Tuhmimo

Lapsen kehitys on yhtä kautta. Meneillään on milloin mitäkin, vaihteeksi vaihe ja niin edespäin.

Juuri nyt Tytöllä on uhmaikä. Se on kääntänyt Tytön elämän päälaelleen. Nyt haetaan omia rajoja, testataan toisten kestävyyttä. Kiltistä tytöstä tulee hetkessä anarkisti,prinsessasta tuhmimo ja meistä kaikista muista kurpitsaa vetäviä hiiriä.

Pojalla taasen on meneillään voimakkaan kehityksen ja kokeilun kausi. On kokeiltava miten naula menee nenään ja miltä sementti maistuu. On noustava pystyyn ja kiivettävä korkealle, korkealle. Ikävä vain eräs Isac Newton meni ja keksi painovoiman. Sen saa kokea myös Poika joka putoaa kuin kypsä omena. Samalla tapahtuu se sama kemiallinen reaktio joka maahan pudonneen omenankin pehmentää ja Pojan housut rupsahtavat ruskeiksi.

Uhmaikäinen tuhmaikäinen tukistaa veljeään nipistää tätä nenästä. Pienen itku vain tuntuu piristävän isompaa. En halua olla kiltti, hän huutaa ja polkee pikkuruista jalkaansa.

Perjantaina heräämme taas ennen Isän herätyskelloa. Ensin silmänsä avaa kylmän piristämä Tyttö, seuraavana kylmän sormen koskettama Isä. Poika havahtuu Isän mölähdykseen ja Äiti Pojan möngertäessä ylitseen. Tämä on todellisen elämän ketjureaktio ja se kertoo meille, että olemme elossa ja on taas noustava. Kännykän digitaalinäyttö esittää ajankohdaksi 6:25. Uskomme sitä. Tekisi mieli kirota mutta en sitä tee. Nousemme.

Makuuhuoneen patteri on lämmittänyt päälleen laskostuneen paksun punaisen verhon miellyttäväksi. Lattia on hyinen, huoneilma parhaimmillaankin kalsa. Vain puolet pattereistamme lähettää edes heikkoa lämpösäteilyä. Keittiön ikkuna on höyryssä. Napsautan vedenkeittimen päälle ja mietin, joskohan kahvi maistuisi. En kokeile. Lataan tulet kahden innokkaan apurin kanssa. Se alkaakin jo sujua, mietin. Poika seuraa kaikkea tekemääni, Tyttö koettaa pihistää tulitikut. En anna.

Aamuteen virkistämin aivoin keksin koestaa toimimattomia pattereita uusin keinoin. Nyt onnistun: Säädän termostaatit tappiin ja taikuus tapahtuu: Jokainen patteri alkaa kuumeta. Kurkistan niiden taakse: Seinän ja patterin välissä on legoja, pikkuautoja ja harmaata karvaa. Sitä on hirvittävästi. Lieneekö se termostaattien toimimattomuuden syy: Karvaeristyksen takia ilma ei termostaatissa pääse koskaan kylmenemään siihen lukemaan, minkä niihin olemme säätäneet.

Loihdittuani kotiin lämmön onkin jo aika lähteä tienaamaan leipää lasteni suuhun. Sitä voivat sitten pupeltaa tai vaikka lattialle sylkeä, ajattelen. Katson keittiön lattialle, ja oivallan, että näin onkin jo tehty.

Äidin luvalla saan mennä autolla töihin. Se jännittää. Ulkona huomaan, että keittiönikkunasta on irronnut kitti alalaidasta. Siitä siis se vuoto, oivallan.

Hurautan autolla pysäkin ohi. Tukeva mies seisoo jo siellä tupakoimassa. En tarjoa hänelle kyytiä. Havukosken jälkeen valahdan alaville maille. Pelloilta nousee usva. Aamusavuun laakso verhoutuu, laulaa Loiri mielessäni. Samalla muistan, että ei se ollutkaan aamusavu vaan kaskisavu. Mitähän Freud tästä sanoisi? Itsekö tässä nyt sauhuille kaivataan? En tiedä. Olen matkalla töihin.