Kukelo

Uhmaikä aiheuttaa Tytössä kummallisen Dr. Jekyll – Mr. Hyde –efektin. Päivisin elämäämme sulostuttaa Pieni Prinsessa, yöllä nurkissamme kirkuu kammottava Viidakon Villikissa. Se sähisee, raapii, potkii, huutaa ja tahtoo. Se tahtoo villatakin, villasukat, repun, kaakaota.

Muutos vaikuttaa kaikkeen. Perinnetalon yöt alkavat muistuttaa Manaaja-elokuvia missä selkä kaarella kirkuva pieni tyttö pitää koko taloa kauhun vallassa. Onneksi Tytön suusta ei aivan niin karmeita sanoja kuitenkaan ilmoille putkahda. Ei, vaikka tarkoitus olisikin. Tyttö näet käyttää tuhmimpia tuntemiaan sanoja. Isi on kukelo, hän haukkuu rauhoittelevaa isäänsä, senkin kukelo! Kukelon lisäksi Isä on kakka, pissa ja räkä. Oikeastaan kaikki muukin on kakkaa. Mieleen tulee Seppo Rädyn suuhun aikanaan laitettu lausahdus siitä, kuinka Saksassa kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Ja nyt siis meilläkin.

Maanantaina Poika käy neuvolassa. Täti koestaa pinsettiotteen ja kehottaa Äitiä antamaan Pojalle oman lautasen ja ruokailuvälineet syöntiä varten. Äiti ei kehtaa kertoa, että Pojan syönti on tieteellisen tarkkaa raaka-aineiden analysointia ja siksi kotona on katsottu (vanhemmille) helpommaksi syöttää vain yksi suullinen kerrallaan. Seuraavaksi neuvolantäti ennustaa Pojan tulevan. Sen mukaan Poika tulee jäämään keskivertoa hivenen lyhyemmäksi. Se ei yllätä ketään. Suvussamme on harvinaista tuulettaa hiuksiaan yli 175 sentin korkeudessa maanpinnasta mitattuna.

Tyttökään ei ole viime aikoina juuri aterioinnillaan hämmästyttänyt. Ruokaa riivitään, raavitaan ja sitä syljeskellään. Useimmiten lautaselle mutta toisinaan lattialle tai esimerkiksi Äidin vaatteille. Olen tiskirätti ja tiedän sen, mutta ylpeä sellainen, voisi Äiti laulaa Sielun Veljien sanoin. Koetamme kannustaa Tyttöä syömään ja pelkäämme laihtuvaa olemusta. Sun täytyy syödä että et kokonaan kuihdu pois, sanon.

Maanantai-iltana lähdemme ostosretkelle koko perheen voimin. Auto on taas sotkujen sotku. Kuka täällä on pierryt, Tyttö kysyy lauseensa Isälle osoittaen. En osaa vastata. Ehkä se kuuluisa kukelo, tuumin.

Äiti ja Poika kuljetetaan Jumboon, Tyttö ja Isä ajavat Bauhausiin ostamassa sellakkaa. Se käy Tytön kakkavaiheeseen sillä tavalla mukavasti, että kakkaahan se sellakkakin on. Tai no, ehkä ei ihan. Maailman tärkein keksintö tulen jälkeen, wikipedia, kertoo sellakan olevan orgaaninen polymeeri eli oikeastaan luonnonmuovi, oivallan. Sitä saadaan Kerria lacca- hyönteisnaaraan munakoteloidensa suojaksi erittämästä hauraasta aineesta. Me tarvitsemme sellakkaa kaksi viikkoa sitten rikkoontuneen ikkunan kyntteen suojaamiseen ennen kittausta. Se on taas sellaista perinnetoimintaa, jota monikaan ei jaksa ymmärtää. Että rikkoontunut ikkuna olisi mielellään korvattava vanhalla lasilla. Että ruutu kiinnitettävä kitillä, ei kittilistalla. Ja ennen kittausta on karmin lasiin painuva osa, kynte, puhdistettava ja alustettava sellakalla. Ja vasta sitten päästään ruutu kiinnittämään, kerron Tytölle. Tyttö tuijottaa intensiivisesti ohitseni. Hän haluaisi ostaa pensseleitä ja maalinraaputtimia. Teemme niin. Autossa Tyttö kysyy mietteliäänä, että onko silloin nälkä kun on kuollut. En osaa vastata.

Jumbosta löydämme omamme lastenvaatekaupasta. Sieltä mukaan tarttuu kolme paria iloisenvärisiä toppahansikkaita. Lastenvaatteiden jälkeen suuntaamme alas Citymarketiin. Juutumme sielläkin lastenvaateosastolle. Pojalle on ostettava uudet kengät koska vanhoista on mystisesti toinen kadonnut. Ostelemme myös Sinolia sellakan lantraamiseksi ja herkkuja. Matkalla autolle Poika viskaa toisen uuden kenkänsä kauppakeskuksen aulaan. Löydämme sen.

Yöllä naapurivuoteessa möykätään kolmesta viiteen. Koetan rauhoitella ja saan taas kuulla olevani kukelo. Seuraavana päivänä kysyn Tytöltä mitä se tarkoittaa. Kakkia, vastaa Tyttö. Kukelo on kakka.

Susi ihmisessä

Poika täyttää vuoden ja Tyttö juhlistaa nimipäiväänsä jo kolmatta kertaa. Kehitys on taas ollut huimaavaa ja molemmat oppineet sellaisia uusia taitoja, että heikompaa eli Isää jo huimaa.

Poika saa ensimmäisen kunnollisen itkupotkuraivarinsa koska ei saa hypistellä juhliinsa asennettavaa koristelukukkaa. Huutoa kestää tunnin eikä se laannu ennen kuin uusi mielenkiintoinen objekti löytyy. Tällä kertaa se on tietokoneen kaukosäädin. Sekään ei ole lastenleikkeihin tarkoitettu joten toinen itkupotkuraivari alkaa jo opitun tuntuisesti.

Tyttö puolestaan kieltäytyy syömästä enää puuroa ja kiljuen listaa ne ruoat, joita saattaa yhä syödä. Ne ovat: Kakku, pulla, maito, hampurilainen, suklaa ja jäätelö. Erityisesti hän huutaa inhoavansa puuroa ja makaronia. Iltapala ei siis lautaselta mihinkään katoa. Puuron vaihtoehdoksi paksu pyknikko laittaa pienelle leptosomille leivän. Siitä katoaa juusto ja voita nuoleskellaan. Hiukan. Ei siis liene mikään yllätys, että yöllä makuuhuoneessa itkee Pieni Nälkäinen Tyttö. Koska jäätelöä eikä kaakaota nyt satu olemaan huonepalvelun listalla on vaativimmankin asiakkaan tyydyttävä puuroon. Nyt sitä menee. Kolme lusikallista. Pientä lusikallista. Vajaata. Puuron päälle puoli lasia maitoa ja uni maittaa aamuun asti. Tytöllä.

Puurotta kuihtuva Tyttö tuo mieleen 1950-luvun Jörö Jukka – pelikortit. Laihat kädet ovat kuin haapaiset tulitikut nyrkkiin puristettuina rikkipäineen. Vain vähän raapaisupintaa ja jo leimahtaa. Ja raapaisupintojahan Perinneperheestä löytyy.

Seuraavan yönä Tyttö herää jälleen ulvoen, kiljuen ja peittoaan potkien. Kyse on taas uhmasta. Nyt siitä, että juuri nyt hän ei halua nukkua peiton alla vaan vaatii itselleen villatakkia. Isä saa haasteen ja Isä sen häviää. Muistiin palaa pääsiäinen 1981 kun Isän perheeseen hankittiin koiranpentu. Paimenkoirana se heti aloitti lauman tutkimisen, hierarkisena eläimenä sen rakenteen analysoinnin. Isä katsottiin lauman alimmaksi, siksi, jota ei totella tarvitse. Mikään ei siis ole muuttunut.

Koska evoluution mukaan kaikki eläimet ovat alkujaan olleet samaa, on meissä jokaisessa oltava hieman suttakin. Pienissä tytöissäkin. Siitä taas päästään loogisesti koiraan, kesysuteen. Kuin koiranpentu, ottaa lapsikin paikkansa laumassa heikommat tieltään alistaen. Siksipä Isä onkin yksilöistä susin ja koiranosa hälle roolitetaan. Ihmekös tuo siis, jos joskus hieman haukkua louskuttaakin.

Freudipaalikompleksi

”Ei teikäläisiä kai auttaa voi, liian lujaa teidän päissä soi” lauloi muuan Mustajärvi 1980-luvulla. Siitä on jo kauan ja Järvi sittemmin soistunut harmaaksi, siirtynyt Yleisradion rock-uskottavasta Rock Radiosta mainstreamiin, Iskelmäkanavalle. 

Koti-isä ei valtavirtaan solahda. Hän ei ole solakka eikä kalvakka vaan enemmänkin punakka, parhaimmillaan napakka. Keuhkokuume ei enää keuhkoja rassaa ja lääkärin puhelinkonsultaation mukaan sisäelimetkin vaikuttavat olevan suurin piirtein oikeilla asemillaan, aikalailla oikean kokoisinakin vielä. Kaikki se on kovin mukavaa. Vielä mukavampaa olisi nukkua joskus joku yö. Kokonaan. Ilman jatkuvia herätyksiä, kaakaomukin noutoja, potan tyhjentämisiä. Helppoa tämä silti on, ajattelen. Mitä tämä Isyys on Äitiyteen verrattuna? Sitä, että kuljeskelee ympäri tonttia ja syljeskelee reteesti, voisi Äiti määrittää. Mutta häneltä ei nyt kysytä sillä tämä blogi ei Äidin vaan Isän virallinen tieto- ja uutistoimisto.

Äidin ja Pojan kakkosvaiheen symbioosi on hiljalleen saavuttamassa lakipistettään, huomaa Isäkin silti. Yöimetys on tarkoitus saada loppumaan ja Pojan on muututtava imeväisestä kiinteän ruoan syöjäksi. Äiti odottaa muutosta kuin yöeläjät päivän sammumista, nisää imevä Poika on epätoivoinen kuin puhkinaista puhalluslelua täyttävä lapsi hiekkarannalla. Venttiilikin on rikki. Siitä puuttuu takaiskuventtiili ja virkoamisen asemesta imeminen syö syötävää. Samalla Äidistä vierottuva Poika kiinnittyy Isään entistä enemmän, haluaa ottaa osaa kaikkeen korjaamiseen, korjata tämän osaamisen.

Viikonloppuna Tytön silmät alkavat punoittaa. Ne kutisevat, ovat kipeät, sanoo Tyttö. Isänkin silmät kutiavat, mutta eivät rähmi. Niihin on pudonnut yläpohjan eristysurakasta lasivillahiukkasia, ruostetta, lahoa ja neljän tuuman galvanoituja Dyckert-nauloja. Että tällainenkin tuli opittua, miettii K-I stoalaisesti. Naulojen nimet. Ruuvejakin on erilaisia: Kannan mukaan jaoteltuina on Hobauta ja uppokantaa. Itse asiassa, oivallan, ne taitavatkin olla sama asia.

Muutakin sanotaan, opitaan mutta ei niiden pitäisi silmiin sattua. Oidipaalisvaihe jyrähtää käyntiin yli puoli vuotta etukäteen. Tyttö miettii ensin sukulaisiaan, laskee Tätejä ja Setiä. Sitten hän oivaltaa, että miestä hänellä ei vielä ole. Kunnes keksii ilmeisen X –tekijän: Isä on vapailla markkinoilla koska Isällä ei ole puolisoa vaan Äiti joten Isä on Tytön tuleva Ihannemies. Poika naitetaan Äidille, siitäkin Tyttö on kovin varma.  Tohtori Sigmund Freudin teorioita, joihin oidipuskompleksikin kuuluu, on arvosteltu siitä, että viiteryhmätutkimukseen päätyivät ainoastaan tohtorin omat potilaat. Näin ollen tuloksia pidetään kovastikin yleistettyinä, huonosti todellisuuteen soveltuvina. Kuitenkin se tuntuisi sopivan ikäkautisestikin aika hyvin yhteen Perinneperheen tapahtumiin.

Freudin tutkimusten analysointi kiidättää mieleni tutkimuksen maahan. Opinnäytepassi on yhä hukassa. Se harmittaa, hieman, sillä viime aikoina siihen olisi runsaasti rajaleimoja napsahdellut. On ollut abstracktin eli englanninkielisen tiivistelmän  tekoa, metodiseminaaria. Tiivistelmän teko Koti-isän opinnäytetyöstä on sikäli helppoa, että, olemassa oleva materiaali oikeastaan on vain tiivistelmä. Mutta mistä, kas siinä vasta tutkimuskysymys. Olemassa on vain pieni sakka, eräänlainen opinnäytetyön liemikuutio. Se pitäisi heittää kiehuvaan veteen ja hämmentää mutta kattila on hukassa. Metodiseminaarista pääsen läpi mutta työni ei. Se ei yllätä. Ketään.

Työpäivät viiden tunnin unilla ovat letkeitä kuin lekottelu rantatuolilla Rodoksella. Kun vielä päälle ympätään opinnot, perinnetalo ja perhe niin erheen mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Koti-Isästä tulee valurautahellalla viheltäen yli kiehuva vesipannu. Paineet on silti koetettava pitää sisällä, nyt ei auta räjähtää. On oltava esikuvallinen sillä liian usea ihaileva silmä seuraa Koti-Isän jokaista liikettä kotona.

Unihiekkaa

Nukkumaan mennessä

kello vasta vähän.

Silmät täynnä polttavaa hiekkaa,

sieraimissa pieniä sormia.

Lapsiperheen sunnuntai-maanantaiyö.

Sisäänhiipivää murtomiestä ei tarvitse pelätä.

Sellainen taittaisi niskansa

olohuoneen lelulakeudella.

Joskus sitä kaipaa yksinäistä liskojen yötäkin,

näinä öinä, joissa viidentoista minuutin välein

joku huutaen herää,

näinä pienien kylmien jalkojen öinä.

Tuppeensahattu

Pihaamme ilmestyy kuormallinen kuoripuita. Kuoripuu on sahatoiminnan sivutuote, tukkien ja lautojen reunakappaleita. Ne on minulle toimittanut eräs tietääkseni poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen taho. Aiemmin tein kauppaa hänen tyttärestään, nykyään saan puuta ja teknistä neuvonantoa. Tarvittaessa minulle myös kerrotaan eri puulaatujen nimitermit.

Tänä syksynä myös Suomen kansa on saanut oppia puutalousteknisiä termejä. Media on kertonut meille, mitä on niin sanottu tuppeen sahattu lautatavara. Se on lautaa, jonka reunukset ovat luonnollisia, sahaamattomia ja höyläämättömiä, tuppia. Juuri sellaista, joita tulevien sattumapääministerien talotyömailla yhteistyötahoilta lahjoitellaan

Lautakasa on hallinnut viikon uutisointia ja on viemässä huomiota pois itse asiasta: Keskustaan kytkeytyvästä Nuorisosäätiöstä joka Matti Vanhasenkin vaalikampanjoita on merkittävästi tukenut.

Vanhaseen verrattuna koen olevani vain kuoripoika kun taas Matti tuntuu selviävän haavoittumatta vaikka itseään tuppeen sahasikin. Voiko tämä mies todella olla sitä teflonia, mistä joskus kuulee mainittavan, mietin. Tuskin. Mutta lautajupakka on tosiaankin omiaan viemään huomion todellisesta asiasta: Nuorisosäätiöstä. Nuorisosäätiön on alun alkaen vaatimattomasti pienellä lahj(oit)usrahalla käynnistetty säätiö, jonka tehtävänä on tuottaa halpoja asuntoja työssäkäyville nuorille. Jotenkin vain tämä hieno ajatus on tuntunut muuttuneen matkan varrella ja niinpä Ray:n valtavat tuet ovatkin paisuttaneet lähinnä Keskustapuolueen jäsenien tilejä sekä vaalikampanjoita. Entinen kilpatanssija Antti Kaikkonen on Vanhasen jälkeen toiminut tämän yleishyödyllisen säätiön puheenjohtajana ja saanut siinä sivussa kolmenkymmenentuhannen euron palkkioita oman kansanedustajan palkkansa lisäksi.

Lapset eivät Vanhasesta juuri hätkähdä. He ovat ottaneet pärekorin laivakseen ja purjehtivat sillä olohuoneen lattialla kuin karatakseen eräästä maailman vähiten korruptoituneesta maasta. Toisinaan miehistölle tulee riitaa, toisinaan merisairautta. Poika oksentaa kaaressa moottorina toimivaan vanhaan tulostimeen ja siitä tulee ulostin. Tyttökin on kipeä, yhden aamun. Hän kulkee pitkin pirttiä surkeana pikku kannuunsa silloin tällöin oksentaen.

Alkuviikosta oman yksityinen Nuorisosäätiön taloyhtiömme kärvistelee taas remontoinnin kynsissä. Laitetaan lattiaa eteiseen, levytetään sisäseiniä. Haen rautakaupasta isoja puukuitulevyjä enkä kiristä kuormaa kunnolla. Päällimmäinen levy nousee pystyyn kuin Santa Marian purje vuonna 1492 mutta ei neljän ruuhkasta huolimatta putoa yhdenkään auton tuulilasille vaan leijuu kauniisti kuin leija taustapeilissä. 

Remonttiapukaan ei välty haavereitta: Tampereelta apuun tullut ystävä saa ikkunan karmeineen päähänsä mutta onneksi lopputulos ei ole kovin karmiva ja karmikin säilyy ehjänä lasin hajottua kuin elokuvissa. Kiinnitämme rikkinäisen lasin viereen huokolevyn riekaleen. Siinä on renkaanjälkiä.

Syksykin on saanut ja kuoripuut kastuvat sateessa. Ne kasvavat valkoista rihmastoa, murenevat kuin mielikuva rehellisestä Keskustapuolueesta. Pelkään sen houkuttavan puuta syöviä hyönteisiä talomme kimppuun mutta ymmärrän sitten Kepun päämajan olevan kyllin kaukana jotta hyönteiset eivät sieltä hirsiimme jaksa lentää.

Perjantaina vien aamukuorman kaatopaikalle. Taivaalta ropisee alijäähtynyttä vettä ja pankkitilikin on pakkasella, matti kukkarossa, kanki kaikossa. Tämän taloyhtiön hallituksen jäseniä ei tosiaankaan palkkioilla hellitä, tuumin. Ei, vaikka olen jäykkä kuin lautakuorman housuihinsa tunkenut Vanhanen ja omaan Kaikkosen turpean ruumiinrakenteen. Kuoripuiden kuoria sen sijaan on lavalla, styroksien, vanereiden ja naulaisten kakkosnelosten alla. 

Jäteaseman romulavalla on samankokoisen näköinen ikkuna kuin mikä meiltä hajosi. Sekin pirstoutuu kuitenkin silmieni edessä enkä jaksa karmejakaan kaivella. Peruutan sen sijaan ärräpäitä päästellen puutavaralavaa kohden mutta törmäänkin perävaunun kulmasta uudennäköisen pakettiauton puskuriin. Siihen tulee ilkeä viilto, naarmu. Kuljettajaa asia tuntuu huvittavan. ”Joo, kyllä toi naarmu sun aiheuttama on,” hän sanoo, ”ei sitä ollu kun hain tän kaupasta.” Dou, sanoo sisäinen Homer Simpsonini. Se olikin niin uusi. Kyselen korvauksesta mutta auton kuljettajaa vain naurattaa. ”Työautohan tää on. Ei tossa mitään.” Ei siinä sitten mitään. Tyhjennän kuoripuumuhjun lavalta ja hyppään autoon tärisemään. Olen sappeen tuhottu, tuppeen sahattu täysiverinen pösilö. Tänneköhän se Matinkin tuppeensahattu, mietin. En tiedä. Töissä on jääkaapissa seitsemänsataa grammaa päiväysvanhaa makaronilaatikkoa, tuppeensahattua spagettibologneseä. Päätän mennä sinne.

7.10.2009

Astelen mielenosoituksesta Etelärantaan.
Taustalla kalliolta mereen hiljaa valuvat rakennukset,
asfalttiin piirretyt ääriviivat,
edessä huppuun peitetty kirkontorni,
vaunuissa nukkuvat lapset.

Taivas on englantilainen merimaisema,
kirkkaan valkoista, mustaa, punaisensävyjä ja kultaa.
Kiitäviä kumpupilviä
kuin taistelusta palaavia purjeita.

Moottoritiellä mantelikasvoinen kuu
vetää tumman harson kasvoilleen.
Ajattelen mielenosoitusta.
Lapseni nukkuvat yhä.

Hirsien vetelyä

Viikonloppuna perhe viedään evakkoon Tampereen kautta aina Pohjanmaalle asti. Isä viettää Tampereelle kaksi päivää ja yhden yön ennen kuin palaa kotiin.

Maanantaina maailma peittyy pölyyn mutta aurinko on kirkkaan oranssi. Rakennusrestauraatio K. Klemola Pälkäneeltä tulee vaihtamaan hirsiä taloomme. Savuhälyttimet laulavat. Moottorisahat soivat. Talo tärisee, resonoi. Tuntuu kuin se olisi pää jonka hampaita juuri juurihoidetaan. Ja niinhän se oikeastaan onkin, tavallaan. Innokkaana perinnerakentamisamatöörinä mieleni tekisi olla jatkuvasti seuraamassa homman etenemistä mutta pakotan itseni jaloista. Etenen rintamasuunnassa ylöspäin ja asemoin itseni pihan puolen erkkerin mineraalivillakorsuun. Villan paksuus kestäisi suorasuuntaustykin suoran osuman mutta ei työhansikkaan lempeää kosketusta. Pikkuhiljaa se kantautuu ulos mustissa jätesäkeissä. Samalla herää uusi kysymys: Olikos tässä taas mitään järkeä? Poistaa eristys tilasta, jossa lämminvesivaraaja on juuri ennen kylmiä? Vastaus on ytimekäs: Ei. 

Päivät ovat pitkiä ja raskaita. Asunto on harmaa. Tulevaisuus on kylmä ja harmaa.Kulku on hankalaa sillä tavaravuoria on taas kaikkialla. Varsinkin keittiössä, suurin osa aivan ovenpielessä. Mitenkähän ne tavarat siihen ovatkin pudonneet, mietin. Ainoa paikallaolija jolla ei ole kunnon alibia aiheesta on kuitenkin ainoa paikallaolija ja allekirjoittanut itse joten päätän nopeasti painaa asiaa villaisella ja päättää tutkimukset tällä kertaa tähän.

Lasten ollessa pois ehdin väliin vilkaista lehtiäkin. Vanhasen päätä vaaditaan taas pölkylle mutta Matti ei aio sitä sinne laskea vaikka pää onkin umpipuuta ja sopisi mainiosti polttopuuksi jollei ole liiaksi kyllästetty. Ainakin siihen on kyllästytty. Television puolella Yleisradion Silminnäkijäohjelma tekee paljastuksen, jossa väitetään Vanhasen saaneen rakennusyhtiöltä puuta Nurmijärven talolleen. Tämä saa pääministerin tuohtumaan ja toteamaan, että ”ei kai kukaan kuvittele minun olevan niin tyhmän, että uhraisin poliittisen tulevaisuuteni lautakasan takia?” Sitä ei kukaan kuvittele, tietenkään. Kerrassaan ylimieliseltä tämä nurmijärven suuri lupaus silti nykyisin vaikuttaa. Valta turmelee aina, tuppaa isäni sanomaan, ehdoton valta ehdottomasti. Ehkäpä asia on taas näin, mietin, mutta mitäpä siitä, Kansa saa mitä kansa tilaa. Tällä kertaa tuppikoivupöllin pääministeriksi. Edellinen samasta puolueesta taisi ollakin käpylehmä. Onko tämä nyt mitään demokratiaa, ajattelen väsyneesti, vaiko vain puoluetotalitariaa. Sitä en tiedä.

Urheilusivuilla on näin syksyisin paljon formulaa. Minusta tulee sijaiskärsijä Räikkösen tallivehkauksessa. Sikäli omituista, että en edes formulakilpailuja seuraa. Tulokset saatan koneelta vilkaista, äkkiä, jälkikäteen. Kuka ajaa kenenkä autolla ensi vuonna ja mitä siihen sanovat sponsorit? Santander-pankki ainakin maksaa maltaita siitä, että Räikkönen ei aja ensi vuonna ympyrää punaisella autolla. Se tuntuu oudolta. Sitä oudompaa on se, että kukaan ei halua tuoda lautoja pihallemme eikä maksaa siitä, että en aja heidän autollaan ensi vuonna. Sitä miettien asetun nukkumaan perheettömään makuuhuoneeseemme. Koetan vedellä hirsiä mutta se on hankalaa. On kuin hirret olisi pultattu, tapitettu. Ja kuukin on taas siinä asennossa mikä ei uniani suosi. On siis valvottava.