Turistinähtävyydet

Ensimmäinen kokonainen lomapäivä sujuu mukavasti vaikkemme vielä tajua lomalla olevammekaan. Heti aamulla Poika kysyy: Koskas Isä lähtee rakentamaan?” ja saa Esikoistyttären vastaamaan kipakasti: ”Höhlä. Ei se mee. Eihän sillä oo työkalujakaan mukana.” Ei ole, ei. Siksipä onkin keskittävä korvaavaa puuhaa, keksittävä tekemistä. Ja Thaimaassa sitä on helppo keksiä.

Pukeudumme hellevarusteisiin ja marssimme ulos. Kävelemme hotellikatuamme kellotornille, sieltä ylös rautatieasemalle. Hua Hinin rautatieasema on kuulu kauneudestaan, aito viktoriaaninen asemahelmi joka meidänkin silmiämme miellyttää. Tarkastamme Pranburin junan aikataulun ja hinnan seuraavan päivän tarpeisiin ja jatkamme syömään läheiseen katukahvilaan. Ruoka on halpaa ja hyvää mutta asemanseudun kulmilla puhaltaa silti hivenen epäilyttävät tuulet. Iäkkäät länsimaalaiset miehet valokuvaavat lapsiamme ja kummalliseen pyjamaan pukeutunut herra seurailee meitä läheiseen puistoon asti.

Kotimatkalla ostamme tottuneiden maailmanmatkaajien elkein hedelmiä pienistä kojuista ja jugurttia marketista. Jäämme virvoitusjuomalle pieneen kahvilaan ja Lapset mutustavat tertullisen reilun viiden sentin mittaisia banaaneita.

Illalla koetamme päästä kuutamouinnille mutta emme löydä altaan valokatkaisijaa eivätkä lapset uskalla uida pimeässä. Lasten nukkuessa palaan yömarkkinoille, tällä kertaa onnistuneesti. Ostan tikkuun aseteltuja sianlihapalleroita, makkaroita ja paistettua nuudelia. Syömme ruoan hotellin lattialla istuen käsin paperikääreistä. Ruoka on taivaallisen hyvää.

Keskiviikko on jo kolmas matkapäivä mutta jet-lag vaivaa yhä. Olen asemoinut herätyskellon aamuseitsemäksi mutta kukaan ei meistä siihen herää. Torkkuherättelen aina vartin yli kahdeksaan kunnes Kuopustytär hermostuu, nousee ja herättää muutkin.

Eilisillan pettymyksen jälkeen päätämme suunnata altaalle heti aamusta. Veto on viisas, olemme altaan ensimmäiset uimarit ja saamme pulikoida rauhassa. Lapset ovat tottuneet altaaseen, hieman liiankin huomaan. Kun puen Pojalle vahingossa aiemmin Kuopustyttärellä olleita kellukkeita saa Tyttö hirvittävän hermomyrskyn.

Uinnin jälkeen menemme aamiaiselle. Syömme hotellin katolla. Tuuli on heti aamusta niin kova, että paahtoleivät vain lentelevät. Mutta ruoka on hyvää: Pekonia, munia, thaimaalaista ruokaa ja ties mitä. Ahtaan ruokaa kuin Enid Blytonin Viisikon kuudes jäsen.

Huoneen luovuttaminen tuottaa miellyttävän yllätyksen: Olemme sittenkin saaneet alennuksen ja hinta on huomattavasti halvempi kuin aiemmin sovittu. Se sopii meille. Törsäämme säästyneen rahan heti hyppäämällä tuktukiin ja matkaamalla asemalle. Liput ovat halvempia kuin saippua jota emme olekaan aikoihin ostaneet. Aikuisten liput Pranburiin maksavat 5 bahtia, lasten 3.

Odottelemme junaa ensin asemalaiturilla mutta kun asemanhoitajan kuulutus kertoo junan olevan ainakin tunnin myöhässä päätämme mennä viereiseen kahvilaan.

Coffee Station Hua Hin voisi kalustuksensa puolesta olla missä tahansa. Tyylikäs sisustus ja trendikkäät kahvijuomat sekä lasten lelut ja piirustuspiste takaavat sen, että kaltaisemme tekohipit viihtyvät paikassa. Kahvilan omistajakin on ystävällinen, tuo jopa tertullisen pieniä banaaneita lapsille. Istuskelemme ja odottelemme. Aina toisinaan tulee uusi kuulutus mutta kukaan ei tunnu tietävän kauanko juna on myöhässä.

Ennen vanhaan, ELS (Ennen Lasten Syntymää), asemilla odottelu oli osa matkanteon hienoutta. Sitä istuskeli asemanpenkillä näennäiscoolisti itsekierrettyjä savukkeita kärytellen ja ihmisiä seuraillen. Minkänäköisiä matkustajia nousee mihinkin junaan tai mihinkähän tuo kyttyräselkä on matkalla tai mitä tahansa. Hua Hinin asemalla muiden odottajien ajanviete olemme me. Väkeä lappaa nipistelemään Lapsia, tarjoamaan heille herkkuja, sössöttämään vauvathaita tai jopa ottamaan itsestään valokuvia lastemme kanssa. Meitä aikuisia ja Kuopustytärtä se naurattaa mutta kahdella vanhimmalla lapsella tuntuu olevan hiukan hankalaa. Varsinkin Pojalla. Hän painaa päänsä vaivautuneena alas.

Useiden kuulutusten jälkeen palaamme takaisin asemalaiturille. Päädyn keskustelemaan noin 60-vuotiaan pulisonkisen saksalaismiehen ja hänen thainaisensa kanssa matkakohteista. Herra kehuu kovasti erästä pientä paikkaa Phuketista eteenpäin.

Junan viimein saapuessa raahaamme rinkkamme ja Lapset sisään. Juna on vanha ja siinä on vain kolmannen luokan vaunuja. Meitä se ei haittaa sillä me olemme luokattomia jo itsessäämme. Matka Pranburiin taittuu reilussa puolessa tunnissa ja aika kuluu mukavasti maisemia katsellessa. Muiden matkustajien huvi junassakin on meidän tuijottelu ja tällä kertaa annamme viihdykettä koko rahalla. Naapuripenkin nainen hihittelee meille pitkin matkaa ja on pudottaa aurinkolasinsa ikkunasta nauraessaan kun otan rattaita hattuhyllyltä ja humautan Äitiä niillä päähän.

Pranburin asemanseutu on pieni ja pölyinen. Annamme taksikuskin napata meidät lava-autonsa lavalle. Kyyti on pomppuinen ja siksi mukava. Pidän Esikoistyttären ja Pojan hattuja käsissäni ettei tuuli niitä veisi ja jossain vaiheessa huomaan pitäväni käsissäni hattujen lisäksi miesten kauluspaitaa. En tiedä mistä se on tullut, mahdollisesti vastaanajaneelta mopoilijalta, mietimme.

Koska meillä ei ole hotellia ajatamme taksikuskia pitkin Pranburin rantaa. Ranta on pitkä ja toinen toistaan hienommalta ja kalliimalta vaikuttavien hotellien täyttämä. Pyydämme kuskia kääntymään takaisin kun kohtaamme pieniä bambuseinäisiä hieromaeriöitä rannalta ja jäämme kyydistä erään mielestämme kivan hotellin edessä. Se osoittautuu kuitenkin aivan liian kalliiksi joten raahaudumme eteenpäin.

Viereinen hotelli mainostaa olevansa rannan halvin. Vaapumme rinkkoinemme hotellin baariin tatuoitujen, ahavoituneiden leijasurffareiden sekaan. Tilaan kaksi limua ja pyydän päästä katsomaan huonetta. Huoneet vaikuttavat mukavilta mutta emme Äidin kanssa ole aivan varmoja hotellin lapsiystävällisyydestä ja päätän lähteä tarkastamaan muita vaihtoehtoja.

Kävelen Pranburin rantakatua tulosuuntaamme. On kuumaa. Hirvittävän kuumaa. Pysähtelen hikisenä ja punoittavana eri hotelleihin ja kysyn huonetta. Vaikka kaikki sanovat bangkokilaisten tulvapakolaisten kansoittaneen Pranburin on joka hotellissa tilaa. En vain osaa päättää mihin menisimme. Kävelen. Kyselen. Kävelen. Kuumuus alkaa saamaan uusia ulottuvuuksia. Minusta tulee Sergio Leonin spagettihahmo, Gabriel Garcia Marquezin henkilö. Tarkkailen vastaantulevia kulkukoiria, mietin miten raivotautinen koira kävelee ja valmistaudun monottamaan sellaisen kuonon läpsykkäälläni suoraan hännännipukkaan asti.

En tiedä kauan olen poissa. Palatessani leijasurffimestaan saan kuulla omistajan jo ehtineen etsiskellä minua mopollaan. ”Luulenpa, että ukkos on mennyt hierontaan,” oli ollut omistajan kommentti kun ei ollut minua löytänyt. Pidämme nopean palaverin ja päädymme menemään hotelliin jossa on isoin uima-allas. Se on lasten mieleen. Hotellin nimi on Bacchus Home Resort. Nimen suomalaismerkitys muistuu mieleen myöhemmin kun havaitsemme huoneen haisevan kauttaaltaan homeelle. Käyn informoimassa respaa ja he lähettävän huonepalvelun viemään vaipparoskiksen pois ja ruiskuttamaan menttolisprayta. Mutta mitäpä siitä. Me vietämme aikaamme rannan suurimmalla uima-altaalla.

Myöhemmin käymme myös rannalla. Syömme. Ruoka on kallista. Laitan Pojan ruokaan vahingossa chiliä ketsuppina ja saan tämän itkemään. Paluumatkalla Poika huutaa hätääntyneenä vanhemmalle kengättömälle thaikalamiehelle: ”Pappa on sanonut, että Thaimaassa ei saa olla paljain jaloin!” mutta herra ei tunnu ottavan neuvoa vastaan.

Illalla sataa rajusti. Me kerromme toisillemme tarinoita. Poika varsinkin on elementissään. Koko kolmevuotiaan mielikuvituksella hän kertoo mitä on koulussa tehnyt ja mitä muuta ehti pienenä havainnoida. Jutut ovat hurjia. Niissä vilisee susia ja haikaloja.