Lasten kanssa matkalla -kirjaa tehdessä
tutkin myös nykyään kovin suositun kodinvaihdon teemoja. Kaikki
vaikutti mielenkiintoiselta, ja niinpä täytin perheellemme profiilin, hetken
mielijohteesta. Ensimmäinen vaihtotarjous tulee parissa päivässä.
Se on englanninkielinen, Belgiasta. Mietimme tovin, ja vastaamme,
että mikäpä siinä. Pari päivää myöhemmin saamme uuden
viestin. ”Olemme pahoillamme,” siinä sanotaan, ”olemme
lähettäneet saman viestin usealle perheelle ja sopineet jo jonkun
toisen kanssa vaihdosta.” Niinpä vastauksemme ei ole innostunut
vaan enemminkin viileän varautunut kun saamme vaihtotarjouksen
Saksasta. ”Kuinka monelle olette lähettäneet tämän viestin?”
kysymme. ”Yhdelle,” kuuluu vastaus, ”ovatko he kertoneet
siitä?” Ei, eivät olleet.
Sovimme vaihdosta alustavasti
tammikuussa. Vaihtoperheessä on kolme teini-ikäistä. Lasten iät
eivät ole omiemme kanssa samoja mutta emme anna tämän vaikuttaa.
Perhe asuu Pattonvillessä, yhdysvaltaisten rakentamassa entisessä
sotilaskaupungissa Stuttgartin lähellä, selviää. Helmikuussa
pienimmällä lapsellamme, kesäkuussa 2012 syntyneellä Poika T:llä
todetaan ei vain yksi, vaan kaksi pahaa sydänvikaa ja T joutuu
infektio-osastolle, sairaalahoitoon hengitysvaikeuksien takia. Kevät
etenee toistuvien sairaalahoitojen merkeissä ja saksalaisen
vaihtoperheen usko on loppua. ”Haluatteko Te vielä vaihtaa,”
kuuluu sähköposti, ”talvella vastasitte nopeasti mutta nyt Teistä
ei kuulu mitään.” Päätämme vaihtaa. Joko T leikataan ja hän
paranee tai sitten hän ei parane eikä mikään koskaan enää ole
samaa, järkeilemme. T leikataan viimein juuri ennen vappua, 10
viikkoa ensimmäisestä sairaalareissusta, kahden perutun
leikkausajan jälkeen. Paraneminen on nopeaa, mutta
jälkitarkastuksessa sydämessä todetaan jälleen uutta häikkää.
Lääkäri vakuuttaa, että näitä uusia vikoja ei tarvitse leikata
vaan ne korjaantuvat ajan kanssa. Uskomme. Samoihin aikoihin
vaihtoperheemme ilmoittaa ostavansa liput. Aikataulumme menevät
hieman ristiin: he haluavat tulla heinäkuun viimeisenä
viikonloppuna mutta me emme voi lähteä ennen kuin juuri sen jälkeen
sillä isovanhempien kahvilassa on tuolloin tilaisuus, jossa Isä
esiintyy.
Kesäkuussa kaikki vaikeutuu lisää:
T:n sydänkontrollissa löytyy jälleen uusia sydänongelmia ja
hengitysvaikeudetkin palaavat. Pojalla on astma ja keuhkoröntgenissä
havaitaan ”tummaa möhjöä”, toisen keuhkon todetaan osittain
vajonneen kasaan ja T määrätään osastohoitoon, väliaikaiseen
lentokieltoonkin. Tämä sattuu harmillisesti samana päivänä, kun
Perheen on määrä lähteä viettämään pitkää viikonloppua
Tukholmaan. Nyt Isä päätyy laivaan isompien lasten, kuusivuotiaan
Tyttö H:n, nelivuotiaan Poika I-A:n ja kaksivuotiaan Tyttö L:n kera
Äidin ja T:n jäädessä Lastenklinikalle Helsinkiin.
Kesä kuluu, nopeasti. Isä
yliviljelee kotipuutarhaansa ja istuttaa kuusi kesäkurpitsaa,
kasvihuonetomaatteja, kurkkuja, salaatteja, valkosipulia, yrttejä ja
uusia marjapensaita. ”Iskä on kyllä kova siementämään,” H
toteaa. Olemme sähköpostiyhteydessä Saksaan säännöllisesti ja
sovimme, että hankimme isompia sänkyjä heidän lapsiaan varten ja
he lainaavat T:lle matkasängyn. Ei, he eivät tarvitse enempää
polkupyöriä joten emme hanki niitä eivätkä he pelaa tennistä
vaikka talomme vieressä on ilmainen kenttä ja meillä olisi
monenkokoista mailaa. Sen sijaan Äiti ja Lapset hakevat
matkailuesitteitä ja mietimme, mitä tervetuliaisruokaa jätämme
vieraitamme varten. Päädymme näennäisen stereotyyppiseen
ratkaisuun: tuoreita metsäsieniä (kanttarelleja), uusia perunoita,
tuoreita sipuleita, mustikoita, vadelmia, itse tehtyä omenamehua,
rieskaa, ruisleipää ja Juhla Mokkaa kausipurkissa.
Viimeinen viikko ennen vaihtoa on
hikistä, kovaa työtä. Isä ja Äiti lähettävät isot lapset
maalle mummulaan ja palkkaavat lisätyövoimaa jota ei kuitenkaan
tule. Tai oikeastaan, pihaan saapuu kesäpoika, tunniksi, ja saa
kaivettua liuskekivipolulle kuopan pohjaksi mutta ei kiviä
asetettua. Porstuan perusgraniitit jäävät myös vuoreksi keittiön
ikkunan alle, kivituhka ja reunakivet ”Siisti Piha” -säkkeihin
ajotielle, nurmikko leikkaamatta, sähköjohdot keittiön katosta
siistimättä, ikkunat pesemättä ja monta muuta tekemättä. Mutta
taloon tulee kuitenkin tilaa: kaatopaikalle katoaa autokaupalla
roskaa ja romua, kierrätyskeskus ja Fida saavat myös osansa. T:n
keuhkotutkimus eli bronkoskopia sattuu luonnollisesti samalle
viikolle. Isä on T:n kanssa Lastenklinikalla Äidin huhkiessa
imurin, mopin, rättien ja jätesäkkien sotaharjoituksissa.
Lähtöpäiväksi riittää vielä paljon tekemistä, on siis priorisoitava. Äiti toteaa
viimeinkin olevansa naimisissa umpihullun miehen kanssa havaitessaan
Isän juoksevan tyhjentämään naapurin Pentin postilaatikkoa taksin
jo raksuttaessa pihatiellä. Lähetämme junasta viestin jo matkalla
olevalle vaihtoperheelle. ”Aika loppui kesken,” kirjoitamme.
”Olemme pahoillamme sotkusta.” Perjantain esitys menee hyvin ja
lauantaina soi puhelin. ”Hei,” siellä sanotaan,” kaikki on
hyvin, mutta voisitko kertoa, kuinka Te keitätte kahvia?” Kerromme
keittävämme sitä hellalla ja annamme ohjeet. Sunnuntaina perhe
ajaa autollamme meitä tapaamaan Valkeakoskelle. He eivät tunnu
olevan kovinkaan pahoillaan vaihdosta perheemme kanssa. ”Vaihdoimme
kerran ruotsalaiseen kesämökkiin,” perheen äiti sanoo, ja isä
jatkaa, että jos kelit vain ovat kohdillaan he eivät aio juurikaan
aikaansa talollamme viettää. En tiedä, mitä mieltä tästä
pitäisi olla ja päätän, etten tiedustele asiaa tarkemmin.
Lainaamme heille kahvinkeittimen nyt jo talveksi suljettavasta
kahvilasta ja he tuntuvat olevan mielissään.
Sunnuntaina varaamme hotellin
Frankfurtista ja maanantaina viimein pääsemme matkaan. Otamme junan
Tampereelta Tikkurilaan ja jatkamme bussilla Helsinki-Vantaalle.
