Olemme aamiaisella ensimmäisten joukossa, jo seitsemän jälkeen. Tauti on vienyt ruokahaluni. Saan vaivoin tungettua kaksi paahtoleipää suuhuni. Muut hotellivieraat tuntuvat olevan suomalaisia eläkeläisiä. Emme sovi joukkoon. Olemme muita raihnaisempia.
Jaksamme lähteä liikkeelle vasta kun huone pitää luovuttaa; juuri kahdentoista aikaan. Siihen asti nautiskelemme hotellista: Luemme, lepäilemme. Varaan netitse huoneen Vöerahansu Pühkemajasta Münamäestä.
Matkalla Muhun saarelle ja Kuivastun satamaan katselemme Saarenmaalaisia nähtävyyksiä. Niistä tärkeimpään, Kaalin meteoriittijärveen, tutustumme jalan auton ulkopuolelta. Olen käynyt siellä joskus aiemminkin. En muista siitä mitään. Toisaalta, ei siinä juuri muistamista olekaan: Kaalin kraateri on arviolta 7600 vuotta vanha meteoriitin törmäyskraateri. Oikeastaan, kraatereita on kaikkiaan yhdeksän. Käymme pääkraatterissa. Sen keskellä on pieni järvi. Kraatterin reunat ovat murskaantunutta dolomiittia. Mukanamme olevasta Tapio Mäkisen kirjasta Viro: Kartanoiden, kirkkojen ja kukkaketojen maa olemme lukeneet Lennart Meren arvelleen tapahtuman jättäneet muistonsa kansantarinoihin. Keksimme oitis erilaisia satuja meteoriitista. Omassa suosikkisatuni kertoo ajasta, jolloin ei ollut vielä aurinkoa eikä kuuta. Tuolloin tänne oli eksynyt muuan Kolja iso kaalinkerä laukussaan. Pitkällä matkalla kaali pilaantuu. Koljalle tulee mahavaivoja. Hän lennähtää kaali käsissään ilmojen halki jättäen taaksensa valtavan kraaterin ja savuavat dolomiittilohkareet. Kyläläiset nimeävät kraaterin luonnollisesti Kaaliksi. Taivaalle lennähtänyt Kolja puolestaan pudottaa kaalinkerän heti ilmakehän ulkopuolella. Siitä tulee kuu. Itse Kolja jatkaa matkaansa, syttyy vähitellen tuleen ja muuttuu auringoksi. Äidin tarinassa puolestaan saarenmaalaiset ovat saaneet käsiinsä yhden kaalinsiemenen. Se istutetaan saaren keskelle, nykyiseen Kaaliin. Siitä tulee iso ja mahtava. Se on niin painava, että se painaa maahan kuopan. Kun se viimein on kypsä koko kylä tarvitaan työntämään se pois. Pidetään suuret juhlat ja kaikki saavat mahansa täyteen. Äiti pitää tarinasta erikoisesti siksi, että se on koko kylän yhteinen tapahtuma. "Niinku kollektiivihommaa tai jotain."
Kraatterilta laskeudumme viereiseen kyläkouluun. Siellä myydään paikallista pitsiä ja postikortteja. Koulun aulassa on Kaalin kartanon omistajien vaakuna: He ovat olleet von Gaehleneja. Vaakunassa on ylös kurkottava kurki. Myyjä kertoo paikan nimen Kaali olevan muunnossa Gaehleneista. Kuinka tylsää! Samalla muistankin kaalin olevan viroksi kapsa. Koetan suomentaa vaakunassa olevaa vanhaa saksankielen lausetta. Paksua suomalaista Pohjanmaa t-paidassa naurattaa. Se en ole minä.
Lautta mantereelle on tällä kertaa totta tosiaan vanhoja Helsingborgin lauttoja: Entisen kotisataman nimi loistaa yhä paksun maalikerroksen alta.
