Ja sitten äkkiä: Esitys on ohi, esirippu laskenut. Ihmiset istuvat typertyneinä pehmeissä tuoleissaan ja siristelevät silmiään vastasytytettyjen ulosmenolamppujen loisteessa. Puheensorina alkaa vasemmalta ja leviää kuin tuli itsensä kipeiksi nauraneiden ihmisvartaloiden yli. Minäkin koetan puhua. Saan aikaiseksi vain vaimeaa raakuntaa.
Kaikkien aikojen kymmenen viikon kesäloman jälkeen olo on kaikkea muuta kuin sopivasti virkistynyt. Olen kipeä kuin ruotsinlaivalla vastapiesty toivosukari, kuin Alexander Stubbin vasen nänni kaksi päivää maratonin jälkeen. Unettomuuskin taas vaivaa, näinä elokuun pimeinä öinä. On siis aikaa kuunnella kun vanha talo natisee, höyrynsulkumuovit ritisevät. Mopo viilettää ohi. Lehdenjakaja. Naapuruston asukkaan väsyneen hortoilevat askeleet. Aamulla joku on kaatanut roska-astiamme.
Minua se ei haittaa, olenhan työmatkalla. Nostan vain vihreän toverini pystyyn. Hän haiskahtaa yölliseltä seikkailulta, maailmalta. Vieressään seisova mr. Biolan sen sijaan lemuaa halvalta partavedeltä ja Mynthoneilta. Se on kummallista. Kaikki ne ruoantähteet mitä hän syö, ajattelen, ja silti tämä tuoksu. Kuumettakin kaverilla näyttäisi olevan. Lämpötila mittarin mukaan asteita on reilusti yli 40. Onkohan tämä sitä sikainfluenssaa mistä kohkataan, mietin. Ainakin sisälleen on juuri laitettu rivi grillattuja kylkiluita. Ehkä johonkin niistä on jäänyt kiinni vähän pöpöäkin, tuumaan.
Työni ei varsinaisesti ole avaruusfysiikkaa mutta näinä sikainfluenssan riivaamina aikoina tunnen olevani George O:n Eläinten vallankumouksen Napoleon kuurakettia väsäämissä. Reumaattiset sormeni taittuvat kaarelle kuin ravun sakset ja niistä tulee sorkat. Niskaharjakseni nousevat pystyyn, nenäni litistyy, kärsin.
Kaikkien aikojen kymmenen viikon kesäloman jälkeen olo on kaikkea muuta kuin sopivasti virkistynyt. Olen kipeä kuin ruotsinlaivalla vastapiesty toivosukari, kuin Alexander Stubbin vasen nänni kaksi päivää maratonin jälkeen. Unettomuuskin taas vaivaa, näinä elokuun pimeinä öinä. On siis aikaa kuunnella kun vanha talo natisee, höyrynsulkumuovit ritisevät. Mopo viilettää ohi. Lehdenjakaja. Naapuruston asukkaan väsyneen hortoilevat askeleet. Aamulla joku on kaatanut roska-astiamme.
Minua se ei haittaa, olenhan työmatkalla. Nostan vain vihreän toverini pystyyn. Hän haiskahtaa yölliseltä seikkailulta, maailmalta. Vieressään seisova mr. Biolan sen sijaan lemuaa halvalta partavedeltä ja Mynthoneilta. Se on kummallista. Kaikki ne ruoantähteet mitä hän syö, ajattelen, ja silti tämä tuoksu. Kuumettakin kaverilla näyttäisi olevan. Lämpötila mittarin mukaan asteita on reilusti yli 40. Onkohan tämä sitä sikainfluenssaa mistä kohkataan, mietin. Ainakin sisälleen on juuri laitettu rivi grillattuja kylkiluita. Ehkä johonkin niistä on jäänyt kiinni vähän pöpöäkin, tuumaan.
Työni ei varsinaisesti ole avaruusfysiikkaa mutta näinä sikainfluenssan riivaamina aikoina tunnen olevani George O:n Eläinten vallankumouksen Napoleon kuurakettia väsäämissä. Reumaattiset sormeni taittuvat kaarelle kuin ravun sakset ja niistä tulee sorkat. Niskaharjakseni nousevat pystyyn, nenäni litistyy, kärsin.
Ei minulle ole siantautia, mietin, koska ei kuumettakaan ole. Jokin pöpö sisuksiani silti kaivelee, tuumin, köhiessäni puolen keuhkollista paksua limaa. Mönjä on kuin kierrätyskeskuksen pihalla lahoavan piiloonlevytetyn peili-oven peilissä kyyhöttävä homepesäke. Kurkkuakin välillä kuivaa, toisinaan sitä kuristaa. Ja ääneni. Oma rakas ääneni. Välillä se on miehekkään römeä kuin vajaan kuukauden viskikurlauksen jäljiltä, välillä rämeä ja välillä olen täysin äänetön. Se sopii ympäristölleni. Minä en haittaa sitä. Eikä se minua. Olen omaan työsoppeensa sullottu tylsäpäinen lyijykynä; melkein hajuton, liki kokonaan näkymätön, tukevasti vaiennettu varhaiskeski-ikäinen mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti