Ihmiskunta on pitkällisen kehityksen tulos. Näin ainakin evolutionistit meille kertovat. Kreationistit ovat toista mieltä: Heidän mukaansa Jumala sijoitti maahan dinosauriin luita ja muuta ja koko kaikkeus on alle kymmenentuhannen vuoden ikäinen. Pitkä aika sekin. Toisinaan tuntuu, että yksi pääsiäinenkin kestää ikuisuuden. Maa on lumesta sulaa, mustaa kuin mämmi ja maalattuja munia ilmestyy joka puolelle.
Otan pääsiäisen kunniaksi viikon lomaa. Sinä aikana talo on tarkoitus tuottaa asuttavaksi. Valmiiksi perheemme asua, ilon ja autuuden tyyssijaksi. Turha toivo. Putkimies tosin piipahtaa paikalla keskiviikkona mutta katoaa sitten pääsiäisen viettoon pyhistä muistutettuani. Kiroan mielessäni mutta kaikki on jo myöhäistä. Liian myöhäistä, olen jo pääsiäismunannut. Geneettinen muistini ei näemmä osaa varautua tällaisiin tilanteisiin vaikka isänikin on sanonut palkanneensa useimmiten väärät miehet oikeisiinkin tehtäviin kiinteistöjensä huoltoon. Sulattelen ajatusta mielessäni. Se sihahtaa hivenen muistaessani, että itsekin olen yksi niistä.
Tyttö osoittaa evoluutiota todeksi omalla käytöksellään ja saa Äidin raivon partaalle, toisinaan sen ylikin. Varhaislapsuuden herkut muuttuvat äklöiksi eikä Isäkään niitä syö. Vihreä avokadomössö mussahtaa suusta ruokalapulle kuin räkätapit naapurin lapsen nenästä ja Äidin mämmin syöminen saa aikaan pahanlaatuisen trauman. "Isi, isi, Äiti syö kakkaa!" itkee kuukauden päästä kaksi vuotta täyttävä pienokainen. Ei auta selittää mämmin kulttuurisesta merkityksestä, ei pääsiäisruokien symbolistiikasta. Ei Fabergén munista eikä Mignoneista. Potalla käyminenkin tyrehtuu kun varomattomasti kerron Äidin sitten tyhjentävän potan viemäriin. Kakkaamisesta tulee uhka ja sitä uhmaikäinen alkaa vastustaa. Tiedelehdestä luemme artikkelia ruoan ulkonäkörasismista. Kuvassa on mämmiä syövä nainen. "Onko se Äiti?" Tyttö itkee, peläten kai että Äidin mämmin syönti näin maailmalle julistetaan.
Pääsiäismunat Tytölle maistuvat, Pojalle maistuu kaikki minkä suuhun voi tunkea. Pojalla tuntuu olevan kyllä käärmeen leukaluusto sillä niin kauas kitarisojen taa Tytön pikkuinen maitotonkka katoaa. Papan tuoma Mignon-muna houkuttaa niin Isää kuin Äitiäkin mutta maitosuklaa on laktoosittomasta ruokavaliosta automaattisesti pois. Pojan allergiset pulisongitkin ovat taas äityneet eikä Äiti tiedä mistä ruoka-aineesta kaikki tällä kertaa johtuu vai johtuuko mistään.
Kolmen päivän umpi aukeaa kuin raja Uuno Kailaan edessä ollessamme talolla töissä sunnuntaina. Äiti seisoo maalipurkissa ja Pojalla on suu täynnä sahanpuruja. Itkusilmäinen Tyttö selittää jotain mämmistä koettaessani pestä tahdasta pois puhdistusliinoilla. Kunpa olisi sellaiset putket, mistä aina saisi lämmintä vettä, ajattelen. Sitten oivallan, että sellaisia on. Mutta ei meillä.
Maanantaina käy ilmi, että Mignon-munat ovatkin laktoosittomia. Se lukee isolla Mignon-kennossa. Äiti epäilee Isän salaliittoa mutta Isä kiistää. Siitä huolimatta, että juuri Mignonit ovat aikanaan olleet erään hänen pitkäaikaisimman jekkunsa pääraaka-aine. Jäynä oli kaksivuotinen kestopila. Se toteutettiin niin, että joka toinen vuosi Isän äidin tai siskon tai muun läheisen Mignon korvattiin oikealla raa'alla kananmunalla ja joka toinen vuosi ei. Nerokasta.
Päivistä venyy taas öitä joista tulee oudon viistoja päiviä jotka laskevat kohti kalpeita öitä. Isästä tulee verhojen takana kyttääjä joka suunnittelee naulaavansa jalkansa sepäntakomilla nauloilla vintin rappusiin. Sitä hän ei kuitenkaan tee sillä hän on pääsiäismunapää.
Muutamaa päivää myöhemmin Mignon salaperäisesti katoaa. Se on sääli mutta en uskalla kysyä minne. Nielen kiukkuni kuin oksennuksen ja lähden. Töihin sillä on ylösnousemuksen aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti