Perheenvanhempana uni on yliarvostettu luksustuote. Varsinkin jos on perheenäiti, kuulen Äidin usein sanovan. Siksipä jaammekin mahdolliset nukkuaamut toisinaan jo etukäteen. Lauantai on Äidin aamu.
Lapset heräävät ja herättävät toisensa lauantaina normaalia myöhemmin, vasta lähempänä kahdeksaa. Minulle se sopii. Oloni on karmea. Päätä särkee, janottaa ja kolottaa. Silmätkin tuntuvat jotenkin omituisilta. Diagnoosi pelkistä oireista on kuin puhelimessa annettu sikainfluenssatuomio: Kyse ei ole krapulasta vaan alati jatkuvasta flunssasta. Mittaan kuumeen: 37,5. Se on aika vähän kuukauden takaiseen verrattuna. Otan lapset kainaloon ja jätämme Äidin tuhnuttamaan.
Aamupuuro ei maistu kellekään eikä nyt ole voimia sytytellä tulia. Istumme apaattisina tuoleissamme ja tuijottelemme ikkunasta. Räjähtänyt +40 v. bileblondi nilkuttaa kännykkäänsä höpisten maisemamme halki.
Iltapäivällä Äiti lähtee lasten kanssa ulkoilemaan. Minä en. Olen auringonvaloa karttava gootti, verimakkaroihin mieltynyt vampyyri. Siitä huolimatta uskallan koskea valkosipuliin. Laitan oman maan perunoita ja jauhelihakastiketta. Siitä tulee oikein mainiota. Illalla vielä viimeistelemme lihan syöntimme muuntamalla kastikkeen tortillon raaka-aineeksi. Hyviä ovat nekin.
Sunnuntaina on Isän nukkuaamu. Se on outoa, tuo pyhän tuntua tavalliseen sunnuntaihin. Ylösnoustuani löydän Äidin keittiöstä nuija kädessä, punaisten hyytymien peitossa. Meneillään on puolukansurvonta. Siivoan pakastimeen hiukan tilaa ja saamme jotenkin upotettua sinne vielä kaksikymmentä litraa puolukoita.
Puolukoiden jälkeen nuija siirtyy Isälle josta tulee palikka. Valitsen soundtrackiksi Bob Marley & the Wailersin kipaleen Jamming ja alan hillittömän hilloamisen. Biisi auttaa. Kuuntelemme siitä eri versioita, virtuaalijammailemme, siis. Tyttökin auttaa, koettaa kuoria omenoita ja porata siemenkotia pois. Poika ryömii lattialla, heiluttaa istuimiamme ja syö maahan pudonneet. Näin omena on valinnut lisääntymisensä tien, ajattelen. Pudotetaan hedelmä maahan ja annetaan jonkun se syödä. Sitten syöjä siirtyy toisaalle ja ulostaa siemenet. Ne itävät ja kasvaa puu ja puuhun tulee kukkia, pölytyksen jälkeen taas uudet hedelmät. Ikävä kyllä joudumme katkaisemaan tämän kiertokulun sillä eihän se kuitenkaan sovi, että Pojan vaipasta kasvaisi puu. Vaihdamme sen.
Mittaamme hedelmien painon keittiövaa’alla. Kattilaan mahtuu juuri kaksi kiloa. Lämmitämme sitä hieman hellalla ja survomme sitten nuijalla. Omenoiden alkaessa pehmetä ne ruskistuvatkin. Se muistuttaa syksystä joka meitä vaanii. Koetan hyhmentää omenat vatkaimella mutta saan vain aikaiseksi omenasateen. Poika pitää siitä. Onneksi muistan smoothiemasiinamme. Tungen omenanlohkot purkkiin ja painan koneen käyntiin. Sen akselistossa lienee jotain vikaa sillä hedelmien muhjuamisen lisäksi se tuntuu haluavan tanssia, pyöriä ympäri työpöytää. Pakkopaidoitan sen vakaalla kädelläni. Lisäämme liemeen hieman vettä ja hedelmäsokeria ja laitamme kaiken taas kattilaan kiehumaan.
Käyn laittamassa youtubeen seuraavan kappaleen, MC5:n Kick out the jams sillä nyt saa hilloaminen loppua, tuumin. Ikävä kyllä niin ei käy. Teemme toisen satsin. Nyt se tulee helpommin, sillä emme kuori omenoita vaan vain poistamme niistä huonot kohdat ja siemenkodat. Päivän päätteeksi puuhellalla höyryää neljän omenakilon hillot. Se on aika hyvin kun ottaa huomioon, että vain muutamaa tuntia aiemmin en ollut hillonnut kuin aivojani ja niitäkin vain satunnaisesti.
