Matkarattaiden kuolema

Lapsiperheen elämä on kallista. On hankittava jos jonkinlaista laitetta ja vempainta. Kasvoton kapitalistinen markkinakoneisto iskee tuoreiden vanhempien hämmentyneille kasvoille jo synnytyslaitoksella.

Meillä on vaunut, rattaat, amme, kohtuamme, rintapumppu, kantoreppu ja kantoliina muutamia tuotteita mainitakseni. Mutta ne eivät riitä. Uutta on saatava. Jatkuvasti. Tällä kertaa Äiti hinkuu uusia vaunuja. Niiden täytyy olla sellaiset, missä on sisaristuin. Muutoin Äidin panttivankeudesta tulee totaalista. Yksi ihminen ei voi työntää kaksia vaunua yhtäaikaa ja kantoreppumme, kantoliinamme ja monet muut ovat salaperäisesti kadonneet romuvuoren uumeniin. Tulevaisuuden arkeologi saattaa ne sieltä paikallistaa, me emme siihen kykene. Äiti tutkii vaunuja netistä ja lukee arvioita alan lehdistä ikään kuin lastenvaunut olisivat henkilöautoja. Vaunun valinnasta tulee tiedettä siinä missä talon tai autonkin etsinnästä. Pitkällisen tutkinnan jälkeen jäljelle jää nimipari: Phil & Ted´s.

Minua nimi huvittaa. En ymmärrä miksi lastenvaunujen merkki on Phil & Ted´s. Onko kyseessä kahden karhumaisen mutta lapsirakkaan miehen kehittely? Onkohan Philillä ja Tedillä omia lapsia? Ovatko ne yhteisiä? Vuokrakohtu vai adoptio? Kysymyksiä on paljon mutta vastauksia ei lainkaan.


Vanhat punamustamme ovat olleet kovilla, se on myönnettävä. Ne ovat matkarattaat ja matkustaneet ne ovatkin. Suhteellisen nuoresta iästään huolimatta (hankimme rattaat marraskuussa 2007), ne ovat ehtineet kiertää kuudessa maassa. Ne ovat lentäneet kuusi lentoa Ryanairin ruumassa, kaksi lentoa Blue1:n vatsassa, tehneet kaksi edestakaista matkaa Tallinkilla Suomenlahden yli, yhden edestakaisin Silja Linellä Tukholmaan. Ne ovat käyneet Saarenmaalla, Hiidenmaalla, Maltalla, Irlannissa, Englannissa, Keuruulla ja moniaalla muualla. Muistelen, kuinka 1990-luvulla lainasin usein kaverini rinkkaa. Se loppui kun kaveri sanoi olevansa kateellinen rinkalleen sillä se oli käynyt useammilla mantereilla kuin hän itse.

Tunnen lievää surua ajatellessani vanhoja vaunuja vaunujen hautausmaalla. Niiden kahva on kuin autonratti hetkeä ennen romutusta tai viimeisiään vetelevät nahkasaappaat: Täydelliseksi asettunut, kuin osa omaa ihoa. Vaunuissa on lisäksi kodikkaita pieniä homepilkkuja niiden unohduttua joskus sateeseen. Useita kertoja, tarkemmin ajatellen. Ne ovat hajonneet, jättäneet meidät pulaankin. Mutta kuin tappaja-auto Christine Stephen Kingin romaanista ne ovat itse korjanneet itseään. Tietyllä tavalla matkarattaiden poisto kuvastaa myös koti-isän kuolemaa. Näissä rattaissa Tyttö matkasi kaikki viime kevään seikkailumme.

Äidin suunniteltua vaunujen hankintaa kolme kuukautta päätän viimein yllättää hänet. Soitan töistä ja käsken pakata lapset. Äidin himoamia vaunuja myydään Lauttasaaressa ja sinne me perhefarmarillamme kaahaamme. Olemme norsut posliinikaupassa, neanderthalit Aurinkokuninkaan hovissa, savupirtin perhe Pietarhovissa. Seistä möhlötämme ovensuussa isoissa toppatakeissamme erilaisia vaunuja ihmetellen.

Vaunukaupan henkilökunta on eri rotua. He ovat sirorakenteisia, kasvoiltaan sopusuhtaisia ja kommunikoivat keskenään ruotsiksi. Tyttö osoittaa kosmopoliittisuutensa: Hän ei jää hämäläisittäin ovensuun tukkeeksi vaan juoksee heti hyllyille kylpyankkoja tutkimaan. Tutkimme vaunuja asiantuntevasti mutta päätämme silti poistua. Vaunut näes ovat erittäin kalliit. Ne saisi hieman halvemmalla postimyynnin kautta jostain toisesta maasta mutta Phil ja Ted osoittautuvat kettuakin ovelimmiksi: Henkilökunta kertoo, että takuu koskee vain hankintamaata eikä lauttasaarelaisilla ole lupaa myydä varaosiakaan kuin heiltä vaununsa hankkineilla. Elitististä, tuumin. Henkilökunta kommunikoi keskenään ruotsiksi. Poistumme.

Kotimatkalla pohdimme ostaako vaiko ei. On tehtävä jotain, tuumin. Teen U-käännöksen, palaan kauppaan ja ostan vaunut. Heti. Myyjät kommunikoivat keskenään ruotsiksi ja pitkäraajainen apulainen kipaisee hakemassa uudet hienot vaunut. Ne kasataan. Sitten kannan ne autoon kuin tuoreen vaimon kynnyksen yli.

Käymme vaunuttelemassa heti illalla. Tytöstä on hauskaa istua ylhäällä, maailman katolla. Poika on jäykkänä omassa loorassaan, kuin kääryle uunissa. Phil & Ted ovat onnistuneet luomaan jotain: Kevytteräsrungossa on useita eri asetuspaikkoja molemmille matkustajille ja niitä on kevyen jämäkkä työntää, Äiti sanoo. Katson Äitiä ja matkustajia. On myönnettävä, että olemme mekin onnistuneet. Jossain.

Toys´R´Russ

Tytön neuvostoliittolainen rataohjus, polkupyörä, uinuu kevättä odotellen kevyen pakkaslumen alla. Se pitää koojata, tietää Tyttö. Pyörän vieressä talvehtii viime keväänä puunsuojaamatta unohtunut puutarhapöytä, Äidin pyörä syksyllä löysälle jääneine satuloineen ja pussillinen kierrätyslootaan matkalla olevia säilykepurkkeja.

Aamulla unohdan viedä sen roskapussin minkä illalla lupasin. Taas. Oven takana on kirpeä pikkupakkanen. Katson vajanseinään nojaavaa auringonkeltaista pyörää. Siinä on runsaasti auringonpilkkuja. Muistelen, kuinka itsellänikin oli samanlainen 12 tuumainen polkupyörä. Se oli punainen. Tämä tapahtui yli kolmekymmentävuotta sitten. Silloin lelut olivat yksinkertaisia, polkupyörät olivat yksinkertaisia, maailma oli yksinkertainen. Siltä se ainakin tuntui. Bilateraalisen kaupan aikaan maailma oli akselillaan, 23,5 astetta itään nojaten. 

Työaamu kulkee kuin vanhus kohti hautaa. Onneksi minulla on tänään eväät. Olen saanut kummipojan vanhemmilta risteilytuliaisena purkillisen Saarioisten härkäpataa. Se näyttää kummalta. Se tuoksuu kummalta. Siitä tulee outo olo: Väsynyt kylläisyys. Verensokeri kohoaa, aktiivisuus laskee. Olen pollenuokuissa pilkkivä heroinisti joka odottaa kellokortin naksahdusta muistamatta, että työpaikallamme ei ole kellokorttia.

Töiden jälkeen Äiti sulkeutuu vessaan. Hän maalaa emännänjatketta. Tyttö hakkaa ovea ja itkee. "Äiti, tuolla" hän huutaa, "äiti, tuolla, maalaa!" Äiti maalaa jatkeen puuosat ja niiden alla olevan pesuainepurkin valkoiseksi. Niistä tulee hienot.

Maalauksen jälkeen on iltapalan aika. Tyttö ei ole muutamaan päivään syönyt kunnolla. Sama toistuu iltapuurolla kunnes Äiti keksii leikittää lusikan autona Tytön suuhun. Sittenpä pöydän reunalla mataakin kokonainen letka venäläisiä autonkuljetusrekkoja puuroa lastinaan. Lautanen tyhjenee kuin Hangon satama. Paitsi että oikeassa elämässä Hangon satama ei nyt tyhjene. Automeri ei vello, se on jäässä. Erään nimeltä mainitsemattoman talouslehden mukaan suomalaisille tulee vielä ikävä Venäjän transitmaksuja. Belgiassa eräs autoliike on alkanut myymään kahta autoa yhden hinnalla edes jotain myydäkseen.

Jään olohuoneeseen lueskelemaan muun perheen jo nukkuessa. Luen The Clashin tarinaa. The Clash oli suuri yhtye, mutta osan aatteellisuudestaan he taisivat keksiä myynninedistämistarkoituksessa. Keskiluokkaiset taustat piti työväenluokkaistaa. Kirja on mielenkiintoinen, hyvä. Keskittymiskykyni vain on huono, lyhytmuisti on olematon. Aloitan samaa sivua uudestaan ja ihmettelen kirjan toistoja. On mentävä nukkumaan. Sammutan valot olohuoneesta, keittiöstä, eteisestä ja kylpyhuoneesta. Maailma on ensin musta mutta sitten valkeus tulee. Se tulee Kaupungin tuhansista hehkulampuista, ledvaloista ja joistakin jäljelle jääneistä mainosneoneista ja heijastuu sukupuuton partaalla kompuroivaan lumeen. Meiltä katsottuna itä on yhä punainen, hämärässä ainakin. Tämä johtuu siitä, että pimeällä läheisen voimalan piippuun asennetut lentokoneen varoitusvalot kajastavat kaiken yllä kuin pikkuruiset tekokuut. Länsi ja etelä ovat haalean oransseja, tuhannen neonvalon loimua ja kulutushysteriaa. Pohjoinen on pimeä säkki jonka pohjalta kehätien äänet kumuaa.

Menen makuuhuoneeseen, vedän peiton leukaani asti. Minusta tulee hiljalleen tuhnuttava tsuhna, venäläinen kantoraketti ja paketti pehmeitä pelmeneitä. Mutta uni ei tule silmään, ei. Niitä kirvelee kuin olisin hitsannut Tsernobylin tukirakenteita koko päivän ilman hitsauslaseja.

Kaseiinin piristävät vaikutukset

Täysikuu. Valtava keltainen kermajuusto. Se herättää suden ihmisessä, ihmisen sudessa, kissan hiiressä ja heran pöydälle unohtuneessa juustossa.

Tyttö herää jo tuntia ennen Isän torkkuspesiaalia ja koko torkuttelusta putoaa pohja pois. En pysty nukahtamaan viiden minuutin pätkiksi jonkun pienen mellastaessa pitkin vuodettaan, pitkin huonetta.

Myöhästyn töistä hieman mutta se ei haittaa. Nyt on vain jatkettava päivää illasta. Se haittaa. Äitiä.

Töissä tuijotan silmät kirvellen näyttöpäätettä. Tuntuu, kuin luomien alla olisi hienoa hietaa joka hiljalleen hiekkapuhaltelee silmämuniani. Tai sitten nukkumatti tai joku muu pahantahtoinen poltergeist-ilmiö on vaihtanut silmäluomeni lasivillaisiin. Katson vetistävin silmin toimiston ikkunasta näkyvää maisemaa: Kapeaa kanjonia talojen välissä ja mäntyä jonka takaa aurinko nousee. Kaipaan ulkotyötä. Onneksi työssäni on siihen mahdollisuus. Menen rapsuttelemaan jäitä portailta. Hetkessä minusta tulee Rooman armeija Karthagossa. Ensin kynnän työpaikan kiviset rappuset petkeleellä sitten kylvän niihin suolaa. Te ette maatanne enää viljele, lausahdan rapun laitaan jäätyneille muurahaisille, barbaareille. Suolasohjoinen rappu tuntuu kuitenkin kaipaavan jotakin vihreää. Kaivan lumen alta esiin nurmenvärisen Finn Turf-ovimaton. Se on jäykkä kuin talvinen kyy mutta vertyy pian suolan syleilyssä. Se on minun amfiteatterini ja siihen pyyhitään jalat.

Iltapäivällä käyn entisen työkaverini uudessa työpaikassa. Vierailun tarkoitus on lainata iskuporakonetta mutta käytännön syistä kaikki on naamioitava YYA-sopimuksen edellyttämän tutustumiskäynnin kaltaiseksi. Juomme siis kahvit ja kierrämme tontin. Paikka on viihtyisä.

Parkkipaikalta muistan poiketa Emmauksen kirpputorilla. Äidin himoitsema Ilmari Tapiovaaran suunnittelema pöytä on myyty. Ihmekö tuo kun pöydällä oli alennusmyyntien takia ainoastaan nimellinen hinta. Lupasin sen silloin ostaa. Kolme viikkoa sitten. Ilmarin pöydän asemesta talonpoikaistyylinen, vihreällä veralla päällystetty kirjoituspöydän raato on yhä myymättä. En uskalla ostaa sitä.

Käyn kaupassa ja ohitan Sininauhaliiton asumisyksikön. Muistelen eilen lukemaani juttua jonka mukaan Jari Sarasvuo on juuri laittanut miljoona euroa sijoitusasuntoihin.  Miljoona euroa ei ole kuin kuutisen miljoonaa vanhaa mummoa, kuten sanotaan. Ja sellaisia mummoja Sarasvuon tilillä kasvaa kuin puissa samaa tahtia asunnottomien kanssa. Ostan kevytemmentalin. Se maksaa viisi euroa.

Paluumatkalla töihin ohitan vanhat kotiseudut. Vallilan kanjonin ylittävällä sillalla seisoo hämmentyneen näköinen nainen koira narunsa päässä. Naisen edessä lumihangessa makaa ihminen tuskallisen näköisessä asennossa, pää likaisen loskaisessa lumipöykyssä. Autot ajavat ohi. Ihmiset kävelevät ohi. Koirat kävelevät ohi. Linnut lentävät yli. Liikenne soljuu kuin ennenkin. Se vie minut mukanaan, imaisee villisti pyörteilevään hornankattilaan, risteykseen.

Suola on sulattanut jään rapuista. Ne ovat nyt yhtä hyistä suolaloskaa. Sitä kulkeutuu kengissäni toimistoon saakka. Sammutan koneet ja jätän harmaan lammikon työpöytäni alle. Joku joutuu sen sieltä siivoamaan ja se joku olen minä.

Pappa on ollut tänään auttamassa lastenhoidossa. Hän on yhä paikalla kun palaan. Poika kirkuu. Tyttö kuljettaa Papalle kirjoja luettavaksi. Äiti on tehnyt kanaa ja juurespataa. Se on hyvää.

Syönnin jälkeen käyn kirjastossa. Palautan pari kirjaa ja maksan sakkoni. 48 €. Olisi tullut halvemmaksi ostaa nämäkin kirjat, huutaa syyttävän ääni sisälläni. En kuuntele sitä. Koetan lainata kirjaa vanhojen puutalojen värityksistä mutta en tiedä mistä hyllystä etsisin. Arkkitehtuuristako? Rakentamisesta? Kaupunkisuunnittelusta? Runoudesta? Lainaan The Clash -yhtyeen taivalta seuraavan muistelmateoksen The Clash.

Matkalla kirjastosta muistelen maitomaalin ohjetta. Sitä käytettiin ennen muinoin talojen maalaukseen. Pääraaka-aineena käytettiin rasvatonta maitoa, kurria, sillä sitä sai ilmaiseksi. Nykyään kaikki on niin terveellistä, että rasvaton maitokin on kohta kalliimpaa kuin tavallinen. Kotona katson wikipediasta mitä se kaseiinista kertoo. Sen mukaan kaseiinit (lat. caseus = juusto) ovat fosforipitoisia proteiineja ja maidon tärkein proteiiniryhmä. Maalista tämä ei sano juuri mitään mutta antaa vastauksen erääseen toiseen ikuiseen kysymykseen: Onko kuu juustoa? On, kuuluu vastaus. Ja juuri kaseiinin takia se sieltä taivaalta niin kirkkaasti alas möllöttää. Vai pitäisikö sanoa: mjölköttää. En tiedä.

Imetyskirja. Nyt

Talvi mataa hitaasti eteenpäin. Se on jättimäinen etana jota toisinaan tarjoillaan valkosipulimarinadissa ja josta toisinaan näkyy pelkkä limainen vana. Se maistuu aina sille, millä se on maustettu ja narskahtaa hampaissa hivenen epämiellyttävästi.

Pienen lapsen vanhempana oppii, että väsyneenä ei kannata pelata muistipeliä. Ei ainakaan lapsen kanssa. Eikä rahasta. Jo alle kaksivuotias muistaa hämmästyttäviä asioita. Kuin Meedio Tyttö tietää aina missä mikäkin on. Siitäkin huolimatta, tai juuri sen takia, että itse niitä sinne tänne ripottelee.

Viikon loppu ennen viikonloppua on Äidille ja Lapsille mukavaa. Torstaina käy Tytön kummitäti, perjantaina Pojan kummitäti. Isän kummitätiä ei ole näkynyt sitten kevään 1977. Hän ei saavu lauantainakaan. Sen sijaan paikalle tulee Isän Kummipoika Keski-Suomesta perheineen. Se on hauskaa. Emme nykyisellään näe kovinkaan usein eikä tämä varmasti tule muuttumaan Taloon muutettuamme. Äiti tekee meille kaikille kookoskanaa ja riisiä sekä salaattia. Me miehet istumme keittiönpöydän ääressä ja juomme kahvia. Joskus oli sellainenkin aika, että kahvi ei maistunut lain. Silloin ei kait tarvinnut väen väkisin pysyä hereillä kahtakymmentäkolmea tuntia vuorokaudessa, ajattelen. Kummipojalla on Tyttöä kolme kuukautta vanhempi pikkusisko. Kaksi Pikkutyttöä löytää pian yhteisen sävelen ja he aloittavat yksinleikinnän kahdessa eri paikassa. Satunnaisiin pieniin yhteisleikkeihin kuuluu muun muassa lelujen lattialle kaataminen ja nukkuvan Pojan ihmettely.

Sunnuntaina leivon pitkästä aikaa. Sukuni tradition mukaan perheen miespuolinen päähenkilö leipoo tuoreen leivän aina sunnuntaisin. En edes muista koska olisin viimeksi niin tehnyt eikä Pojasta ole vielä asettamaan perinteiden leipurinhattua hennoille hiuksilleen. Tilaan kaupungissa bilettävältä Äidiltä lehtitaikinaa. Sisuksen suunnittelen tekeväni kaikesta siitä, mitä kotoamme sattuu löytämään. Eroteltuani ei-syötävät aineet syötävistä saan aikaan seuraavanlaisen tahnan piiraan sisään: Eilisen riisin jäysteet (noin kolme desiä), kourallinen kalamata-oliiveja, pussillinen John West -tonnikalamönjää, pari lusikallista eilisestä jäänyttä salaattijuustoa. Lisäksi keitän työpaikalla näkemäni lohipiiraan tyyliin taikinakuoren sisälle kolme kananmunaa. Vielä kun voitelen kuoren munalla ja paistan viitisentoista minuuttia niin a vot. Tyttö kaivaa roskakorista munankuoria ja hihkuu innoissaan.

Yöllä nukun huonosti. Viisitoista vuotta sitten kuollut koirani käy unessani. Se on kasvanut, noussut kahdelle jalalle ja opetellut puhumaan. Aamulla asia kaivelee minua hieman sillä en muista mitä asiaa sillä oli. Koira oli paimenkoira. Otaksun asian liittyneen jollain tavalla lauman paimentamiseen. 

Maanantaina otan varovaisesti sähköpostitse yhteyttä tulevan kotimme asukkaaseen. Kaipailemme rakennuspiirustuksia ja mittasuhteita. Saamme vastauksen, että viikonloppuna saattaisi olla mahdollista tulla kotia katsomaan. Entinen omistaja lupaa samalla näyttää myös vesimittarit ja kaikki muut tarpeelliset. Tämä on mielestäni erittäin hyvä idea siksikin, että en enää tunnu muistavan talon sisäosista juuri mitään. Tekniset yksityiskohdatkin ovat kadoneet eetteriin. Tiedän, että talossa on sähköt ja sinne tulee vesi mutta en mitenkään saa mieleeni esimerkiksi lämpöpattereita. Oliko niitä? Mahdollisesti.

Iltapäivällä kurkin verkosta Annetaan / Lahjoitetaan -ilmoituksia. Rovaniemellä annettaisiin kolme kappaletta sohvia vaikkapa koirien käyttöön. Emme taida ottaa. Tampereelta saisi vuodesohvamekanismin. Emme taida ottaa. Oulusta saisi sohvalle koiran. Ilmoitusotsikon mukaan se on "susikoira". Itse ilmoituksessa tarkennetaan, että ei ole tarkkaa tietoa, että mitä muuta rotua on, mutta ihan susikoirasta menee. Kuvittelen susikoiran kaltaisen koiran rovaniemeläiseen retkottamaan, pää tassujen väliin, sohvanruskeisiin silmiin anovan katseen. Kuvittelen kaksi muutakin rovista olohuoneeseemme ja makuuhuoneeseen vuodesohvamekanismin, mikä se sitten onkin. Sitten kuvittelen Tytön iloiset silmät koiran nähdessään: "Koija!" Hän huutaisi. Ja kuvittelen Äidin poika käsivarrellaan laskemaan kauppakassit maahan, katsomaan vuoroon Isäntää ja vuoroon koiraa. Päätän, että emme ota koirakaan. Sen nimeksi olisi tullut Roi. Tai Rollo. Tai Rova. 

Illalla käymme kaupassa. Tyttö on sanellut Äidille ostoslistan sillä tällä hetkellä hänellä leikkaa selvästi parhaiten. Listalla on maitoa, suklaata, banaaneja, jukurttia ja voita. Niiden kirjoitusasu on seuraava: Maitoo. Kukula. Paani. Jutti. Voi. Tämän lisäksi ostamme Äidin suosituksesta perunoita ja lantun. 

Paluumatkalla pysähdymme rautakauppaan. Äiti puntaroi pitkään kahta eri maalivaihtoa mutta ostaa viimein vesiliukoista pohjamaalia emännänjatkeen maalaukseen. Emännänjatke en ole minä eikä Tyttökään vaan metallijalkainen keittiöjakkara. Se pitää maalata sillä se unohtui hassusti toviksi etupihan mutaan syksyllä.

Myöhemmin hautaudumme tiskivuoren alle etsimään kadonneita tutteja.Väsyttää. Seinäjoen Mummu laittaa viestin jossa muistuttaa kuun olevan täysi. Muistutus tuli tarpeeseen. Se karistaa unen silmistäni ja aamuun on vielä pitkä matka.

Taiteilija luo

Blogini profiilin katsojien määrä ylittää eräänä yönä tuhannen. Tämä on hienoa ja tarkoittaa sitä, että noin kolmesataa ihmistä on katsonut blogini profiilin. Vähintään kaksi kolmasosaa profiilin katsomisesta on näes omia käyntejäni, laskeskelen. Aloitettuani bloginpidon koetin laittaa siihen laskuria mutta en onnistunut. En ole nimittäin edes kovin hyvä nörtti. Kerran tosin tulostimeni hajosi ja korjaamossa sen rikkojaksi paljastui koneistoon pudonnut perunalastu. Silloin tunsin itseni enemmän nörtiksi kuin silloin, kun koneen koneistosta kaivettiin nappi tai silloin, kun sinne jumahti markan kolikko. Blogin profiilin katsannoilla koetan toisinaan hahmottaa kuinka paljon lukijoita tällä palstalla on. Perunalastujen syönti kuvannee alkukantaista tarvetta rasvan nauttimiseen. Tulostinta sen sijaan en enää pidä tietokonepöydän alla.

Tyttö on alkanut heräillä aamuisin jo kello 5:00. Minä olen alkanut mennä nukkumaan 00:30. Työni alkaa kello 8:00. Äidin työt eivät ikinä lopu joten ei niillä voi olla alkuakaan. Olen useimmiten väsynyt, hivenen kiukkuinen ja kaipaan aina omaa aikaa. En ole perheemme ainoa jäsen joka niin tekee. En tosin tiedä mitä sillä tekisin ja sen saaminen on yhtä kaukainen ajatus kuin radio-ohjattava auto aikanaan oli. Valitan Äidille alituiseen kuinka vähän aikaa minulla on kirjoittamiseen. "Siinähän sä istut takapuoli homeessa koneen edessä kaiken iltaa" hän vastaa. Niin kai. Mutta ei blogin pitäminen mitään luovaa työtä ole sillä kaikki nämä asiathan tapahtuvat oikeastikin. Täällä. Ympärilläni. Jossain. Mahdollisesti.

Keskiviikkona katsastan töissä hieman nettilehtiä. Näin voi toisinaan tehdä, kunhan ei tavaksi tule, ajattelen. Ameriikassa Uusi Mies on ottanut Uuden Suunnan. Onhan niitä ennenkin koetettu, muistelen. Mieleeni tulee New Deal ja Naapurin vanha kunnon Nep. Suomessa 1990-luvulla otettiinkin käyttöön aivan toisenlainen julkisten menojen elvytyskeino: Karsinta. No. Antaa Uuden Miehen koettaa, ajattelen. Hän on jo tehnyt päätöksiäkin: Viereisellä saarella sijaitseva leiri suljetaan. Valkoisen talon työntekijöiden palkat jäädytetään. Mutta sitten huomataan, että Uusi Mies on vannonut valansa väärin. Tehtyä ei silti saada tekemättömäksi sillä se sotisi Suhteellisuusteoriaa vastaan. Tämänhän me kaikki opimme jo koulussa. "Miksi sinä teit sen?" Tiukkaa opettaja mutta oppilas ei tiedä sillä hän on vain kotoisen ajopuuteorian uhri. Näin tosielämä muistuttaa hassusti vanhaa Kummeli-sketsiä. Kummeli-sketsit sen sijaan eivät enää ole hauskoja tai tosielämästä muistuttavia. 

Netissä on paljon tavaraa Barakin virkaanastujaisista. G.W.B:N jäljiltä vapaiden maa ja demokratian airut vain on niin karussa kunnossa että Obaman on venyttävä ihmetekoihin ettei virkaanastujaisista tule paskaanastujaisia. Silloin ei kannata pitää jalassa sellaisia lakerikenkiä kuin Martti Ahtisaarella oli aikana ennen Nobelia. 

Iltasanomien nettisivuilla koetetaan väittää Obaman virkaanastuijaisissakin soittaneen Bruce Springsteenin varastaneen Kissin severihitin I was made for loving you kappaleekseen Outlaw Pete. Kuuntelen molemmat biisit enkä allekirjoita väitettä. Sävelkuluissa on samaa mutta siihen se jääkin. Muistelen myös kotoisen Sleepy Sleepersin aikanaan säveltäneen useitakin kansainvälisiä hittibiisejä. Eikä niistä sen enempää. Ja onhan tässäkin blogissa käytettyjä kirjaimia, välimerkkejä ja kokonaisia sanoja löydettävissä useistakin kaunokirjallisista teoksista, mm. Finlandia -palkinnon voittaneesta Sofi Oksasen Puhdistuksesta. 

Ulkona sataa lunta. Laskujeni mukaan tämä ensilumi on talven viides mutta en olekaan kovin hyvä laskemaan. Mäkeäkään en ole laskenut moneen vuoteen. Se vasta hauskaa olikin, muistelen. Silikonisprayta Stigan jalaksiin että luistaisi paremmin. Ja hyvin luistikin. Hiihtopuolella minulle kävi kuin monelle muullekin vanhalle konkarille: En ikinä sopeutunut lasikuitusuksien tuloon. Olin silloin seitsemän. Tätä ennen loistohetkeni hangilla olivat koittaneet kuusivuotispäivänäni: Osallistuin Yhdyspankin (Huom. ei Yhdysvaltain) järjestämään Maapallohiihtoon Härmälän Camping-alueella eli Kämppärillä ja tulin toiseksi häviten vain sekunnin voittajalle. Sekunti oli siihen aikaan pienin määre jota ajanotossa mitattiin. Se oli Lake Placidini ja minä päivän moraalinen juhamieto. Hiihdin ensin silmät kiinni (oli liikaa katsojia), sitten hiihdin ylimääräisen lenkin (huonosti merkitty reitti) ja sitten kaaduin enkä päässyt ylös (havuja, perkele). Ja hävisin vain sekunnin! Sain palkinnoksi pienen metallilautasen, kunniakirjan ja suklaalevyn. Seuraavana talvena sain lasikuitusukset. Laskin heti isoimmasta löytämästäni hyppyristä. Sauvani sompa upposi oikeaan silmäkulmaan, aivan nenänvarteen. Silmälääkärillä kesti kauan kaivaa vahingoittumaton silmä esiin kuivuneen veren alta. Tämän takia minulla on ensimmäisen luokan luokkakuvassa silmälappu. Toisen luokan kuvassa irvistän muuten vaan mutta kolmannella jo koetan keskittyä. Huonosti.

Kotimatkalla töistä radio soittaa Morrisseyn kappaleen America. Siinä Mozz laulaa kuinka yhdysvaltain presidentti ei ikinä voi olla musta, nainen tai homo. Tämä tuo aivan uusia näkökulmia Ameriikan presidentinvaalien loppusuoralle. Jos Obamaa pidetään ruskeudestaan huolimatta mustana ja Hillarya naisena niin mitä laulu kertoo John McCainista? Onko tämä homo? Sapiens kaiketi ainakin vaikkakin olomuotonsa tuokin helpommin mieleen cro magnonin tai harmaantuneen orangin. Mitäpä siitä. Ei Suomenkaan presidentinvaali mikään kauneuskilpailu ole. Hyvä niin, sillä muutoin Tanja Vienonen jne. olisi ollut istuva presidentti jo kauan eikä Saulilla ensi vaaleissa olisi mitään saumaa vaimoaan vastaan. Laulun laannuttua muistelen vitsiä jonka joku facebook-sivulleni postitti. Siinä sanottiin, että Obaman valinta ei nyt ollutkaan mitenkään ihmeellistä sillä aina ennenkin Amerikan Yhdysvalloissa on musta mies kutsuttu siivoamaan valkoisen miehen sotkut. Saapa nähdä silti kuinka siivotaan Irakin ja Afganistanin kaltaiset tantereet.

Lumiaurat kuin pahansisuiset sotakoneet jyrisevät kaukaisuudessa. Ne palauttavat minut nykyhetkeen. Seisonkin kotipihassa postilaatikon edessä. Tulevaisuutta ei ole. Menneisyyttä ei ole. Tiedemiehet miettivät josko meitäkään on olemassa. Olemmeko sittenkin vain hologrammeja avaruusmiehen pankkikortissa? Tiedä hänestä. Metaanin on ainakin todettu tuprahtelevan ympäri Marsia. Lumi sulaa kenkiini ja se tuntuu melko todelliselta. Muistelen toista artikkelia jonka mukaan emme olisi edes hologrammeja vain ainoastaan avaruudessa kelluvan mega-aivon aivoituksia. Tämän ajatuksen pohjasokerina toimi väittämä, että tarpeeksi pitkällä aikavälillä saattaa täysin satunnaisesti muodostua mitä tahansa. Jopa meidät kuvitellut aivo, siis. 

Illalla lähdemme perheen kanssa lumisateeseen kävelemään. Tarvomme kauppaan. Äiti ostaa lisää jauhoja, porkkanoita ja sulatejuustoa. Minä olen häkeltynyt. En olisi uskonut herkkuni,porkkanakakun, todellakin sisältävän niin paljon porkkanaa ja sulatejuustoa. Kävelyn jälkeen minusta tulee hetkeksi Taiteilija joka saa luoda. Lunta.

Äiti tekee sisällä porkkanakakkua. Se valmistuu 00:45. Valvon siihen asti sympatiasyistä, en lämmintä kakkua odottaakseni. Aika kuluukin mainiosti sillä televisiosta tulee uusi suosikkisarjani, Rekkamiehet jäällä. Sarjassa seurataan kuinka joukko kanadalaisia rekkakuskeja ajaa Yellowknifestä tavaraa rekoilla erämään timanttikaivoksille jääteitä pitkin. Sarja muistuttaa mieliini yli kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen iso-isäni joka kertoi kuinka oli välirauhan aikaan ajanut kuorma-autoillaan tavaraa Liinahamarista Jäämeren rannalta etelään. Tällöinkin oli ajettu liki vuorotta sillä tavaran piti liikkua. Tärkeimpänä opetuksena noista jutuista on kuitenkin muistiini jäänyt se, että tarinan ei tarvitse olla tosi ollakseen hyvä. Se mielessäni, tuore kakku suussani läskiksi muuttuen laitan koneen kiinni ja valmistaudun henkisesti heräämään neljän tunnin päästä. Siihen asti aion nähdä unta jossa olen ylipainoinen amerikkalainen rekan vetonuppi kiskomassa valtavaa kakunviipaletta polttavan valkoisen sulatejuustolakeuden yli. 

Kuppi teetä ja empatiaa

Talven selkä katkeaa niskanikamien kohdalta. Tai oikeastaan. Talven selkä ei voi katketa sillä talvi ei ole selkärankainen eikä se ole kiivennyt vedestä maalle. Alkuelämää kuhiseva meri on auki, minä olen auki. Sekoitan Visa-elektronikortin ja tavallisen Visa-kortin ja olen äärimmäisen hämmästynyt ylitettyäni tilini toistuvasti. Vuosikin vaihtuu ja opinnotkin jatkuvat. Halusin sitä tai en. Enkä halua. En edes tiedä missä Opinnäytetyöpassini on. Ja ilman sitä ei Tutkimuksen maassa vierailla, passia ei leimata eikä valmistuta. Menen kuitenkin tunneille sillä Äiti (tässä tapauksessa termillä tarkoitetaan lasteni äitiä, ei omaani) kehoittaa niin tekemään. Vähiin on jäänyt se renessanssi jolloin olin mies joka teki itsenäisiä päätöksiä.

Vuoden ensimmäinen kouluiltapäivä on melkoista takkuamista. En jaksa kiinnostua voimaantumisesta. Tarvitsen jotain rajumpaa, jotain alkukantaisempaa, jotain karvaisempaa. En enää halua edes keksiä termiä, haluan keksiä uuden ruman sanan, haluan kiroilla, sekoilla ja aiheuttaa pahennusta julkisella paikalla. Tunnin jälkeen kävelen kiukkua puhisten autolle ja ajan kotiin.

Kotona on kelpo sirkus käynnissä. Tampereen Serkku ja Seinäjoen Mummu ovat kyläilemässä. On tehty jauhelihapastaa (lue soijarouhe) ja pöydän alla on eilisiä pullia. Tämä on sitä elämää mikä elämälle maistuu, muistuttaa Omatunto olkapäälläni. Harjaan sen hilseen mukana lattialle.

Kahvikupposen jälkeen kaivan varastona toimivasta sängyn alusesta vieraspatjamme. Sitten puemme lapsille yöpuvut ja lähdemme autoretkelle, näyttämään Mummulle tulevaa kotitaloamme. On pimeää ja talossa on verhot kiinni. Kukaan ei sano mitään. Palaamme. Tytöt tekevät patjasta tunnelin ja kikattelevat siinä. Myöhemmin tulitikkulaatikon mittainen sininen muumi kamppaa rallatellen juoksentelevan Tampereen Serkun ja Seinäjoen Mummun on tultava apuun. Tyttö kiipeää Äidin syliin, kurtistaa kulmiaan ja sanoo: "Seekulla paha mieli." Näin on. Ja sitä Tyttö käyttää opetellakseen empatiaa.

Perjantaina olen niin väsynyt, että töissä perjantaikahveilla laitan ensin kuppiin teepussin ja maitoa ja lorottelen sitten sekaan kahvia. Tämä ei ole mikään suuri innovaatio, ajattelen kaataessani harmaata litkua teepusseineen viemäriin.

Lauantaina Äiti antaa armon käydä oikeudesta ja Isä saa nukkua. Se tekee gutaa ja koko koti saa hetken paistatella Isä Aurinkoisen paisteessa. Mutta vain hetken.

Sunnuntaina on Äidin ja Pojan vuoro nukkua. Nousemme Tytön kanssa puuron laittoon aamun hailakasti sarastaessa mutta palaamme hämärään makuuhuoneeseen äkkiväkkiä. Kello kun onkin vasta 5:27! Heräämme uudestaan yhdeksän jälkeen ja jätämme Äidin sekä Pojan uudestaan nukkumaan. Aamupuuron jälkeen vaihdamme Tytölle päivävaatteet. Sohvan kaiteella yöpynyt potkupuku tuntuu jotenkin omituisen kutistuneelta. Koetan sitä silti pukea. Huonolla menestyksellä. Tyttöä naurattaa kun napit paukkuvat seinille ja viimein Isän on pakko myöntää voimattomuutensa: Tätä froteehaalaria ei meidän Tytölle enää pueta. Laskostan haalarin tietokoneen viereen kaappiin säilöttäväksi.

Myöhemmi Äiti nousee, Poika käsivarrellaan. He pysähtyvät hetkeksi ovensuuhun ja Äiti katsoo tietokoneen viereen laskostettua lapsen vaatetta. "Miksi Pojan potkupuku on tuossa?" hän kysyy. En osaa vastata sillä olen niin häkeltynyt siitä ajatuksesta, että minulla on POIKA. Seuraavaksi Äiti kääntää katseensa siivoavaan Tyttöön joka pikkuruisessa bodyssaan muistuttaa epäilyttävästi 60-vuotiasta Angus Youngia pieneksi käyneessä koulupuvussaan. Vaihdamme sen Pojalle. Nyt hihoistakin tulee riittävän pitkät.

Vietämme sunnuntaita ydinperheen voimin. Siivoilemme yhdessä. Pitkin päivää. Ja pitkin iltaa. Valmista ei silti tule sillä kaikkialla on liikaa tavaroita. Saan siistittyä keittiön tasoineen ja imuroitua kaiken muun paitsi makuuhuoneen. Sitä ei voi imuroida sillä lattialla on niin paljon kaikkea että lattiaa ei edes näy. Oikeastaan, koko imuri ei varmaankaan edes mahtuisi makuuhuoneeseen.

Se, mitä maanantaina tapahtuu, ei voi olla kovinkaan tärkeää sillä en muista siitä tiistaina mitään. Eikä tiistaissakaan mitään ihmeellistä ole. Ameriikassa vaihtuu presidentti ja arviolta 1,5 miljardia ihmistä liimaantuu vastaanottimiensa eteen. Ihmisoikeusjuristi ammutaan Moskovassa kadulle. Äiti lähtee uimahalliin ja jättää molemmat lapset ensimmäistä kertaa koko illaksi Isän vastuulle. Onneksi koko ilta kestää vain kaksi tuntia. Sinä aikana ehdimme vaihtaa vaipat koko porukalle, syöttää puuroa Tytölle, nukelle ja lattialle, valmistaa Pojalle vastenmielisen hajuista äidinmaidon korviketta kiinalaisesta maitojauhepurkista ja ryöstää Äidin Ässämix-pussi. Myöhemmin ostan huoltoasemalta uuden. 

Totuuden Siemen (Johda Sinä Meitä)

Herään pimeästä torkuttimen turahdukseen. Nukahdan. Herään pimeästä kädessäni pirahtavaan kännykkään. Nukahdan. Herään Pojan itkuun. Nukahdan. Herään torkuttimen turahdukseen. Nukahdan. Voin jatkaa tätä tuntikaupalla ja se on mielestäni eräs hienoimmista asioista mitä ihminen voi eläessään tehdä. Kaikki eivät tätä ymmärrä. Varsinkaan torkuttimeen aina heräävät perheenjäsenet. Mutta kuten ihminen voi oppia melkein mitä tahansa, olen minäkin oppinut siirtämään torkutinta eteenpäin ainoastaan vain mikrosekunnin mittaisen kilahduksen jälkeen. Ja siihenpä ei moni herääkään.

Herättyäni viimein itse hiippailen pimeässä kohti eteistä. Monta vaaraa ompi eessä ja vielä useampi lattialla levällään. Koetan olla astumatta minkään sellaisen päälle mikä risahtaisi, räsähtäisi tai raksahtaisi. Tänään onnistun siinä, saan aikaan vain pari kahahdusta ja hennon vinkaisun pierevän Pumba-lelun päälle tallatessani.

Tuntuu vaikealta olla töissä. Vaikeammalta kuin normaalisti, siis. Olemme saaneet paljon erilaisia tavaroita eräästä vuodenvaihteessa suljetusta yksiköstä ja niinpä kaikki paikat ovat täynnä romua. Kirottua, ajattelen, enää töissä olo ei eroa kotona olosta juuri muuten kuin siinä, että töissä minulla on yksi ja puoli kolleegaa ja kotona yksi ja kaksi puolikasta.

Olen iloinen kun pääsen viimein kotiin. Äiti sen sijaan on vihainen. Hän on päättänyt leipoa Tyttären kanssa kun pääsen kotiin ja hän koettaa ensin esittää rauhallista, olla kuin mikään ei kaihertaisi mutta räjähtää sitten. "Mä en kestä kun sä kirjoitat siellä blogissas että kuinka sä teet sitä ja tätä etkä ikinä kirjoita mitä mä teen. Mä perustan oman blogin sun vastapoolikses. Sen nimeksi tulee Totuuden siemen ja siinä kerrotaan kuinka kaikki oikeasti tapahtuu." Kannatan tätä mutta muistutan, että on syytä muistaa, että tämä blogi ei ole demokraattinen uutistoimisto vaan ainoastaan yhden ihmisen näkökulma Perheen tapahtumiin. Siinä mielessä kyseessä on siis totuus, pravda. Tämä blogi keskittyy Isä Aurinkoisen, Maan Isän, Maan Suolan ja Perheen Isän henkilökultin täysin sumeilemattomaan pönkitykseen. Tämä kaikki on huomattavasti helpompaa kuin hyväksyttyjen tietojen antaminen uutistoimistoille ja säästää siltä vaivaantumisen tunteelta, miltä jonkun toisen kirjoittamien kehujen lukeminen aiheuttaa. Äiti keskeyttää bloksennukseni huutamalla että  olen raivostuttava. Hyvä, hyvä. Herätämme siis tunnetta, sanon itseni kolmannelle persoonalle. Niinpä, se jatkaa toiselle mutta toteaa, että päivän laatusana näin leivontapäivänä olisi mieluummin voinut olla vaivaannuttava.

Ennen leivonnan aloittamista koetamme lähteä vaunukauppaan ostamaan tandem-lastenvaunuja sillä ilman sellaisia Äiti on kotona kahden lapsensa panttivankina eikä kukaan ole halukas maksamaan lunnaita sillä niitä ei ole esitetty. Myöhästymme kuitenkin kaupasta sillä innostun kauhomaan Äidin eilen keittämää bors-keittoa. Koska hiiri ei tehnyt kissalle takkia on katsottava josko kankaasta saisi vielä liivit. Ei saa. Äiti avaa pihavarastomme oven etsiäkseen sieltä Tytöltä vanhaksi jäänyttä kantoliinaa mutta on musertua ovesta ulos syöksyvän tavaramassan alle. Se, mitä ovesta pahaa aavistamattoman Äidin päälle hyökkää ei ole Ed Woodin kauhuleffassaan käyttämä mustekalan muotti vaan valtava pääjalkainen olio joka muodostuu tyhjistä pahvilaatikoista, pussillisesta tyhjiä pulloja (kesällä juotuja) ja kierrätykseen vietävistä peltipurkeista (lupasin viedä elokuussa).

Käymme minivarastollakin mutta ei sieltäkään mitään löydy. Tai löytyy, oikeastaan aika paljonkin erilaisia asioita. Mutta ei mitään, mitä voisimme tällä hetkellä hyödyntää. Vai mitä sanoisitte mustasta skootterikypärästä, pussillisesta itse äänitettyjä VHS-nauhoja (ei, meillä ei ole nauhuria) tai jätesäkillisestä vanhoja aikakauslehtiä? Aivan. Olen samaa mieltä. Niille kaikille on aikansa ja paikkansa mutta se taitaa valitettavasti olla jossakin toisessa ulottuvuudessa. Ja sinne päästäksemme meidän on ensin kumottava suhteellisuusteoria.

Kotona Äiti ja Tytär aloittavat leivontapuuhat. Äitiä naurattaa vanhan keittokirjansa ohje Vehnäleivistä ja Vehnäsistä, minua naurattaa kun muistan mitä Tampereen Pappa vehnäsellä tarkoittaa. Poika nukkuu villapuvussaan kuin kalpea herrasmies kiinalaisessa oopiumluolassa mutta Tyttö on synnynnäinen leipoja joka ei ole vielä oppinut, että kuormasta ei pidä syödä. Taikinaa katoaa kiihtyvällä tahdilla ja koko Tyttö on pian leivottu paksuun taikinakuoreen. Se on pestävä pois että Tytön kasvu ei tyrehdy. Taikina sen sijaan saa kasvaa. Se kasvaa, sen kosteus imee jauhot sisäänsä ja se muuttuu lötköksi. Käyn siis kaupassa ostamassa jauhoa. Jostain syystä sitä myydään puoleen hintaan vaikka viimeinen myyntipäiväkin on vasta ensi vuonna, ajattelen. Sitten muistan, että vuosihan ehtikin jo vaihtua. Enkä minäkään ole 27-vuotias vaikka toisinaan niin muistan. Miltähän Jim ja Brian olisivat näyttäneet jos olisivat eläneet yhtä vanhoiksi kuin mitä minä nyt olen? Turvonneilta, epäilen. Ostan kuusitoista kiloa jauhoa sillä niin pienen määrän kuka tahansa kotitalousleipuri käyttää jo pelkän leivonta-alustan jauhottamiseen. 

Jauhoja lisätään ja savu kohoaa mielikuvituspiipustamme. Pullien paistuessa silmäilen televisiosta lempisarjaani CSI:tä mutta se tuntuu jotenkin liian hurjalta tänään. Katson mieluummiin keittiöön, Tytön kanssa uuninluukusta sisään ja kuvittelen mielessäni miten pullanvalmistus ja paistaminen CSI:ssä esitettäisiin. Epäilemättä hienosti, ajattelen. Äiti pilaa visuaalisen nautintoni vertaamalla uunissa kohoavia pullia vanhojen naisten rintoihin. Voisilmä onkin vain noro hapanta maitoa!

Pullien valmistuttua syön kolme pullaa ja juon lasin maitoa Tytön vaatimuksesta. Ne ovat oikein hyviä. Äiti tiskaa vateja ja hymyilee, Poika mussuttaa unessaan mielikuvitusnisää ja nauraa.

Illalla suunnittelen leipovani oman patsaani vehnätaikinasta. Rusinasta luomet, HK:n Sinisestä silmät, haljenneet, liian kauan keitetyt nakkisormet ja sinapista vauhtiraita. Kylläpä siitä tulisi hieno. Nukahdan Äidin ääni mielessäni. "Kyllä sä oot sitten täydellinen!" se huutaa. Niinpä. Sellainen se minä olen, muidenkin mielestä.

Pii pii pikkuinen lintu

Poika on alkanut nukahtaa jo ennen puolta yötä ja nukkuu aamulla Tytön kanssa yhtä pitkään. Tällä hetkellä kriittinen hetki on noin kymmeneltä aamulla.

Perjantaina loppiaisen jälkeen nousemme Tytön kanssa laittamaan Äidille kahvia. Aurinko on noussut takapihan pöheikön takaa, on kirpeä pikkupakkasaamu. Kolme lihavaa mustaa lintua nokkii jotakin pensasaidan juuristosta. Yht'äkkiä aamun rauhaisuuden rikkoo kova jysäys. Se tulee jostain läheltä, heiluttaa koko taloa ja ravisuttaa ikkunaa. Naapuri, ajattelen, veti takapihan oven kiinni.

Äidin noustua huomaamme takapihalla ikkunan alla liikkumattoman punarinnan. Se on lentänyt ikkunaa vasten ja makaa nyt kuolleena lumella. Tyttö tuijottaa sitä vääjäämättömästi ja sanoo "nukkuu lintu." Poikaa ei linnun kuolema niin kiinnosta sillä Poika on mustan lampaan taljalla makaava Mooses jonka olemme juuri nostaneet ohi virtaavasta joesta.

Seuraavana päivänä Tyttö puhuu kuolleesta linnusta heti aamusta. "Kuolilintu," Tyttö sanoo ja osoittaa takapihaa, "tuolla." En tiedä miten Tyttö kuoleman ymmärtää mutta liikuttuneelta hän vaikuttaa. On soitettava Pii-pii pikkuinen lintu monta kertaa levyltä ja muisteltava maassa maannutta lintua.

Lintu unohtuu hetkeksi kun lähdemme Kaupunkiin aamiaiselle. Olemme saaneet joululahjaksi lahjakortin jonka nyt käytämme. Hyvä niin sillä tällaiset kortit ovat yleensä voimassa vain vuoden ja useimmiten ne ehtivät meillä mennä vanhaksi.

Tyttö on tohkeissaan päästyään Kaupunkiin. Hän juoksentelee pöytien välissä ja laulaa rallattelee. Ja levittää munankuoret lattialle ja sanoo sitten viattomasti: "Muna." Tai pihistää ruokaa lautasiltamme ja sotkee ne vaatteisiinsa.

Kotiin palattua saan hetken vapaata. Luen netistä miehestä joka kavalsi tamperelaiselta homoravintolalta 100 000 €. Selvityksen mukaan mies oli käyttänyt varat ostamalla muun muuassa juustoa ja morttelin. Artikkelissa ei kerrota edellä mainittujen tuotteiden laatua. Epäilen silti, että kyseessä ei ole ollut maailman kallein gorgonzola eikä mortteli ollut tehty kullasta. Se olisi voinut olla kivestä, tuumaan. Sen mausta kavaltaja olisi saattanut pitää.

Iltapäivällä päätämme lähteä uudestaan retkelle sillä on lauantai. Käymme Vantaan kierrätyskeskuksessa katsomassa tulevan kotikaupunkimme tarjontaa. Siellä tulee surullinen olo. Kierrätyskeskus on täynnä. Ihmisiä. Romua. Tyttö ottaa kierrätyslaatikosta rikkinäisen hehkulampun paljaaseen käteensä, puristaa sitä ja sanoo: "muna." 

Kierrätyskeskuksen takapihan kasasta löytyy Tytölle polkupyörä. Se on valmistettu Neuvostoliitossa. Se on futuristisen hieno, siinä on alumiinilokasuojat ja kuvioitu satula. Muistan nähneeni täysin samanlaisen yli 30 vuotta sitten. Tyttö ihastuu fillariinsa aivan kuin isänsä aikoinaan. "Pyöjä," hän huokaa eikä suostu lähtemään auton luota peläten pyörän katoavan sen takaluukusta samalla tavalla kuin kaikki muutkin metalliesineet neuvostoliiton alueelta heti valtiojätin romahdettua.

Kotimatkalla pysähdymme kirjastossa palauttamassa kauan karhutut kirjat. Äidin sakko on kuusi euroa, minä en edes uskalla kysyä omaani. Tämän siitä saa kun on kirjastonhoitajan poika, ajattelen. Sittemmin äitini muuntui informaatikoksi ja minä menetin lainausoikeuden useimpiin Tampereen tieteellisiin kirjastoihinkin.

Illalla saan ilmestyksen. Olen Josef Egyptissä avaamassa auki faaraon painajaisunta: On tuleva vielä jäljellä kolme lihavaa mutta mustaa vuotta ja sitten tulee äkkipysäys. Kaikki sopii mayojen käsitykseen ajan lopusta, se tapahtuu 21.12.2012 mutta kellonaika on yhä avoinna. Päätänkin tehdä itselleni voileivän sillä aikaa on vielä. Ja sen omenapuun mistä Lutherin väitetään puhuneen, sen aion istuttaa vasta kesällä.

Rakennusapteekki

Vuosi vaihtuu äkisti keskellä yötä, salakavalasti. Usean vuoden jälkeen näen muutaman raketin, poltan sädetikunkin.

Äiti, Tyttö ja Poika ovat yhä Seinäjoella. Olen sotaleski, olen orpo mutta niin on vaimonikin Orvon tytär. Uudenvuoden aattona olen töissä myöhään. Ei ole mitään syytä lähteä aikaisin kun kerrankin voi tehdä takaisin miinuksiaan.  

Kotona lösähdän hetkeksi teeveen ääreen mutta Äidin soitettua marssikäskyn päätän kuitenkin lähteä ulos juhlahuminaan. 

Menen ystäväpariskunnan luokse juhliin. Matka Oulunkylän perukoilta Katajanokalle on pitkä ja esteitä täynnään. Tuntuu, kuin olisin huonon tasohyppelypelin vanki. Naapuririvitalojen lapset roiskivat raketteja takapihamme pöheikköön, juuri siihen, missä oikopolku bussipysäkille kulkee. Ruuti haisee pahemmin kuin Viaporissa 1808. Linnotushan antautui tuolloin laukaustakaan ampumatta. Mahtavatkohan nämä lapset tietää näiden ojittuneiden penkereiden historiaa, mietin astellessani kohti pysäkkiä. Takapihamme ryteikköhän kuuluu satakunta vuotta sitten rakennettuun Helsinkiä ympäröineeseen linnoitusketjuun.

Ajan bussilla Hakaniementorille vaihtaakseni seiskan ratikkaan. Vartin odottelun jälkeen ratikka kolisee hyisen torin laitaan ja hyppään kyytiin. Vaunu nytkähtää liikkeelle ja kuljettaja kuuluttaa: Koska Krunikan läpi ei saa enää ajaa jatkaa tämä vaunu suoraan rautatientorille ja siitä takaisin Pasilaan. Astun ulos kylmyyteen Varsapuistikossa. On siis käveltävä.

Kävelen yliopiston takakujia kohti Senaatintoria. Se on aidattu. Valtava valonheitin osoittaa Tuomiokirkon kupoliin ja näkymättömät väkijoukot laulavat virsiä. Olen tunnistavinani jotakin Maa on niin kauniksen sanoista.

Löydän oikean rapun melko helposti. Olen ollut täällä aiemminkin. Tämä tapahtui vuodenvaihteessa 2003 / 2004. Olin tulossa paikalle myös vaihteessa 2004 / 2005 mutta estyin matkalle. Nukahdin näet kotini tuulikaappiin seitsemältä illalla. Ah niitä kultaisia aikoja. Niitä ei todellakaan osaa kaivata.

Vuodenvaihtuessa käymme katsomassa ilotulitusta Uspenskin katedraalin viereiseltä korokkeelta. 

Seuraavana päivänä olo on kehno. Ajan posliinirekalla, soitan suurella valkoisella puhelimella ja laatoitan. Se ei riitä. Kärsittävä on. Ja raskaasti.

Perjantaina palaan Pohjanmaalle. Uusi auto on kuin raiteita itsestään kulkeva juna. Ja minä sen kuljettaja, konduktööri ja matkustaja. Myyn itselleni lipun ja leimaan sen Hämeenlinnan kohdalla. Katkeruus, ajattelen, en selvinnyt maksutta.

Seinäjoella saamme viettää Äidin kanssa vapaata. Kaksi tuntia. Menemme elokuviin. Elokuvateatteri Marilynissä tulee Woody Allenin Vicky Cristina Barcelona. Käymme katsomassa sen kuuden muun keski-ikäisen naisen kanssa. Elokuva on kelpo ajanvietettä mutta ei mitenkään ihmeellistä taidetta. Muistelen Allenin sellaistakin tehneen. Tosin kauan sitten.

Olen koko viikon lomalla ja palaamme kotiin vasta tiistai-iltana. Keskiviikkona lähdemme käymään Billnäsin Rakennusapteekisssa sillä tuleva uusi kotimme tarvitsee muutakin kuin sympaattiset asukkaat. Apteekissa on vaikka mitä ihania lääkkeitä perinnetalokuumeeseen sairastuneille. Kuumeen lisäksi Apteekki vie rahat. Valitettavasti. Kuolaamme purettujen kaakeliuunien perään, puremme messinkisiä ripoja ja jäädytämme kielemme valurautaisiin, kissanmallisiin ovipönkiin. 

Matkalla kotiin pysähdymme Karjaan ABC-huoltoasemalle syömään. Kysyn samalla kaksi- ja puolivuotta sitten sinne unohtamaani pipoa. Sitä ei enää löydy. 

Kuntotarkastajan tarkastuskunto

Aivan yllättäen, kaiken jälkeen ja puolentoista vuoden kuluttua huomaamme löytäneemme talon johon haluamme muuttaa. Siinä on kaikki, mitä utopistiseen listaamme olemme viitsineet laittaa: Puolen tunnin junamatka Helsingistä (23 minuuttia). Mansardikatto (keskellä kattoa vielä lisäksi pienet ikkunakorokkeet, siat). Hirsirunko (tasakertaan asti). Vähintään 750 neliön oma tontti (778 neliön tontti jossa tosin rasitetie). Maalämpö tai toimivat tulisijat (kaksi toimivaa tulisijaa, puu pääasiallinen lämmitysmuoto). Alkuperäistä säilytetty (julkisivu alkuperäinen, alkuperäiset ikkunat). Porstua (iso lasikuisti). Jotain korjattavaa oman kädenjäljet lisäämiseksi (paljon).

Pääsemme myyjän kanssa sopimukseen hinnasta ja aloitamme neuvottelut. Myyjän isä on eläkkeelle jäänyt kiinteistönvälittäjä joka hoitaa asunnon välittämisen. Minun isäni on eläkkeelle jäänyt liikemies. Delegoin isälleni luvan jatkaa pilkunviilausta kohti kauppaa yhdellä edellytyksellä: Riitaan ei saa ajautua. Tähän emme pääse. Neuvottelut myyjän kanssa on aloitettava kahden päivän päästä uudestaan. Nyt jätämme isät välistä ja sopimus löytyy. Kuntotarkastus tehdään pikapikapikaa. Isät saavat olla mukana.

Ostajan, meidän siis, vaatimuksesta talon kuntotarkastaa perinnerakentamiseen erikoistunut rakennusmestari. Sellaisen löydämme Hämeenkyröstä. Hän sanoo, että kohde on sadaskahdeksaskymmenesneljäs talo jonka tarkastaa. Ja että oikeastaan kyse ei ole niinkään kuntotarkastuksesta kuin riskirakenneanalyysistä. Siinä pureudutaan talon olemukseen. Se hajotetaan tarkastajan päässä kasaksi rakennusmateriaaleja, sitten materiaalit pilkotaan atomeiksi. Tarkastaja kiihdyttää atomit kulkemaan eri suuntiin ja törmäyttää ne sitten yhteen. Tämä eri materiaalien yhteensopivuus ja yhteisreagointi kun on vanhoissa taloissa ensisijaisesti selvitettävä. Hengittämättömät materiaalit vievät hengen hengittäviltä, keinotekoiset keinottelevat luonnonmateriaalit luonnottomiksi.

Tarkastuksen jälkeen alkaa piina. Raporttia ei kuulu. Odottavan aika on pitkä. Kuuntelen netistä Wigwamia. Melodisen progen pitkät kellutukset ovat mitä parasta ajantappoa. Se on kuin jäätä polttaisi, kolme olomuotoa yhdessä. Ihmettelen Wigwamin tuntemattomaksi jäämistä. Niillä soittajilla, niillä biiseillä.

Vuoden odottamisen ja etsimisen jälkeen tuntuu kummalta, että ei tarvitse ajaa kiinteistöesittelyyn töiden jälkeen. Viikonloput ovat vapaita. Illat perheelle. Ja sitten käy niinkuin aina kun iso työ valmistuu: Väsymys iskee. Lapsiin tämä ei vaikuta. Heillä energiaa riittää. Se tuntuu saavan itse asiassa lisää pontta huoltajien pudotessa. Poika kiljuu iltaisin, Tyttö aloittaa Muumilaululla ennen kukonlaulua.

Lääkärin ohjeistuksen mukaan Äiti on yhä maidottomalla dieetillä. Se on tuntunut rauhoittavan Poikaa. Toisinaan tämä jopa nukkuu rauhallisesti omassa sitterissään. Tutti kuin savuke poskellaan roikkuen.

Kiinteistönvälittäjät eivät vieläkään ole varmoja menetyksestään. Heiltä putoilee esitteitä sähköposteihin, soittoja puhelimiin. Saamme joulukortteja, sinapinteko-ohjeita. He eivät tiedä, että meiltä sen teko käy.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saamme tarkastajalta tiedon, että mitään uutta raportissa ei tule olemaan. Ei siis mitään, mitä emme jo tietäisi. Mitään, mitä hän ei olisi tarkastustilanteessa osoittanut. Hyvä niin, sillä myyjän isä onkin jo varannut jo kaupanvahvistajan ja kauppa on sovittu tehtäväksi. Sitä ennen ehtii kuitenkin vielä tapahtua monenlaista eikä raporttiakaan kaikesta huolimatta kuulu.

Keskiviikkona soitan tarkastajalle. Hän kertoo olevansa sairaana. Korvatulehduksessa Nakkilan tiellä. En tiedä miten ne liittyvät toisiinsa. Tarkastaja lupaa kuitenkin toimittaa raportin ensi tilassa.

Vajaata vuorokautta ennen kaupan tekoa myyjän isä soittaa ja kertoo valmistelevansa papereita. Samalla hän sanoo, että rakennusoikeutta ei ollutkaan sitä määrää kuin mitä esitteessä oli ja mistä on ollut puhetta. Eihän siinä mitään. Jos oikeutta onkin 0,20 % eikä 0,25 % tonttia kohden kuten puhetta oli. Sitten lasken neliöt. Alkuperäisesti luvatulla oikeudella tontille olisi saanut rakentaa 190 asuinneliötä ja nelikymmenneliöisen talousrakennuksen. Nyt alasta putoaa nelisenkymmentä neliötä asuinrakennuksen kohdalta. Jäljelle jää 156 neliötä. Talon kaikkien tilojan käyttöönoton jälkeen siitä ei jäisi jäljelle saunaa varten oikeastaan mitään. Masennus valtaa mieleni. Onko kaupat peruttava? Sitten saan myyjän isältä sähköpostitse kauppakirjaluonnoksen uusimman version. Silmään sen nopeasti läpi ja postitan isälleni. Hetken kuluttua saan hätääntyneen soiton: Sopimukseen on jostain puikahtanut lauseke ostajat hyväksyvät rakennuksen sellaisena kuin se kuntotarkastus-pöytäkirjassa on todettu ja ottavat täyden vastuun rakenuksessa mah-dollisesti myöhemmin ilmenevistä piilevistä virheistä, jotka eivät olleet myyjän eikä ostajiien tiedossa kauppaa tehtäessä. Jokin kouraisee vatsaani. Se on huonosti sulanut mikropitsa. Lähetän myyjälle ja tämän isälle postia jossa esitän lausekkeen poistamista. Se poistetaankin. Aamulla. Huonosti nukutun yön jälkeen.

Kuntotarkastaja lähettää raportin perjantaina kello 10:53. Tulostan sen töissä mikropitsaa kaikessa rauhassa mutustaen. Vasta 11:06 tajuan, että minun pitää hakea perhe jotta ehdimme pankkiin puoli kahdeksitoista. Emme ehdi. Myyjä isineen on jo paikalla kun saavumme. Annan heille raportit luettaviksi samalla kun teemme virkailijan kanssa rahasiirtoja. Tyttö on Papan kanssa vaunuilemassa.

Kello 14:00 vaapumme väsyneinä ja kaiken antaneina pankista. Olemme talollisia. Olemme ostaneet huonoimpaan mahdolliseen aikaan: Hinnat ovat nyt voimakkaassa laskussa. Tai sitten eivät. Vuoden evakon ja alati pienenevien tilapäissuojien jälkeen ilmaan jää leijumaan vahvan valuutan tuoksuinen kysymys: Kuinka monen prosentin hinnanalennusta on unelmaltaan valmis odottamaan?