Tervetuloa Mongoliaan

Saan Kätilöopistolla luettavaksi artikkelin

”Muutos lentosuunnitelmassa”.

Siinä verrataan downin syndroomaisen lapsen syntymistä

siihen, että Italiaan menon sijasta

olisikin päätynyt Hollantiin.

En ymmärrä vertausta.

Ei minun lentoni päätynyt tulppaanipellon laitaan,

me rysähdimme sisämongolialaiselle arolle

missä korviini ei kaiu oopperaa eikä chansoneita tai motetteja

vaan möreää kurkkulaulantaa.

Eikä minulle tarjota vaaleaa vehnäolutta

italialaisen viinin asemesta

vaan suuhuni kaadetaan väkipakolla kumissia, käynyttä tammanmaitoa

eikä täällä ole kanavia

kuten Venetsiassa tai Amsterdamissa

vaan tomua niin kuin Örgöössä, Ulan Batorissa

enkä hakemallakaan näe maisemassa arkkitehtonisia aarteita

vain pyöreitä jurttia

kuin vihreälle kankaalle pudonneita vanhanaikaisia nappeja,

kiiltäväselkäisiä hyönteisiä.

Mutta älkää ymmärtäkö minua väärin,

älkää tuomitko suvaitsemattomana:

Ei tässä mitään pahaa ole.

Minä rakastan omasta siemenestäni siinnyttä

ja pidän näistä aavoista aroista,

näistä vikuroivista hevosista

tästä vääräsääristen, vinosilmisten

matalakalloisten ihmisten lajista

mutta antakaa minulle aikaa sopeutua,

todellisia vertauskuvia mihin samaistua.

Bards & Shamans -kiertue

Kirjoittaja on mukana Runoviikko ry:n Bards & Shamans-runokiertueella.


http://www.vsrunoviikko.net/2012/bardsandshamans.html

Myyrä

Lapset ovat revetä innosta
kun viimein palaan autolle
märkää Myyrää kuonosta riiputtaen.

”Sellanen pienikin maksaa ainakin kolkyt euroa,”
lasten äiti miettii
ja laskee sitten mitä sillä saisi.
Kolmenkymmenen euron takiako rämmin lokakuun sateessa
öisen metsän halki
moottoritien laitaan
noutamaan roskakuormasta pudonnutta pehmolelua, kysyn.
Vaimoani naurattaa.

Lapset eivät kuuntele,
he suunnittelevat jo kuinka esittelevät Myyrän kerhokavereilleen.
”Sanotaan, että se löytyi metsästä”, tyttö sanoo
”Ei, kerrotaan, että me ostettiin se lelukaupasta”, poika hihkuu.

En sano mitään.
Isoina lapset kai muistelevat näitä, tuumin.

Että minkälaista se sitten oikein oli
se boheemilapsuus.

The Ship Inn

Mies on muuttumassa äyriäiseksi, kapaloitumassa

sarveiskalvoon ja kitiiniin,

kävelee sitä odotellessaan alas rantaan

missä seuraa merilinnunvarpaiden hieroglyfejä,

potkii kiviä, leväkasoja, meriparsanippuja

tallustelee päämäärättömästi kivettymistään odottavalla hiekalla,

taivaalla polttava aurinko kaipaa

kipeästi pilveen

ja mies on ajautua liian kauas

Vuorovesi pulauttaa kemiantehtaiden punaista

saastepuuroa ylävirtaan,

mies näkee mössössä

papuja tomaattikastikkeella ja real alea

päättää haaksirikkoutua lähimpään pubiin,

tutkii sinne mennessään mutavyöryjä ja kiviä,

laittaa taskuunsa

sileäksi hioutuneen hiekkakiven joka on hiukan halki

koska ei pidä täydellisyydestä.

Pubissa jukeboxi soittaa Procol Harumia.

Mainostaulussa kerrotaan paikan tarjoavan

laivastorommia, väkeviä aleja

ja puhtaita olkipatjoja juopoille.

Kaikki vaikuttaa kovin lupaavalta,

kuin nuoruudessa.

Harmaa mies

Kirjoittajan neljäs runokokoelma, Harmaa mies julkaistaan Turun kirjamessuilla 5.-7.10 2012.

"Runoilija on tunnistanut uuden ihmislajin, Homo Urbanuksen, harmaan kaupunkimiehen, joka milloin laahustaa metroon, milloin huokailee virastotalon uumenissa. Ennen kuin ollaan niin pitkällä, on eletty, rakastettu, rakasteltu, saatu lapsia ja asetuttu taloksi. Kyse ei olekaan mistään tavallisesta talosta, vaan satavuotiaasta vanhasta rouvasta, joka nitisten ja natisten herää pitkästä talviunestaan.

Kalle Niinikankaan runoissa sykkii elämä kaikin maustein. Pienet lapset, vaimo, naapurit, satavuotias talorouva vetävät runojen minää kuka mihinkin. Elämä jatkuu, ja pikkupoika näkee unessa ampiaisen menevän äidin baskeriin."

Illallispöydässä

Illallispöydässä.
Kuuntelen lasten juttuja.
Poika pyörittää kalanmaksaöljykapselia
pöydän pintaa pitkin,
laulaa keltaisesta haikalasta,
sitruunahaista.
Sitten Poika ja Tyttö alkavat yhdessä miettiä
minkälainen se sitruunahai oikein on
ja mikähän sen nimi on.
Ehkäpä Lenni, he tuumivat.

Kuuntelen, lasten juttuja.
Kukaan runoilija
ei voisi koskaan yltää samaan, mietin
sitä minä mietin.

Lahemaa

Kevät. Matkakuume kirvelee mielessä, näyttäytyy omituisina kangastuksina kaukaisessa horisontissa.

Eräänä sunnuntaina Esikoistytär täyttää viisi vuotta. Se on pitkä aika, ajattelee Isä. Ja oikeastaan, hän oivaltaa, myös Isä syntyi tuona samaisena keväisenä päivänä. Ilmat olivat silloin kauniit, muistelee nostalgian valtaama Isä, tuomet kukkivat.

Näennäisestä keväisyydestä huolimatta eivät kotoseudun tuomet ole vielä lähelläkään kukkimista. Asialle on tehtävä jotain. Niinpä varataan laivaliput lahden yli heti syntymäpäiviä seuraavana aamuna. Ajatus on oivallinen lippuja tilatessa mutta tuntuu järjettömältä herätyskellon soidessa kello viisi juhlanjälkeisenä aamuna. Isä kömpii peiton alta viisitoista minuuttia myöhemmin, huomaa kahvin keittyvän keittiössä, kuulee suihkun lorisevan kylpyhuoneessa. On vain kovin kylmä, märkä sumu riippuu ikkunoiden takana. Niinpä Isä könyääkin takaisin vällyihin, simahtaa. Suihkussa Äiti kuvittelee kuulleensa jotain ja hämmästyy huomatessaan muiden yhä nukkuvan makuuhuoneeseen palattuaan.

Jotenkin kaikki saadaan kuitenkin hereille ja autoon. Sitten ajetaan auto laivaan ja laiva lasketaan laineille. Vesimatka menee mukavasti. Ensin vietämme muita häiritsevää lapsiperhelaatuaikaa aamiaisbuffetisa, sitten Äiti ja Isä nukuskelevat leikkialueella jälkikasvun kirmatessa kuin tulet häntien alla. Laivasta päästyämme suuntaamme oitis Narvan maantielle, pysähdymme vasta Rakveressa. Kaupunki on kaunis, pieni ja siten helposti hallittavissa. Syömme eväät Rakveren keskiaikaisen linnanraunion tornissa. Siellä on viileää, tuulee mukavasti. Ruoan jälkeen kiertelemme kaupunkia. Se vaikuttaa viehättävältä ja siinä on sellaista uneliasta miljöötä kuin tanskalaisen Ole Lund Kierkegaardin lastenkirjoissa, kuten Pikku Viljamissa, oivallamme. Kaupunkikierroksen jälkeen ajamme majapaikkaamme, Lahemaan kansallispuistossa sijaitsevaan Sagadin vaaleanpunaiseen kartanoon. Sen valkoisissa sivurakennuksissa on hotelli, vastaanottotiloissa täytetty tiikeri. ”Koira!” Kuopus huutaa tiikeriä näyttäen. Virkailija osoittaa meille mukavan huoneen ovella sisäpihalle.

Majoittumisen jälkeen ajamme muutaman kilometrin päähän Altjan kalastajakylään. Syömme hirsiseinäisessä tavernassa perinteisiä eestiläisiä ruokia kuten käristettyä sianlihaa ja hapankaalia, paistettuja silakoita, lihapullia ja perunamuusia sekä erilaisia leipiä. Ja ne vasta hyviä ovatkin, ne leivät: Mustaa saaristolaisleivän kaltaista makeaa ja toista tummaa, jossa on vaaleita jyviä. Ja sitten niitä molempia voissa paistettuina, valkosipulilla terästettyinä. Aah. Poika leikkii Kippari Kallea, asettaa leivän hammastikkuun ja painaa toisen silmänsä kiinni. Sitten hän pullistelee, osoittelee piipullaan.

Ruoan päälle kävelemme rannalla. Muistelemme kuinka kävimme kylässä neljä vuotta aiemmin. Silloin Esikoinen vasta opetteli kävelemään. Ja nyt meillä on jo kolme lasta. Ajatus tuntuu hurjalta. Olemme villiintyneet kuin polunvarren vatukko tai joku toinen, hieman mintunnäköinen kasvi. Otamme siitä pistokkaan kotipuutarhaan istutettavaksi. Poika pomppii ojassa, kierii selällään kuin koira. Vattuun ja mintunnäköiseen verrattuna tunnumme kovin hyödyttömiltä: Meistä ei sadonkorjuuaikaan pystyä hyötyä kovin helposti riipiä.

Niemennokasta löydämme kyltin jossa kerrotaan rannan kivien kulkeutuneen paikoilleen Suomen alueelta viimeisen jääkauden lopussa. Esikoinen ja Poika katsovat ulos merelle, ihmettelevät ajatusta. Kuopus haluaa syliin. Olemme mennä aivan rantaan heittelemään kiviä veteen mutta vesiraja on vihreän, pahanhajuisen levän peitossa. ”Kuka pieraisi,” Poika epäilee, eikä tunnu uskovan leväperäistä selitystä.

Illalla käymme vielä Esikoistytön viisivuotis-illallisella hotellin ravintolassa. Tyttö haluaa laittaa korkokengät jalkaan, palmikoida hiuksensa. Kartanon yhteydessä sijaitsevassa metsäkoulussa on kansainvälinen konferenssi. Kymmenet nuoret opiskelevat loikoilevat aulassa kannettavine tietokoneineen, viettävät aikaansa yhdessä, somessa. Minun nuoruudessani kaikki olisivat tehneet jotain yhdessä, sanoo Äiti. Isä myöntää saman ja kokee itsensä vetäytyvän jään paikoilleen jättämäksi ikivanhaksi kivenlohkareeksi. Lapset eivät jaksa rauhoittua syömään, juoksevat kengät kopisten.

Nukutus on tuskaista puuhaa keskuslämmityksen korventamassa huoneessa. Kova meno kuumuuden riivaamassa huoneessa jatkuu läpi yön kun suolaisen ruoan kuivattamat lapset heräilevät pienin välein, nousevat jo kuuden aikaan aamulla. Pojan kasvot ovat turvonneet, allergisen punaiset. Kaikki kolme lasta käyvät väsymyksen innostuneilla ylikierroksilla. Äiti koettaa helpottaa tilannetta laittamalla television auki, lastenohjelmat kaitsemaan. Ikävä kyllä Suomen kanavat eivät ota löytyäkseen. Tämä on television digitalisoinnin syytä, kiukuttelee Isä kun kuva viimein löytyy mutta jähmettyy sitten isoiksi neliskanttisiksi pikseleiksi. Jos kanavanetsinnästä haluaisi kuitenkin löytää hyviä puolia, niin sellaisena voisi pitää ilmastoinnin säätönappulan löytymistä.

Aamiainen on runsas ja hyvä. Sen jälkeen käyskentelemme vatsat pinkeinä kartanon puutarhassa. Esikoisella on yhä korkokengät, kieltäytyy vaihtamasta vaikka niillä on ilmiselvästi hankala kävellä hiekkatiellä, pehmeällä nurmella. Käymme Sagadin kartanon museossa ja metsämuseossa. Sitten hyppäämme taas autoon ja käymme tutustumassa Palmsen kartanoon. Läheisellä pellolla kettu ajaa varisparvea. ”Kissa!” huudahtaa kuopus innostuneena. Palmsen päärakennus on keltainen, koristeellinen. Sen viereisessä ladossa on kartanon kauppa, Möise Pood. Emme käy siinä mutta tarkkailemme kaupan savupiipussa pesäänsä pitävää haikaraa. Se ei taida olla Pikku Viljami-kirjasta tuttu yksinäisorpo haikara, tuumimme, kun näemme toisenkin haikaranpään pistävän risupesästä esiin. Tarkastamme kartanossa olevaan polkupyörämuseoon. Se on aika pieni mutta se ei meitä haittaa. Vaikka museohuoneessa lienee alle neljäkymmentä neliötä lattiapinta-alaa on siellä vetokärryjä lapsituristeja varten. Jälkeläiset pakkautuvat kärryihin mielissään ja tarkkailevat niistä käsin pyöriä kuin kuninkaalliset. Käymme nopeasti kurkistamassa myös itse kartanon. Varsinkin sen kellari on hieno. Sielläkin on täytettyjä eläimiä. Pojan mielestä seinälle nostettu karhuntalja on oikeastaan seinään juossut litistynyt karhu. Kiertelemme vielä hetken Palmsen puutarhassa, seuraamme terävästi kirkuvien tervapääskyjen lentoa. Sitten käymme jäätelöillä läheisessä kahvilassa. Sen omistaja valittelee sähkökatkosta eikä voi siksi kahviakaan laittaa. Jäätelöannoksia sen sijaan syntyy vaikka niissäkin on hiven improvisaatiota, mansikoiden asemesta niissä on luumuja.

Iltapäivän Isä ajeluttaa yliväsynyttä seuruetta nukuksiin. Se onnistuukin mainiosti. Kumpuilevat niityt ja rypsipellot ovat nukuttaa kuskinkin. Pysähdymme vasta pieneen kaupunkipahaseen jonka nimi on Tapa. Siellä on rautatieasema, nippu ruosteisia raiteita, rapistuneita puutaloja ja joitakin stalininaikaisia kivitaloja. Nuoret miehet tupakoivat parkkipaikoilla kalliiden saksanautojen vierillä, toppatakkeihin ahtautuneet mummot rahjustavat auringossa valkosinipunaisia Maxima-marketin muovikasseja raahaten.

Käymme itsekin marketissa, ostamme retkieväitä. Erilaisin pasteijoin pakattuna ajamme takaisin Lahemaan luonnonsuojelualueelle, nyt suuntanamme on pieni telakkakaupunki, Loksa. Paikkakuntana se on samanlainen mitäänsanomattomuus kuin Tapa ja on siksi viihtyisä. Jatkamme kaupungissa pari kilometriä eteenpäin ja parkkeeraamme sitten auton tien laitaan, kävelemme rannalle.

Ranta on hiekkainen, kaunis ja ilma mitä parhain. Asetamme eväät isolle kivelle ja nostan kaksi tyrskyjen rantaan huuhtomaa lautaa istuimiksi. Poika keksii oitis toisen niistä olevankin oikeastaan rullalauta, ”keitti,” ja alkaa tekemään erilaisia skeittitemppuja kuten teinisensaatio Robinin tunnetuksi tekemää ”frontside ollieta.” Ruoan jälkeen lapset kasaavat kivistä ”nuotion” ja lämmittelevät sen loimussa.

Paluumatkalla poikkeamme Loksan kaupassa, ostamme iltapalaksi retkijugurttia. Vaikkakin se toimii hyvin vatsantäyttäjänä, on sillä huonojakin puolia: Joudumme siivoamaan hotellihuoneen pöydän ja osan lattiaa siihen pudonneesta maitotuotteesta.

Toisena aamuna lapset osaavat käyttäytyä aamiaisella hienosti. Ongelmia tulee vain poistuessamme ruokasalista kun viereisessä konferenssisalissa on jo luento käynnissä, ovi porraskäytävään auki. Harmistuneen näköinen opiskelija tulee käytävään hyssyttelemään, sanoo, että kyllä noin isojen lapsien pitäisi osata käyttäytyä. Isä joutuu toteamaan asian olevan niin, mutta mistä kukaan voi tietää hiljaisuudesta kun ei siitä missään mainita ja ovikin vielä on auki, hän kysyy. Opiskelija ei vastaa.

Tavaroiden pakkaamisen jälkeen suuntaamme Tallinnaan. Suunnitelmiimme kuuluu taimikaupassa poikkeaminen ennen satamaan menoa. Pään sisäinen GPS siihen aikoinaan asennettuine Tallinnan karttoineen toimii yhä mainiosti mutta pienoinen navigointivirhe tulee Narva maanteen ja Vana Narva maanteiden kanssa. Ne kun ovatkin oikeastaan samaa tietä mutta me kierrämme toiselta toiselle Piritan kautta. Kun viimein löydämme netistä keksimämme taimikaupan on kiinteistön haltija kovasti ihmeissään. Taimikauppa kun on ollut suljettuna jo vuosia ja nyt kiinteistöllä tehdään puurunkoisia kasvihuoneita. Kasvihuonekaveri myisi neljälläsadalla eurolla samanlaisen huoneen kuin mitä hänen tietojensa mukaan myydään Stockmannilla tuhannella kahdeksallasadalla. Emme osta, kysymme tietä toiseen taimistoon. Sellainen löytyykin vain vajaan kilometrin päästä. Ostamme mantelipensaan, amppelimansikan, mustan petunian, talikon ja turveamppeleita. Sitten matkaamme läheiseen Maximaan ruokatarpeita ostamaan. Selviää, että Maximassa onkin puutarhapäivät ja päädymme ostamaan vielä punaviiniköynnöksiä, pensasmustikoita, kiivintaimia.

Laivamatka kotiinpäin kuluu leppoisasti. Lasten väsymys lyö viimeinkin yli ja pienet piltteroiset leikkivät rauhallisesti laivan leikkipaikalla. Äiti käy ostamassa kosmetiikkaa, Isä istuu läppäri sylissä penkillä, nuokkuu somessa. Ja pian ollaan perillä. Suomessa, Soomessa.

Homo vandaensis

Työvapaalla sen huomaa, liikkuvaa toimistoa pystyttäessä. Irrallisten vuosien jälkeen havaitsee pysyvänsä päiväkaupalla kotikaupunginrajojen sisällä, kunnassa.

Työskentelen keskiviikon Korson Lumossa, monitoimitilan ruokalan ikkunanurkassa. Aamu on hiljainen. Ovien luona etäisesti somalialaistaustaiselta vaikuttava nainen selaa papereitaan, pari harmaatukkaista mummoa hörppii kahvejaan. Katselen ikkunasta seurakuntatalon suuntaan, likaiselle aukiolle. Varis lennähtää siivet auki pyöräkatoksen alle nokkimaan jotain näkymätöntä, toppatakkimies ottaa siivut läpinäkyvästä salapullostaan. Ajattelen kirjailija Juhani Peltosta. Hän asui vanhaa taloa, Orrelaa, jotakuinkin näillä main. Käsitykseni mukaan talo jyrättiin juuri tämän nykyisyyden, harmaan kehityksen tieltä.

Lukiolaisten kirmatessa lounaalleen evakuoin itseni kirjastoon. Siellä on rauhallista, kovin rauhallista. Otan mukaani sekalaisen kasan tietolähteitä ja astun lukusaliin. Ateriansa ahmineet lukiolaiset vyöryvät pian sinnekin joten päätän rohkeasti mennä vastavirtaan, alas lounaalle itsekin.

Ruoan jälkeen luen uusimman Tiede -lehden. Kiintoisin artikkeli kertoo esi-ihmisten risteytymisistä. Artikkelin mukaan Eurooppaan edettyään homo sapiens sai alueellisilta pöpöiltä suojaavan, vahvistavan geeniruiskeen neandertalilta, Aasiaan astuttuaan vastalöydetyltä denisovanihmiseltä. Denisovanihmistä käsitellään artikkelissa enemmänkin. Se on juuri tunnistettu omaksi alalajikseen siperialaisesta luolasta löytyneestä sormesta eristetyn DNA:n perusteella. Oikeastaan koko lajista ei ole enempää löydettykään, oivallan. Koetan muistella teoriaa, jonka mukaan rajattomassa ajassa mitä tahansa saattaa kehittyä ja pulpahtaa minne tahansa. Kuten valtava keskusaivo universumeiden liitoskohtaan tai sitten ihmislaji, joka muodostuu vain yhdestä sormenluusta. En kuitenkaan muista teoriasta enempää jos oikein sitäkään.

Kotona atomit ovat törmäyslinjoilla keskenään. On tapahtumassa sekä fuusio- että fissioräjähdyksiä, osin hallitsemattomasti. Ne mutatoivat minut homo vandaensikseksi, vantaanmieheksi, joka sisäänkitisevien jälkeläistensä kylmänhytistessä lapioi jälleen yhtä ja samaa lunta, taas hieman etäämmäksi talosta. Olen höyryävä alkuihminen, myskimies, jonka puhe on sarja ähkäisyjä ja ärjäisyjä. Naapurit sulkevat kaihtimiaan, laittavat tuuletusikkunoitaan pienemmälle. Mölyä tehostaakseni pidän päätäni kallellaan kuten alueellemme nimen antanut Anders Räckhals, Antero Kenokaula. Onko hienompaa antaa nimensä kaupunginosalle kuin tulla nimetyksi laukaalaisen talon tai keravalaisen omakotialueen mukaan, kysyn itseltäni. En osaa vastata. Joka tapauksessa, mietin, jos antaa pahalle pikkusormensa niin se saattaa löytyä vuosituhansia myöhemmin arkeologisilta kaivauksilta muovikassien ja muun töhnän seasta.

Yö uuden lajimme hautomossa on vaikea. Poika herää dramaattisesti nuuskuttaen. Nenä on totaalin tukossa ja vaatii nasevia nasaalisia toimia. Noudan keittiöstä nenäsuihkepullon ja kaappaan karkuun pyrkivän Pojan kiinni. Vastustuskyvyn kasvattamisen lisäksi hän vastustaa nykyään kaikkea, periaatteesta kai. Poika kipuaa Äidin viereen ja nukahtaa uudestaan vaivalloisen kuuloisesti. Jätän valot päälle, luen Äidin laukusta pihistämäni Donna Leon -dekkarin loppuun. Sen loppuhuipennus tuntuu huiputukselta. Vaivalloinen, sivukaupalla kestänyt venetsialainen juonenkehitys kanavineen jyrätään alas ja uudisrakennetaan latteaksi kuin suomalaisen taajaman keskusta.

Koetan olla katkeroitumatta Donna Leonille ja ajattelen taas Juhani Peltosta. Kokoelmassaan ”Näköisveistos ruumiskirstusta” hän pohdiskeli isän olevan useimmiten tarpeeton, paitsi öisin kun muut eivät tule ajatelleeksi. En tiedä onko asia näin, tulen ajatelleeksi itse, ja mietin, josko juuri nyt olen tarpeellinen jostain kumman syystä. En keksi vastausta. Sitä vastoin katselen jälkeläisiäni joista jostain oikusta johtuen olen päättänyt tehdä vantaalaisia. Syyllistynkö johonkin karmeaan siinä, mietin. En tiedä.

Sammutan valot ja kuuntelen yötä. Eri sävelasteissa vinkuvat hengitykset herättävät vanhan ajatuksen lattiarakenteiden homeisuudesta. Mahdollista, vastaan dekkareihin taas mieltyneelle itselleni. ”Home, sweet home”, sanoisi engelsmanni. Makeaa tai ei, jotain on tehtävä. Joskus, päätän ja koetan nukahtaa.

Pallona meressä

Torstaina lähdemme taas reissuun. Tällä kertaa kyseessä ei ole Thaimaa vaan Tukholma eikä mukaan lähde Mummu eikä Vaari. Heidän asemestaan kanssamme risteilee Eno, Täti ja Serkku. Esikoinen saa nukkua heidän hytissään, on siitä kovin tohkeissaan.

Pakkaamme tavarat Äidin kanssa tutusti edellisenä yönä. Päivällä koetamme epätoivoisesti siivota taloa sillä on niin kivaa palata siistiin kotiin. Iltapäivällä olemme uupuneita. Ja myöhässä. Ajamme autolla paikallisasemalle ja siitä lähijunalla Helsinkiin. Rautatientorilta otamme taksin. Kuljettaja ja auto tuoksahtavat viiniltä, kuljettajan kieli kuulostaa tahmealta. Eno, Täti ja Serkku ovat satamassa, ihan täpinöissään jo, hihkuu Äiti.

Liput saatuamme puserrumme karjanerotteluparsia muistuttavan portin läpi yhdystunneliin. Mairea valokuvaaja sliipattuine avustajineen odottaa meitä sen toisessa päässä. Lapset haluavat kuvauttaa itsensä. Suostumme.

Hyttimme ovat kymmenennessä kerroksessa. Ahtaudun Kuopuksen ja vaunujen kanssa hissiin neljän ammattiliiton tiedotuspäällikköä muistuttavan rouvan seuraksi. Heillä on meno päällä, kyselevät saldoani. En ymmärrä, osaa vastata. ”Siis montako sulla on tällä matkalla mukana,” eräs selventää. ”Jaa, kahdeksan,” vastaan tylsämielisenä ja saan korvilleni hissillisen ylöskuplivaa naurua. ”Ei ne kaikki oo kyl lapsii,” koetan jatkaa. Tätejä naurattaa entistä enemmän. Jään Kuopuksen kanssa hissistä.

Majoittumisen jälkeen menemme syömään. Buffet on uudistunut sitten viime käyntimme. Yhä kaikkea on runsaasti, yhä jokainen lapsi pitää vessattaa tai pestä kesken ruokailun.

Ruoan jälkeen vapautamme lapset pallomereen. Esikoinen ja Serkku menevät isojen puolelle, Poika ja Kuopus pienten. Se tuntuu masentavan Poikaa. ”Oon mä jo iso,” hän sanoo ja livistää toiselle puolen. Tyttärentytärtään videokuvaava mummo potee leikkipaikkaraivoa, käyttäytyy uhkaavasti noutaessani nuorinta geenijälkeäni liukumäen portaista. Pallomerestä siirrymme suoraan laivan yökerhoon, lasten Muumidiskoon. Muumi itse ja Pikku Myy ovat paikalla. Serkku tanssii hienosti ja innostaa Esikoisenkin lavalle. Poika seisoo kuin keskiverto suomalainen mies lavan reunalla Kuopuksen koettaessa kiskoa häntä tanssimaan. Irrotan heidän kätensä ja sanon ”naistenhaku” nauruun purskahtavalle naisporukalle.

Illalla Poika haluaa nukkua yläsängyssä. Tilaamme neuvonnasta lisälaidat, tarjottimen kokoiset vanerit joihin on spreijattu ”SERENADE”. Valojen sammuttua Poika haluaakin alas. Kuopus taas ei tahdo pysyä lastensängyssään joten vaihdamme Pojan siihen, Kuopus pääsee Äidin kainaloon. Yöllä heräämme tärinän tunteeseen. Jostain kuuluu helikopterin säksätys. ”Maarianhamina,” epäilen, ja nukahdan uudestaan. Aamulla Kuopus ja Poika herättävät meidät kahdeksan aikaan Suomen aikaa, seitsemältä paikallista. Kuopuksen silmät ovat rähmineet umpeen, muurautuneet kerrassaan. Pian hyttimme oveen koputetaan ja Eno kertoo muidenkin jo heränneen. Päätämme lähteä aamiaiselle.

Hissiaulassa katson ulos ikkunasta. Siinä, missä aikataulun mukaan pitäisi näkyä Tukholman saaristoa pittoreskeine huviloineen, näkyykin pelkkää harmautta. Harmaata merta, harmaita pilviä, sumunriekalaita.

Kahdeksalta, kun olemme syöneet aamiaistamme lapsia viivytellen ja kaikkien slow food- maneerien mukaisesti noin neljäkymmentä minuuttia, kuuluttaa laivan kapteeni aluksen olevan kolme tuntia myöhässä ”pelastusoperaatioon osallistumisen vuoksi.” Kapteeni kertoo, että korvauksena myöhästymistä laivayhtiö tarjoaa kaikille ilmaisen brunssin. Juuri nautitun valtaisan aamiaisen jälkeen tarjous tuntuu solvaukselta. Käyn kysymässä josko aamiaisen jo nauttineille tarjottaisiin jotakin muuta mutta vastaus on kieltävä. Vaadin kapteenin pakeille, saan pakit ja asiakaspalautekaavakkeen.

Kemikaalikaupassa myyjä tietää jonkun pudonneen yöllä mereen. ”Merilaki vaatii meitä pysymään paikalla kolme tuntia,” hän sanoo, väsyneesti. Viivästyksen viivyttäminä päätämme mennä tutustumaan laivan kylpylään. Sen allasosasto käsittää muutamia pieniä lasikuituiseen kallioon upotettuja porepaljuja. Serkku, Esikoinen ja Kuopus laskevat vesiliukumäkeä, Poikaa jännittää liikaa. Saunan jälkeen huomaamme Pojan kanssa jonkun varastaneen pyyhkeemme. Myöhemmin kuulemme Äidiltä samoin käyneen heillekin. Valitusaikeistani huolimatta menemme lohdutusbrunssille. Hississä kuulemme jonkun miehen puhuvan kännykkäänsä seitsemänneltä kannelta yöllä mereen hypänneestä naisesta. Se tuntuu surulliselta, kovin lopulliselta.

Tukholmassa päätämme ajaa metrolla Sergelin torille. Käymme Kulturhusetin alakerrassa sijaitsevassa Design Torgetissa ja ostamme keittiöön uudet valaisimet. Sitten kävelemme sillan yli Kungsholmenin puolelle Tabbouli House -nimiseen sisustusliikkeeseen sillä olemme netistä lukeneet heidän myyvän todella hienoja käsinmaalattuja kaakeleita. Ikävä kyllä kaakelit ovat sementtisiä ja noin kolme senttiä paksuja. Keraamisia kaakeleita kaivanneena emme ala niitä kotiin kantamaan. Palaamme Sergelin torin seutuville. Käymme Granit -nimisessä sisustusliikkessä Hötorgetin laidalla ja otamme metron takaisin satamaan. Kulkuputkessa väijyvät valokuvaajat eivät tee elettäkään meitä kuvatakseen. Ammattiliiton tiedotuspäällikön oloinen nainen on liimannut itsensä Muumipeikon vartaloa vasten kuin suuteloa odottaen ja Pikku Myy yrittää repiä häntä irti. Stuertti lähestyy hiljalleen, takakautta, laivan ovelta kun nainen viimein päästää solvaten Muumista irti. ”Ei tippaakaan inhimillisyyttä, ei inhimillisyyttä,”, hän hokee.

Illallisella viereisen pöydän mies saa naksut kuultuaan, että viinihanan käyttö hänen kohdallaan on sitten loppu. Miehen kolme lasta painavat päänsä isän haukkuessa tarjoilijaa, vaimo kehottaa poistamaan salista. Koko loppuaterian nainen syö puolittain ovelle kääntyneenä, miestään takaisin kaivaten tai peläten.

Toinen aamu laivalla on edellisen toisinto tai sitten tulevan etiäinen jos laivalla viettäisi kolmannenkin yön. Kuopuksen silmät vain rähmivät edellisaamua enemmän. Lähtiessämme syömään buffetin eilinen naapurin mies vinolaukkaa lähihytistä käytävälle. Askelluksestaan päätellen suuntaa siksakkia peräkannen pubiin, ajattelen. Me menemme aamiaiselle vaikka buffet tuntuukin jo pakkotäytöltä. Juon kuusi kuppia kahvia, syön neljä pikkuista karjalanpiirakkaa, munavoita ja emmentalia.

Helsingissä jonotamme kiltisti taksiin vaikka olisimme viisihenkisenä ryhmänä oikeutettuja tilataksiin jonon ohitse. Kuskimme on juuri ensimmäistä päiväänsä ajava, kertoo opiskelevansa hammasteknikoksi. Lupaan opastaa hänet rautatieaseman taakse, Kaisankujalle, mutta matkamme päättyy juuri siitä syystä betoniporsaiden eteen Kämp-hotellin ovien luo. Annan kuskille 90 senttiä juomarahaa ja kävelemme loppumatkan. Ateneumin edessä romanipariskunta esittää meille Lambadan tamburiinilla ja hanurilla.

Kotona puulattia notkuu jalan alla kuin laivan kansi aallokossa. Chilin, tomaatin, paprikan, ruusukaalin ja munakoison siemenet ovat itäneet. Jättisipulin lootassa on jotain härmän näköistä, rähmän kaltaista. Pyyhkäisen sen pois kostutetulla vessapaperilla, varsin tottuneesti.