Kevät keikkuen tulevi, aika tuuttiin katoelevi. Maailman talous pysyy pinnan alla ja puolisukelluksissa pysyy myös Koti-isä perheineen. Kataisen selittelyistä huolimatta asiat ovat huonosti monella. Kaupatkin lakkaavat myymästä päiväysvanhoja ruokia puoleen hintaan. Nyt on säästettävä jopa säästämisessä: Päiväyksen loppuun kuluminen syö hinnasta enää kolmekymmentä prosenttia.
Koti-isällä on yhä töitä. Siksipä viikonloppu on yhtä juhlaa. Työn juhlaa. Vappunenät ovat tästä kaukana. Pesemättömät hiukset alkavat muistuttaa vappuhuiskaa ja perhefarmarin sisusta pölyn kuorruttamaa tippaleivän sisusta. Ihmekö siis, jos kaikki taas tuntuvat katoavan. Jonnekin. Tulevan vapun syövereihin?
Remontointia nopeuttaakseni irtisanon väliaikaisen asunnon kahden viikon päähän. On tehtävä enemmän, järkeilen, kun on vähemmän aikaa. Aurinko paistaa ja mieleni on kevyt, lihakset nuoria ja vaikeudet voittamista varten eteemme asetetut.
Tovia myöhemmin maailma muistuttaa olemassaolostaan. Kultareunainen pilvi on sisältä mustunut peruna. Routa sulaa altani ja putoan märkään turpeeseen kasvihuonekaasuja tuprauttaen. Asunto on irtisanottu liian pikaisesti, kiljuu hätääntynyt ääni eikä Äiti edes vielä tiedä tulevasta kodittomuudestamme. Muistan myös, että opintojen maa odottaa allekirjoittaneelta laajaa työkokonaisuutta jonka deadline makes me dead. Se mikä ei tapa vahvistaa, ajattelen. Siten on todistettava: Kaikki mikä ei vahvista tappaa. On siis selvittävä tästäkin. Asetankin siis itselleni haasteen. Voitan sen, jos olen vuoden päästä hengissä. Palkinto määritellään voittohetkellä.
Lauantai menee kuin kuumeessa, talokuumeessa. Se on pahaa huumetta, lamaa keskushermoston. Siksi hermostumme herkästi. Olemme Äidin kanssa herkkämielisiä, kerkkäkielisiä. Se ei ole hyvä, aina. Pinnallisia tulehduksia tuuletus voi auttaa mutta samalla se lyö lisää kiilaa kynsien alle.
Lapsetkin havaitsevat pinnan alla kytevän jotain. Poika on levoton, punainen täplä poskella kasvaa. Tyttö on kiukkuinen, kaipaa Äidin mukaan Isää. Se on surullista mutta tuntuu mukavalta. Otan hänet mukaani työpaikan talkoopäivään. Tyttö syö kalakeittoa, piirtelee ja soittaa pianoa.
Aika kuluu niin nopeasti, että tämänkin blogitekstin olemassaolo muistuu mieliin vasta viikko kirjoittamisen jälkeen. Silloin se on julkaistava heti punaisella -30 % tarralla merkittynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti