Rikkaruohikko

Ja näin elämä soljuu eteenpäin. Isän vatsa kasvaa. Lapset kasvavat. Poika alkaa ottaa osaa. Nurmikkokin kasvaa mutta sitä ei viitsi leikata. Liika leikkuu kun tekee sametinpehmeästä niitystä neulanterävän fakiirinmaton. Silti leikattavaa olisi, heinää tulisi paalillinen. Oidipaalillinen. Tyttökin tuntuu jo päässeen siihen vaiheeseen. Sanoo päivällispöydässä kaksivuotiaan varmuudella, että ei halua rakastaa eikä mene ikinä naimisiin. Paitsi isin kanssa. Yksin, hän lisää veljeään silmiin tuijottaen.

Päivä päivältä on myös kuumempaa. Outo tuoksu täyttää kylpyhuoneen ja kasvaa sitten hajun kautta kaiken peittäväksi lemuksi. Raadon tuoksu. Mätä. Kemikaalit, sanoo Äiti. Näemme kylpyhuoneen muovimaton rullautuvan auki, haistamme vesivaurion. Wc-pöntön reuna vuotaa, tietää Tampereen Pappa. Emme havaitse vuotoja mutta alamme silti viettää enemmän aikaa pihalla vaikka nurmi rehottaakin resuisena kuin villinaisen kainalot.

Eräänä tukahduttavan kuumana iltapäivänä Koti-isän surkastunut minuus pukee Helsingin kaupungin haalarit ylleen ja sukeltaa alapohjaan. Siellä on viileää. Sinne ei Hallin haukku kuulu mutta Lasten huuto kylläkin. Maa on märkää ja kylmää. Siellä täällä lojuu murentuneita tiilenkappaleita, lasinsiivuja, rikkinäisiä pulloja. Kerään rojua jätesäkkiin ja koetan tutkailla mahdollisia vaurioita. Sellaisia en löydä vaan puoliksi syödyn rastaan vartalon. Kaunis eläin makaa kylpyhuoneen oven kohdalla ja löyhkää. Kannan sen kaakelinkappaleella roskiin ja poistun talon alta. Se harmittaa hetken. Mutta haju ei kuole, edes laannu. Se vain kasvaa vaikka ruumis on pois ja Lumikki laitetaan lasiarkussa Neverlandin pihalle tulevana viikonloppuna.

Tiistai-iltana viimein hajun alkulähde selviää. Kyseessä onkin vain pesukoneeseen mädäntyneet vaatteet. Samalla annan periksi ja leikkaan viimein rikkaruohikon. Nyt nurmellamme ei pitäisi punkkien viihtyä, toteaa puhtaita pyykkejä levittelevä Äiti. Eivätkä ne viihdykään. Ja sitä paitsi, uusi aaltokin laantui jo kohta kaksikymmentäviisivuotta sitten.