Ajankulua

Elokuussa perheeseen syntyy kolmas lapsi, toinen tyttö. Vauva on kaikeksi onneksi rauhallista mallia. Nukkuu ja syö. Syö ja nukkuu. Hymyilee. Vaikka osaa Vauva vaatiakin. Kovaa, jos kokee, että ei kuunnella. Mutta kun useimmiten joku kuuntelee niin mielellään tuijottelee kasvoihin ja lepertelee.

Samaan aikaan ajankäytön mestari, Isä, on suunnitellut aloittavansa ullakon rakenteiden purkamisen. Ja näin käy.

Sen jälkeen kaikki käy vaikeaksi. On vaikeaa tarttua mihinkään muuhun. On vaikeaa istua alas koneelle ja kirjoittaa. Edes muutamaa riviä. Runojen kirjoittaminen jää, blogin pitäminen jää. Sanoja siirtyy paperille muutaman lauseen viikkotahdilla mutta mihin katoavat nämä ajatusten ituja hellivät paperit? Kaakeliuuniin.

Syksy etenee kiihtyvällä tahdilla ja pian on taas talvi. Pakkanen laskee ja lunta alkaa tuiskuta. Jouluun mennessä sitä on jo reilusti yli puoli metriä.

Ullakolta on raivattu kuutioittain vanhaa välipohjamuhjua, poistettu lahojen hirsien uretaanilla ja lasivillalla paikattuja raatoja, imuroitu pölypusseittain keltaista lahopölyä mutta uuden rakentaminen ei pääse vauhtiin. Sitä ennen on nimittäin niin paljon tehtävää. Uutta sata vuotta vanhaa purkuhirttä menee melkein kolmekymmentä metriä hirsikehikon yläosien vaurioiden korjaamiseen. Ja samaan aikaan alakerrassa eletään lapsiperhe-elämää. Nyt kolmen lapsen voimin.