keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Käänteisnerokkuutta

Käymme kevään kunniaksi Tukholmassa. Risteilyaluksella. Terminaalissa sukkuloi hillitön vaunupaljous, pienten ensiaskelkenkien töpötys täyttää laivaankulkuputken. Laivan jousiorkesteri soittaa kauniita säveliä astuessamme ovista sisään. Se tuntuu titanicmaiselta, painostavalta.

Hyttimme on sisäkävelykadun, Promenadin päällä. Siinä on ikkuna, vessa, kerrossängyt ja pieni pöytä. Tandemvaunumme täyttävät suurimman osan vapaasta lattiapinta-alasta.

Laukkujen purkamisen jälkeen käymme kävelyllä. Astelemme Promenadia kuin dromedaarit keinahdellen vaikka laiva ei juurikaan kallistele sillä se on yhä satamassa. Käymme lastenhuoneessa. Siellä on kaamea meno. Vinoa, aggressiivista toimintaa. Vanhempien kesken. Jostain kumman syystä ikäiseni vanhemmat, itse mukaanlukien, eivät näytä osaavan antaa lastensa leikkiä keskenään vaan valvovat perillisen jokaista liikettä. "Jasmin, Jasmin, Jasmin!" huutaa paksu pukumies pienelle räkänaamaiselle tytölle. "Helmi, Helmi, Helmi, älä tee noin!" kiljuu jakkupukunainen. Jollain on kakat housussa. Poika laskee liukumäkeä pallomereen ja jää paikoilleen istumaan. Liukumäkeen tulee jonoa. Aikuiset ohjeistavat. Huudellaan retronimiä, kysellään kakoista. Tyttö jämähtää isomman liukumäen eteen kun se tuntuu niin hurjalta. Mustasilmäinen tyttö työntää hänet sivuun ja katoaa alas.

Tukholmassa on aurinkoista. Ja lumista. Ajamme metrolla keskustaan ja poikkeamme DesignTorgetilla tutkailemassa ruotsalaista disainia. Sitten kävelemme vanhankaupungin läpi Slussenille lempikirpputorejamme tarkastamaan. Niistä tarttuu mukaan keraamisia purnukoita joissa voinee säilyttää jotakin.

Illalla ahdamme sisäämme melkoisen määrän ruokaa seisovassa pöydässä. Tai oikeastaan. Vain minä. Satsaan kaviaaria kolmesti enkä ylenkatse ravintopiirakan muitakaan viipaleita.

Seuraavan yön oksennnan. Ja ripuloin. Erikseen, yhtä aikaa ja vuorotellen. Kerrosänkyni vingahdus herättää alakerran väen jo ennen ensimmäistä korahdusta. Säälittelen itseäni siitä, että en vaivautunut asettamaan tikasta kunnolla ja joudun siksi vaivalloisesti loikkimaan pöydän ja vaunujen yli matkallani helpotukseen. En saa silti yhtään sympatiaa sillä tautini diagnosoidaan itse aiheutetuksi, omaksi viaksi, mitäs menit muuttumaan siaksi. Se kirvelee mieltä kuin mätimuna nenää.

Matkan jälkeen paranen mutta muut sairastuvat. Heille tulee norovirus. Olen ainoa joka siltä säilyy. Aivan kuin ylensyöntini olisi tahtomattaan aiheuttanut immuniteetin, ihmettelen Äidille. Tämä ei vastaa vaan kumartuu kohti Arabiaa.

Mahojen alettua taas toimimaan alkavat nenät vuotaa. Aivan kuin ne olisivat jotenkin synkronisoitu, tuumaan, ja pyyhin paksut vihreät Pojan alahuulelta.

Ei kommentteja: