu. Kaikki on hienoa. Äiti valpastuu huomatessaan hommien soljuneen eteenpäin. Raudanjälki päässäni jomottaa oivaltaessani, että mikään rakennukselta raportoimani tieto ei ole mennyt perille. Lähdemme. Lastaan peräkärryn mukaan. Se on tyhjennettävä aamulla, palautettava omistajalle.

Aamulla olo on piesty. Herään valoisaan ja luulen nukkuneeni pommiin. Turha luulo. Kello on 5:52. Torkuttelen vielä tunnin ennen kuin puen ylleni, laitan takin taskuun pussillisen pikakaurapuuroa ja kaksi Ballerina-keksiä. Ne ovat oivallisia kahvin kanssa, varsinkin toffeetäytteiset, ajattelen ajaessani Kivikon jäteasemalle. Omituisesti peräkärryllinen jätettä on yli puolet halvempaa jättää Kivikkoon kuin edelliskerralla. Ehkä he ovat huomanneet minun vievän aina jotain mukanani ja antavat siksi alennusta, tuumin.

Perjantaina on timpurin palkkapäivä. Putkimieskin kuuluu talolla käyneen, maha vain oli ollut löysällä. Sekään ei silti ollut edistänyt WC-pönttöjen asennushommia. Ne köllöttävät yhä ulkona ja ovat yhtä pihalla kuin rakennuksen omistaja. Viikonlopusta on tulossa tuskaisa. On tehtävä opinnäytetyötä, kommentoitava Enon seminaarityötä, vedettävä yhteen ryhmätyö ja ehdittävä talolle purkuhommiin.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Iltavuoro

Vuosi sitten olin kotona lapsen kanssa. Koti-isän elämä ei alkanut ruusuisesti mutta oikeni hiljalleen kevään mittaan. Pensaisiin kasvoi lehdet, niihin puhkesi kukat ja työnsin sormeni okaan. Helppoa ei ole nytkään. Työ, opinnot, perhe. Ja kaiken tämän päälle pientä iltapuuhaa talolla. Remontti on kuorrutus kakussa, kourallinen ruskeita nonparelleja ja toffeeströsseleitä, dippaus kinuskiikastikkeeseen. Jos tämä ei aja meitä lopulliseen hulluuteen, mietin, niin sitten joku muu.

Isänä asiat ovat kuitenkin helpommin kuin esimerkiksi Äidillä. Isä saa käydä. Töissä. Koulussa. Talolla. Äiti on lasten kanssa kotona. Vaihtaa vaipat. Pesee riput. Lämmittää ruoat. Vajoaa apatiaan ja Facebookiin.

Tiistai on erityinen päivä kuten kaikki muutkin. Sen lisäksi teen töissä iltavuoron. Äidiltä tämä vaatii normaaliakin enemmän. On tehtävä ihme, saatava molemmat lapset yhtä aikaa nukkumaan. Historia tuntee vain kourallisen tapauksia jossa tämä on onnistunut. On omituista ajatella, että Poika on vasta viiden kuukauden ikäinen. Toisinaan näes tuntuu, kuin tämä olisi aina ollut näin.

Herätyskello ei meitä aamulla herätä. Sen tekee Pieni Iloinen Tyttö joka kaipaa punaisia kumisaappaitaan. Sitä ensimmäistä. Ja sitä toista. Päätäni särkee. Luulen ensin säryn palanneen mutta sitten muistan lyöneeni itseäni eilen päähän sinisellä sorkkaraudalla ja ymmärrän säryn palanneen. On kuitenkin hienoa, ajattelen, että muistan lyöneeni itseäni. Luukoppaan sijoitettu makaroonilootani ei siis voi olla ainakaan täysin muusaantunut.

Aamiainen koostuu tänään arabialaisista taikapavuista. Ne on kerätty, kuivattu, jauhettu ja tislattu kuumalla vedellä. Lorautamme sekaan hieman lehmästä tullutta ja hyvin menee. Kunnes Äiti hermostuu Isälle Tytön huikatessa "kakka tuli" ja Isä todetessa lakonisesti lainauksen tulleen Tytön parast´aikaa lukemasta kirjasta Sanna saa veljen missä veljellä juuri tulee kakka. Myöhemmin havainto huomataan vääräksi. Silloin ripua onkin jo niin paljon, että sekä vaippa että housut putoavat nilkkoihin. Onneksi on ne punaiset saappaat. Suihkuun on silti mentävä vaikka kyyneleet silmissä. Paluupostissa kylpyhuoneen ovesta saapuu paketillinen Poikaa ruskealla kuorrutuksella.

Puolenpäivän aikaan sulloudumme perhefarmariin ja kiiruhdamme viidensadan metrin päässä sijaitsevaan rautakauppaan suihkukaappia tutkimaan. Ihastun Cello-nimisen valmistajan 90 x 90 senttiseen malliin. Siihen tulisi mukaan kattokin. Sitten vain katolle piippu ja piipun päähän hattu, kuvittelen. Ajattelen, kuinka hienoa olisi, kun kylpyhuoneemme olisi täysin talosta eristetty koppi ja siellä sijaitsisi kylpyhuoneesta täysin eristetty koppi jossa voisi pestä suihkukaapista suihkuhatulla eristettyä koppia. Koppia alkaa heti särkeä. Se johtuu ajatusmaailman pienuudesta, lohduttaudun. Äiti menee Poika sylissä suihkukoppiin ja miettii mitä tapahtuisi, jos saippua vahingossa putoaisi. "Siis pylly tulis tästä ovesta ihan ulos," hän havainnollistaa. Emme osta kaappia. Ostamme rullan teippiä ja ajamme talolle.

Talolla meidän on tarkoitus merkkailla pistokkeita ja töpseleitä sähkömiehelle. Homma ei oikein etene sillä ensin ihastelemme paneleiden alta löytyneitä hirsiseiniä ja sitten säälimme niitä. Säälimisen tuloksena emme voi antaa sähkömiehelle lupaa hirsivanhusten poraamiseen, kairaamiseen tai roiloamiseen. Merkkaamme teipillä kaksi kohtaa ja soitamme sähkömiehelle miettivämme vielä.

Matkalla kotiin timpuri soittaa ja kertoo mattokaverinsa tulevan paikan päälle urakkaa suunnittelemaan. Sitten Seinäjoen Vaari soittaa mökiltä ja kertoo mattokaverinsa tulevan mahdollisesti torstaina urakkaa suunnittelemaan. Mietin, kenen kaveri seuraavaksi soittaa mutta puhelin on hiljaa. Jätän Äidin ja lapset kotiin ja suuntaan töihin. Ensimmäinen tehtäväni siellä on syödä mikropitsa. Kutsun niitä leikillisesti mikrobeiksi vaikkakin ne toimivat päinvastoin kuin tavalliset mikrobit. Nämä eivät ruokaa pilko, ne tiivistävät orastavan ripun briketiksi.

Illalla soittelen kotiin. Pojalle on taas tullut hammas. Jo toinen. Hienoa. Enää pari ja hänellä on niitä enemmän kuin Isällään, ajattelen. Siitä muistankin, että hampaitani tai niiden tynkiä onkin viime aikoina vihlonut. Pitänee varata aika hoitolaan, tuumin, kunhan muilta puuhiltani sen verran aikaa saan.

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Sinistä ja punaista

Maanantai. Arkinen arki lyö lepsulla lapasella kasvoihin. Se on rännässä uitettu, märän koiran tuoksuinen rasa.

Tyttö herää jo 6:25. Vain viisi minuuttia ennen Isän herätyskelloa. Seuraavan kerran Tyttö herää 7:05, Isän herätyskellon torkutettua seitsemän kertaa. 

Raahaudun tupakeittiön irvikuvaan puuronlaittoon. Mutta puurohiutaleita ei ole. Eikä leipätarpeita. Mutta on hivenen mysliä, jonkin verran hedelmäjugurttia. Niiden yhdistelmä maistuu surumieliseltä saksalaiselta retkeilymajalta Alppien juurilla mutta ajaa tarkoituksensa. Vain kahden lusikallisen jälkeen ei nälkää enää ole. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että sekoitan nälän ruokahaluun ja sen inhottava myslimyhennös tehokkaasti pilaa.

On tehtävä paljon töitä sillä on Isän lomapäivä. Ensin ajan rakennusviraston kierrätyskeskukseen hakemaan varaamaamme vessanpönttöä. Haalarimiehet kuvittelevat minun tulleen tyhjentämään roskapönttöjä koskapa pönttöjä kyselen mutta pian he oivaltavat villakoiran ytimen. Se on tiilipölyn peittämä Ido. Haalarimiesten mukaan heidän johtajansa on koulutettavana enkä siksi saa kuittia ostoksestani. Pyydän sitä silti ja haalarimiehet sen yhteistoimin viimein tekevät. Aikaa siihen menee yli kaksikymmentä minuuttia mutta heitä se ei haittaa sillä he ovat kaupungin hommissa. Minulla sen sijaan on kiire koska olen lomalla. Ajaessani portista takaluukku pönttöä täynnä mietin hieman kierrätysesimiehen koulutusta. Mieleeni nousee ikävä kuva Aatteellisesta uudelleenkoulutuksesta. Toivon, että kyse ei oikeasti ole siitä.

Seuraava etappini on Kyläsaaren lauta ja puu. Vastoin ennakko-oletuksia se ei ole Kyläsaaressa. Se on Vartiokylässä. Vartiokylän sijainnin olen taasen tarkistanut edellisenä iltana netistä. Siitä huolimatta tai juuri sen takia joudun kuitenkin Herttoniemeen. Seikkailen siellä tovin ennen kuin luovutan ja tarkastan tilanteen karttakirjasta. Oikea paikka löytyy. Haen sieltä sitä kuuluisaa 21 millistä ympäripontattua havuvaneria. Se on kallista. Kuin painonsa kultaa, sanoisi latistaja. Onneksi ei sano, sillä huumorintajuni ei sellaista nyt kestäisi. 

Kyläsaaren lauta ja puusta suuntaan Malmin Rautiaan hakemaan 24 millistä havuvaneria ilman ympäriponttausta. En löydä sitäkään. Sen sijaan löydän autokorjaamon ja käyn tilaamassa ajan perhefarmarin puolivuosihuoltoon. Saan sen ensi maanantaiksi ajattelematta lainkaan millä auton sinne saan. Se selvinnee ajallaan, ajattelen.

Löydän viimein Rautian ja sieltä oikean vanerin. Kassalla myyjä kertoo, että tilaustuotteet eivät sitten kartuta plussatiliä. Mielestäni tämä on väärin sillä Pirkkalehden tilaus on vaakalaudalla jos pisteet jäävät saamatta. Sanon myyjälle peruvani tilauksen ja ostavani sitten itse palauttamani tuotteet. Tämä ei käy mutta myyjä vingauttaa kuitenkin Plussakorttini laitteen läpi. "Hei ihan sama mulle," hän sanoo. "En mä näitä oo keksinyt." Kiitän häntä ja poistun. Autossa tajuan toimineeni kuin karikatyyri pihistä eläkeläisestä. Täytyy myöntää, sanon Plussakortilleni, että tuntui hyvältä.

Ehdin melkein talolle asti ennen kuin muistan, että pitää vielä ostaa Primeria, puuliimaa ja sen sellaista. Lisäksi sisälläni lymyävä uloste ilmaisee halunsa tulla ulos. On kiusallista, että kaikki vessatarpeet ovat mukanani mutta niitä ei voi vielä käyttää. Poikkean siis K-Rauta 75:ssä. Kiusallista on myös se, ajattelen parkkipaikalla, että tästä on tulossa kantapaikkani.

Talolla ei ole tänään muita joten saan rauhassa vajota purkuhommiin. Laitan kaatopaikkaradion soimaan, haalarit ylle ja kasvomaskin naamalle. Sitten isken pahaa aavistamattoman vaatehuoneen kimppuun. Pian ilma on sakeanaan lasivillaa. Sen laskeuduttua huomaan vanhan hirsiseinän löytyneen sinisen tapetin takaa. Katossa on taas helmipanelia. Kuinkahan monta metriä panelia tämä talo sisällään pitää, mietin. Sitä on kaikissa katoissa kaksinkertaisesti ja lisäksi osissa seiniä.

Iltapäivällä on mentävä kotiin sillä on Pojan neuvolapäivä. Menen Tytön kanssa kiijastoon siksi aikaa. Lainaamme pelkästään kissoista kertovia Tammen kultaisia kirjoja. Niitä on aika monta, on pakko myöntää. Muistan itsekin lukeneeni Maalarikissoja, Kasia ja Masia. Toinen heistä maalasi punaista, toinen sinistä. Tyttö on yhä tohkeissaan Espoon Tädiltä saamistaan punaisista kumisaappaista. "Punainen saapas" hän osoittaa jalkaansa kirjastossakin, "ja toinen". Niin onkin. On hyvä, että niitä on kaksi. Näin niitä riittää yksi kumpaankin jalkaan.

Illalla palaan talolle mesomaan. Timpuri on paikalla ja kylpyhuone valmistuu hienosti. Sähkömieskin poikkeaa vetämässä johtoja oikeisiin paikkoihin. Minä lyön itseäni päähän sinisellä sorkkaraudalla. 

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Meemeilyä

Toisinaan joku kommentoi blogia. Harvemmin. Tällä kertaa blogia ei kommentoitu vaan haastettiin meemiin. Meemin ideana on kertoa blogissa kuusi sattumanvaraista asiaa itsestään sekä haastaa kuusi muuta bloginpitäjää tekemään samoin. Meemihaasteen mukaan meemin säännöt on kirjattava meemiblogiin.

Meemin säännöt:

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kerro kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä viesti heidän blogeihinsa.
6. Kerro haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Luen haasteen. Monta kertaa. Kiroan mielessäni, Jagen. Miten ihmeessä saan tämän sovitettua muutenkin tiukkaan aikatauluuni, mietin. Päätän kuitenkin tarttua haasteeseen. 

1. Lupaan usein paljon enemmän kuin todellisuudessa ehdin

Keskiviikkona muistan mennä tenttiin, viime tipassa. Sturenkatu on Pekingin esikaupunkia. Täynnä autoja, savua ja meteliä. Vanhassa kotitalossamme on putkiremontti, viereisessä talossa julkisivuremontti ja katu ruuhkautunut umpeen. Ehdin silti luokkaan kahta minuuttia ennen kokeen alkua. Loistavasti, siis. Opettaja sen sijaan ei muista, että minun pitäisi olla paikalla. Ei hätää, kuiskaa Tyttäreni pieni ääni mielessäni. Yksi kopio lisää ja sitten tentti voi alkaa. Pääsen tentistä helposti läpi, mielessäni. Lopullista tulosta pitänee odottaa vielä useita päiviä. Aikaa tappaakseni palaan töihin.

Töiden jälkeen ajan takaisin koulurakennukselle iltaluentojen ajaksi. Salissa on lämmin, olen nukahtaa mutta kuriseva vatsani pitää minut hereillä. Luennoitsijalla on pieni ääni, hento ote kuin Lindholmin laulussa. Aina silloin tällöin luennoitsija kysyy minulta jotain. En useimmiten ole kuullut kysymystä joten vastaan ympäripyöreitä. Erään kerran opettaja näyttää hämmentyneeltä. Mietin, josko vahingossa tulin kumonneeksi opettajan juuri luennoiman aiheen. Mahdollista.

2. Pidän Fingerpori-sarjakuvasta

Me aikuisopiskelijat saamme pitää kahvitunnin aina jo ennen kuutta. Tämä siksi, että kahvio menee silloin kiinni. Ehtiessäni alas on jono kymmenien metrien tuskissaan kiemurteleva kuristajakäärme. Se on nälkäinen syötyään koululla viimeksi kaksi päivää aiemmin. Se kuristaa aikaa eikä jonon viimeiselle, minulle siis, jää sitä tarpeeksi syömiseen. Nappaan leivän mukaan, nappaan teen mukaan ja sullon mehun taskuuni. Salissa mieleeni tulee lempisarjakuvani Fingerporin strippi missä Heimo Vesa kysyy kuvanveistäjältä millä tekniikalla tämä on kuvansa tehnyt. Veistäjän kerrottua valmistaneensa ne kivestä hakkaamalla toteaa Heimo taiteen aina syntyvän tuskasta. Ehkäpä näin on tiedonkin kanssa, tuumin.

3. Teen päätöksiä näennäisen helposti

Illalla suunnittelen meneväni talolle laittamaan eristyksiä loppuun. Turhaa. Auraan keittiön lattiaan murusettomia latuja ja yritän tyhjentää tiskipöytää. Hyödytöntä sekin. Myöhemmin käymme porukalla talolla. Kylpyhuoneen seinänrangat töröttävät paljain. Se on kuin neliskulmaisen dinosauruksen tyhjäksi puhallettu fossiili Mongolialaisessa luonnontieteen museossa. Kotona avaimia etsiessä löydän mehun pohjattomasta taskustani. Annan sen Äidille. Hän vaikuttaa onnelliselta.

Torstaina luikahdan töistä pariksi tunniksi. Näin pääsemme mattokauppaan märkätilamattoja tutkimaan. Olemme näet taas päätyneet alkuperäiseen märkätilasuunnitelmaan: Havuvanerista valmistettavaan, hirsirunkoon upotettavaan puhelinkoppiin ja märkätilan muovitapettiin. Niitä myyviä liikettä on kuitenkin  hankalaa löytää. "Kaikki tahtoo kaakelii," sanoo eräs kauppias hänelle soittaessani. Viimein tärppää: Pitäjänmäessä kuuluu olevan liike, joka pitää juuri tarvitsemaamme mattolaatua hyllyssään. Pakkaudumme siis perhefarmariin ja suhautamme liikkeeseen. Alue on kodikas. Äiti taivastelee laman alkaneen. Mattokauppa on peltihallin yläkerrassa. Se on jäänne jostain ja se on meille oikein hyvä. Haluamamme kaltaisia mattoja on vain yksi rulla, loput mallistosta ovat pieniä liuskoja näytevihossa. Otamme sellaisen mukaamme talolle sillä Äidin on päästävä mallailemaan liuskoja siihen marmoriseen lavuaariin, jonka edellisiltä omistajilta ostimme. Päädymme mustaan marmorinkaltaiseen muovilattiaan ja heikosti siniseen heijastavaan valkoiseen seinään. Matkalla kotiin Äiti toteaa, että ei olisi ikinä voinut ajatella, että hänelle joskus tulee musta vessanlattia. En osaa vastata tähän mitään.

4. Kierrätän mielelläni

Ennen töihinpaluutani poikkeamme vielä Helsingin kaupungin rakennusviraston kierrätyskeskuksessa. Äiti on näes juuri keksinyt, että sieltä voi saada vessanpöntön hirmuhalvalla. Niin varmaan saakin. Eikä ne sontaa myy, vaikka sellaisessa on varmasti sitäkin väännetty, ajattelen. Kaupungin haalareihin puetut kierrätyskeskuksen miehet katsovat ikuisuuteen hallin nosto-oven ikkunoista kun saavumme lapsikantamuksinemme sisään. Heillä on vain yksi pönttö. Se on Ido. Sen hinta on 40 €. Varaamme sen heti vaikka sen sisällä on tiilenkappaleita ja ulkopinta ohuen pölyn peitossa. Muuta kierrätettävää emme löydä vaikka käymmekin jokaisen hyllyn läpi ystävällisen myyjän kanssa. 

5. Olen koukussa Wikipediaan

Töissä tarkastan wikipediasta mitä sana meemi oikeastaan tarkoittaa. Wikipedian mukaan meemi kuvaa sellaista informaatiota, joka leviää kulttuurievoluutiossa aivan kuten geenit leviävät evoluutiossa. Wikipedia täsmentää vielä, että meemit ovat sellaisia tiedon kokonaisuuksia, jotka ovat olemassa vain aivoissa tai aivojen avulla tuotetuissa esineissä, kuten tietokoneissa tai kirjoissa. Opin, että kaikki blogitekstini ovatkin vain meemiä. Masennun hieman.

6. En tällä hetkellä ehdi lukea kuutta blogia

Perjantai on tiukka työpäivä. Aamupäivällä soittelen ympäri kaupunkia ja varailen vaneria. Iltapäivällä soitan saman kierroksen uudestaan ja perun tilaamiani. Rakennuspiirustuksen mukaan tarvitsemme 27 millistä ympäripontattua havuvaneria lattiaan ja 21 millistä ympäripontattua havuvaneria seiniin. Soittelen eri puutavaraliikkeisiin ja tukkutoreille. Kuulostan vakuuttavalta, omasta mielestäni, vaikka en edes tiedä mitä ympäripontattu vaneri on. Otaksun ensin sen olevan jonkinlaista vanerirullaa mutta oivallan sitten, että rullista ei voi seinää tehdä. Joka tapauksessa oikean paksuista vaneria on vaikeaa löytää.

Illalla käyn eristämässä talolla. Ekovillaa sataa lattiavasojen väliin kuin nokea. Se näyttää pehmeältä mutta on petollista. Mietin, mitä tapahtuisi, jos autonavaimet putoaisivat satunnaiseen kohtaan lattialla. Ne pitäisi joko etsiä magneetilla tai mennä bussilla kotiin, vastaan itselleni. Illalla olen niin väsynyt, että en jaksa vastata Jagen haasteeseen. Lauantainakaan en ehdi. Silloin syynä mineraalivillojen poisto.

Vasta sunnuntaina ehdin takaisin haasteen pariin. En tosin aamulla. Tytöllä on vatsa sekaisin ja
sitä myöden pyjamanlahkeetkin täynnä ripua. Pesen Tytön suihkulla ja istutan potalle. "Kakka se lähti pieruun, tinttan tanttan tallallei" hän laulaa Mörkö se lähtee piiriin -laulun sävelin. Hämmästyn pienestä mielikuvituksesta. Alle kaksivuotias ja noin hienosti jo laulaa!

Illalla palaan haasteeseen. Mietin, kenet haastaisin. Mieleeni ei nouse ketään. Sitten muistan Tampereen Tädin ja Seinäjoen Enon blogit. Mietin myös haastavani mainion Töllötin -blogin pitäjän Karri Kokon. Töllöttimessä kirjataan television tapahtumia. Siksi en voi lisätä sitä sittenkään meemihaasteeseen: Voidakseen onnistuneesti suoriutua koetuksesta olisi Kokon katsottava valvontakameraa. Se muuttaisi tulosta.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Juhani Merimaailma


Alan vähitellen elämään Taloa, hengittämään sitä. Se on sikäli huono asia, että talo on suurimmaksi osaksi lasivillaa, sahapurua ja ekovillaa. Se ei ole yhteensopivaa hengityselimien kanssa, se ei ole yhteensopivaa silmien eikä käsien kanssa.

Perjantaina lopetan työt talolla jo iltapäivällä. Viimeisenä vien roskat Kivikon jäteasemalle. Purun jälkeen nappaan 1970-luvun radion elektroniikkaromukaukalosta. Eihän sellaisissa voi olla mitään vikaa, järkeilen. Ihmiset heittelevät niitä roskiin ihan silkkaa edistystään.

Eno on kylässä ja lapsilla meno käynnissä. Tyttö huutaa ja kiljahtelee, Poika kiljahtelee ja huutaa.

Lauantaina käymme Enon kanssa Laattapiste Collectionin kylpyhuonepäivillä. Olemme huonoja asiakkaita vaikka emme ehkä siltä näytäkään. Haluamme kaakelit, jotka maksavat koko kylpyhuoneeseemme vain 94 euroa. Ja tätäkään emme osaa sanoa varmaksi, emme edes yli tunnin mittaisen esittelyn jälkeen. Olen pahoillani esittelijän puolesta ja toivon, että hänellä ei ole provisiopalkkaa. Illemmalla käyn Langon kanssa laittamassa Leijona-tuulensuojalevyjä rossilaudoitukseen. Radio toimii loistavasti mutta sekään ei auta suomalaisten radiokanavien huonoon musiikkitarjontaan. Kuulemme pääasiassa Madonna ja Abbaa vaikka elämme 2000-luvulla.

Sunnuntaina menemme Seinäjoen serkkujen ja Enon kanssa SeaLifeen. Ovella on ruuhkaa. Kassalla on ruuhkaa. Hississä on ruuhkaa ja alhaalla katakombeissa vasta onkin ruuhkaa. Tyttö on tohkeissaan ja Poika nukkua tuhnuttaa vaunuissaan. Yritän tutkailla SeaLifen lattiaratkaisua, mietin kosteudeneristyksiä ja muita. Kaakeleita ei näy, on siis oltava muovimatto, ajattelen. 

Muita eivät tällaiset kysymykset kiinnosta. He juoksevat eteenpäin ja vetävät minutkin matkaan. Ensimmäisenä kohtaamme pienen kilpikonnan. "Konna!" Tyttö kiljuu ja juoksee sitten katsomaan ensimmäistä kalalaatikkoa.

Putket ovat täynnä ihmisiä. Lapsiperheitä pääasiassa. Alan itsekseni miettiä, kuinka SeaLife saataisiin houkuttelemaan nuoria aikuisia, rahamassin haltijoita ja siten potentiaalisia kuluttajia. Homma olisi annettava Juhani Merimaalle, tuumin. Rokkenrollia tämä kaipaa, vastaa vettä valuva olmeekinpää. Sikäli hassua, että valtaisia olmeekkipäitä on löydetty vain muutamia ja olen useimmat niistä tavannut henkilökohtaisesti Xalapan Olmeekkimuseossa keskisessä Meksikossa.

Jatkamme eteenpäin SeaLifen kummallisessa tunneliverkostossa ja kohtaamme kummallisia olentoja. Katkarapuja. Monneja. Mureenoita. Käärmeitä. Sammakoita. Ja ihmisiä. Hikisiä ihmisiä, vihaisia ihmisiä, kiireisiä ihmisiä. Ylivilkkaita lapsia karamelli- ja atsovärihumalassa.

Viimeisen kulman takaa esiin tulee outo seurue: Vanhempi, säiden uurtama mies joka on pukeutunut rock-henkiseksi merirosvoksi sekä iso ryhmä SeaLifen punapaitaista henkilökuntaa. He suunnittelevat juhlia, ainakin puheista päätellen. Ehkäpä he valmistautuvat Juhani Merimaailman avajaisiin, ajattelen. Haitankkiin HIM ja Ville Valolle happipulloihin tupakansavua. Tämä olisi toista kuin Miljoonasade takapihan uima-altaassa.

SeaLifen jälkeen poikkeamme Laajasalon ostarille syömään pitsaa. Ne ovat hyviä. Muistan eksyneeni kerran viereiseen liikenneympyrään. Jotain omituista sumua, muistelen.

Tyttö muistelee kaloja vielä illallakin. Ja konnaa. Kilpikonnaa, näes. Ja kertoo, kuinka kalat lauloivat. Mummulle ja Vaarillekin, jotka illalla kiireesti poikkeavat. Ovat olleet kylpylöimässä, laivallakin. Me emme. Me olemme olleet lasivillassa. Ja käyneet Laajasalossa pitsalla sekä Merimaailmassa. Mutta ei sekään ole ihan vähän.

Kuppi kahvia, luotolla. Kiitos.

Lehdet kirjoittelevat asuntokaupan takkuamisesta, rakentamisen hiipumisesta. Vain pienet sijoitusasunnot menevät enää kaupaksi, kirjoitetaan. Isot rakennusliikkeet pistävät väkeä ulos. Tai eivät oikeastaan, sillä ei niillä enää kovin montaa omaa tekijää taida ollakaan. Ne palkkaavat alihankkijoikseen pienempiä firmoja jotka alihankkivat työt vielä pienemmillä, pieniin osiin pilkottuina. Nämä firmat laittavat nyt reppumiehiä ulos ja reppumiehet palaavat kotipaikkakunnilleen. Kuka Virolahdelle, Puolankaan, kuka Viroon tai Puolaan. Finanssikriisi iski Suomeen nopeammin kuin Kataisen ajatus. Ongelma nykyään on siinä, että käteistä rahaa ei ole. Toimitaan projekti kerrallaan, ostetaan tuotteet luotolla ja maksetaan kun urakka on valmis. Viime laman aikaan toimittiin toisin: Tilausten hiivuttua firmat pyörivät vielä pitkään kunnes kaikki oli syöty.

Keskiviikkona palaan talolle. Purkuhommiin. On koetettava saada jotain aikaiseksi, jotain valmista, jotain näkyvää. Tämä ei ole hyvä asenne tällaiseen ikuisuusprojektiin, koetan hyssytellä itseäni. Turhaan. Yritän repiä auki kylpyhuoneen seiniä mutta ne istuvat tiukassa kuin lastulevy ja liima.

Hyppään autoon. Käyn K-Rauta 75:ssä ostamassa puukkosahan. Minulla on keltasiniset HKR:n haalarit. Ostin niitä kaupungin varastosta useita kappaleita. Rautakaupan setä kysyy ensimmäisenä tilausnumeron ja sekoittaa pasmani kuin laastin. Viimein oivallan: HKR:n haalarit ovat yhtä kuin HKR:n rakennusmiehet. Sitä minä en kuitenkaan ole, jos en nyt jonkinlainen antirakennusmies. Sahaakaan en ole ostamassa siksi, että sitä tosissaan tarvitsisin, vaan siksi, että olen mies ja miehellä pitää olla leluja kuten puukkosaha. Luulisin. Kauppias huomaa henkilöstäni uhoavan maskuliinisuuden ja koettaa kaupata minulle vanhaa Boschia sillä maininnalla, että sillä on kätevä silputa vastatapettu hirvi. Paketissa on uljas sarvipää ja pahaenteinen teksti: Kaadon jälkeen... En uskalla sitä ostaa. Pian sahaisin itseäni ulokkeeseen. Ostan Makitan ja pakitan kaupasta ulos. Pankkikortin limittikin ylittyy mutta onneksi on nämä tällaiset luottokortit, tuumin autoa käynnistäessäni.

Talolla sahaan heti puukkosahalla kylpyhuoneen seinästä läpi. Sahaan siitä erimallisia viipaleita ja palan palomuuria. Se tuhoaa puukkosahan terän. Vaihdan terän ja sahaan senkin palomuuriin. Tämä riittääkin, huomaan samalla. Nyt seinissä on kuitenkin tarpeeksi isot reiät jotta seinän materiaali voidaan huomenna määrittää.

Tyttö makaa kuumeisena sohvalla kun pääsen kotiin. Herättyään hän tuijottelee kattolamppua ja koettaa sitten jostain syystä pukea kolmia housuja yhtä aikaa jalkoihinsa. Yritys on uhoon tuomittu ja siksi tuhoutuu: Kahdet päällimmäiset housut kinostuvat polvitaipeisiin.

Yö on tuskaa. Olen yliväsynyt, käyn talokierroksilla. Tyttö on kuumeinen, tuskainen, Äidin kaipuussa. Valvon neljään. Sen jälkeen herään Tytön kiivetessä ylitseni Äidin viereen. Pian tuhisemme kaikki samassa vuoteessa. Muistan, kuinka Äiti oli vihainen minulle mennessämme naimisiin koska ostin liian ison vuoteen. Kaukaa viisaasti vuode on nyt juuri passeli, pian jo liian pieni. Herään aamulla käsi pahasti puutuneena.

Keskiviikkona Tampereen Mummun ja Papan arkkitehtiystävät tulevat katsomaan taloa. Heidän tarkoituksenaan on suunnitella pihasauna jonnekin tulevaan mutta he päätyvät suunnittelemaan myös eteisen ja kylpyhuoneen. Se sopii meille. Ainakin minulle. Saan valtuutuksen jatkaa purkamista. 

Loppuviikko menee rakennuksella. Olen iltaisin väsynyt, aamuisin väsynyt, päivisin väsynyt. Rakennusrestauroija Matti Hämäläinen tulee avuksemme. Häntä ei väsytä, ei nälätä eikä janota. Hän on määrätietoinen kone joka tekee. Töitä. Minun tehtäväni on viedä jätteet ulos ja hakea tavaroita. Suhaan ympäri Vantaata etsimässä putkensulkuhelmiä vesijohtojen tulppaamiseen, tulppia pääviemäriin. K-Rauta 75 ei myy putkensulkuhelmiä joten on mentävä liikkeeseen nimeltä Vesijohtoliike Mönkkönen. Se on kuin tornadon Seinäjoelta ilmaan viskaama Topin Auto joka on pudonnut Tikkurilantielle. Lastulevyn ja muovimaton harmonia, kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvut langattomalla tekniikalla piristettyinä. Joudun palaamaan liikkeeseen useita kertoja sillä vesijohtomme ovatkin salaisesti eri paksuisia. Epäilen Mönkkösen kostaneen koska haalareissani on HKR:n, Helsingin  kaupungin rakennusviraston leimat. Mönkkönen kiistää.

Illemmalla poikkean vielä K-Raudassa. Ostan kahvilasta kupin kahvia. Luotolla. Myyjä ihmettelee luotto-ostokseni pienuutta. Minä ihmettelen myyjän ihmettelyä. Mitä se hänelle kuuluu, ajattelen.

Työpäivän päätteeksi vien roskat Kivikon jäteasemalle. "Levitä ne tasaisesti," huutaa kaatopaikan hoitaja. "Meillä on tasoitin rikki!" Levitän. Viereeni pysähtyy tumma pakettiauto ja kaksi miestä alkaa heittelemään säkkejä lavalle. Kaatopaikan mies huikkaa heille saman kuin minulle. "Moimoimoi" huutavat miehet ja hymyilevät kaatopaikkamiehelle. Tämä mutisee jotain polskeista ja katoaa valvomoon.

Kotona Tyttö on tuskainen, Poika puhelias. Hän kertoo jotain mitä emme ymmärrä ja tuijottaa tiukasti silmiin kuin komennusmies kaukana kotoa. Tunnistan katseen. Olin itsekin repputöissä pitkän aikaa mutta siitäkin on kauan. Kuten oikeastaan jo melkein kaikesta muustakin.

Lisätekstiä remontoinnista löytyy tekijän blogista Niinikulma.

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Sukellus tutkimukseen

Alkuviikko, kiireen kehto. Ja Isä kuopan partaalla hoippuva valkopartainen vanhus. Onneksi parta onkin jugurttia ja lähtee pesemällä pois. Ja jalatkin alkavat taas kantaa kun niille uskaltaa antaa vastuuta.

Lähden heti aikaisin aamulla tikkana lentoon: On ehdittävä rautakauppaan, on ehdittävä maalikauppaan, on ehdittävä kierrätyskeskukseen ja ehdittävä talolle nokikolaria ja kylpyhuonemiestä vastaan. Vedän tyhjää peräkärryä perässäni maalikauppaan missä ei ole toivomaamme maalia. Ostan sen asemasta vaikuttavan näköisen halogenlamppuhirvityksen ja kyselen pikkulasten työmaakypäristä. Maalikauppias katsoo minua kuin mielipuolta joka olen, ja toteaa, että ei ole ikinä kuullut pikkulasten työmaakypäristä. Hississä parkkihalliin tuumin, että siinäpä vasta voisikin olla se vihreä oksa, lippu rikkauksiin. Päätän kuitenkin olla perustamatta minihattutehdasta ja kurvaan Kierrätyskeskukseen. Työnhajuiset miehet nojailevat erilaisiin työlaitteisiin ja tynnyristä nousee musta savu. Mittailen ikkunoita pihalla, ovia sisällä hallissa. Aivan tarvitsemaamme kokoa ei nyt löydy, ei kumpaakaan. Vältän kiusauksen ostaa muutama vanha ovi varmuuden vuoksi ja kyselen vanhoja ovenkahvoja. Niitä ei nyt ole esillä, sanoo parrakas haalarimies, mutta huomiseen ne voisivat jostain taas löytyäkin. Lupaan palata myöhemmin asiaan.

Kotona ollaan hereillä. Tyttö lukee kirjaa ja Poika harjoittelee baseballsyöttöjä babysitterissään. En ehdi pitkään nauttia tästä tavanomaisesta harmoniasta sillä veri vetää talolle.

Talon edessä on tumma pakettiauto jossa tumma mies vetää posket lommolla tupakkia. Hän on nuohoaja. Saapuessani parkkipaikalle hän nousee autosta ja sanoo diplomaattisesti: Oot sitte riesan ittelles ostanu! No niinpä kai olen. Ja sitten on vielä tämä talo, ajattelen. Nokikolari kiipeää katolle kuin Peter Pan ja heilauttaa narun päässä killuvan piikkisian näköisen mollukan hormiin. Huudan alhaalta lupaa ottaa valokuva sillä tarkoituksemme on koota eräänlainen talokirja pikkuhiljaa. Nuohoaja antaa luvan kuvaamiseen ja huutelee, että kyllä on piippu sitten kertakaikkisen hienossa kunnossa. Piipun rassattuaan nuohoja menee sisälle tarkastamaan tulisijat. Hän kehottaa laittamaan hellan vesisäiliön täyteen hiekkaa että siitä tulisi enemmän lämpöä varaava. Hellan edessä on myös kameran kolmijalka joka siihen edellisenä päivänä unohtui. Nuohoaja katsoo minua sillä ilmeellä, että tässä taitaa ollakin nyt joku tulisijafriikki tai mahdollisesti savupiippupoika asialla. Hän tarkastaa loput pikaisesti ja katoaa tuhkanvärisellä autollaan harmaaseen iltapäivään. Jään talolle odottamaan kylpyhuonemiestä. Aikani kuluksi koetan kasata halogenlamppua. En onnistu. Kuinkahan tässä talohommassa käy, tuumin, kun en meinaa saada varsilamppuakaan kasaan. Hätäännyn hieman ja soitan kylpyhuonemiehelle. Hän ei ehdikään. Nämä perinnerakentajat ovat luonnonlapsia, sanoo minut heihin tutustuttanut Isäni, niitä pitää patistaa ja hakea töihin. Sitten muistan, että kaikki tavallisetkin rakennusmiehet jotka ovat Isälleni työskennelleet ovat kadonneet aina välillä. Minä mukaanlukien mutta siitäkin on jo kauan.

Illalla sukellan tutkimuksen maahan. Törmään pahki uppotukkiin jonka lehtori on veteen meitä varten asettanut. Pääni kipeytyy. Kotona Tyttö on murustanut sekä ison palan saaristoalaisleipää että paahtoleivän kantapalan ja kaatanut niiden päälle jugurttia. Poika nauraa tekonaurua vieressä ja Äiti on muuttunut suolapatsaaksi. Imuroin leivät ja jugurtin ja muistan, että ne ovatkin nykyherkkuni Iskender-kebabin tärkeimpiä raaka-aineita lihan lisäksi. Sitä ei lattialla näy.

Tytön nukahdettua Poika nukahtaa syliini. Nostan hänetkin vuoteeseensa. Sukellan takaisin tutkimukseen. Ja äkkiä kello on 00:20. Kylpyhuonemies on talolla muutaman tunnin päästä. Kysymys kuuluukin: Missä minä olen silloin.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Pikku Kakkosen hahmot

Muutot ovat loistava tapa uusiutua. Päästä eroon vanhasta. Luoda uusille naapureille uusi minä, uusi minuus. Äiti on keksinyt, että muuttamisen ja remontoinnin lomassa on aikaa myydä turhat kirpparilla. Hän istuksii illat vaatenyssäköiden edessä säilytettäviä valiten kuin roomalainen keisari Colosseumilla osoittamassa peukalollaan kuka saa elää ja kenet lahdataan.
Väsymys vain tuo hassuja virheitä tullessaan: Siniseen toppalakkiin tulee teksti: Vauvanhakku. 2 euroa.

Perjantaina menemme Stockmannille katsomaan Mimiä ja Kukua. Mimi ja Kuku ovat lastenohjelma Pikku Kakkosen hahmoja. Stockmann taasen vanha ja arvokas helsinkiläinen tavaratalo. Mimi on tyttö ja Kuku leijona, luulisin. He ovat Tytön suosikkeja siitä huolimatta, että hän ei kauheasti televisiota katso. Mimiä ja Kukuakin olemme katselleet enemmän netistä viime aikoina. Matkalla Stockmannille Pappa soittaa ja kyselee kuulumisia. Hetken päästä hän soittaa uudestaan ja sanoo, että voi käydä ostamassa meille ne pikkukakkosen hahmot kun hänellä on se kanta-asiakaskortti. Kerromme Papalle, että Mimiä ja Kukua ei voi ostaa. Ei edes Pikku Kakkonen. Tyttö ja leijona joutuvat hoitamaan kiertueitaan ilman oikeita roolivaatteitaan sillä TV2 on niiden käytön kieltänyt.

Jätämme auton Vallilaan ja ajamme keskustaan raitiovaunulla. Stockmannin hissitasanteen on vallannut nutturapäisten eläkemummojen jengi. He puhuvat kovaäänisesti ruotsia, ovat ehkä keskittyneet sättimään jotain poissaolevaa. Nappaan lennosta tuon hienostuneelta kuulostavan onnettoman nimen. Se on Prostacia.

Ylhäällä viidennen kerroksen Argoshallissa on kaamea meininki: Pastellisävyisiä muoviurheiluautoja vilistää sinne tänne. Tuolla maalataan vesiväreillä, tuolla piirretään tussilla. Mimin ja Kukun saavuttua paikalle Tyttö tuijottaa sankareitaan ensin aivan lasittuneena mutta alkaa hysteerisesti itkeä näiden alettua laulaa. Tämä on beatlemaniaa 2000-luvulla tuumin. "Mennään kotiin. Katotaan Mimiä ja Kukua netistä," Tyttö toivoo. Niinpä. Älä koske unelmaan lauloivat Popedan pojat kerran. Haemme kuitenkin Mimi ja Kuku -ystäväkortin. Siitä tulee heti Tytölle tärkeä.
               
Illalla saamme soiton, että edelliset omistajat ovat saaneet talon tyhjäksi. Olivat kyllä meinanneet jäädä lukkoon kuistille koska se oli ensimmäistä kertaa heidän tietoonsa ollut lukossa. Omituista. Erittäin omituista, rakas Watson, mietin sherlock-hattu silmilläni.
 
Lauantaina heräämme aikaisin, kuten olimme aiemmin päättäneet. Kahvin, puuro, jugurtin, satunnaisen suklaan, pesujen, vaipanvaihtojen ja uusien kahvien jälkeen lastaan päivän tarvikkeet autoon. Ne ovat pääasiassa erilaisiin purkutöihin suunnattuja työkaluja kuten sorkkarautoja ja vasaroita. Vauvan hakkua ei ole. Tyttö kantaa Mimin ja Kukun kuvaa kuin hivenen rutistunutta pyhäinjäännöstä.

Emme ehdi tehdä talolla paljoakaan. Kävelemme siellä täällä, käymme autotallissa, vilkuilemme vinttiä. 

Pääsyämme takaisin vanhaan kotiin istun koneelle ja koetan kirjoittaa blogia. Sekään ei onnistu sillä syliini putoaa hakkua heiluttava vauva. Nojatessani eteenpäin osuvat nämä heilurin sormet tietokoneen näppäimistölle. tynuh6 Poika kirjoittaa,  ja jatkaa bcvc ggggggv grgugr667u,kb    iiiiiii. Se kuulostaa foneettisesti hämmästyttävän oikealta. Onko lapseni nero, mietin. Kyllä on, kuuluu alitajuinen vastaus.

Myöhemmin muutamme lisää erilaisia tarpeettomia tavaroita. Ensin viemme taloon kaksi kebabia jotka syömme. Siiten kävelemme ympäri taloa. Mittailemme. Ihmettelemme. Kotiinlähtiessä taskustani löytyy kuulakärkikynän jousi ja omituinen ruuvi. Koetan korjata kuistin kahvaa niillä mutta en onnistu.

Pian on taas ilta. Kun palaan talolta viimeisen kuorman jälkeen on Tyttö edennyt iltasatuun asti. Kotiinpalaava Isä otetaan innoissaan vastaan mutta tieto Mimin ja Kukun ystäväkortin autoon unohtamisesta latistaa innon. Pesemme hampaat. Tyttö on Maisa-kirjojen krokotiili Keke joka osaa avata suunsa hienosti ammolleen. Iltapalan ajaksi koetamme makuuttaa Poikaa lattialla. Huutoa. Pitää sylissä. Huutoa. Istuttaa babysitterissä. Kiljahtelua, käsien ja jalkojen rytmikästä heiluntaa. Sinisessä potkupuvussaan Poika on kuin trendikäs kotiurheilija retrovärisessä cross-trainerissa

Illan vaihtuessa yöksi Poika nappaa suklaalevyn pulleisiin pikku kätösiinsä ja on hiljaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Ajaudumme Äidin kanssa keskusteluun tulevan kotimme sisustuksesta ja kaikesta muusta mistä miehen ei sopisi sanoa sanaakaan. Sanon. Käy ilmi, että Äidin tyylimaailmassa on nyt meneillään valkea kausi. Isän mielestä Äidin suhtautuminen on lähinnä mustaa eikä mustavalkoista. Äidin mielestä Isä taasen liikkuu vankasti harmaalla alueella. Nyt on parempi olla hiljaa tuumin, ettei käy niin kuin Mimille ja Kukulle. Että huomaakin äkkiä jonkun toisen omistavan oikeudet omiin tekemisiin.