Kodinvaihtajat

Lasten kanssa matkalla -kirjaa tehdessä tutkin myös nykyään kovin suositun kodinvaihdon teemoja. Kaikki vaikutti mielenkiintoiselta, ja niinpä täytin perheellemme profiilin, hetken mielijohteesta. Ensimmäinen vaihtotarjous tulee parissa päivässä. Se on englanninkielinen, Belgiasta. Mietimme tovin, ja vastaamme, että mikäpä siinä. Pari päivää myöhemmin saamme uuden viestin. ”Olemme pahoillamme,” siinä sanotaan, ”olemme lähettäneet saman viestin usealle perheelle ja sopineet jo jonkun toisen kanssa vaihdosta.” Niinpä vastauksemme ei ole innostunut vaan enemminkin viileän varautunut kun saamme vaihtotarjouksen Saksasta. ”Kuinka monelle olette lähettäneet tämän viestin?” kysymme. ”Yhdelle,” kuuluu vastaus, ”ovatko he kertoneet siitä?” Ei, eivät olleet.

Sovimme vaihdosta alustavasti tammikuussa. Vaihtoperheessä on kolme teini-ikäistä. Lasten iät eivät ole omiemme kanssa samoja mutta emme anna tämän vaikuttaa. Perhe asuu Pattonvillessä, yhdysvaltaisten rakentamassa entisessä sotilaskaupungissa Stuttgartin lähellä, selviää. Helmikuussa pienimmällä lapsellamme, kesäkuussa 2012 syntyneellä Poika T:llä todetaan ei vain yksi, vaan kaksi pahaa sydänvikaa ja T joutuu infektio-osastolle, sairaalahoitoon hengitysvaikeuksien takia. Kevät etenee toistuvien sairaalahoitojen merkeissä ja saksalaisen vaihtoperheen usko on loppua. ”Haluatteko Te vielä vaihtaa,” kuuluu sähköposti, ”talvella vastasitte nopeasti mutta nyt Teistä ei kuulu mitään.” Päätämme vaihtaa. Joko T leikataan ja hän paranee tai sitten hän ei parane eikä mikään koskaan enää ole samaa, järkeilemme. T leikataan viimein juuri ennen vappua, 10 viikkoa ensimmäisestä sairaalareissusta, kahden perutun leikkausajan jälkeen. Paraneminen on nopeaa, mutta jälkitarkastuksessa sydämessä todetaan jälleen uutta häikkää. Lääkäri vakuuttaa, että näitä uusia vikoja ei tarvitse leikata vaan ne korjaantuvat ajan kanssa. Uskomme. Samoihin aikoihin vaihtoperheemme ilmoittaa ostavansa liput. Aikataulumme menevät hieman ristiin: he haluavat tulla heinäkuun viimeisenä viikonloppuna mutta me emme voi lähteä ennen kuin juuri sen jälkeen sillä isovanhempien kahvilassa on tuolloin tilaisuus, jossa Isä esiintyy.

Kesäkuussa kaikki vaikeutuu lisää: T:n sydänkontrollissa löytyy jälleen uusia sydänongelmia ja hengitysvaikeudetkin palaavat. Pojalla on astma ja keuhkoröntgenissä havaitaan ”tummaa möhjöä”, toisen keuhkon todetaan osittain vajonneen kasaan ja T määrätään osastohoitoon, väliaikaiseen lentokieltoonkin. Tämä sattuu harmillisesti samana päivänä, kun Perheen on määrä lähteä viettämään pitkää viikonloppua Tukholmaan. Nyt Isä päätyy laivaan isompien lasten, kuusivuotiaan Tyttö H:n, nelivuotiaan Poika I-A:n ja kaksivuotiaan Tyttö L:n kera Äidin ja T:n jäädessä Lastenklinikalle Helsinkiin.