Kentällä tarkastamme laukun: melkein kaikki tarpeellinen mukana,
kotona ei tarvitse enää käydä. Vain T:n nesteenpoistolääkitykseen
tarvittavaa injektioneulaa ei löydy. Kysymme kentän apteekista
mutta heillä ei ole. Onneksi löydämme lentokentän lääkäriaseman
ja saamme sieltä tarvittavan neulan. Tarkastamme kentän kahvilassa
sähköpostin. Frankfurtista on tullut viesti, jonka mukaan huoneemme
kapasiteetti on 3 henkilöä ja he ovat varanneet meille toisenkin
huoneen. Lähetämme takaisin viestin, jonka mukaan hotellin sivuilla
kerrotaan lasten majoittuvan ilmaiseksi. Seuraa useiden viestien
ketjuttelu joka ei johda mihinkään mutta jossa on viitteitä
hotellihenkilökunnan hermojen menetyksestä. Emme peru varaustamme,
sillä emme löydä korvaavaa paikkaa. Lento sujuu melko
kivuttomasti. Vain H:n limonaadi lorahtaa penkille ja lentokoneen
osuessa valtaisaan turbulenssiin hihkuu L innoissaan: ”Kylläpä on
paljon pöökiä!”
Emme ole päästä pois Frankfurtin
kentältä. Syynä ei ole kentän suuruus eikä opasteiden vähäisyys
vaan se, että hissiä alas oikealle junaraiteelle ei ole. Joudumme
siis kantamaan vaunut, matkalaukut ja pienimmät lapset
hirvittävässä, hiostavassa kuumuudessa. Rautatieasemalla törmäämme
seuraavaan ongelmaan. Taksit eivät suostu ottamaan enempää ihmisiä
kuin heillä on turvavöitä eikä yhdelläkään ole näin montaa.
Viimein eräs välimerellisen oloinen kuljettaja nappaa meidät
kyytiinsä, solidaarisuudesta suurperhettä kohtaan. Hänelläkään
ei ole tarvittavaa määrää turvavöitä mutta se ei nyt haittaa.
Kuljettaja lataa koko takapenkin täyteen erilaisia istuinkorokkeita,
silmänlumeeksi, ja istuttaa meidät tuon keon päälle. Hotellilla
yhytämme meille äänettömästi loukkaantuneen virkailijan. Hän ei
kohota katsettaan päätteeltä eikä vieläkään ole halukas
neuvottelemaan kohdasta ”lapset majoittuvat ilmaiseksi huoneessa
olevissa vuoteissa” vaan sanoo, että kyllä sääntö on yksi
lapsi per huone. Otamme kaksi, huonetta siis.
Tiistaina ajamme metrolla Frankfurtin
päärautatieasemalle ja hyppäämme Stuttgartin junaan. Siellä
vaihdamme paikallisjunaan joka kiidättää meidät Kornwestheimin
esikaupunkialueelle. Asuntovaihtareidemme naapurit ovat meitä
vastassa ja pääsemme ”kotiin” ”oman automme” kyydissä. Se
on siisti, kuten asuntokin. Naapuri opastaa meitä jonkin aikaa ja
lähtee sitten kotiin. Me tutkimme asuntoa. Se on juuri sellainen
kuin meille oli kuvailtu. Tunnemme hetken sääliä kotonamme lomaa
viettäviä saksalaisia kohtaan. Sitten hyppäämme autoon ja ajamme
paikallista tavarataivasta tutkimaan. Mukaan tarttuu monenlaista
lomalla tarvittavaa kuten puurohiutaleita, maitoa ja pakastepitsoja.
Tutkimme asuntoa tarkemmin
palattuamme. Se on oikeastaan rivitalo ja siinä on kolme kerrosta.
Keittiö ja ruokasaliolohuone ovat keskimmäisessä, kodinhoitohuone
ja vanhempien makuuhuone kellarissa ja lasten makuuhuoneet
yläkerrassa. Päätämme nukkua kaikki yläkerrassa. Ikkunoissa on
amerikkalaistyyppiset alumiiniset kaihtimet ja ikkunat on saranoitu
niin, että ne voi avata joko kokonaan tai sitten vain alhaalta
saranoiden jolloin yläreuna avautuu. Yöksi kaihtimet on avattava
jotta asunnon saa viilennettyä. Mekin teemme niin. Sirkat
sirittävät, kyyhkyset kujertavat, pelastushelikopteri säksättää
läheiselle kentälleen.