Mantereella ajelemme pieniä hiekkateitä kohti retkeilymajaamme. Tie pölisee. Ohitamme kartanonraunioita, lehmihakoja, harmaita töllejä, mopoilevia miehiä. Täkäläinen maaseutu on vielä elossa. Kurttuiset mummot kuokkivat kukkapenkkejään, kurttuiset miehet katsovat varjoistaan ohikiitävää autoa. Heidän ikäisiään ei suomen maaseudulta enää taida löytyä: Kaikki ovat menneet Kuressaareen tai Pärnuun juomaan Odessa-kuohuviiniä tai Vana Tallin-likööriä.
Löydämme pühkemajan kuin vahingossa. Se vaikuttaa parhaat päivänsä nähneeltä. Tai tuskin se on parhaina päivinäänkään ollut kovin loistokas. Yli-iloinen täti ottaa meidät vastaan. Hänen takanaan seisoo puhumaton nuori mies iso kiintoavain kädessään. Kiintoavaimesta putoilee kirkkaan oransseja pisaroita. Lieneekö marinadia keittiöntarpeisiin, ajattelen. Rouva pyytelee viittätoista lisäminuuttia huoneemme valmisteluun. Sitä meillä ei ole joten tarkastamme huoneen saman tien. Sisällä talossa tuoksuu savu. Seinät ovat maalausten ja hiilipiirrosten peitossa. Meille selviää, että paikka on kuuluisan virolaisen taidemaalarin Johannes Vöerahansun synnyinkoti. Taulut seinillä lienevät hänen. Valtavassa salissa on vielä aamiaisen jäänteitä: Pari vedessä lilluvaa harmaata nakkia ja kullankeltaista hilloa.
Huoneemme on omituisesti talon katonharjassa mutta se ei kuitenkaan ole ylimmäinen huone. Yllämme on vielä pieni komero Katto Kassiselle. Katsastamme tilat nopeasti ja ajamme Raplaan etsimään syötävää. Matkalla kurkistamme Räikkülan kartanoa. Sekin on ollut joskus hieno.
Rapla on pienehkö maaseututaajama. Ruokapaikkaa on hankala löytää. Nälän sumentamin aivoin suuntaamme viimein Konsum-kaupan yhteydessä sijaitsevaan Farmburgeriin. Se on mielenkiintoinen kokemus, ei tosin kulinaristisesti. Äiti tilaa Kahe juustuburgeri eineen; tuplajuustoaterian? Ei aivan. Hänelle tuodaan ateria, joka koostuu kahdesta juustohampurilaisesta. Olisi pitänyt arvata. Kumpikaan ei ole kovin hyvää. Pihvit ovat jotenkin pehmeitä. Pakasteita, jotka on sulatettu, mutta ei kunnolla paistettu?
Matkalla Vöerahansuun kulutamme aikaa ajelemalla pitkin ja poikin virolaista maaseuta. Käymme katsastamassa Kehtnan kartanon. Sielläkin olisi ollut majoitusta. Mutta emmehän me olisi sitä voineet tietää sillä varaamme yleensä (aina) ensimmäisen vaihtoehdon. Kartanon puutarha on lumoava. Siihen on padottu pari lammikkoakin joissa muutama herrasmies kalastelee. Pikatiellä kartanon vieressä on hienon hieno kahvila; Cafe Olee! Ikävä kyllä se on kiinni. Lienee ollut jo kaksikymmentä vuotta. Kahvilan katolla on haikaranpesä. Poikanen nostaa pitkää kaulaansa.
Hieman myöhemmin olemme eksyneet. Ajamme ympyrää jonka keskellä pühkemajamme on. Siitä tulee Baba Jagan talo joka juoksee edeltämme syvemmälle metsään. Ohitamme viljavia peltoja, pieniä jokia, myllyjä, asfalttiteitä ja metsiä. Kun viimein löydämme perille, huomaamme, että olemme lukeneet karttaa vain parinsadan metrin päässä!
Huone ei vielä houkuta meitä joten jäämme ulos. Lapsi saa juosta nurmella. Keinumme koko perhe perinteisessä virolaisessa pihakeinussa. Lääkitsen itseäni Riga Balzamilla ja muutamalla Saku on ice -oluella. Ne ovat hyviä. Niissä on vanhanmallinen rinkulakorkki ja ne viheltävät aukaistessa.
Talon toiselta puolen löydämme pari lehmää ja sonninmullikan. Tyttö innostuu. Maja 2:n takana on kenneli. Sen asukkaat innostuvat Tytön hihkunnasta. Sonni ja lehmät alkavat mölistä. Kaikki on kovin eloisaa.
Tytön iltapesu postimerkin kokoisessa pesualtaassa on mielenkiintoinen haaste. Selvitämme sen jotenkin. Iloinen rouva on pedannut divaanin lastensängyksi. Ajattelen siirtää sen parisängyn viereen. Se on virhe. Sohvaa ei ole siirretty sitten glastnostin. Kuolleet kärpäset ovat piirtäneet rajat sen alle. Niitä on melkein sentin paksuinen kerros. Siirrän sohvan takaisin. Myös katossa töröttävä ruusuinen plafondi on täynnä kuolleita siivekkäitä. Se on omalla tavalla kaunis; metaforatasolla. Päätän kuitenkin nostaa vastustuskykyäni vielä pienellä lääkeannoksella. Olen mieltynyt Balzamin yrttiseen, hoitavaan makuun. Mietiskelen, kauankohan ruumiini mahtaisi säilyä jos sen balsamoisi kokonaan kyseisellä aineella?
Aamulla heräämme virkeinä Tytön iloiseen viserrykseen. En muista nukkuneeni yhtä hyvin pitkiin aikoihin. Talosta kuuluu natinaa, nitinää, lirinää ja astioiden kolinaa. Menemme aamiaiselle. Salin takassa palaa tuli. Takka savuttaa. Ulkona on hyvä ilma. Lähdemme pihalle syömään.
Aamaisen jälkeen pyydämme isäntää esittelemään meille Johannes Vöerahansun kotimuseon. Meille selviää, että tämä on ollut yksi Viron merkityksellisimpiä maalareita ja maalauksen opettajia. Hän oli syntynyt vuonna 1902 talossa joka oli sijainnut pühkemajan lähellä mutta muuttanut jo hyvin pienenä pois. Taiteilija oli kuollut vuonna 1980 ja tätä synnyinkotia oli alettu rakentaa vuonna 1993. Erikoista.
Matkalla Tallinnaan käymme katsomassa Sakun kartanoa ja sen kuulua tehdasta. Tarkoituksemme on ostaa tulijaisia. Myymälää ei kuitenkaan löydy. Ehkä sellaista ei olekaan. Ajamme Tallinnaan ja menemme Selver-markettiin Järvekeskuksessa. Ostelemme melko maltillisesti sillä jälleen joudumme itse maksamaan kaiken. Elämä sitten osaa olla kieroa.
Laivamatka on tällä kertaa pidempi: Olen varannut meille paikan Helsinkiin Tallinkin Galaxystä tietämättä, että se on ollut radio Iskelmän keskiviikkoristeilyllä. Palaamme siis kotiin iskelmäväen seassa. Kerrassaan mielenkiintoista. Käymme kuuntelemassa parin entisen Iskelmäkuninkaallisen mietteitä elämästä. Opimme paljon.
Kotona kaikki on ennallaan eikä mikään ole samaa: Lauantaiaamuinen siivoukseni on ollut aivan turhaa sillä tavaroita pakatessa olen sotkenut kaiken uudelleen. Etanat ovat vallanneet puutarhan ja nurmikko on villiintynyt. Apilat kihisevät kimalaisia. Se on hienoa. Tomaatintaimissa asuva sammakkokin näyttäytyy. Se on kasvanut. Parannamme hieman sen pesää taimipusseja siirtelemällä. On kunnia-asia, että se asuu meillä. Se on itse Saku, iskelmillä sammakoksi lumottu prinssi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti