Vapun jälkeen alkaa helle: Lämpö nousee parhaimmillaan kolmeenkymmeneen ja ylikin. Leikkikentän vieressä ja tyhjällä tontilla on yhä hiekoitushiekan sekaista lunta. Ihmettelemme sitä ohikulkiessamme kuin macondolaiset jäätä Sadan vuoden yksinäisyydessä.
Kevään kunniaksi koetamme pukea talovanhustamme kauniisiin vaatteisiin. Helpommin sanottu kuin tehty. Maalinraaputus alkaa sisäpihan puolelta mutta ei etene sieltä mihinkään. Edelliskesään verrattuna rapsutus on huimaavaa mikä tarkoittanee jonkinlaisen edistyksen tapahtuneen talvihorroksen aikana. Sivutiellä kaupalle päin erästä iäkästä taloa puhdistetaan kemikaalien ja painepesurien avulla. Maali irtoilee sieltä täältä. Seuraavalla viikolla siihen vedelläänkin jo uusi maali. Kaikki ohi kahdessa viikossa. Mutta kestääkö tuollainen pikamaalaus kysyy perinnerakentaja sisällämme. Emme tiedä. Mahdollista. Mahdollista on myös, että painepesurin painevesi tunkeutuu laudoituksen läpi ja turmelee talon runkoakin.
Heräilevän luonnon villitsemä Isä käy irroittamassa myös entisen saunan ikkunat. Niitä katsoessaan eräs ammattientisöijä totesi noin vuosi sitten, että ihan kaikkea ei kannata säästää. Eikä voikaan, ilmenee. Ikkunanpokat ovat alaosistaan niin lahot että ruudut ovat avattaessa pudota katolle. Teetämme Tampereella niihin korvauspuuta ja Isä ostaa pienihampaisen japaninsahan. Palaset leikkautuvat nopeasti, noin kahdessa iltapäivässä. Sen sijaan pokien hienosäätö, lasien asennus, kittaus ja kaikki muu saavat odottaa. Mitä, sitä emme tiedä. Talon odottaessa ikkunoita odottaa Äiti odotuksen päättyvän. Mutta vielä on aikaa, laskettuakin, noin kaksi kuukautta.