Lahemaa

Kevät. Matkakuume kirvelee mielessä, näyttäytyy omituisina kangastuksina kaukaisessa horisontissa.

Eräänä sunnuntaina Esikoistytär täyttää viisi vuotta. Se on pitkä aika, ajattelee Isä. Ja oikeastaan, hän oivaltaa, myös Isä syntyi tuona samaisena keväisenä päivänä. Ilmat olivat silloin kauniit, muistelee nostalgian valtaama Isä, tuomet kukkivat.

Näennäisestä keväisyydestä huolimatta eivät kotoseudun tuomet ole vielä lähelläkään kukkimista. Asialle on tehtävä jotain. Niinpä varataan laivaliput lahden yli heti syntymäpäiviä seuraavana aamuna. Ajatus on oivallinen lippuja tilatessa mutta tuntuu järjettömältä herätyskellon soidessa kello viisi juhlanjälkeisenä aamuna. Isä kömpii peiton alta viisitoista minuuttia myöhemmin, huomaa kahvin keittyvän keittiössä, kuulee suihkun lorisevan kylpyhuoneessa. On vain kovin kylmä, märkä sumu riippuu ikkunoiden takana. Niinpä Isä könyääkin takaisin vällyihin, simahtaa. Suihkussa Äiti kuvittelee kuulleensa jotain ja hämmästyy huomatessaan muiden yhä nukkuvan makuuhuoneeseen palattuaan.

Jotenkin kaikki saadaan kuitenkin hereille ja autoon. Sitten ajetaan auto laivaan ja laiva lasketaan laineille. Vesimatka menee mukavasti. Ensin vietämme muita häiritsevää lapsiperhelaatuaikaa aamiaisbuffetisa, sitten Äiti ja Isä nukuskelevat leikkialueella jälkikasvun kirmatessa kuin tulet häntien alla. Laivasta päästyämme suuntaamme oitis Narvan maantielle, pysähdymme vasta Rakveressa. Kaupunki on kaunis, pieni ja siten helposti hallittavissa. Syömme eväät Rakveren keskiaikaisen linnanraunion tornissa. Siellä on viileää, tuulee mukavasti. Ruoan jälkeen kiertelemme kaupunkia. Se vaikuttaa viehättävältä ja siinä on sellaista uneliasta miljöötä kuin tanskalaisen Ole Lund Kierkegaardin lastenkirjoissa, kuten Pikku Viljamissa, oivallamme. Kaupunkikierroksen jälkeen ajamme majapaikkaamme, Lahemaan kansallispuistossa sijaitsevaan Sagadin vaaleanpunaiseen kartanoon. Sen valkoisissa sivurakennuksissa on hotelli, vastaanottotiloissa täytetty tiikeri. ”Koira!” Kuopus huutaa tiikeriä näyttäen. Virkailija osoittaa meille mukavan huoneen ovella sisäpihalle.

Majoittumisen jälkeen ajamme muutaman kilometrin päähän Altjan kalastajakylään. Syömme hirsiseinäisessä tavernassa perinteisiä eestiläisiä ruokia kuten käristettyä sianlihaa ja hapankaalia, paistettuja silakoita, lihapullia ja perunamuusia sekä erilaisia leipiä. Ja ne vasta hyviä ovatkin, ne leivät: Mustaa saaristolaisleivän kaltaista makeaa ja toista tummaa, jossa on vaaleita jyviä. Ja sitten niitä molempia voissa paistettuina, valkosipulilla terästettyinä. Aah. Poika leikkii Kippari Kallea, asettaa leivän hammastikkuun ja painaa toisen silmänsä kiinni. Sitten hän pullistelee, osoittelee piipullaan.

Ruoan päälle kävelemme rannalla. Muistelemme kuinka kävimme kylässä neljä vuotta aiemmin. Silloin Esikoinen vasta opetteli kävelemään. Ja nyt meillä on jo kolme lasta. Ajatus tuntuu hurjalta. Olemme villiintyneet kuin polunvarren vatukko tai joku toinen, hieman mintunnäköinen kasvi. Otamme siitä pistokkaan kotipuutarhaan istutettavaksi. Poika pomppii ojassa, kierii selällään kuin koira. Vattuun ja mintunnäköiseen verrattuna tunnumme kovin hyödyttömiltä: Meistä ei sadonkorjuuaikaan pystyä hyötyä kovin helposti riipiä.

Niemennokasta löydämme kyltin jossa kerrotaan rannan kivien kulkeutuneen paikoilleen Suomen alueelta viimeisen jääkauden lopussa. Esikoinen ja Poika katsovat ulos merelle, ihmettelevät ajatusta. Kuopus haluaa syliin. Olemme mennä aivan rantaan heittelemään kiviä veteen mutta vesiraja on vihreän, pahanhajuisen levän peitossa. ”Kuka pieraisi,” Poika epäilee, eikä tunnu uskovan leväperäistä selitystä.

Illalla käymme vielä Esikoistytön viisivuotis-illallisella hotellin ravintolassa. Tyttö haluaa laittaa korkokengät jalkaan, palmikoida hiuksensa. Kartanon yhteydessä sijaitsevassa metsäkoulussa on kansainvälinen konferenssi. Kymmenet nuoret opiskelevat loikoilevat aulassa kannettavine tietokoneineen, viettävät aikaansa yhdessä, somessa. Minun nuoruudessani kaikki olisivat tehneet jotain yhdessä, sanoo Äiti. Isä myöntää saman ja kokee itsensä vetäytyvän jään paikoilleen jättämäksi ikivanhaksi kivenlohkareeksi. Lapset eivät jaksa rauhoittua syömään, juoksevat kengät kopisten.

Nukutus on tuskaista puuhaa keskuslämmityksen korventamassa huoneessa. Kova meno kuumuuden riivaamassa huoneessa jatkuu läpi yön kun suolaisen ruoan kuivattamat lapset heräilevät pienin välein, nousevat jo kuuden aikaan aamulla. Pojan kasvot ovat turvonneet, allergisen punaiset. Kaikki kolme lasta käyvät väsymyksen innostuneilla ylikierroksilla. Äiti koettaa helpottaa tilannetta laittamalla television auki, lastenohjelmat kaitsemaan. Ikävä kyllä Suomen kanavat eivät ota löytyäkseen. Tämä on television digitalisoinnin syytä, kiukuttelee Isä kun kuva viimein löytyy mutta jähmettyy sitten isoiksi neliskanttisiksi pikseleiksi. Jos kanavanetsinnästä haluaisi kuitenkin löytää hyviä puolia, niin sellaisena voisi pitää ilmastoinnin säätönappulan löytymistä.

Aamiainen on runsas ja hyvä. Sen jälkeen käyskentelemme vatsat pinkeinä kartanon puutarhassa. Esikoisella on yhä korkokengät, kieltäytyy vaihtamasta vaikka niillä on ilmiselvästi hankala kävellä hiekkatiellä, pehmeällä nurmella. Käymme Sagadin kartanon museossa ja metsämuseossa. Sitten hyppäämme taas autoon ja käymme tutustumassa Palmsen kartanoon. Läheisellä pellolla kettu ajaa varisparvea. ”Kissa!” huudahtaa kuopus innostuneena. Palmsen päärakennus on keltainen, koristeellinen. Sen viereisessä ladossa on kartanon kauppa, Möise Pood. Emme käy siinä mutta tarkkailemme kaupan savupiipussa pesäänsä pitävää haikaraa. Se ei taida olla Pikku Viljami-kirjasta tuttu yksinäisorpo haikara, tuumimme, kun näemme toisenkin haikaranpään pistävän risupesästä esiin. Tarkastamme kartanossa olevaan polkupyörämuseoon. Se on aika pieni mutta se ei meitä haittaa. Vaikka museohuoneessa lienee alle neljäkymmentä neliötä lattiapinta-alaa on siellä vetokärryjä lapsituristeja varten. Jälkeläiset pakkautuvat kärryihin mielissään ja tarkkailevat niistä käsin pyöriä kuin kuninkaalliset. Käymme nopeasti kurkistamassa myös itse kartanon. Varsinkin sen kellari on hieno. Sielläkin on täytettyjä eläimiä. Pojan mielestä seinälle nostettu karhuntalja on oikeastaan seinään juossut litistynyt karhu. Kiertelemme vielä hetken Palmsen puutarhassa, seuraamme terävästi kirkuvien tervapääskyjen lentoa. Sitten käymme jäätelöillä läheisessä kahvilassa. Sen omistaja valittelee sähkökatkosta eikä voi siksi kahviakaan laittaa. Jäätelöannoksia sen sijaan syntyy vaikka niissäkin on hiven improvisaatiota, mansikoiden asemesta niissä on luumuja.

