Suunnilleen viime laman aikaan suomalaiseen katukuvaan alkoi ilmestyä niin sanottuja soivia vessoja. Ne olivat kolikkokäyttöisiä, graffitipintaisia pömpeleitä. Niihin oli alkujaan asennettu mekaniikka, joka avasi oven tietyn sisällä olon jälkeen. Tällä kaiketi haluttiin välttää se, että joku vessassa alkaisi majailemaan. Toivo oli turhaa. Käsittääkseni tämänmallisia vessoja kutsutaan Helsingin seudulla nykyään "viidenkymmenensentin yksiöiksi" juuri niiden asumismukavuuden ansiosta.
Kävelemään hienosti oppinut Poika opettelee nyt potalla käyntiä. Pojan potta ei ole soiva vessaa vaan Für Eliseä soittava potta. Ensimmäisen onnistuneen käyttökerran jälkeen se hämmästyttää meidät molemmat. En alkuun ymmärrä soiton alkuperää. Ei taida Poikakaan.
Kolmannen kotipäivän jälkeen kaikki on jo rutiinia. Osaan heti aamulla kopata Pojan kainaloon ja näin saamme kaikki nukkua hieman pidempään. Tänään se tarkoittaa vartin yli kahdeksaa. Se on noin 45 minuuttia kauemmin kuin mitä Isä sai nukkua työaamuina. Ylösnoustua pärähtää potta soittamaan Für Eliseä. Se saa potalla istuvan Pojan tanssimaan, aiheuttaa Tytölle pottakateuden. Hänenkin on saatava nähdä oma neste, vesiklosetti on nyt auttamattomasti out ja passé.
Myös hoitajan vessassakäynnit ovat uudella tavalla jännittäviä kun hoidettavia on kaksi. Viime syksynä poistettu väliseinä on avannut näköalan vessan ovelta suoraan läheiselle kävelytielle ja päinvastoin. Pahaksi onneksi vessassamme ei ole lukkoa. Oikeastaan. Vaikka vessassa olisi lukko ei sitä voisi käyttää sillä istunnolla on oltava koko ajan korva tarkkana, valmiina pyyhkimään pikaisesti ja säntäämään apuun milloin minnekin. Siispä usein käykin kuten soivissa vessoissa niiden tultua: Ovi aukeaa kesken istunnon seuraavan "asiakkaan" tölmätessä sisään tai vain pöntöllä istuvaa ihmettelemään. Ja vaikka Poika osaakin jo melko auttavasti puhua ei ymmärrys tunnu riittävän oven sulkemiseen pyydettäessä. Tai oikeastaan. Kasvoille leviävä virnistys paljastaa, että ymmärrystä kyllä on. Kuten tahtoa pikku kujeiluunkin. Sitä vain silti toivoisi, että ymmärrystä riittäisi myös niillä, jotka lenkkipolulla valaistun ikkunamme ja valtaistuimellaan istuvan pönäkän buddhan ohittavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti