Unihiekkaa

Nukkumaan mennessä

kello vasta vähän.

Silmät täynnä polttavaa hiekkaa,

sieraimissa pieniä sormia.

Lapsiperheen sunnuntai-maanantaiyö.

Sisäänhiipivää murtomiestä ei tarvitse pelätä.

Sellainen taittaisi niskansa

olohuoneen lelulakeudella.

Joskus sitä kaipaa yksinäistä liskojen yötäkin,

näinä öinä, joissa viidentoista minuutin välein

joku huutaen herää,

näinä pienien kylmien jalkojen öinä.

Tuppeensahattu

Pihaamme ilmestyy kuormallinen kuoripuita. Kuoripuu on sahatoiminnan sivutuote, tukkien ja lautojen reunakappaleita. Ne on minulle toimittanut eräs tietääkseni poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen taho. Aiemmin tein kauppaa hänen tyttärestään, nykyään saan puuta ja teknistä neuvonantoa. Tarvittaessa minulle myös kerrotaan eri puulaatujen nimitermit.

Tänä syksynä myös Suomen kansa on saanut oppia puutalousteknisiä termejä. Media on kertonut meille, mitä on niin sanottu tuppeen sahattu lautatavara. Se on lautaa, jonka reunukset ovat luonnollisia, sahaamattomia ja höyläämättömiä, tuppia. Juuri sellaista, joita tulevien sattumapääministerien talotyömailla yhteistyötahoilta lahjoitellaan

Lautakasa on hallinnut viikon uutisointia ja on viemässä huomiota pois itse asiasta: Keskustaan kytkeytyvästä Nuorisosäätiöstä joka Matti Vanhasenkin vaalikampanjoita on merkittävästi tukenut.

Vanhaseen verrattuna koen olevani vain kuoripoika kun taas Matti tuntuu selviävän haavoittumatta vaikka itseään tuppeen sahasikin. Voiko tämä mies todella olla sitä teflonia, mistä joskus kuulee mainittavan, mietin. Tuskin. Mutta lautajupakka on tosiaankin omiaan viemään huomion todellisesta asiasta: Nuorisosäätiöstä. Nuorisosäätiön on alun alkaen vaatimattomasti pienellä lahj(oit)usrahalla käynnistetty säätiö, jonka tehtävänä on tuottaa halpoja asuntoja työssäkäyville nuorille. Jotenkin vain tämä hieno ajatus on tuntunut muuttuneen matkan varrella ja niinpä Ray:n valtavat tuet ovatkin paisuttaneet lähinnä Keskustapuolueen jäsenien tilejä sekä vaalikampanjoita. Entinen kilpatanssija Antti Kaikkonen on Vanhasen jälkeen toiminut tämän yleishyödyllisen säätiön puheenjohtajana ja saanut siinä sivussa kolmenkymmenentuhannen euron palkkioita oman kansanedustajan palkkansa lisäksi.

Lapset eivät Vanhasesta juuri hätkähdä. He ovat ottaneet pärekorin laivakseen ja purjehtivat sillä olohuoneen lattialla kuin karatakseen eräästä maailman vähiten korruptoituneesta maasta. Toisinaan miehistölle tulee riitaa, toisinaan merisairautta. Poika oksentaa kaaressa moottorina toimivaan vanhaan tulostimeen ja siitä tulee ulostin. Tyttökin on kipeä, yhden aamun. Hän kulkee pitkin pirttiä surkeana pikku kannuunsa silloin tällöin oksentaen.

Alkuviikosta oman yksityinen Nuorisosäätiön taloyhtiömme kärvistelee taas remontoinnin kynsissä. Laitetaan lattiaa eteiseen, levytetään sisäseiniä. Haen rautakaupasta isoja puukuitulevyjä enkä kiristä kuormaa kunnolla. Päällimmäinen levy nousee pystyyn kuin Santa Marian purje vuonna 1492 mutta ei neljän ruuhkasta huolimatta putoa yhdenkään auton tuulilasille vaan leijuu kauniisti kuin leija taustapeilissä. 

Remonttiapukaan ei välty haavereitta: Tampereelta apuun tullut ystävä saa ikkunan karmeineen päähänsä mutta onneksi lopputulos ei ole kovin karmiva ja karmikin säilyy ehjänä lasin hajottua kuin elokuvissa. Kiinnitämme rikkinäisen lasin viereen huokolevyn riekaleen. Siinä on renkaanjälkiä.

Syksykin on saanut ja kuoripuut kastuvat sateessa. Ne kasvavat valkoista rihmastoa, murenevat kuin mielikuva rehellisestä Keskustapuolueesta. Pelkään sen houkuttavan puuta syöviä hyönteisiä talomme kimppuun mutta ymmärrän sitten Kepun päämajan olevan kyllin kaukana jotta hyönteiset eivät sieltä hirsiimme jaksa lentää.

Perjantaina vien aamukuorman kaatopaikalle. Taivaalta ropisee alijäähtynyttä vettä ja pankkitilikin on pakkasella, matti kukkarossa, kanki kaikossa. Tämän taloyhtiön hallituksen jäseniä ei tosiaankaan palkkioilla hellitä, tuumin. Ei, vaikka olen jäykkä kuin lautakuorman housuihinsa tunkenut Vanhanen ja omaan Kaikkosen turpean ruumiinrakenteen. Kuoripuiden kuoria sen sijaan on lavalla, styroksien, vanereiden ja naulaisten kakkosnelosten alla. 

Jäteaseman romulavalla on samankokoisen näköinen ikkuna kuin mikä meiltä hajosi. Sekin pirstoutuu kuitenkin silmieni edessä enkä jaksa karmejakaan kaivella. Peruutan sen sijaan ärräpäitä päästellen puutavaralavaa kohden mutta törmäänkin perävaunun kulmasta uudennäköisen pakettiauton puskuriin. Siihen tulee ilkeä viilto, naarmu. Kuljettajaa asia tuntuu huvittavan. ”Joo, kyllä toi naarmu sun aiheuttama on,” hän sanoo, ”ei sitä ollu kun hain tän kaupasta.” Dou, sanoo sisäinen Homer Simpsonini. Se olikin niin uusi. Kyselen korvauksesta mutta auton kuljettajaa vain naurattaa. ”Työautohan tää on. Ei tossa mitään.” Ei siinä sitten mitään. Tyhjennän kuoripuumuhjun lavalta ja hyppään autoon tärisemään. Olen sappeen tuhottu, tuppeen sahattu täysiverinen pösilö. Tänneköhän se Matinkin tuppeensahattu, mietin. En tiedä. Töissä on jääkaapissa seitsemänsataa grammaa päiväysvanhaa makaronilaatikkoa, tuppeensahattua spagettibologneseä. Päätän mennä sinne.

7.10.2009

Astelen mielenosoituksesta Etelärantaan.
Taustalla kalliolta mereen hiljaa valuvat rakennukset,
asfalttiin piirretyt ääriviivat,
edessä huppuun peitetty kirkontorni,
vaunuissa nukkuvat lapset.

Taivas on englantilainen merimaisema,
kirkkaan valkoista, mustaa, punaisensävyjä ja kultaa.
Kiitäviä kumpupilviä
kuin taistelusta palaavia purjeita.

Moottoritiellä mantelikasvoinen kuu
vetää tumman harson kasvoilleen.
Ajattelen mielenosoitusta.
Lapseni nukkuvat yhä.

Hirsien vetelyä

Viikonloppuna perhe viedään evakkoon Tampereen kautta aina Pohjanmaalle asti. Isä viettää Tampereelle kaksi päivää ja yhden yön ennen kuin palaa kotiin.

Maanantaina maailma peittyy pölyyn mutta aurinko on kirkkaan oranssi. Rakennusrestauraatio K. Klemola Pälkäneeltä tulee vaihtamaan hirsiä taloomme. Savuhälyttimet laulavat. Moottorisahat soivat. Talo tärisee, resonoi. Tuntuu kuin se olisi pää jonka hampaita juuri juurihoidetaan. Ja niinhän se oikeastaan onkin, tavallaan. Innokkaana perinnerakentamisamatöörinä mieleni tekisi olla jatkuvasti seuraamassa homman etenemistä mutta pakotan itseni jaloista. Etenen rintamasuunnassa ylöspäin ja asemoin itseni pihan puolen erkkerin mineraalivillakorsuun. Villan paksuus kestäisi suorasuuntaustykin suoran osuman mutta ei työhansikkaan lempeää kosketusta. Pikkuhiljaa se kantautuu ulos mustissa jätesäkeissä. Samalla herää uusi kysymys: Olikos tässä taas mitään järkeä? Poistaa eristys tilasta, jossa lämminvesivaraaja on juuri ennen kylmiä? Vastaus on ytimekäs: Ei. 

Päivät ovat pitkiä ja raskaita. Asunto on harmaa. Tulevaisuus on kylmä ja harmaa.Kulku on hankalaa sillä tavaravuoria on taas kaikkialla. Varsinkin keittiössä, suurin osa aivan ovenpielessä. Mitenkähän ne tavarat siihen ovatkin pudonneet, mietin. Ainoa paikallaolija jolla ei ole kunnon alibia aiheesta on kuitenkin ainoa paikallaolija ja allekirjoittanut itse joten päätän nopeasti painaa asiaa villaisella ja päättää tutkimukset tällä kertaa tähän.

Lasten ollessa pois ehdin väliin vilkaista lehtiäkin. Vanhasen päätä vaaditaan taas pölkylle mutta Matti ei aio sitä sinne laskea vaikka pää onkin umpipuuta ja sopisi mainiosti polttopuuksi jollei ole liiaksi kyllästetty. Ainakin siihen on kyllästytty. Television puolella Yleisradion Silminnäkijäohjelma tekee paljastuksen, jossa väitetään Vanhasen saaneen rakennusyhtiöltä puuta Nurmijärven talolleen. Tämä saa pääministerin tuohtumaan ja toteamaan, että ”ei kai kukaan kuvittele minun olevan niin tyhmän, että uhraisin poliittisen tulevaisuuteni lautakasan takia?” Sitä ei kukaan kuvittele, tietenkään. Kerrassaan ylimieliseltä tämä nurmijärven suuri lupaus silti nykyisin vaikuttaa. Valta turmelee aina, tuppaa isäni sanomaan, ehdoton valta ehdottomasti. Ehkäpä asia on taas näin, mietin, mutta mitäpä siitä, Kansa saa mitä kansa tilaa. Tällä kertaa tuppikoivupöllin pääministeriksi. Edellinen samasta puolueesta taisi ollakin käpylehmä. Onko tämä nyt mitään demokratiaa, ajattelen väsyneesti, vaiko vain puoluetotalitariaa. Sitä en tiedä.

Urheilusivuilla on näin syksyisin paljon formulaa. Minusta tulee sijaiskärsijä Räikkösen tallivehkauksessa. Sikäli omituista, että en edes formulakilpailuja seuraa. Tulokset saatan koneelta vilkaista, äkkiä, jälkikäteen. Kuka ajaa kenenkä autolla ensi vuonna ja mitä siihen sanovat sponsorit? Santander-pankki ainakin maksaa maltaita siitä, että Räikkönen ei aja ensi vuonna ympyrää punaisella autolla. Se tuntuu oudolta. Sitä oudompaa on se, että kukaan ei halua tuoda lautoja pihallemme eikä maksaa siitä, että en aja heidän autollaan ensi vuonna. Sitä miettien asetun nukkumaan perheettömään makuuhuoneeseemme. Koetan vedellä hirsiä mutta se on hankalaa. On kuin hirret olisi pultattu, tapitettu. Ja kuukin on taas siinä asennossa mikä ei uniani suosi. On siis valvottava.

Autoton päivä

Joku ajaa joka aamu pienellä autolla talomme viereen ja pudottaa lehden lootaan. Koti-isä ei sitä ehdi lukea sillä häntä ei enää ole olemassa. Perheenisällä taas on aamulla on kiire ja illalla töiden jälkeen lehti on jo niin pieniksi riekaleiksi silputtu, että lukeminen on täysin mahdotonta. Toisaalta. Syksyn lehtien pudotessa ohenee lehtikin, lukemista on aina vain vähemmän. Siksipä se täyttää erinomaisesti erään toisen tehtävän: Sen on äärimmäisen hyvä sytyke. Parempi, kuin useimmat ilmaislehdet kiiltävine sivuineen. Hesarista voi repiä irti aukeamia joita voi rullata alahormiin ja sytytellä. Näin vältämme savupirttiefektin, tuumaan tunkiessani jälleen uutta lehtirullaa uuninrööriin.

Vielä kun saisi jonkun palvelun tuottamaan sylyksellisen halkoja postilaatikkoon joka päivä niin kaikki olisi mainiosti, ajattelen syli halkoja täynnä. Toisaalta, edellisten asukkaiden jälkeensä jättämät kuusipöllitkin palavat iloisesti ritisten kunhan ne vain joku romuvarastona toimivasta autotallista esiin kaivaa, pienii ja sisälle kantaa. Se on se työ, kaikessa, ajattelen. Varsinkin näin toipilaana. Asuntoyhtiötyyppinen omakotiasuminen tuntuisi nyt oikein järkevältä ratkaisulta samoin kuin huoltoyhtiöiden käyttö. Niiden ongelma on luonnollisesti vain ja ainoastaan se, että ne maksavat. Itse tehty on olevinaan ilmaista vaikka ei sekään ole. Sydän kuluu ja saattaa hajota, päähän alkaa ottaa ja ruokaa pitää syödä aina vain enemmän.

Pöllit ovat kauttaaltaan jonkin puuta syövän jumin saastuttamia. Lajinmäärityksemme perusteella toukkien ei pitäisi kuitenkaan pystyä talomme rakenteissa elämään. Tiedä siitä sitten. Otukset ovat jyrsineet kaarnan alista nilaa ja itse puukin on kanavien halkoma. Silloin tällöin kirves osuu toukan kammioon ja pölkylle putoaa noin sentin mittainen valkoinen kuoma. Niillä on härskit mustapartaiset suut ja takaruumis pölyn peitossa. Ennen sisälle viemistä halot saavat vielä tuleentua ja kuivua pinossa. Se riittää kuivattamaan toukat. Ne muuttuvat kuivuessaan kellertäviksi ja taittuvat kaarelle.

Selkä kaarella yskin itsekin keltaista tiistai-aamuna. On autoton päivä ja siksi työmatka suoritettava linja-autolla. Sikäli tämä ontuu, että autohan se linja-autokin on. Kuitenkin se on ekologisempi vaihtoehto kuin istua yksin omassa autossa ruuhkaisella tiellä, olen ymmärtänyt. Ehdin juuri ja juuri pysäkille. Tupakkamies verkkatakissaan on jo paikalla, samoin pukuherra. Bussi tulee pian ja viittaamme kaikki yhdessä sille kintaalla. Sanon hyvät huomenet kuskille mutta tämä tuijottaa jonnekin tien laidan pusikkoon. Autossa on enemmän tilaa kuin koskaan aiemmin. Suurin osa matkustajista on naisia. Minulla on mukanani Charles Bukowskin runokokoelma Amerikan Matadori. Siinäkin on naisia. Lisäksi sen ensimmäisellä sivulla todetaan ”maailman olevan täynnä klassikkonsa lukeneita varastotyöntekijöitä”. Bussikuskeja ei mainita. En tiedä mitä ajattelisin. Vanha Kalle kirjoitti lauseen Los Angelesissa. Me olemme Vantaalla, parahultaisesti Helsinkiin juuri siirtymässä. Mahdollista sekin tietenkin on. Ehkäpä kuski ei huomannut vastata tervehdykseen koska oli juuri miettimässä Rikoksen ja rangaistuksen juonikuvioita, pohtimassa vanhanaikaisia korulauseita. Ajat ovat muuttuneet sitten Bukowskin Losin, mietin. Suurin osa klassikkonsa lukeneista kuskeista täällä koivun ja tähden alla lienee lukenut klassikkonaan ensisijaisesti Koraanin.

Bussi pullauttaa minut kyljestään työpaikan viereen. Se sijaitsee erään kaupungin vilkkaimman sisään- ulosmenoväylän varrella. Ruuhka on kamala. Jokaisessa autossa istuu yksi klassikkonsa lukenut mies. Useimmat heistä näyttävät niin kiireisiltä autojaan kaasutellessaan, että epäilen klassikoiden olleen Valittujen Palojen kirjavalioita. Kävelen tien yli. Tunnen itseni alastomaksi ilman kiillotetun pellin suojaa. En ole klassikko eikä minulla sellaista edes ole. Edes sellaista, mistä Kari Hotakainen kirjassaan ”Klassikko ” kirjoittaa.
Töissä ei autoja ole. Autottoman päivän iltapäivällä pysäkille satelee vettä. Kastun hieman. Pääsen kirjoineni takapenkille istumaan. Siellä se matka taittuu. Kotona Poika ja Tyttö tappelevat verisesti Legoautosta. 

Jamming

Perheenvanhempana uni on yliarvostettu luksustuote. Varsinkin jos on perheenäiti, kuulen Äidin usein sanovan. Siksipä jaammekin mahdolliset nukkuaamut toisinaan jo etukäteen. Lauantai on Äidin aamu.

Lapset heräävät ja herättävät toisensa lauantaina normaalia myöhemmin, vasta lähempänä kahdeksaa. Minulle se sopii. Oloni on karmea. Päätä särkee, janottaa ja kolottaa. Silmätkin tuntuvat jotenkin omituisilta. Diagnoosi pelkistä oireista on kuin puhelimessa annettu sikainfluenssatuomio: Kyse ei ole krapulasta vaan alati jatkuvasta flunssasta. Mittaan kuumeen: 37,5. Se on aika vähän kuukauden takaiseen verrattuna. Otan lapset kainaloon ja jätämme Äidin tuhnuttamaan.

Aamupuuro ei maistu kellekään eikä nyt ole voimia sytytellä tulia. Istumme apaattisina tuoleissamme ja tuijottelemme ikkunasta. Räjähtänyt +40 v. bileblondi nilkuttaa kännykkäänsä höpisten maisemamme halki.

Iltapäivällä Äiti lähtee lasten kanssa ulkoilemaan. Minä en. Olen auringonvaloa karttava gootti, verimakkaroihin mieltynyt vampyyri. Siitä huolimatta uskallan koskea valkosipuliin. Laitan oman maan perunoita ja jauhelihakastiketta. Siitä tulee oikein mainiota. Illalla vielä viimeistelemme lihan syöntimme muuntamalla kastikkeen tortillon raaka-aineeksi. Hyviä ovat nekin.

Sunnuntaina on Isän nukkuaamu. Se on outoa, tuo pyhän tuntua tavalliseen sunnuntaihin. Ylösnoustuani löydän Äidin keittiöstä nuija kädessä, punaisten hyytymien peitossa. Meneillään on puolukansurvonta. Siivoan pakastimeen hiukan tilaa ja saamme jotenkin upotettua sinne vielä kaksikymmentä litraa puolukoita.

Puolukoiden jälkeen nuija siirtyy Isälle josta tulee palikka. Valitsen soundtrackiksi Bob Marley & the Wailersin kipaleen Jamming ja alan hillittömän hilloamisen. Biisi auttaa. Kuuntelemme siitä eri versioita, virtuaalijammailemme, siis. Tyttökin auttaa, koettaa kuoria omenoita ja porata siemenkotia pois. Poika ryömii lattialla, heiluttaa istuimiamme ja syö maahan pudonneet. Näin omena on valinnut lisääntymisensä tien, ajattelen. Pudotetaan hedelmä maahan ja annetaan jonkun se syödä. Sitten syöjä siirtyy toisaalle ja ulostaa siemenet. Ne itävät ja kasvaa puu ja puuhun tulee kukkia, pölytyksen jälkeen taas uudet hedelmät. Ikävä kyllä joudumme katkaisemaan tämän kiertokulun sillä eihän se kuitenkaan sovi, että Pojan vaipasta kasvaisi puu. Vaihdamme sen.

Mittaamme hedelmien painon keittiövaa’alla. Kattilaan mahtuu juuri kaksi kiloa. Lämmitämme sitä hieman hellalla ja survomme sitten nuijalla. Omenoiden alkaessa pehmetä ne ruskistuvatkin. Se muistuttaa syksystä joka meitä vaanii. Koetan hyhmentää omenat vatkaimella mutta saan vain aikaiseksi omenasateen. Poika pitää siitä. Onneksi muistan smoothiemasiinamme. Tungen omenanlohkot purkkiin ja painan koneen käyntiin. Sen akselistossa lienee jotain vikaa sillä hedelmien muhjuamisen lisäksi se tuntuu haluavan tanssia, pyöriä ympäri työpöytää. Pakkopaidoitan sen vakaalla kädelläni. Lisäämme liemeen hieman vettä ja hedelmäsokeria ja laitamme kaiken taas kattilaan kiehumaan.

Käyn laittamassa youtubeen seuraavan kappaleen, MC5:n Kick out the jams sillä nyt saa hilloaminen loppua, tuumin. Ikävä kyllä niin ei käy. Teemme toisen satsin. Nyt se tulee helpommin, sillä emme kuori omenoita vaan vain poistamme niistä huonot kohdat ja siemenkodat. Päivän päätteeksi puuhellalla höyryää neljän omenakilon hillot. Se on aika hyvin kun ottaa huomioon, että vain muutamaa tuntia aiemmin en ollut hillonnut kuin aivojani ja niitäkin vain satunnaisesti.

Tuhmimo

Lapsen kehitys on yhtä kautta. Meneillään on milloin mitäkin, vaihteeksi vaihe ja niin edespäin.

Juuri nyt Tytöllä on uhmaikä. Se on kääntänyt Tytön elämän päälaelleen. Nyt haetaan omia rajoja, testataan toisten kestävyyttä. Kiltistä tytöstä tulee hetkessä anarkisti,prinsessasta tuhmimo ja meistä kaikista muista kurpitsaa vetäviä hiiriä.

Pojalla taasen on meneillään voimakkaan kehityksen ja kokeilun kausi. On kokeiltava miten naula menee nenään ja miltä sementti maistuu. On noustava pystyyn ja kiivettävä korkealle, korkealle. Ikävä vain eräs Isac Newton meni ja keksi painovoiman. Sen saa kokea myös Poika joka putoaa kuin kypsä omena. Samalla tapahtuu se sama kemiallinen reaktio joka maahan pudonneen omenankin pehmentää ja Pojan housut rupsahtavat ruskeiksi.

Uhmaikäinen tuhmaikäinen tukistaa veljeään nipistää tätä nenästä. Pienen itku vain tuntuu piristävän isompaa. En halua olla kiltti, hän huutaa ja polkee pikkuruista jalkaansa.

Perjantaina heräämme taas ennen Isän herätyskelloa. Ensin silmänsä avaa kylmän piristämä Tyttö, seuraavana kylmän sormen koskettama Isä. Poika havahtuu Isän mölähdykseen ja Äiti Pojan möngertäessä ylitseen. Tämä on todellisen elämän ketjureaktio ja se kertoo meille, että olemme elossa ja on taas noustava. Kännykän digitaalinäyttö esittää ajankohdaksi 6:25. Uskomme sitä. Tekisi mieli kirota mutta en sitä tee. Nousemme.

Makuuhuoneen patteri on lämmittänyt päälleen laskostuneen paksun punaisen verhon miellyttäväksi. Lattia on hyinen, huoneilma parhaimmillaankin kalsa. Vain puolet pattereistamme lähettää edes heikkoa lämpösäteilyä. Keittiön ikkuna on höyryssä. Napsautan vedenkeittimen päälle ja mietin, joskohan kahvi maistuisi. En kokeile. Lataan tulet kahden innokkaan apurin kanssa. Se alkaakin jo sujua, mietin. Poika seuraa kaikkea tekemääni, Tyttö koettaa pihistää tulitikut. En anna.

Aamuteen virkistämin aivoin keksin koestaa toimimattomia pattereita uusin keinoin. Nyt onnistun: Säädän termostaatit tappiin ja taikuus tapahtuu: Jokainen patteri alkaa kuumeta. Kurkistan niiden taakse: Seinän ja patterin välissä on legoja, pikkuautoja ja harmaata karvaa. Sitä on hirvittävästi. Lieneekö se termostaattien toimimattomuuden syy: Karvaeristyksen takia ilma ei termostaatissa pääse koskaan kylmenemään siihen lukemaan, minkä niihin olemme säätäneet.

Loihdittuani kotiin lämmön onkin jo aika lähteä tienaamaan leipää lasteni suuhun. Sitä voivat sitten pupeltaa tai vaikka lattialle sylkeä, ajattelen. Katson keittiön lattialle, ja oivallan, että näin onkin jo tehty.

Äidin luvalla saan mennä autolla töihin. Se jännittää. Ulkona huomaan, että keittiönikkunasta on irronnut kitti alalaidasta. Siitä siis se vuoto, oivallan.

Hurautan autolla pysäkin ohi. Tukeva mies seisoo jo siellä tupakoimassa. En tarjoa hänelle kyytiä. Havukosken jälkeen valahdan alaville maille. Pelloilta nousee usva. Aamusavuun laakso verhoutuu, laulaa Loiri mielessäni. Samalla muistan, että ei se ollutkaan aamusavu vaan kaskisavu. Mitähän Freud tästä sanoisi? Itsekö tässä nyt sauhuille kaivataan? En tiedä. Olen matkalla töihin.