Kiire

Sanotaan, että kiire työmaalla on ammattitaidottomuuden merkki. Tiedä hänestä. Ainakin se usein kumpuaa ajankäytön huonosta suunnittelusta, asioiden kasaantumisesta.

Keskiviikkona Äidillä on aamulla meno, Isällä palaveri ja Lapsilla normipäivä. Äiti hilppaa hereille jo ennen kukon kiekaisua, hieman kuuden jälkeen. Harjaantumaton heräilijä ei vielä taida aamuista pakoa makuuhuoneesta Isän lailla ja herättää siksi Lapset. Tytön uudelleen nukuttaminen ei ole iso tehtävä. Kehotus painaa pää tyynyyn ja silmät kiinni tehoaa. Pojalle tällainen peli ei vetele. On otettava kainaloon, koetettava rauhoittaa takaisin uneen. Toimenpide on tehota melkein heti, nukuttajalle. Poika sen sijaan takertuu rauhoittajan käteen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän raapii, kynsii, nipistelee ja puree. Ja viimein: Nukahtaa.

Siinä yhdeksän aikaan viimein nousemme. Yöllä on satanut taas parisenkymmentä senttiä lunta ja valtava kirkkaus täyttää ikkunat. Kaadan lapsille lautasille maitoa ja kourallisen riisimuroja. Ne ritisevät hiljalleen, poksuvat. Helsingin Sanomissa ei ole mullistavia uutisia, maailma jatkaa hidasta kuoloaan. Napsautan kahvinkeittimen päälle ja kuulen takaani lorinaa. Poika on vetänyt murolautasen syliinsä ja napsii löllääntyneitä muroja ruokalapustaan. Että tällaista, tuumin.

Vaipanvaihto on onnistua. Ongelmaksi muodostuu biohajoavien ekovaippojen liian nopea biohajoavuus. Niiden kiinnityslaipat tai siivekkeet tai mitkälieovatkaan eivät voi mitenkään venyä ylittämään vaadittua napa-aluetta. Eivätkä ne venykään. Ne repeävät. Tällä kertaa onnistun toisella yrittämällä mutta ilo jää lyhykäiseksi Pojan turautettua puhdas vaippa välittömästi täyteen. Soitan palaverin pitäjälle ja sanon olevani myöhässä. Puoli tuntia, kolme varttia maksimissaan. Uusi vaippa vaihtuu keveästi. Lavuaarinpesun ajaksi vaipoitta hihkuva Poika katoaa eteisen suuntaan.

Aikataulu alkaa tässä vaiheessa polttelemaan kuin liiaksi juotu kahvi mahalaukkua. Kehotan kirjaa lukevaa Tyttöä pukemaan ylleen välihaalarit ja pujotan uudet, puhtaat vaipat Pojan jalkaan. Laippa, siiveke tai mikälie repeytyy jälleen irti. Samoin käy hätäpäissään haetulle seuraavalle vaipalle. Nyt, tuumin itsekseni, on improvisoitava. Aikaa uuden hakemiseen ei ole, on vain tavaran täyttämä olohuone, kiireinen aikataulu, isä ja kaksi lasta. Nappaan tavaramerestä käteeni rullallisen maalarinteippiä ja nykäisen tukevan kerroksen teippiä vaippaa kiinni pitämään.

Lasten saatua haalarit ylleen on Isä hien kastelema ihmisraunio. Omista kengistä on nauhat kiskottu eikä tänään voi laittaa kumisaappaita jalkaan. Eteisessä ne tosin olisivat kätevät sillä joku on sinne ehtinyt pissat lattialle lirauttamaan. Ehkä parempi näin, tuumin lattiaa pyyhkiessäni, säästyy ainakin yhdeltä rasittavalta vaipanvaihdolta.

Ulos päästyämme Isä jakaa sotajoukkonsa harjojen ja lapioiden varteen. Ikävä kyllä paksuihin toppa-asuihin puetut lapset ovat notkeudeltaan Michelin-miehen tasoa ja vain kaatuilevat sinne tänne. Portista ulos käynnin jälkeen molemmat karkaavat tielle josta Äidin hahmo pian saapuukin. Kolmesta ja puolesta avioliittovuodesta huolimatta Isä saa yhä kyyneleet vaimonsa silmäkulmiin. Tyttö on empaattinen ja sitä ihmettelee.

Autosta on soitettava palaveriin ja ilmoitettava jatkomyöhästymisestä. Ikävä kyllä sekään ei riitä. Kaupunki on luminen kaaos ja perhefarmari juuttuu joka kinokseen. Loppumatka mennään peruuttaen, se on aina mahdollisuus minkäänlaiseen etenemiseen. Mutta siihen kiire sitten loppuukin, siihen mistä se alkoikin. Helmikuun hankeen.