Kesä kuluu, nopeasti. Isä yliviljelee kotipuutarhaansa ja istuttaa kuusi kesäkurpitsaa, kasvihuonetomaatteja, kurkkuja, salaatteja, valkosipulia, yrttejä ja uusia marjapensaita. ”Iskä on kyllä kova siementämään,” H toteaa. Olemme sähköpostiyhteydessä Saksaan säännöllisesti ja sovimme, että hankimme isompia sänkyjä heidän lapsiaan varten ja he lainaavat T:lle matkasängyn. Ei, he eivät tarvitse enempää polkupyöriä joten emme hanki niitä eivätkä he pelaa tennistä vaikka talomme vieressä on ilmainen kenttä ja meillä olisi monenkokoista mailaa. Sen sijaan Äiti ja Lapset hakevat matkailuesitteitä ja mietimme, mitä tervetuliaisruokaa jätämme vieraitamme varten. Päädymme näennäisen stereotyyppiseen ratkaisuun: tuoreita metsäsieniä (kanttarelleja), uusia perunoita, tuoreita sipuleita, mustikoita, vadelmia, itse tehtyä omenamehua, rieskaa, ruisleipää ja Juhla Mokkaa kausipurkissa.

Viimeinen viikko ennen vaihtoa on hikistä, kovaa työtä. Isä ja Äiti lähettävät isot lapset maalle mummulaan ja palkkaavat lisätyövoimaa jota ei kuitenkaan tule. Tai oikeastaan, pihaan saapuu kesäpoika, tunniksi, ja saa kaivettua liuskekivipolulle kuopan pohjaksi mutta ei kiviä asetettua. Porstuan perusgraniitit jäävät myös vuoreksi keittiön ikkunan alle, kivituhka ja reunakivet ”Siisti Piha” -säkkeihin ajotielle, nurmikko leikkaamatta, sähköjohdot keittiön katosta siistimättä, ikkunat pesemättä ja monta muuta tekemättä. Mutta taloon tulee kuitenkin tilaa: kaatopaikalle katoaa autokaupalla roskaa ja romua, kierrätyskeskus ja Fida saavat myös osansa. T:n keuhkotutkimus eli bronkoskopia sattuu luonnollisesti samalle viikolle. Isä on T:n kanssa Lastenklinikalla Äidin huhkiessa imurin, mopin, rättien ja jätesäkkien sotaharjoituksissa.

Lähtöpäiväksi riittää vielä paljon tekemistä, on siis priorisoitava. Äiti toteaa viimeinkin olevansa naimisissa umpihullun miehen kanssa havaitessaan Isän juoksevan tyhjentämään naapurin Pentin postilaatikkoa taksin jo raksuttaessa pihatiellä. Lähetämme junasta viestin jo matkalla olevalle vaihtoperheelle. ”Aika loppui kesken,” kirjoitamme. ”Olemme pahoillamme sotkusta.” Perjantain esitys menee hyvin ja lauantaina soi puhelin. ”Hei,” siellä sanotaan,” kaikki on hyvin, mutta voisitko kertoa, kuinka Te keitätte kahvia?” Kerromme keittävämme sitä hellalla ja annamme ohjeet. Sunnuntaina perhe ajaa autollamme meitä tapaamaan Valkeakoskelle. He eivät tunnu olevan kovinkaan pahoillaan vaihdosta perheemme kanssa. ”Vaihdoimme kerran ruotsalaiseen kesämökkiin,” perheen äiti sanoo, ja isä jatkaa, että jos kelit vain ovat kohdillaan he eivät aio juurikaan aikaansa talollamme viettää. En tiedä, mitä mieltä tästä pitäisi olla ja päätän, etten tiedustele asiaa tarkemmin. Lainaamme heille kahvinkeittimen nyt jo talveksi suljettavasta kahvilasta ja he tuntuvat olevan mielissään.

Sunnuntaina varaamme hotellin Frankfurtista ja maanantaina viimein pääsemme matkaan. Otamme junan Tampereelta Tikkurilaan ja jatkamme bussilla Helsinki-Vantaalle. Kentällä tarkastamme laukun: melkein kaikki tarpeellinen mukana, kotona ei tarvitse enää käydä. Vain T:n nesteenpoistolääkitykseen tarvittavaa injektioneulaa ei löydy. Kysymme kentän apteekista mutta heillä ei ole. Onneksi löydämme lentokentän lääkäriaseman ja saamme sieltä tarvittavan neulan. Tarkastamme kentän kahvilassa sähköpostin. Frankfurtista on tullut viesti, jonka mukaan huoneemme kapasiteetti on 3 henkilöä ja he ovat varanneet meille toisenkin huoneen. Lähetämme takaisin viestin, jonka mukaan hotellin sivuilla kerrotaan lasten majoittuvan ilmaiseksi. Seuraa useiden viestien ketjuttelu joka ei johda mihinkään mutta jossa on viitteitä hotellihenkilökunnan hermojen menetyksestä. Emme peru varaustamme, sillä emme löydä korvaavaa paikkaa. Lento sujuu melko kivuttomasti. Vain H:n limonaadi lorahtaa penkille ja lentokoneen osuessa valtaisaan turbulenssiin hihkuu L innoissaan: ”Kylläpä on paljon pöökiä!”

Emme ole päästä pois Frankfurtin kentältä. Syynä ei ole kentän suuruus eikä opasteiden vähäisyys vaan se, että hissiä alas oikealle junaraiteelle ei ole. Joudumme siis kantamaan vaunut, matkalaukut ja pienimmät lapset hirvittävässä, hiostavassa kuumuudessa. Rautatieasemalla törmäämme seuraavaan ongelmaan. Taksit eivät suostu ottamaan enempää ihmisiä kuin heillä on turvavöitä eikä yhdelläkään ole näin montaa. Viimein eräs välimerellisen oloinen kuljettaja nappaa meidät kyytiinsä, solidaarisuudesta suurperhettä kohtaan. Hänelläkään ei ole tarvittavaa määrää turvavöitä mutta se ei nyt haittaa. Kuljettaja lataa koko takapenkin täyteen erilaisia istuinkorokkeita, silmänlumeeksi, ja istuttaa meidät tuon keon päälle. Hotellilla yhytämme meille äänettömästi loukkaantuneen virkailijan. Hän ei kohota katsettaan päätteeltä eikä vieläkään ole halukas neuvottelemaan kohdasta ”lapset majoittuvat ilmaiseksi huoneessa olevissa vuoteissa” vaan sanoo, että kyllä sääntö on yksi lapsi per huone. Otamme  kaksi, huonetta siis.

Tiistaina ajamme metrolla Frankfurtin päärautatieasemalle ja hyppäämme Stuttgartin junaan. Siellä vaihdamme paikallisjunaan joka kiidättää meidät Kornwestheimin esikaupunkialueelle. Asuntovaihtareidemme naapurit ovat meitä vastassa ja pääsemme ”kotiin” ”oman automme” kyydissä. Se on siisti, kuten asuntokin. Naapuri opastaa meitä jonkin aikaa ja lähtee sitten kotiin. Me tutkimme asuntoa. Se on juuri sellainen kuin meille oli kuvailtu. Tunnemme hetken sääliä kotonamme lomaa viettäviä saksalaisia kohtaan. Sitten hyppäämme autoon ja ajamme paikallista tavarataivasta tutkimaan. Mukaan tarttuu monenlaista lomalla tarvittavaa kuten puurohiutaleita, maitoa ja pakastepitsoja.

Tutkimme asuntoa tarkemmin palattuamme. Se on oikeastaan rivitalo ja siinä on kolme kerrosta. Keittiö ja ruokasaliolohuone ovat keskimmäisessä, kodinhoitohuone ja vanhempien makuuhuone kellarissa ja lasten makuuhuoneet yläkerrassa. Päätämme nukkua kaikki yläkerrassa. Ikkunoissa on amerikkalaistyyppiset alumiiniset kaihtimet ja ikkunat on saranoitu niin, että ne voi avata joko kokonaan tai sitten vain alhaalta saranoiden jolloin yläreuna avautuu. Yöksi kaihtimet on avattava jotta asunnon saa viilennettyä. Mekin teemme niin. Sirkat sirittävät, kyyhkyset kujertavat, pelastushelikopteri säksättää läheiselle kentälleen.