Iltapäivän Isä ajeluttaa yliväsynyttä seuruetta nukuksiin. Se onnistuukin mainiosti. Kumpuilevat niityt ja rypsipellot ovat nukuttaa kuskinkin. Pysähdymme vasta pieneen kaupunkipahaseen jonka nimi on Tapa. Siellä on rautatieasema, nippu ruosteisia raiteita, rapistuneita puutaloja ja joitakin stalininaikaisia kivitaloja. Nuoret miehet tupakoivat parkkipaikoilla kalliiden saksanautojen vierillä, toppatakkeihin ahtautuneet mummot rahjustavat auringossa valkosinipunaisia Maxima-marketin muovikasseja raahaten.

Käymme itsekin marketissa, ostamme retkieväitä. Erilaisin pasteijoin pakattuna ajamme takaisin Lahemaan luonnonsuojelualueelle, nyt suuntanamme on pieni telakkakaupunki, Loksa. Paikkakuntana se on samanlainen mitäänsanomattomuus kuin Tapa ja on siksi viihtyisä. Jatkamme kaupungissa pari kilometriä eteenpäin ja parkkeeraamme sitten auton tien laitaan, kävelemme rannalle.

Ranta on hiekkainen, kaunis ja ilma mitä parhain. Asetamme eväät isolle kivelle ja nostan kaksi tyrskyjen rantaan huuhtomaa lautaa istuimiksi. Poika keksii oitis toisen niistä olevankin oikeastaan rullalauta, ”keitti,” ja alkaa tekemään erilaisia skeittitemppuja kuten teinisensaatio Robinin tunnetuksi tekemää ”frontside ollieta.” Ruoan jälkeen lapset kasaavat kivistä ”nuotion” ja lämmittelevät sen loimussa.

Paluumatkalla poikkeamme Loksan kaupassa, ostamme iltapalaksi retkijugurttia. Vaikkakin se toimii hyvin vatsantäyttäjänä, on sillä huonojakin puolia: Joudumme siivoamaan hotellihuoneen pöydän ja osan lattiaa siihen pudonneesta maitotuotteesta.

Toisena aamuna lapset osaavat käyttäytyä aamiaisella hienosti. Ongelmia tulee vain poistuessamme ruokasalista kun viereisessä konferenssisalissa on jo luento käynnissä, ovi porraskäytävään auki. Harmistuneen näköinen opiskelija tulee käytävään hyssyttelemään, sanoo, että kyllä noin isojen lapsien pitäisi osata käyttäytyä. Isä joutuu toteamaan asian olevan niin, mutta mistä kukaan voi tietää hiljaisuudesta kun ei siitä missään mainita ja ovikin vielä on auki, hän kysyy. Opiskelija ei vastaa.

Tavaroiden pakkaamisen jälkeen suuntaamme Tallinnaan. Suunnitelmiimme kuuluu taimikaupassa poikkeaminen ennen satamaan menoa. Pään sisäinen GPS siihen aikoinaan asennettuine Tallinnan karttoineen toimii yhä mainiosti mutta pienoinen navigointivirhe tulee Narva maanteen ja Vana Narva maanteiden kanssa. Ne kun ovatkin oikeastaan samaa tietä mutta me kierrämme toiselta toiselle Piritan kautta. Kun viimein löydämme netistä keksimämme taimikaupan on kiinteistön haltija kovasti ihmeissään. Taimikauppa kun on ollut suljettuna jo vuosia ja nyt kiinteistöllä tehdään puurunkoisia kasvihuoneita. Kasvihuonekaveri myisi neljälläsadalla eurolla samanlaisen huoneen kuin mitä hänen tietojensa mukaan myydään Stockmannilla tuhannella kahdeksallasadalla. Emme osta, kysymme tietä toiseen taimistoon. Sellainen löytyykin vain vajaan kilometrin päästä. Ostamme mantelipensaan, amppelimansikan, mustan petunian, talikon ja turveamppeleita. Sitten matkaamme läheiseen Maximaan ruokatarpeita ostamaan. Selviää, että Maximassa onkin puutarhapäivät ja päädymme ostamaan vielä punaviiniköynnöksiä, pensasmustikoita, kiivintaimia.

Laivamatka kotiinpäin kuluu leppoisasti. Lasten väsymys lyö viimeinkin yli ja pienet piltteroiset leikkivät rauhallisesti laivan leikkipaikalla. Äiti käy ostamassa kosmetiikkaa, Isä istuu läppäri sylissä penkillä, nuokkuu somessa. Ja pian ollaan perillä. Suomessa, Soomessa.