Lapset heräävät ja herättävät toisensa lauantaina normaalia myöhemmin, vasta lähempänä kahdeksaa. Minulle se sopii. Oloni on karmea. Päätä särkee, janottaa ja kolottaa. Silmätkin tuntuvat jotenkin omituisilta. Diagnoosi pelkistä oireista on kuin puhelimessa annettu sikainfluenssatuomio: Kyse ei ole krapulasta vaan alati jatkuvasta flunssasta. Mittaan kuumeen: 37,5. Se on aika vähän kuukauden takaiseen verrattuna. Otan lapset kainaloon ja jätämme Äidin tuhnuttamaan.
Aamupuuro ei maistu kellekään eikä nyt ole voimia sytytellä tulia. Istumme apaattisina tuoleissamme ja tuijottelemme ikkunasta. Räjähtänyt +40 v. bileblondi nilkuttaa kännykkäänsä höpisten maisemamme halki.
Iltapäivällä Äiti lähtee lasten kanssa ulkoilemaan. Minä en. Olen auringonvaloa karttava gootti, verimakkaroihin mieltynyt vampyyri. Siitä huolimatta uskallan koskea valkosipuliin. Laitan oman maan perunoita ja jauhelihakastiketta. Siitä tulee oikein mainiota. Illalla vielä viimeistelemme lihan syöntimme muuntamalla kastikkeen tortillon raaka-aineeksi. Hyviä ovat nekin.
Sunnuntaina on Isän nukkuaamu. Se on outoa, tuo pyhän tuntua tavalliseen sunnuntaihin. Ylösnoustuani löydän Äidin keittiöstä nuija kädessä, punaisten hyytymien peitossa. Meneillään on puolukansurvonta. Siivoan pakastimeen hiukan tilaa ja saamme jotenkin upotettua sinne vielä kaksikymmentä litraa puolukoita.
Puolukoiden jälkeen nuija siirtyy Isälle josta tulee palikka. Valitsen soundtrackiksi Bob Marley & the Wailersin kipaleen Jamming ja alan hillittömän hilloamisen. Biisi auttaa. Kuuntelemme siitä eri versioita, virtuaalijammailemme, siis. Tyttökin auttaa, koettaa kuoria omenoita ja porata siemenkotia pois. Poika ryömii lattialla, heiluttaa istuimiamme ja syö maahan pudonneet. Näin omena on valinnut lisääntymisensä tien, ajattelen. Pudotetaan hedelmä maahan ja annetaan jonkun se syödä. Sitten syöjä siirtyy toisaalle ja ulostaa siemenet. Ne itävät ja kasvaa puu ja puuhun tulee kukkia, pölytyksen jälkeen taas uudet hedelmät. Ikävä kyllä joudumme katkaisemaan tämän kiertokulun sillä eihän se kuitenkaan sovi, että Pojan vaipasta kasvaisi puu. Vaihdamme sen.
Mittaamme hedelmien painon keittiövaa’alla. Kattilaan mahtuu juuri kaksi kiloa. Lämmitämme sitä hieman hellalla ja survomme sitten nuijalla. Omenoiden alkaessa pehmetä ne ruskistuvatkin. Se muistuttaa syksystä joka meitä vaanii. Koetan hyhmentää omenat vatkaimella mutta saan vain aikaiseksi omenasateen. Poika pitää siitä. Onneksi muistan smoothiemasiinamme. Tungen omenanlohkot purkkiin ja painan koneen käyntiin. Sen akselistossa lienee jotain vikaa sillä hedelmien muhjuamisen lisäksi se tuntuu haluavan tanssia, pyöriä ympäri työpöytää. Pakkopaidoitan sen vakaalla kädelläni. Lisäämme liemeen hieman vettä ja hedelmäsokeria ja laitamme kaiken taas kattilaan kiehumaan.
Käyn laittamassa youtubeen seuraavan kappaleen, MC5:n Kick out the jams sillä nyt saa hilloaminen loppua, tuumin. Ikävä kyllä niin ei käy. Teemme toisen satsin. Nyt se tulee helpommin, sillä emme kuori omenoita vaan vain poistamme niistä huonot kohdat ja siemenkodat. Päivän päätteeksi puuhellalla höyryää neljän omenakilon hillot. Se on aika hyvin kun ottaa huomioon, että vain muutamaa tuntia aiemmin en ollut hillonnut kuin aivojani ja niitäkin vain satunnaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti